Julkaistua 767: Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Eilen tuli ulos Radio Yle 1:n Kultakuumeen kolumnini. Aihe tuli helposti, koska Jenni Hiltusen (s. 1981) video The Grind (2012) on herättänyt viime päivinä niin paljon keskustelua. Tästä linkistä teos Vimeossa.  

Videolla twerkataan feikkisaamenpuvussa, mikä sai kaksi kollegaa – Marja Helander (s. 1965) ja Outi Pieski (s. 1973) – kirjoittamaan aiheesta Helsingin Sanomien (9.5.) mielipideosastolle. Tässä linkki heidän juttuunsa.

Hiltusta itseään on haastateltu seuraavana päivänä ainakin Hesariin ja Yleen. Myös Kiasman Leevi Haapala ja Arja Miller kirjoittivat asiasta Kiasma-blogissa. Kriisinhallinta oli puolustavassa joukkueessa heikko. Näin Hiltunen Ylelle:
"Taiteilija Jenni Hiltunen ei halua alkaa selittää vuonna 2011 tehtyä taideteostaan sen tarkemmin" todettuaan ensin, että se on "ymmärretty väärin". Väärin ymmärtämisestä Millerkin puhui Hesarille: "Millerin mielestä kyseessä on väärinkäsitys siitä, mistä teoksessa on kysymys."

Olin jo luullut, että modernin kuoppaamisen myötä kaikki tulkinnat ovat arvokkaita, mutta voi niitä siis näköjään tehdä väärinkin. Onnetonta retoriikkaa keskusteluun osallistumisen sijaan.

Toinen onneton retorinen veto on joidenkin Hiltusen puolustajien esiinkaivama sensuurikortti. On aika pateettista ryhtyä puhumaan sensuurista, jos teos on esitetty Kiasmassa kaksi kertaa 2010-luvulla ja ostettu vielä kokoelmiinkin. Jos esimerkiksi ostamatta jättäminen tulkittaisiin sensuuriksi, syyllistyisi Kiasma sensuuriin suomalaisten taiteilijoiden osalta osapuilleen 100 000 kertaa vuodessa. Tämä on siis aika lähellä totuutta.

Asiaa käsitteli varsin painavasti blogissaan 11.9. myös yksi kollega lisää, Sanna Korteniemi (s. 1986) sekä myöskin Petra Unni.

On aihesta puhuttu aiemminkin: tässä linkki Neeta Jääskön blogiin vuodelta 2012.

Yritin kolumnissani tuoda esiin sen vaikeuden, johon oman mielipiteeni muodostamisessa ajauduin. On minustakin jo yritetty tehdä outoa moralistia. En oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä asiasta, ja siksi olenkin iloinen keskustelun heräämisestä. Ehkä me kaikki opimme tästä vielä jotain.

Tuli luettua myös maailmalta tällainen juttu ja tällainen juttu. Nyt täytyy siis ryhtyä mietiskelemään kulttuurista appropriaatiota (tässä suomeksi – vinkki Heikki Kastemaalle: ryhdy laajentamaan).

Kolumnissani on yksi harmittava virhe, jota pyydän anteeksi. Mainitsen siinä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Suohpanterrorin teoksia. Tämä ei pidä paikkaansa: sinne hankittiin heiltä yhdeksän julistetta hankintalautakunnan kokouksessa 11.2.2016. Yritän kolumneissanikin pitää kiinni journalistisista faktojen tarkastamisesta, mutta nyt se epäonnistui, koska julisteita ei vielä oltu ehditty viedä verkossakin käytössä olevaan Kansallisgallerian kokoelmatietokantaan, jonka kävin tsekkaamassa.
PS. Lauantaina. Tässä vielä linkki Lauri Erikssonin (s. 1965) tuoreisiin ajatuksiin.
PPS. Maanantaina. Kasaan tähän jatkoksi löytämiäni linkkejä. Tästä linkistä Pirita Näkkäläjärven hyvä juttu. 

Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Kuulun niihin ihmisiin, joille mielipiteen muodostaminen on yleensä helppoa. Toisinaan se on vaikeampaa, jos ei tiedä asiasta tarpeeksi. Tietoa voi kuitenkin hankkia.

Mielipide on subjektiivinen käsitys jostain asiasta, mutta se ei yleensä synny ilman kytkeytymistä mielipiteisiin toisista asioista. Mielipiteet muodostavat tietynlaisen rakenteen, joka yleensä käy yksiin vakaumusten kanssa. Kun havaitsee omassa rakenteessaan ristiriidan, ei pelkkä tiedonhankinta aina tunnu auttavan. Hämillään olemisen tunne on hyödyllinen ollessaan jollain tavalla kasvattava, mutta kun ratkaisua ei tunnu syntyvän, saattaa epätietoisuus olla piinaavaa. Näin on varsinkin silloin, jos epätietoisuutta tuottava asia liittyy omaan elämään perustavalla tavalla – esimerkiksi sekä moraaliin että ammatilliseen identiteettiin. 

Olen painiskellut vaikeaksi kokemani ongelman kanssa nyt kolme päivää. Mielessäni on asettunut vastakkain kaksi minulle tärkeää vakaumuksellista asiaa. Uskoni taiteen vapauteen on vakaa. Enkä ole uskossani yksin: todetaanhan perustuslaissakin (16 §), että ”taiteen vapaus on turvattu”. Vapautta on kahdenlaista: negatiivista ja positiivista, vapautta jostakin tai vapautta johonkin, mikä tekee perustuslain tulkitsemisen ongelmalliseksi. Demokraattisessa yhteiskunnassa olisi mielestäni syytä panostaa positiiviseen vapauteen. Olen kirjoittanut Antti Majavan kanssa: ”Markkinaistuvassa yhteiskunnassa ilmaisunvapaus toteutuu vain, jos sille annetaan edellytykset. On syytä kysyä: Kuka saa puhua, kuka saa esiintyä, ketkä pääsevät kerrotuksi? Kulttuurimme on täynnä erilaisia ryhmiä, vähemmistöjä, myös alistetussa asemassa olevia ryhmiä, joita opimme ymmärtämään vasta kuultuamme heidän tarinansa. Ilmaisunvapaus tarvitsee julkista tukea, koska kaikilla tarinoilla ei ole eikä voi olla markkinointikanavia.” 

Uskoni alistetussa asemassa olevien ihmisryhmien yhdenvertaisuustaistelun oikeutukseen on yhtälailla vakaa. En ole tässäkään yksin: perustuslaissa (6 §) todetaan, että ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”. Yksi Suomessa yhdenvertaisuustaistelua käyvä ihmisryhmä on saamelaiset. Olen kirjoittanut pariinkin otteeseen paheksuvasti siitä, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. 

Nyt nämä kaksi asiaa ovat mielessäni törmänneet yhteen. Kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat Helsingin Sanomiin (9.5.) mielipidekirjoituksen, jossa he tuomitsivat kollegansa Jenni Hiltusen videoteoksen The Grind (2012) hankinnan Kiasman kokoelmiin. Videossa twerkataan – eli heilutellaan provokatiivisesti pyllyä – feikkisaamenpuvussa.

Taiteessa appropriaatiota eli omimista on pitkään pidetty yhtenä peruskeinona. Taiteilijat ovat tottuneet ottamaan haltuunsa ja varioimaan edeltäjiensä käyttämiä kuvia. Yhteiskunnallisessa taiteessa appropriaatio on ollut yksi keskeinen taistelun väline: esimerkiksi Jani Leinonen on ominut taiteeseensa globaaleja brändejä ja pilkannut niitä. 

Helander ja Pieski kokevat appropriaation Hiltusen tapauksessa kulttuuriseksi varkaudeksi, jolla loukataan saamelaisia. Kyse ei siis ole siitä, että teos käsittelisi saamelaisia väärin, vaan siitä, että teos ei käsittele lainkaan saamelaisia mutta käyttää motivoimattomasti hyväkseen heille symbolisesti tärkeitä asioita. 

Mielipidekirjoitus on herättänyt somemyrskyn, jossa pääsääntöisesti on asetuttu Helanderin ja Pieskin kannalle. Taidehistorioitsija ja sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi kirjoitti: ”Kiasman taholta osoitetaan nyt käsittämättömän huonoa visuaalista lukutaitoa ja erittäin horjuvaa kulttuurista sensitiivisyyttä.” Harvoja riitasointuja tarjoili kuvataiteilija Riiko Sakkinen, joka hihkui: ”Taiteen vapauden puolesta! Poliittista korrektiutta vastaan! Viva Jenni Hiltunen!” 

Kiistämätön fakta kuitenkin on, että Hiltusen vapautta ei ole kukaan rajoittanut tai yrittänyt rajoittaa. Ongelma tuntuu asettuvan siihen, kenen omaisuutta on moraalisesti hyväksyttävää omia ja ennen kaikkea siihen, tuleeko tuolle omimiselle lisähyväksyntää vallankäyttäjien taholta. 

Kyse ei ole poliittisesta korrektiudesta. Kyse on vallasta ja siten väistämättä alistussuhteista. Kiasman jokainen ostopäätös on poliittinen teko, jolla on seuraamuksensa. Mainittakoon vielä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Helanderin tai Pieskin teoksia – eikä myöskään appropriaatioistaan tunnetun saamelaisaktivismiryhmä Suohpanterrorin teoksia, vaikka niitä on sen seinillä nähtykin. 

Kansallisen instituution suorittama taiteen ostaminen voidaan tulkita myös positiivisen vapauden mahdollistamiseksi. Tätäkin Kiasma voisi miettiä.

Julkaistua 759 & Luettua 138 & 139 & 140: Taidevallankumousta odotellessa

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (2/16) oli esittelyni kolmesta taidepoliittisesta kirjasta. Vähän suppeaksihan tuo jäi, kun ei tila oikein kolmelle kirjalle riittänyt. Jäi kritiikkipuoli hieman vähiin:

Taidevallankumousta odotellessa

– Jussi Koitela (toim.): Suomen taidepoliittinen käsikirja. Baltic Circle / Checkpoint Helsinki 2015.

– Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson (toim.): Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015. 

– Terike Haapoja, Minna Henriksson & Jussi Koitela (toim.): Taidetta ja politiikkaa tekemässä. Omakustanne 2015. 

Eduskuntavaalit 2015 herätti melkoista vilskettä taidemaailmassakin. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolueet pysyttäytyivät kulttuurin ja taiteen suhteen normaaleissa puppusanageneraattoreissaan – ottamatta lukuun perussuomalaisia, jotka vaativat pelkästään kansallisen taiteen tukemista ja tuen viemistä ”postmodernilta tekotaiteelta”. Puolueet eivät 2015 vaalien alla tehneet erityisiä taidepoliittisia avauksia, mutta itse taiteen kenttä aktivoitui ja yritti haastaa poliitikkoja. 

Yksi näyttävimmistä tapahtumista oli Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin yhdessä järjestämä Taidepoliittinen huipputapahtuma. Marraskuun 10. päivänä 2014 järjestettiin performatiivisin elementein höystetty koottu huippukokous, johon saatiin myös näyttävästi poliitikkoja mukaan. Yle ja Nuoren Voiman Liitto tekivät yhteistyössä paljon näkyvyyttä saanutta Kulttuurin välikysymystä, jossa politiikkaa ja taidetta nivoutettiin toisiinsa monin tavoin – myös taiteellisin keinoin eikä pelkästään keskustellen. 

Samaan aikaan taiteilijat ovat heränneet aivan uudella tavalla peräämään oikeuksiaan ja pohtimaan suhteitaan instituutioihin. Ilmaisen työn tekemiseen ollaan kyllästytty, ja monenlaiset liikehdinnät ovat muuttamassa kentän rakenteita. Taiteilijat ovat selvästi ottamassa asioita voimakkaammin haltuunsa – kuten esimerkiksi Checkpoint Helsinki on osoittanut. Myös erilaiset osuuskuntapohjaiset toimintamuodot ovat kokeneet uuden tulemisen. Uusia ei-kaupallisia gallerioita perustetaan koko ajan. Mutta onko tämä ratkaisu markkinoiden ja yrittäjyyden kanssa toimimiseen? Voi jopa kysyä sitä, onko taide edelleenkin vain marginalisoitumassa ja ghettoutumassa. 

Odotukset ovat kuitenkin olleet korkealla. Mutta tapahtuuko mitään? Hallituksen ja eduskunnan nopeat markkinafundamentalismin huumassa tehdyt ratkaisut muuttivat joulukuun 2015 aikana kuin huomaamatta prekariaatin – mukaan lukien taiteilijat – yrittäjiksi. Päätösten seuraamuksia yritetään selvitellä epätoivon vimmalla, ja kentän valtasi hämmennys. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka vaivihkaa – itse asiassa kuin häpeillen – unohti aiemmat kunnianhimoiset kulttuurivientiajatuksensa ja hieman kärjistäen siirsi taiteen vientituotteesta hyvinvointipalveluksi. Noin vain. 

Huippukokous taisi jäädä vain ohimeneväksi performanssiksi, ja sellaisena sen tuottama Suomen taidepoliittinen käsikirjakin asian näkee: ”Alkusanoissa huippukokous määriteltiin taidepoliittiseksi performanssiksi ja poliittiseksi taide-esitykseksi. Siis esitykseksi, jonka aiheena, muotona sekä päämääränä on taidepolitiikka.” 

Mutta syntyi tapahtumasta kuitenkin kirja, ja on esimerkiksi hauska lukea paikalle saapuneiden poliitikkojen mielipiteitä kommentteineen. Sitä paitsi nyt on tarjolla myös jotain konkreettisempaa kuin vuoden 2011 vaaleista. Poliitikkojen henkilökohtaiset puheet on ikuistettu – myös se, miten kaukana heidän ajatuksensa ovat taiteen arjesta. Näin esimerkiksi Sauli Ahvenjärven jälkijättöisyys (kd.): ”Peliteollisuus on yks loistava esimerkki siitä, miten voidaan täältä Pohjolan perukoilta päästä maailman laajoille markkinoille, ja sama pätee kulttuuriin, taiteeseen noin yleensä.” 

Kirja on taustoitettu Cuporen tutkijan Olli Jakosen tasapainoisella katsauksella kulttuuri- ja taidepolitiikkamme kehityskuluista kansallisen projektin palveluksesta nykyiseen innovaatiojargoniin. Poliitikkojen puheenvuorot on julkaistu translitteroituina, ja niitä kommentoi kolme kirjoittajaa: Eeva Kemppi ja Pauli Rautiainen ja Kimmo Jylhämö. Lisäksi mukana on kaksi taiteilijan näkökulmaa: Freja Bäckman ja Hannaleena Hauru. Kirjan päättää Hanna Ojamon ja Timo Kontion ’Taide- ja kulttuuripoliittinen utopia’, jossa esitellään neljä erilaista tulevaisuuden skenaarioita ja jossa tylysti todetaan: ”Jos oletuksena on se, että nykymeno jatkuu, tulevaisuus ei ole erityisen valoisa.” 

Jotain täytyisi siis tehdä. Tähän huutoon vastaa osaltaan Art Workers, jonka myötä suomalaisten taiteilijoiden taistelu elannostaan liitettään myös kansainvälisempään kontekstiin. Emme ole yksi huolinemme. 

Moni taiteilija on innostunut Ruotsin MU-sopimuksesta, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Tätä meilläkin nyt ajetaan, mutta pelastajaksi siitä ei ole. Tätä analysoi Erik Krikortz ja varoittaa liiasta optimismista antaen käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. Eikä sovi unohtaa sitä, että iso osa taiteilijakunnasta ei tule juurikaan MU-rahaa saamaan – jos ei kutsuja museonäyttelyihin tule. 

Erityisongelmien esiin tuomisen lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua, ja ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? 

Onhan meillä tietysti Suomen Taiteilijaseura jäsenjärjestöineen, mutta olen aistivinani, ettei niiden toiminta tunnu aina tavoittavan kentän ongelmia. Syytä tähän en osaa tarkasti osoittaa, mutta osa ongelmasta lienee se, että järjestöissä on tapana kuunnella liian ”herkällä korvalla” – niin kuin poliitikoilla on tapana sanoa – kulttuuripolitiikasta vastaavia viranomaisia. Varsinainen taistelu taitaa syttyä enemmän ruohonjuuritasolla. 

Tätä taisteluhenkeä osoittaa myös toinen kirja, jonka tekemisessä muun muassa Minna Henriksson on ollut aktiivinen – mukana on myös Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin aktiiveja. Taidepolitiikkaa tekemässä on pamfletinomainen kirjanen, jossa on sekä esseitä että keskusteluita ajankohtaisista taidepoliittisista aiheista. Kirja on täynnä pieniä ajatuksellisia helmiä ja hyviä kysymyksiä, mutta toimitustyö on ollut löysää, ja tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. 

Olen viime aikoina lukenut Hannah Arendtia, ja esimerkiksi Antti Majavan jotkut samasta lähteestä ponnistavat ajatukset saivat pysähtymään: ”Tarvitaan vaon havahtuminen siihen, että keskeisillä vallankäyttäjillä tai etuoikeutetuilla ihmisryhmillä ei olekaan valtaa tai auktoriteettia suhteessa markkinavoimiin eikä kykyä hoitaa järjestelmän koossa pitämisen kannalta oleellisia tehtäviä, joihin kansa uskoo heidän etuoikeuksiensa pohjaavan”. Tämän havahtumisen äärellä olemme toivottavasti juuri nyt. 

Sanalla ’kulttuurivallankumous’ on historiallisista syistä huono kaiku, mutta ehkä nyt on sen aika. Ehkä nämä kolme kirjaa pohjustavat sitä.

Julkaistua 644: Mitä teen, kun kirjoitan ja puhun taiteesta?

Viime viikolla verkkoon ilmestyi kuin itsekseen omituinen julkaisu. Taike tilasi minulta ja kuvataiteilija Antti Majavalta (s. 1977) Taiteen puheeksiottamisen oppaan – kohderyhmänä kansanedustajaehdokkaat. Me teimme työtä käskettyä ja ylitimme miltei stahanovilaisesti normitkin: meiltä tilattiin n. 30-liuskainen teksti, mutta me vähän innostuimmekin aiheesta, ja lopputuloksena on 50-liuskainen teksti. Kuvituksen siihen laati pilapiirtäjä ja sarjakuvantekijä Jyrki Vainio (s. ?).

Tästä linkistä pääsee sivuille. 

Vaalit tuli ja meni, mutta opas – valmiina 20.2. – ilmestyi vasta viime viikolla. Olisko tuo nyt sitten niille valituille kansanedustajille?
[PS. tuntia myöhemmin: Olin kiukussani hivenen hätäinen – sain juuri tietää, että kyllä se julkistetaankin kohta jollain tavoin.]

Jyrki Vainion kuvitusta oppaaseen.

Teksti on molempien nimissä, enkä enää edes tunnista kaikkia omia kohtiani, mutta esimerkiksi talousosuus on Antin käsialaa, ja se on mielestäni vallan mainio. Opin Antilta aika paljon – ja toivottavasti joku muukin oppii.

Antilta lähti myös se idea, että kerromme lopussa sen, keitä olemme ja mitä oikeasti teemme työksemme ja miltä pohjalta – sen lisäksi, että minulta vain pulpahtaa tekstejä ja Antilta taideteoksia –, jotta maallikkolukijakin ymmärtäisi motiivejamme ja koko jutun kontekstia paremmin. Kirjoitin esittelyille yhteisen ingressin: 

Miksi me kirjoitimme näin?

Vaikka tekstimme sisältää useita selkeitä väitelauseita, joiden mukana on kiistattomasti oikeaksi osoitettavia totuuksiakin, emme kuvittele tietävämme elämästä ja sen arvoista läheskään kaikkea. Mielipiteemme rakentuvat suurelta osin siitä taiteen kanssa – tai pikemminkin taiteen ja muiden elämänalueiden yhteen kietoutumisen kanssa – vietetystä elämästä, jota olemme saaneet kokea. Siksi on oikeudenmukaista ja kohtuullista ihan konkreettisesti kertoa, mitä me teemme työksemme ja mihin olemme työllämme pyrkineet. 

Silkasta narsismista ei siis ollut kyse. Tässä minun esittelyni: 

Mitä teen, kun kirjoitan ja puhun taiteesta?

Ennen taidekriitikon ja kuraattorin uraani olen opettanut taiteen sosiologiaa useissa oppilaitoksissa, muun muassa Taideteollisessa korkeakoulussa, Teatterikorkeakoulussa, Humanistisessa korkeakoulussa, Lahden taideinstituutissa ja Vantaan muotoiluinstituutissa. Viimeiset kymmenen vuotta olen tehnyt freelancerina monenlaisia taiteeseen liittyviä töitä: kirjoittanut useisiin lehtiin, kuratoinut taidenäyttelyitä, toiminut radiokolumnistina, kirjoittanut ja toimittanut lukuisia kirjoja kuvataiteilijoista sekä esiintynyt erilaisissa taiteeseen liittyvissä esitelmä- ja keskustelutilaisuuksissa. Yleensä en koskaan sano ”ei”, kun minua pyydetään johonkin taiteeseen liittyvään työtehtävään – tylsimmätkin niistä ovat opettaneet minulle aina jotain, usein ihan uutta, ja huonoiten palkatut, toisinaan palkattomatkin, ovat tuottaneet elämääni korvaamattoman arvokasta sisältöä ja ymmärrystä siitä, miten merkittävää esimerkiksi yhteisöllisyys on taiteessa. 

Olen kahden kuvataiteilijan lapsi, joten hieman hymyillen voin nyt 58-vuotiaana jälkirationalisoida tekemääni työtäni sillä, että olen koko elämäni ajan yrittänyt ymmärtää sitä, miksi minun lapsuuteni oli sellainen kuin oli – miksi minulle ei esimerkiksi koskaan ollut varaa ostaa mopoa, vaikka maalla asuimmekin. Mitä tapahtuu ihmiselle, joka voi jo neljävuotiaana keskustella isänsä kanssa maalauksen kompositiosta tai rytmistä? 

Nuorena halusin arkkitehdiksi, sitten runoilijaksi ja pyrin jopa Suomen Taideakatemian kouluunkin tullakseni taidemaalariksi – sekä sittemmin Taideteolliseen korkeakouluun graafisen suunnittelun linjalle. Ajauduin kuitenkin yliopistoon, josta en koskaan varsinaisesti valmistunut, mutta en kadu mitään niistä ”turhista” arvosanasuorituksista – kulttuuriantropologia, arabia, estetiikka, teoreettinen filosofia, sosiologia ja poliittinen historia – ja kaikista niidenkin ulkopuolisista ”ylimääräisistä” luennoista, joiden muisteleminen tuo haikean olon: sain olla osa sivistysyliopistoa, jota ei enää taida olla. Kaikista opinnoistani on ollut minulle tavatonta hyötyä. Niiden avulla olen oppinut keskustelemaan kanssaihmisten kanssa taiteesta niin, ettei ole tarvinnut pysytellä vain millään taiteelle varatulla alueella. 

Yleensä nimitän itseäni kriitikoksi. Kriitikon työ koostuu pelkistetysti siitä, että käyn taidenäyttelyssä ja sitten kirjoitan kokemuksestani lehteen. Arkiajattelussa tämä mielletään usein sellaiseksi, että kriitikko käy näyttelyssä ja sitten joko kehuu tai haukkuu sen – kliseisemmässä ajattelussa yleensä haukkuu. Kritiikissä on usein ajateltu olevan kolme osiota: kuvailu, tulkinta ja arvottaminen. Informaation välityksen suhteen kuvailu on tärkeää, koska moni lukija ei ole nähnyt näyttelyä, josta kirjoitan. Tulkinnasta en ole niin varma, koska moni taideteos on varsin monitulkintainen. Oman tulkintani toki teen, mutta koen tärkeimmäksi tehtäväkseni sijoitaa teoksen ja tulkintani siitä osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia, osaksi muuta mielekkääksi kokemaani keskustelua. Kriitikko on eräänlainen välittäjähenkilö, jolla on paikkansa taiteellisessa kommunikaatiossa. Kriitikko on palvelee taidetta asettamalla sitä osaksi mielekästä keskustelua ja yleisöä houkuttelemalla sitä mukaan tuohon keskusteluun, jota taide virittelee. Journalistina yritän kuitenkin aina muistaa journalistisen etiikan, muun muassa sen, että ensisijaisesti olen aina vastuussa lukijoille. En saa ottaa käskyjä yksittäisiltä taiteilijoilta, en markkinoilta enkä poliittisilta ideologioilta. Tästä syystä olenkin jopa vähän ylpeä siitä, että toimin yhtäaikaisesti sekä Kirkko ja kaupunki -lehden että Kansan Uutisten vakioavustajana ja että olen ollut mukana yleisradiotoiminnassa Yle Radio 1:n Kultakuumeen vakiokolumnistina. Koen olevani kaikkien yleisöiden palveluksessa oleva kriitikko. 

Olen kirjoittanut ja toimittanut kolmisenkymmentä kirjaa kuvataiteilijoista. Lisäksi olen kirjoittanut aiheesta satoja artikkeleita. Olen haastatellut satoja suomalaisia nykytaiteilijoita ja istunut sanelukoneen kanssa lukemattomia tunteja heidän työhuoneillaan. Olen nähnyt paljon itse prosessia – keskeneräisiä teoksia, epäonnistuneita teoksia ja toki mestariteoksiakin aina välillä. Eräs kollegani sanoi kerran, että hän ei halua tuntea henkilökohtaisesti yhtäkään taiteilijaa – epäilemättä säilyttääkseen ammatillisen integriteettinsä ja puolueettomuutensa. Minä vastasin, että minä puolestani haluan tuntea kaikki mahdolliset taiteilijat. Syyni tähän oli osittain yhteneväinen kollegani kanssa. Uskon olevani puolueettomampi tuntiessani kentän niin laajasti kuin mahdollista. Kriitikko ei saa kuitenkaan asettua yksittäisen taiteilijan puolelle, mutta itse taiteen puolelle hän voi hyvällä omallatunnolla asettua. Se lienee hänen velvollisuutensa. 

Kuraattoriksi olen luisunut vahingossa, aina silloin kun on pyydetty. Kuraattorin tehtävät ovat moninaisia: hän valitsee taiteilijoita näyttelyihin, toisinaan yksittäisiä teoksia – ja tekee kaikkea mahdollista muutakin, keittelee vaikka kahvia. 

Kuraattori muodostaa kokoamallaan näyttelyllä usein temaattisen kokonaisuuden. Mäntän kuvataideviikoille vuonna 2011 valitsin teemaksi raamatullisen käskyn: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Kokoamalla näyttelyn taiteilijoiden isä- ja/tai äitisuhteita käsittelevistä teoksista halusin rakentaa kokonaisuuden, josta kukaan katsoja ei yksinkertaisesti voi olla ulkopuolinen. Toisinaan teemat ovat suppeampia: esimerkiksi Mikkelin taidemuseoon kokosin vuonna 2009 pyynnöstä nykytaidenäyttelyn, jonka teema oli nykytaiteilijoiden suhde Suomen sotaan (1808–09). Ensin minua vain nauratti, koska en uskonut tuollaisen suhteen mielekkyyteen, mutta sitten näin onneksi taiteen voiman: taiteilijat ottivat haasteen innolla vastaan ja toivat teemaan aivan uusia ja yllättäviäkin näkökulmia. He tekivät omalta osaltaan historiaa eläväksi ja ymmärrettäväksi. 

Olen saanut työskennellä ammatissa, johon en ole koskaan kyllästynyt – toisinaan kylläkin väsynyt. Kriitikkona ja kuraattorina toimiminen on mahdollistanut minulle sellaisen määrän yhteisöllisyyttä, mitä en koskaan olisi edes osannut unelmoida. Taitelijoiden ja yleisön välissä toimiminen tuotaa myös jatkuvia yllätyksiä ja myös omien ennakkoluulojen ravistamista. Parhaimmat taidekeskustelut saattavat tapahtua mitä omituisimmissa paikoissa ja yhteyksissä. Muistoja on loputtomasti: kerrankin pidettyäni erään alustuksen nykytaiteen probleemoista ajauduin yleisön joukossa olleen lestadiolaisen kanssa pitkään ja hedelmälliseen keskusteluun, mitä en omien ennakkoluulojeni takia olisi koskaan uskonut tapahtuvaksi. Muistan myös sen kerran, kun kävin pitkän keskustelun erään Suomessa pitkään asuneen muslimin kanssa Havis Amandan alastomuudesta ja sen mahdollisesta loukkaavuudesta. Yleisellä tasolla ja ideologiselta pohjalta olisimme ehkä ajautuneet vain poteroihimme, mutta yksittäinen konkreettinen taideteos tarjosi meille yhteisen pelikentän. Taide tuntuu oleva usein se väline, jonka kautta ihmiset pääsevät kommunikoimaan itselleen tärkeistä ja usein myös aroista asioista. Taide on verraton ihmisyyden käyttöliittymä.

