Julkaistua 444: Voiko pelleily olla viisasta?

Terveisiä Kerimäeltä, missä olemme purkamassa Galleria Ortonin piirissä syntynyttä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä. Maanantaikin alkoi Ortonin merkeissä, kun avasimme Jaakko Tornbergin (s. 1961) näyttelyn (2.–27.9.). Tänä aamuna kirjoitin ennen aamiaista taiteilijan esittelyn gallerian verkkosivuille:  

Voiko pelleily olla viisasta?

Kuvanveistäjä Jaakko Tornbergin (s. 1961) tuotannossa humoristinen ja traaginen yhdistyvät häkellyttävällä tavalla. Hänen rojusta, roskasta ja poisheitetystä tavarasta kasaamansa figuurit – olivat ne sitten robotteja ja enkeleitä – ovat samalla sekä vastustamattoman huvittavia että usein myös surumielisen hellyttäviä. Samalla niitä katsellessa mieli kuitenkin väistämättä hakeutuu niiden materiaalin kautta tv-dokumentteihin, jotka kuvaavat Tornbergin käyttämän rojun ”normaalia” loppusijoituspaikkaa: niihin afrikkalaisiin ja intialaisiin nyrkkipajoihin, joissa esimerkiksi tietokonehylkyjen viimeisetkin hyötymateriaalit yritetään erotella toisistaan – nälkäpalkalla tietenkin. 

Ennen ripustusta.

Maailman tuottaman rojun ja roskan määrä on käsittämätön, ja siinä on jotain perin juurin traagista. Tornbergin käsissä tuo sama jäte saa kuitenkin humoristisen ilmiasun. Tästä syntyy yksi Tornbergin taiteen jännitteistä. Perin traaginen kykenee tuottamaan hersyvää huumoria. Kaiken rojun jättimäisen massan standardoidusta materiaalista Tornberg suorittaa kuin luomisen ihmeen. Tuhoutuneesta standardimassasta kuvanveistäjän tuottaman metamorfoosin kautta syntyy kuin syntyykin yksilöitä. Tornbergin hahmoilla on omat ilmeensä, niille voisi kuvitella jopa ihan luonteenkin.  

Toinen Tornbergin tuotantoa leimaava outo jännite syntyy siitä, että samalla kuin kaikki hänen materiaalinsa on hylkytavaraa, se kuitenkin toimii, jos Tornberg laittaa sen toimimaan. Radiot soivat, pyörät ja epäkeskot pyörivät, ja käkikellon käen roolin ottanut koira ilmoittaa omilla äänillään ajan kulusta. Tornberg kasaa teoksiaan näennäisen huolettomasti, mutta taustavireen toiminnalle antaa Tornbergin taito ja tarkkuus: voisi jopa arvailla että ilmeisen postmodernin tekotavan takana piilee ankara – joskin piilossa pysyttelevä – modernisti.

Tornberg itse on kuvannut prosessin käynnistymistä seuraavasti: ”Aloin ajatella, pelleillä, viisastella, leikkiä ja ties mitä – taiteilijan näkökulmasta.” Tornbergin tuotantoa voikin ideoiden pallottelun – teorian ja käytännön heilurin – kautta tarkastella myös käsitteellisellä tasolla, jossa maailman ja kielen – sitä sekä kuvaavan että ohjaavan kielen – suhteet saavat Tornbergin tuotannossa uusia tulkintojaan. Huumori koetaan usein pinnalliseksi, mutta pelleily ja viisastelu johtavat useimmiten takaisin vakavampien asioiden pariin. Ajatusmatkalla on voitu viisastuakin. Tällaisenakin koen Tornbergin veistokset.

 

Näyttelykuvia 840: Koira kissankellossa

Tänään olimme Galleria Ortonissa ripustamassa Jaakko Tornbergin (s. 1961) näyttelyä (2.–27.9.). Alla Jaakko laittamassa ensimmäistä Roboa (2013) paikalleen:

Jaakon robotit, enkelit ja erilaiset kelloilla sekä radioilla varustetut vempaimet ovat häkellyttävän hauskoja – ja ehkä myös vähän surumielisiä. Tässä pieni video Kissankellosta (2013), jossa koira toimii käkenä:

Ja eiköhän taustalla soineesta Kansanradiosta kuulunut naisen ääni sanomassa "Enkeleitä on olemassa" – juuri samanaikaisesti, kun Jaakon enkeliseinä valmistui:

Tässä pieni sininen enkeli:

Tässä puhuu kriitikon sijaan nyt kuraattori – tunnustettakoon kaiken läpinäkyvyyden ja avoimuuden nimissä: "Hemmetin hieno näyttely!" 
Kaikki siis mukaan huomenna avajaisiin klo 17.00 (Tenholantie 10, Ortonin sairaala).

Talo täynnä taiteilijoita

Näyttelykierrokseni tulevat seuraavan kuukauden aikana vähenemään huomattavasti, koska Mäntän kuvataideviikot tulee työllistämään minua aika tiiviisti.

Niissä merkeissä kävinkin tänään Kaapelitehtaalla tapaamassa Pirjetta Branderia (s. 1970), jotta paremmin ymmärtäisin hänen Mänttään tulevaa työtään Jättiläinen (2010) (johon palaan vielä myöhemmin):

Mutta Kaapelitehtaalla on vaikea käydä törmäämättä muihinkin taiteilijoihin, sillä iso talo on niitä täynnä. Törmäsin aika hienoon oveen matkallani. Luulen, että tämä oven takana täytyy jollain tavalla olla Miina Äkkijyrkkä (s. 1949) – suomalaisen nautakarjan plastisten ulottuvuuksien suuri mestari, joka todella osaa sekä piirtää että muovata lehmän sen kaikissa olonuodoissa:

Lähtiessäni pois törmäsin vielä Jaakko Tornbergiin (s. 1961), joka kutsui minut piipahtamaan työhuoneelleen katsomaan uusia töitään. Tornberg on aikoinaan todennut: "Muistin, kun opiskeluaikana Kuvataideakatemiassa kuulin joltakin vanhemmalta opettajaltani teesin, etteivät taide ja huumori sovi yhteen. Riemastuin siitä niin, että päätin ottaa sen väitteen kumoamisen elämäntehtäväkseni. Jos huumori ja taide eivät sovi yhteen, ei varmaan myös huumori ja elämäkään."

Juuri tältä vaikutti edelleenkin. Oli hauska katsella osaa hänen alitajuntaansa eli työhuoneen rönsyäviä hyllyjä (uusista töistä en voi vielä puhua tai näyttää kuvia, koska ne ovat juuri valmistumassa Hyvinkään Tajuun):

Ja sitten vielä Hietalahdenrantaan, jossa kävin Tarja Teräsvuoren (s. 1947) työhuoneella katsomassa hänen ensi maanantaina Galleria Ortonissa avautuvan näyttelynsä töitä, joita hän on ryöppyäväm ahkerasti maalannut viime aikoina. Hienoja konstruktivismin rajoilla liikkuvia herkkiä maalauksia, jotka tulevat varmaan vähän yllättämäänkin katsojia:

Kriitikon arki oli siis taas täyttä juhlaa. Työhuoneilla käynti on nimittäin oikeasti niitä parhaimpia hetkiä. 

***

Ja kaiken tämän työhuoneilla käynnin välissä tapasin yhden taiteilijan kahvilassakin. Myös Mänttään tuleva taidokas puuveiston mestari Maija Helasvuo (s. 1968 ) kertoi muun muassa teoksestaan Mummo itse kolmantena: