Julkaistua 831 & Näyttelykuvia 1065: Miksi viitata edeltävään?

Toisinaan tulee kirjoitettua sellaisia juttuja, jotka taiteilijoiden puolesta jäävät itseäkin vähän harmittamaan. Tässä yksi sellaisista. Syy harmitukseen on se, että sitä kirjoittaa muka näyttelystä, mutta ei sano siitä juuri mitään. Varmaan taiteilijoitakin harmittaa vähän. Toisinaan näyttely kuitenkin tarjoaa niin hyvän syyn siirtyä yleisimpiin asioihin ja muihin pohdintoihin, että kiusausta on vaikea välttää. Näin kävi näissä näyttelyissä. Toisaalta taiteilijat voivat lohduttautua sillä, että näin heidän töistään tulee osa laajempaa keskustelua. Kai senkin voisi ehdottaa yhdeksi taiteen monista mahdollisista tehtävistä?

Tämä ilmestyi kaiketikin Taiteen ensimmäisessä numerossa tänä vuonna.

Miksi viitata edeltävään?

Jukka Rusanen: Setting, Helsinki Contemporary 13.1.–5.2.

Kirsi Jokelainen & Johannes Kangas, Pientä ja pahvista, Galleria Huuto, Uudenmaankatu, Helsinki 25.1.–12.2.

Edeltävään taiteeseen viittaaminen on taiteissa ollut merkittävä arvo, jota ei ole yleensä tapana kyseenalaistaa. Tämä koskee kaikkia lajeja. Brian De Palmaa on arvostettu siitä, miten taitavasti hän viittaa edeltäjänsä Alfred Hitchcockin (1899–1980) elokuviin. Kuinkahan monessa elokuvassa on viitattu Sergei Eisensteinin (1898–1948) Panssarilaiva Potemkinin (1925) yhteen kohtaukseen, jolla on vakiintunut nimikin: ”Odessan portaat”.

Odessan portaat.

Modernismissa tällaisella viittaamisella tuntuu aina olevan joku syvempi tarkoitus, mutta postmoderni toi mukanaan asenteen, jossa täysin motivoimatontakin viittaamista arvostettiin, ja edelleen hyvin usein kyseenalaistamattomasti – ikään kuin postmodernin tunnusmerkkinä. Toisinaan toki oli kyse siitä, että ironia kohdistui itse viittaamistraditioon. Viittaukset olivat osin menettäneet merkityksensä, mutta ei se, että ylipäänsä viitataan ja että se tunnistetaan yhdeksi taiteen keinoksi. 

Aina silloin tällöin olen pysähtynyt miettimään sitä, miksi viittaaminen edeltävään on arvokasta. Kriitikolla pitäisi kai olla perustelut uskottavasti hallussaan, mutta on tunnustettava, että pohdintani eivät ole koskaan johtaneet kunnolla mihinkään. Arvailuja olen itselleni esittänyt. Se voi olla tapa, jolla taiteilijat kirjoittavat ja maalaavat itsensä osaksi pitkää ja arvokasta perinnettä. Postmodernissa voisi olla jopa päinvastoin: se on tapa, jolla taiteilijat osoittavat kriittistä tietoisuuttaan ja kirjoittavat ja maalaavat itsensä irti perinteestä. Tai sitten voisi ajatella ylevästi: taide on käsittelyt aina ihmiskunnan ikiaikaisia teemoja. Nykytaiteilijat päivittävät näitä teemoja ja tuovat esiin myös väliaikana kertyneen tietoisuuden. Voi kyse olla henkilökohtaisesta ja satunnaisesta suhtautumisestakin: se mikä on joskus jossain museon hämärissä jättänyt syvän vaikutuksen, saattaa vaikuttaa voimakkaasti omaan tekemiseen. 

Kuvataiteissa viittaaminen edeltäjiin on varmaan suosituinta – ja pisimmälle menevää. Kukaan ei Suomessa tunne Caravaggiota (1571–1610) niin hyvin Antero Kahila, kukaan ei Francisco de Zurbaránia (1598–1664) niin kuin Lauri Laine. Kuutti Lavosen töihin ovat vaikuttaneet voimakkaasti sellaiset vähemmän tunnetut barokkimaalarit, joiden nimet kriitikko on ensin opetellut ja sitten jo unohtanut.

Taidenäyttelyyn menee harvoin ilman ennakkoasenteita. ”Puhdas katse” on käytännön toteutuksena mahdoton ajatus. Kaikkea edellä olevaa olin ajatellut mennessäni Jukka Rusasen näyttelyyn. Olin tietoinen siitä, että näyttelyn yksi lähtökohdista oli Rubensin (1577–1640) maalaus Leukippokisen tyttärien ryöstö (1618). Näin Rusanen itse: ”Niissä [maalaustaiteen lihallisissa kompositioissa] on jotenkin räikeästi esillä niin monta ihmisyyden muotoa. On toisaalta nähtävissä kamppailua maailmassa olemisessa, ja toisaalta katseille ja normeille alistumista.” Ja miltei samaan hengenvetoon: ”Toisaalta lähtökuvalla ei ole kovin suurta merkitystä.” 

Jukka Rusanen (s. 1980).

Rubens taitaa siis olla sittenkin Rusaselle vain tekosyy. Näinhän moni taiteilija tuppaa sanomaan. He maalaavat mitä tahansa, katuroskan herättämiä assosiaatioita, satunnaisten kulkureittien valoja ja varjoja sekä myös toistensa herättämiä ajatuksia. 

Kun katsoja menettää viattomuutensa, se on kuitenkin peruuttamatonta. Kun tiedän Rubensin Rusasen lähtökohdaksi, en pääse sitä karkuun. Se on kuitenkin hedelmällinen lähtökohta. Rusanen on kuin maalari, joka peilaa omia tuntemuksiaan ja kokeilunhaluaan suuren mestarin perintöä vasten. Ottaa aihelman sieltä, toisen täältä, ja kokeilee erilaisia tekniikoita tutkiessaan esimerkiksi lihallisuutta ja tapoja ilmaista sitä. Kiinnostava jännite syntyy myös siitä, että kankaita ja virkkauksia yhdistävät kollaasimaiset teokset ovat konventionaalisessa mielessä jotenkin äklöttäviä, kun taas ”puhtaammissa” maalauksissaan Rusanen näyttää, että kyllä hän tarvittaessa osaa käyttää siveltimellä vedettyä piirrosviivaa kuin Marjatta Tapiola konsanaan. Ristiriita on jännittävä. 

Johannes Kangas (s. 1967), Annunciazione.

Katsojan viritys jää myös helposti päälle. Eikä toisaalta syyttä. Johannes Kangas hakee aiheitaan yhtä lailla korkea- kuin populaarikuvaston maailmasta, mutta lähtee sitten viemään sitä omaan suuntaansa. Siellä vilahtelevat klassiset Marian ilmestykset ja madonnat lapsineen sulassa sovussa teollisuusalueitten tuottamien fiilisten kanssa. Hänen pahvimaalauksensa, rullansa ja tulitikkulaatikkonsa ovat myös kuin kannanotto 50-vuotiaan arte poveranmahdollisuuksiin nykymaailmassa. Niissä ei ole mitään anakronistista, vaikka vertaukset historiaan eivät ole haettuja. 

Kirsi Jokelainen (s. 1970), Polttarainen.

Toisen vaihtoehdon maalaustaiteen historiaan tarjoaa samassa tilassa Kirsi Jokelainen. Hän on maalannut sata pientä maalausta, jotka eivät kokonaisuutena noudata mitään tyyliä – kirjo on täysabstraktista naivistiseen esittävään kuvaan. Joku voisi kokea tyylittömyyden haittana, mutta tarjolla on kuin koko maalaustaide ja sen historia pienoiskoossa. Näin maalari voi maalata, mutta näinkin maalari voi maalata. Ylevä ja arkinen esiintyvät tasarivisessä ripustuksessa täysin tasavertaisina.

Näyttelykuvia 551 & 552: Lähistöllä taas

Eilen kävin parissa näyttelyssä kotini lähistöllä. Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa oli esillä Jukka Rusasen (s. 1980) Eject (18.11.2011–8.1.2012), joka meinasi livahtaa kokonaan ohi – näin käy toisinaan, kun galleria on liian lähellä.

Rusanen on vähentänyt figuratiivisuuttaan ja taidehistoriallisia viittauksia, minkä koen hyvänä kehityksenä, ja antanut tilaa komealle, ilmeisesti vähän intuitiivisemmalle elemaalaukselle. Väliin hän tuntuu piirtävän siveltimellä – vähän kuin Marjatta Tapiola (s. 1951) konsanaan, joskaan ei ihan niin virtuoosimaisesti – ja väliin hän on taas antanut hurjien värikerrosten jäädä reliefimäisinä pintaan:

 

Rusasen näyttely oli salonkikelpoisella tavalla komea, mutta kaikessa ekspressiivisyydessäänkin se oli ehkä kuitenin vähän liian sliipattu, että olisin sittenkään niin ylen innostunut. Tätä kyllä korosti Kalhama & Piipon uusi valaistusratkaisu, joka oli karmea. Ylikirkkaat neonputket toivat sellaisen epätodellisen fiiliksen, että oli kuin olisin ollut jonkin ironisen leffan newyorkilaisessa taidemaailmassa. Kuin olisi kulisseissa liikuskellut (outo kirkkaus ei välitettävästi välity tarpeeksi alla olevasta ripustuskuvasta):

Mutta on Rusanen selvästikin maalari, jonka kehitystä on syytä seurata.  

***

Galleria Fafassa oli ensimmäisessä helsinkiläisessä yksityisnäyttelyssään nuori graafikko, jonka kehitystä taitaa olla myös syytä seurata. Mari Hallapuron (s. 1985) näyttely Still alive and birdwatching (5.–22.1.) herätti ensivaikutelman, että vieläkö näitä perinteisiä graafikoita jostain tulee, mutta tarkempi katsominen oli oikeastaan aika innostavaa. Hallapuro on kuvannut maisemia, asetelmia ja lintuja hauskalla tavalla niin, että prosessi on jäänyt näkyviin. Kuvasarjat lisääntyvät, muuntuvat, menevät välillä jopa tukkoon:

Ja runsas kuivaneulainstallaatio Lintubongailu (2011) tuotti katsojallekin hauskan bongailufiiliksen, kun yritti samalla kertaa bongailla sekä lintulajeja että toisaalta teknisiä variaatioita:

Varsin tuore ja raikas näyttely. Oikein jo odotuttaa, että minkälainen graafikko tästä Hallapurosta tulee.