Julkaistua 635 & Virossa 145: Raunioarvoa mittaamassa

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Aamulla ei vielä ollut mitään ideaa, mutta yleensä toimin niin, että herään varhain, surffailen siellä sun täällä ja yhdistelen mahdollisia aiheita itseäni viikolla vaivanneisiin tai kiinnostaneisiin asioihin. Toisinaan en tiedä edeltävänä iltana mitään. Näin eilenkin; aamulla törmäsin sattumalta Hyperallergicissa Sarah Rose Sharpin (s. ?) kiinnostavaan artikkeliin detroitilaistaiteilija Scott Hockingista (s. 1975), ja miltei välittömästi heräsi kaipuu Saarenmaan raunioille.

Jutun loppu toistaa saman idean kuin Hannele Rantalan (s. 1952) näyttelystä kertovassa parin viikon takaisessa jutussani. Tämä ei johdu siitä, että olen väsynyt enkä keksi uusia ideoita vaan siitä – vaikka olenkin väsynyt – että pidän asiaa varsin tärkeänä. Miksi ihmiset eivät innostu olemaan harrastelijanykytaiteilijoita? Illalla ryhdyin jopa fantisoimaan asiasta: kuvittelin miltä tuntuisi järjestävää Saarenmaan raunioituneisiin neukkutukikohtiin harrastelijoille kahden viikon kesäkurssi, jonka opettajiksi palkkaisin Jussi Kiven (s. 1959), Kaisu Koiviston (s. 1962) ja Antti Majavan (s. 1977). Not bad?

Raunioarvoa mittaamassa

Vietin viime vuoden syksystä ison osan Saarenmaalla. Tein samaa kuin muutkin suomalaisturistit: nautin luonnosta ja rauhasta, kuuntelin kurkien huutoa vuokraamani vanhan maatalon viereisillä pelloilla, istuskelin pitkiä aikoja merenrannalla ja söin lähinnä savustettua kampelaa. Sesonki oli ohi, ja sain tehdä kaikkea lähes yksin: edes Kuressaaren torilla ei näkynyt muita turisteja. 

Kuudessa viikossa kolusin Saarenmaan jokaisen julkisen tien ja kävin sen jokaisessa kylässä. Saari vastasi melko tarkkaan siitä välitettyä mielikuvaa luonnon ja rauhan tyyssijana. Yhden poikkeuksen kuitenkin löysin. Kolutessani hiekkateitä löysin tien päästä toisinaan hylätyn neuvostoaikaisen sotilastukikohdan. Kaikki oli tietenkin enemmän tai vähemmän raunioina. Osa rakennuksista oli sortunut, osa yllättävän hyvässä kunnossa, mutta eihän niille ollut enää mitään järkevää käyttöä. Mikään löytämistäni tukikohdista ei ollut vartioitu, ovet repsottivat auki ja rakennuksiin pääsi sisään. Varovaisuutta piti tietysti noudattaa, mutta etsiydyin esimerkiksi entisiin ruokaloihin, luokkahuoneisiin ja voimistelusaleihin siinä toivossa, että löytäisin aikansa visuaalista symboliikkaa – olenhan taidekriitikko ammatiltani. Riemuni olikin suuri, kun löysin retkilläni kaksi melko hyväkuntoista seinämaalausta, jotka sain dokumentoitua. 

Tammunan rajavartiolinnakkeen seinämaalaus.

Raunioissa seikkailemisen tunne on aika hämmentävä. Osin tunsin itseni kuin jännittyneeksi pikkupojaksi. Olen kasvanut maaseudulla, ja autiotalo oli yksi tärkeistä lapsuuden ja nuoruuden kokemusten paikoista. Sellaisesta saattoi löytää jonkin oudon matkamuistonkin. Minulla on vieläkin jäljellä jokunen vanha ja käsin puhallettu pulituuripullo. 

Lapselliseen seikkailuun sekoittui kuitenkin vakavampi esteettinen ulottuvuus. Estetiikan opintojen myötä opin raunioiden merkityksen romantiikan aikakauden maalaustaiteelle ja kirjallisuudelle. Oudoimmillaan raunioiden estetiikka tuotti varsin hassun ilmiön: ihmiset alkoivat rakentaa esteettisistä syistä keinotekoisia raunioita, aikansa elämyspuistoja. Osa niistäkin on nykyään jo raunioina. 
Adolf Hitlerin luottoarkkitehti Albert Speer kehitti asiaa vieläkin pidemmälle: hän kehitti teorian raunioarvosta (saks. Ruinenwert). Idea oli se, että jo rakennuksia suunnitellessa otettaisiin huomioon niiden tuleva raunioituminen. Mahtirakennukset tuli suunnitella siten, että niistä jäisi jäljelle mahdollisimman näyttävä ja ilman huoltoa säilyvä raunio. Näin pystyttäisiin varmistamaan jälkipolville kansallissosialistisen Saksan loistokkuuden muisto. 

Raunioarvoteoria ei toteutunut Saarenmaalla. En hetkeäkään ajatellut, että edessäni oli ikuisuutta uhmaavia todistuskappaleita ”suuren ja mahtavan Neuvostoliiton” voimasta. Pikemminkin kallistuin saksalaisen filosofi Walter Benjaminin kannalle – hänen mukaansa ”allegoriat ovat ajatusten alueella samaa kuin rauniot asioiden alueella”. Raunioilla seikkaileminen tuottaa melankolian tunteen, jossa yksityinen ja yleinen yhdistyvät kiinnostavasti. Tunnen kuolevaisuuteni, mutta kaiken aineellisenkin murtumisen, hajoamisen ja väliaikaisuuden näkeminen sitoo minut historiaan, jonka suuret tarinat, sosiaaliset ja kulttuuriset intohimot ovat samankaltaisten lakien alaisina kuin minä itsekin. Nekin kuolevat. Tiedän, että kaikki nämä löytämäni rauniot häviävät tulevaisuudessa. Historiallisten todistuskappaleiden sijaan ne ovatkin lähinnä ongelmajätettä, jota sen paremmin valtiolla kuin kunnillakaan ei ole ollut varaa hävittää. 

Michigan Central Station hylättynä vuonna 2010.

Mahtipontiset rauniot eivät ole pelkästään totalitaaristen yhteiskuntien ongelma. Ns. vapaan maailman kapitalismikin tuottaa raunioitaan. Henry Ford perusti tehtaansa Detroitiin vuonna 1903, ja sata vuotta myöhemmin iso osa kaupungista on pelkkää rauniota: mukana on tehdasrakennuksia, kirkkoja, kauppakeskuksia, asuintaloja ja jopa aikanaan maailman suurin asemarakennus, Michigan Central Station. Se aiottiin jo purkaakin, mutta suojelijat saivat teon estettyä. 

Hockingin sarjasta Jumalten puutarhat.

Detroit on siis myös täynnä sekä raunioarvoa että ongelmajätettä. Yksi tapa yhdistää nämä kaksi aluetta on taide. Detroitilainen taiteilija Scott Hocking on jo vuosia tehnyt raunioista taidetta: hän kasaa vähän humoristisestikin rakennusmateriaalista ja muusta jätteestä – muun muassa saastuneista kumihanskoista – muinaisten intiaanien kumpuja muistuttavia rakennelmia. 

Moni harrastelijataiteilija on käynyt Saarenmaan ihanilla rannoilla maalaamassa akvarelleja. Siellä järjestetään oikein kurssejakin. Olen päättänyt tänä kesänä lähteä Saarenmaalle olemaan aivan itsekseni harrastelijanykytaiteilija. Aion ottaa kohteekseni jonkun sotilastukikohdan ja tehdä romusta installaation. Lupia en kysele, mutta tuskin minua kukaan pidättää ja mistään syyttää. Sitten voin taas miettiä raunioromantiikkaa uusin eväin.

Esimerkillistä museopolitiikkaa

Kainuun museo ja Kajaanin taidemuseo muuttuivat yleisölle maksuttomiksi vuodenvaihteessa. Tässä linkki Kainuun Sanomiin. Tässä syitä: "Pääsymaksujen poistolla halutaan lisätä museoiden vaikuttavuutta ja kaupunkilaisten hyvinvointia, jota korostetaan kaupungin uudessa strategiassa."
Nyt Yle on käynyt vähän yli kahden kuukauden jälkeen kyselemässä tunnelmia, tässä linkki. Kainuun museossa kävijämäärä on kaksinkertaistunut viime vuoden vastaavasta. Kajaanin taidemuseon intendentti Pirjo Immonen totesi: "Voi vaikka vain piipahtaa, museoon voi tulla vaikka ruokatunnilla ja käväistä ohikulkiessaan. Museota aletaan ehkä enemmän rinnastaa kirjastoon, joka on tärkeä yhteinen olohuone. Taidemuseokin on sellainen."
Kokeilu on kaksivuotinen, mutta Kainuun museon johtaja Antti Mäkinen toteaa:  "Minulla on semmoinen tuntemus, että ei tässä varmaankaan paluuta menneeseen enää ole."

Näin toivottavasti tapahtuu muuallakin. Syyt ovat itse asiassa tulevaisuuteemme kirjatut. Näin asian ilmaisee hyrynsalmelainen kuvataiteilija Antti Majava (s. 1977) eräässä tekstissä, joka on ilmestymässä piakkoin [ja jota olemme yhdessä vääntäneet, joten perästä vielä kuuluu]: "Monien näkökulmien mukaan (IPCC, Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli) meidän on syytä valmistautua siirtymään materiaalista kulutusta painottavasta elämäntavasta planeetan resursseihin paremmin sopivaan sivistystä, huolenpitoa ja henkisiä arvoja painottavaan kehitykseen."

Tällaista elämää palvelee muun muassa pääsymaksuton museo.

Taidepoliittinen avaus

Eilisen illan vietin Helsingin kaupungintalolla, jonka juhlasalissa tapahtui Suomen Taidepoliittinen Huippukokous – osana Baltic Circle -teatterifestivaalia. Puolueiden edustajat esittelivät omia kulttuuri- ja taidepolittiisia linjauksiaan, myös vähän performatiivisin keinoin. Tässä persujen Juho Eerola vauhdissa:

Shown varasti kuitenkin SKP:n Juha-Pekka Väisänen (s. 1966), harvinainen kuvataiteilija puolueen puheenjohtajana. Hän esitti vähän konkretiaakin. Tässä kakku, josta on leikattu kulttuuribudjetti eli 0,8%:

Tekstinä oivaltava Magritte-parafraasi: "Tämä ei ole kakku."
Vakavasti ottaen vakavasti otettavaa (ei kai esim. Piraattipuolueeseen tai SKP:hen valtakunnan politiikan reaalimaailmassa tarvitse suhtautua kovin vakavasti – paitsi Yrjö Hakaseen valtakunnan pääkaupungin kunnallispolitiikassa) asiaa puhuivat mielestäni vain vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto ja vassareiden Silvia Modig. Ja koska Alanko-Kahiluoto ei kuitenkaan mahda paljoakaan sille, että vihreät esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa on nykyään kokkareiden kanssa lehmänkauppoja (mm. Palmian uhraaminen markkinaistamisen alttarille – hintana lienee Anni Sinnemäen apulaiskaupunginjohtajan paikka) tekevä oikeisto- ja myös G-puolue, en suosittelisi hänelle äänen antamista, jos haluaa edistää taideväen asiaa. Jää siis Modig. 
Minullakin oli tapahtumassa pieni rooli. Olin mukana juhlasalin takana Newsroomissa, jossa eri alan ihmiset kommentoivat esiintyjiä ja esittivät omia kysymyksiään yleisökysymysten lisäksi. Yle striimasi tapahtuman Areenan kautta suorana.

  Yksi Newsroomin miehityksistä. Mukana oli myös kuvataideväkeä. Vasemmalla Tero Annanolli (s. 1975) ja oikealla Antti Majava (s. 1977).

Tilaisuus taisi olla varsin onnistunut. Väkeä oli salin täydeltä, ja kaikilla tuntui oleva hauskaa. Ja se minua vähän harmittikin, koska ei tässä kulttuuripoliittisessa tilanteessa tunnu oikeasti olevan kovinkaan paljoa hauskaa. Ihan vain tiedoksi äänestäjille, että esimerkiksi persut olisivat Eerolan mukaan valmiita lopettamaan taiteilija-apurahat vaikka kokonaan. Ja kokkarit vaahtoavat ylevän yleisen polopolon lisäksi lähinnä vain yritysten taidehankintojen verovähennysoikeuksista. Miksi helvetissä niille pitäisi sellainen vähennys antaa? Sitten pitäisi kyllä perustaa kotitaidevähennyskin, jotta tavalliset ihmisetkin saisivat verovähennyksen ostaessaan vaikka 200 euron grafiikanlehden. Eikä siinä mitään järkeä olisi. Reilu, yksinkertainen ja progressiivinen verotus lienee helpoin tapa edetä. Kyllä ne tahot, jotka taidetta ostavat, ostavat sitä joka tapauksessa.

Julkaistua 539 & 540 & Virossa 118 & Luettua 128: Kohti valon ydintä & Varkain voittoon

Eilen tuli postista tuorein Taide (3/14). Minulta oli lehdessä sekä yksi kirja-arvostelu että yksi näyttelyarvostelu. Kirjajuttu vaivaa minua vieläkin vähän, koska ärsyynnyin joistain asioista, ja kun olisin vihdoin päässyt kehumaankin kirjaa (mihin olisi kyllä löytynyt perusteita), oli koko merkkimäärä jo aikoja sitten käytetty ja jouduin jopa lyhentämään juttua. Joskus vain käy näin. 

Kohti valon ydintä

Kati Lintonen, Anna-Kaisa Rastenberger ja Elina Heikka: Valokuvataiteen ydin. 1900-luvun suomalaiset valokuvat ja taidepuhe. Suomen valokuvataiteen museo / Maahenki 2014.

 

Suomalaisen valokuvataiteen – ja lisäksi muun valokuvaa käyttävän nykytaiteen – tie suomalaisen taiteen keskiöön alkaa olla kartoitettu. Perusteoksia on ilmestynyt jo 1990-luvulla: Valokuvan taide (1992), Valoa 1839–1999 (1999) ja Varjosta (1999) saa nyt seurakseen etabloidun taidemaailman keskiöön kohdistuvan peruskirjan, joka suhtautuu kaanoniin kriittisesti mutta joka tulee olemaan keskeinen tekijä uudelleen määrittyvän kaanonin synnyssä.

 Tekijöillä riittää yhteisiä nimittäjiä, etenkin määrittelyvallan käytössä, joten ongelmatonta tällaisen kirjan vastaanotto ei saa olla. Kaikki ovat toimineet Valokuvassa ja sen seuraajassa Kuvassa. Kaikki ovat työskennelleet Suomen valokuvataiteen museossa. Kaikki ovat siis olleet auktoriteetteja valokuvaan liittyvän institutionaalisen vallan, kielenkäytön ja määrittelyn prosessissa. 

Lähihistorian kirjoittaminen on vaikeaa, mutta se on vielä vaikeampaa, kun kirjoittaja itse on ollut sitä rajaamassa. Tämä näkyy varsinkin Anna-Kaisa Rastenbergerin tekstien niissä osuuksissa, joissa hän käsittelee Kuva-lehden roolia. Sävy on toki itsekriittinen, mutta en malta olla toteamatta sitä, että jos kyseessä olisi mieskirjoittaja, teksti herättäisi taatusti ajatuksen ”setämäisestä muistelusta”. 

Ajauduin tällaiseen vastakkainasetteluun jotenkin väistämättömästi, tahtomattani. Tätä pohtiessani kuitenkin tajusin, että sukupuolittavat kysymykset taitavat olla suomalaisen taiteen lähihistorian kentässä nimenomaan valokuvataiteelle ominainen ja ehkä vähän traumaattinenkin  erityisongelma. Muun kuvataiteen alueella ei 1980-luvun jälkeen tällaisia keskusteluita ole juurikaan tarvinnut käydä – ainakaan kovin akuutisti. Kirjoittajat tuovat valokuvan historiaa jännittäneen amatöörien ja ammattilaisten välisen rajapinnan hyvin esiin, mutta eivät lähesty kovinkaan analyyttisesti sukupuolikysymyksiä. 

Kirjan alkuosaan jäsennelty ”paalupaikkojen” ketju – piktorialismi, modernismi, naisten siivittämä nousukausi (alkaen Hippolyten 27 naisvalokuvaajan näyttelystä vuonna 1984) ja Esko Männikkö – tuo mieleeni jopa Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historian huipulta huipulle (1985): juonteet, nivelkohdat, aluskasvillisuus, harmaat alueet ja katvealueet siivotaan liian tehokkaasti pois. Toisaalta, ytimeenhän – myös taidepuheen ytimeen – kirjoittajat sanovat pyrkivänsäkin. Tästä kertoo sekin, että valokuvan taidepyrkimyksissä he ottavat analyyttisesti esiin piktorialismin, jota ei Suomessa ole juurikaan ennen käsitelty. 

Kirjan rakenne on hieman outo. Jälkimmäinen osa (’Valokuvataiteen ydinkysymykset’) palaa niihin asioihin, jotka ensimmäisessä tuntuivat häviävän, muun muassa valokuvan dokumentaarisuuteen. Tekstiä tukevan kuvituksen rooli korostuu kuitenkin edeltäjiin verrattuna hyvin: siinä missä Valokuvan taide esitti kontekstittomia yksittäisiä kuvia, Valokuvataiteen ydin näyttää myös kuvia kuvista alkuperäiskäytössään, lehtien ja kirjojen sivuilla. 

Jäin kuitenkin kaipaamaan parempaa koordinaatiota ja jäsentelyä. Tämä koskee myös juttujen tasapainoa: jotkut asiat sivutaan vain tiiviillä kommentilla, joihinkin käytetään selvästikin liian yksityiskohtaisesti tilaa pitkiä sitaatteja lainaten. Omat mieltymyksetkin tuleva hassusti esiin: tutkijoiden ote esimerkiksi taiteilijoiden ja teosten arvottamiseen on kautta linjan melko hillitty, mutta purskahtelee väliin: Ulla Jokisalon samassa kuvatekstissä esiintyy peräti kahteen kertaan sana ainutlaatuinen. 

Ehkä tämä on nyt se antiteesi. Kolmessa edellä mainitussa kirjassa toimittajat olivat valokuvan perusäijiä: Jukka Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Ja vaikka kirjoittajat ovatkin eri-ikäisiä, en välty siltä tunteelta, että tämä on myös sukupolvikirja – vähän niin kuin kahden eri-ikäisen kuvataiteen tutkijan, Marja-Terttu Kivirinnan ja Leena-Maija Rossin 1980-lukua käsitellyt Koko hajanainen kuva (1991) aikoinaan

 Elämähän on dialektiikka, joten antiteesi on aina tarpeen. Jäämme odottamaan synteesiä. 

***

Varkain voittoon 

Köler Prize 2014 

Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum, Tallinna 26.4.–15.5. 

Köler-palkinnosta on tullut kuin varkain Viron tärkein taidepalkinto. Siitä on tullut myös iso mediatapahtuma. Itse asiassa sen jakava museo EKKM (Viron nykytaiteen museo) ja itse palkinto ovat kuin taiteellisia interventioita taidemaailmaan. Ne ovat fiktiivinen hyökkäys, josta on tullut totta: instituutiokriittisestä performanssin kaltaisesta toiminnasta on tullut yksi Viron taidemaailman merkittävimmistä instituutioista – ja varsin lyhyessä ajassa. 

EKKM perustettiin vallattuun Tallinnan energialaitokselta vapautuneeseen rähjäiseen rakennukseen. Kaksi taiteilijaa – Marco Laimre ja Neeme Külm – valtasi tilan vuonna 2006, ja seuraavana vuonna museo aloitti toimintansa. Vallattu, varsin anarkistinen paikka on nyttemmin päässyt jo virallisen tuen piiriin, ja se on selkeästi vakiinnuttanut toimintansa – menettämättä silti perusluonnettaan. Yksi syy onnistumiseen on varmaankin se, että mukaan liittyi varhaisessa vaiheessa taidehistorioitsija, kuraattori ja kriitikko Anders Härm, joka tuntee instituutioiden metkut perin juurin. 

EKKM ja Köler Prize tuovat mieleeni välittömästi Antti Majavan, joka tuoreessa kirjassa Alaston totuus taiteesta (Into 2014) totesi: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.” Tähän voisimme siis Viron esimerkin avulla lisätä: ”Ja luomalla niitä itse.” 

Kuvataiteessa on viime vuosina puhuttu paljon appropriaatiosta (= omaksi ottaminen, haltuunottaminen) yhtenä nykytaiteen metodeista. Analogisesti tälle EKKM on kuin huikea meta-appropriaatio. 

Kyseessä on siis melkoinen tuhkimotarina. Mutta kuinka tämä todennetaan, kuinka varmistetaan, ettei kyse ole vain lume-ilmiöstä? Vastaansanomattomasti: viime vuoden Köler-palkinnon – ja myös yleisöäänestyskilpailun – voittaja Jaanus Samma edustaa Viroa Venetsian biennaalissa vuonna 2015. 

Eräs vanhempi virolainen taiteilijaystäväni totesi, että oleellista on myös se, että Köler Prizen avulla on laman jälkeinen yksityinenkin raha saatu mukaan taide-elämään. Tämä ei ole kuitenkaan johtanut rahan merkityksen erityiseen korostumiseen (vrt. Ars Fennica tai Carnegie): pääpalkinto tänä vuonna on 6 000 euroa, ja yleisöäänestyksen voittaja saa 1 000 euroa. Paljon oleellisempaa taitaa olla se, että esimerkiksi verkostoitumisen mahdollistava palkintoraati on valittu huolella ja kansainvälisesti: tänä vuonna mukana on suomalaisen Taru Elfvingin lisäksi muun muassa vanha kettu René Block.

Itse palkinto on sekin kuin mainio, ehkä vähän ironinenkin appropriaatio. Johann Köler (1826–1899) oli nimittäin Viron kansallisen heräämisen sankareita, ensimmäinen virolainen ammattitaidemaalari. Sitä paitsi Köler Prize kuulemma rimmaa hyvin Turner Prizen kanssa.

Köler-palkinto jaetaan nyt neljättä kertaa. Ehdokkaita on viisi: Jass Kaselaan, Kiwa, Kärt Ojavee, Johannes Säre ja ryhmä Visible Solutions OÜ (Karel Koplimets, Taaniel Raudsepp ja Sigrid Viir). Jokaiselta taiteilijalta on esillä kaksi omavalintaista teosta, yksi vanha osapuilleen kolmen vuoden sisältä ja yksi kilpailua varten valmistettu. 

Jass Kaselaan.

Jass Kaselaan (s. 1981) on Viron nuoren polven veistäjistä huikeimpia. Hän on kuin spektaakkelin ajan jälkeisten spektaakkeleiden taikuri. Hän tekee massiivisia ja emotionaalisesti vaikuttavia installaatioita, joiden sekaan katsojan on suorastaan vaikea mahtua – niin tiineiksi pelkällä omalla olemisellaan teokset tilan hedelmöittävät. Puutarhan (2012) mustuus ja tilan täyttävä sähkön ääni tuottavat paranoidin tunnelman. Puinen kirkko keskellä tilaa on kuin monumentti sille, että uskonto on redusoitu pelkäksi koneeksi – ei edes sähköenergiaksi. Toisessa teoksessaan Kaselaan on tehnyt roskisten vierestä löytyneistä pikkuisista nukeista jättimäisiä betoniveistoksia. Ja roskiksethan olivat tietenkin samasta materiaalista rakennettujen massiivisten talojen takapihoilla. 

Kiwa.

Multitaiteilija, erityisesti äänitaiteestaan ja musiikistaan tunnettu Kiwa (s. 1975) aloitti uransa omatekoisena supertähtenä – vähän kuin Viron Andy Warhol – mutta on pitkin uraansa mennyt zeniläisempään suuntaan. Niinpä hän onkin kehitellyt nothingologiaa – ei minkään tutkimista niin usein kuin mahdollista. Kun esimerkiksi printteri varoittaa, että muste on loppumassa, hän printtaa mustaa neliötä (ei mitään henkilökohtaista, Malevitš!) niin kauan, että viimeinen tuloste on valkoinen. Sen jälkeen hän jopa ilmoitti Malevitšin tavoin lopettavansa kuvataiteen tekemisen. Mutta kuten tiedämme, se ei se ole helppoa – niin kuin ei-minkään tekeminenkään Sen eteen täytyy tehdä paljon työtä. 

Kärt Ojavee.

Taide ja muotoilu ovat tunnetusti tuottaneet vaikean hankauspinnan. Kärt Ojavee (s. 1982) on tekstiilitaiteilija, joka ylittää tämän kevyesti – hän voisi vallan mainiosti olla mukana Linzin maineikkaassa Ars Electronicassa. Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Tallinnan teknillisen yliopiston biorobotiikan keskuksen kanssa ja on muotoillut esimerkiksi Play Me -tyynyjä (2011), joissa meille kaikille tutu sanat – play, stop, rewind, fast forward, pause – eivät ole pelkkiä koristeita vaan todella toimivat lupaamallaan tavalla. Pehmeä elektroniikka on kudottu kankaaseen ja sisään pääse lataaman materiaalia USB-kaapelia pitkin. 

Johannes Säre.

Johannes Säre (s. 1983) kuuluu siihen joukkoon nuorempia taiteilijoita, jotka ovat jo alkaneet kierrättää ironisin kommentein vanhempaa käsitetaidetta – neokonseptualismiksi sitä taidetaan maailmalla nimittää, vaikka Särellä ei olekaan paljon yhtymäkohtia esimerkiksi Damien Hirstiin. Hänen Nimetön savurengastykkinsä (2013) oli häkellyttävä kokemus. Bassoreflektikaittuimesta tehty tykki puhaltaa täydellisiä savurenkaita ja puffauttaa samalla täyteläisen äänen. Miksi? Sitä on turha kysyä edes taidekriitikolta. Mutta sen äärellä katsoja tuli lumoutuneeksi ja viihtyi loputtoman pitkään. 

Visible Solutions OÜ.

Visible Solutions OÜ rakentaa taloudellisen toimintansa antikapitalismille ja kriittiselle konseptualismille. Toisin kuin nykyinen suomalainen luova talous -intoilu, tämä osakeyhtiö tuottaa vain kriittistä luovuutta, ei sen tuotteistettavia sovellutuksia. Vähän niin kuin Bonk Business aikoinaan. Heillä on esillä muun muassa hermeettisessä lasikuvussa Taideteos, joka koostuu vain omasta arvostaan (2013). 

Yksi nykytaidetta määrittävä tekijä lienee se, että taiteilijat yrittävät epätoivoisesti lopettaa taiteen – koskaan siinä onnistumatta. 

Ei taide sulaudu mihinkään. Kohta meillä on taas Köler-palkinnon voittaja, ja hän pitää yksityisnäyttelyn. Ja jää odottelemaan Venetsian-matkaa. Kirjoittajatkin toistavat kliseitään ja hegemonisia rakenteita ylläpitäviä ylisanoja. Näissä kuvissa ja tunnelmissa toteankin tylsästi mutta informatiivisesti, että jos haluatte tutustua siihen, mikä Viron nykytaiteessa juuri nyt on keskeistä, kiirehtikää tähän näyttelyyn.

*** 

PS. Ja nyt on kilpailukin ratkennut. Kaselaan voitti Köler-palkinnon ja Säre voitti tiukan yleisökisan.