Julkaistua 677: Charmia ja anarkiaa

Tulin perjantaina takaisin Suomeen. Tältä näytti Travemünden ja Helsingin välisellä merimatkalla jossain vaiheessa:

Kotona oli uusi Voima (heinä–elo 2015), jossa oli poimintojani mahdollisista kesänäyttelykohteista. Ja rehellisyyden nimissä todettakoon, että minulta taitaa tältä kesältä jäädä väliin jokainen kesänäyttely, koska lähden kohta heinäkuuksi Viroon tekemään ei-mitään, ja sitten on rahat syöty, ja elokuun alussa pitää Suomen kiertelemisen sijaan ruveta äkkiä kirjoittamaan rahaa. Tässä ne näyttelyt, joita en tule todennäköisesti näkemään:

Charmia ja anarkiaa

Kesämme kokivat pysyvän muutoksen vuonna 1967. Tuolloin Orivedellä avattiin ensimmäinen kesänäyttelymme, kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen Purnu. Purnua seurasi moni, toiset instituutioiksi muuttuen, toiset elääkseen muutaman vuoden. Tuskin kukaan tietää nykyisten määrää – kymmenissä kuitenkin mennään.

Harva suunnittelee lomareittejään taidetta miettien, mutta joihinkin paikkoihin matkaamisesta on tullut jo perinne. Kesänäyttelyt olivat aikoinaan huolettomia tapahtumia, mutta nyt osa alkaa segmentoitua asiakaskunnan mukaan, osa on saanut itsensä brändätyksi. 

Kirjo on laaja: nykytaiteellista kärkeä etsivät suuntaavat kulkunsa Mänttään, porvariston hillitty charmi löytyy Salmelasta, mutta jos haluaa anarkistista henkeä, kannattaa suunnata Haihatukseen.

Tässä joitain:

Purnu 

(14.6.–9.8., Mustasaari 63, Orivesi, avoinna päivittäin 11–18, 11/9 €) 

Nestori Purnu eli väliin hiljaiseloa, mutta on viime vuosina virkistynyt. Tämän kesän näyttelyn Kuvan täydeltä on kuratoinut Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio, jonka teemana on ollut oma ammattimainen katse: hän on pyytänyt mukaan sellaisia taiteilijoita, joiden teosten ääreen on täytynyt pysähtyä pidemmäksi aikaa, muun muassa Emma Helle, Marjatta Hanhijoki, Antti Arkoma ja Carita Savolainen.

Mäntän kuvataideviikot 

(14.6.–31.8. Pekilo, Tehtaankatu 21, avoinna päivittäin 10–18, 12/9 €) 

Mäntän kuvataideviikot on pitkään ollut kesän tärkein nykytaidenäyttely, jonne koko taidemaailma suuntaa matkansa. Kesän kepeyttä näyttelyissä ei yleensä ole, eikä tänäkään vuonna, kun taiteilijakaksikko – Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger – on valinnut teemakseen Suomessa vaikuttavat ulkomaalaistaustaiset taiteilijat. Liki 50 taiteilijan tai taiteilijaryhmän transkulttuurinen näyttely jo kuin tuomittu olemaan taidehistoriallisesti merkittävä pelinavaus. Ei syytä missata.

 Ahsan Masood, Lori (Lullaby), still from video, 2013. Mänttä.

Taidekeskus Salmela

(6.6.–9.8. Mäntyharju, Mäntyharjuntie 25, avoinna päivittäin 11–18, 12/9 €) 

Salmela on kuin Mäntän antiteesi. Jos kulttuurilehdet kirjoittavat Mäntästä, on Salmela naistenlehtien aluetta – ja aitoa taidebisnestä. Vanhempi kaarti koostuu aina hyvistä ja varmoista tekijöistä, kuten tänä vuonna vaikkapa Hannele Kylänpää, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki ja Marjatta Tapiola. Salmela on muun muassa residenssi- ja kilpailutoiminnassaan satsannut aina nuoriin taiteilijoihin, ja juuri heissä piilee Salmelan omituinen kahtiajakoisuus: valitut nuoret ovat useimmiten jopa vähän venäläistyyppisen jähmeästi esittävää kuvaa tekeviä ja melko epäkiinnostavia taiteilijanalkuja.

Asta Caplan, Silkkiaskelia tuulessa I, 2014. Salmela.

Pyhäniemen kartano

(27.6.–7.8. Pyhäniemen kartano, Rantatie 708, Hollola, avoinna ti–su 11–17, 15 €)

Välillä levossa ollut Pyhäniemen kartano on kuin Salmela pienemmässä mittakaavassa – paitsi hulppea päärakennus, joka on myös ollut monen suomalaisen elokuvan tapahtumapaikka. Pyhänimessä on tänä kesänä satsattu taattuihin tekijöihin: klassikkotaiteilija on kansan rakastama Outi Heiskanen, ja häntä peesaavat muun muassa Cris af Enehielm, Pekka Jylhä, Ritva Kovalainen ja Anne Tompuri. Laatua hienossa kartanomiljöössä.

Haihatus 

(7.6.–16.8. Jousitie 68–70, Joutsa, avoinna päivittäin 11–18, 10/8 €) 

Haihatuskin on jo vakiinnuttanut paikkansa, marginaaleja hamuavana rosoisena ja usein taiteessa niin vaikeaa huumoria sisältävänä paikkana. Jos nykytaiteen ns. biennalisoituminen – siis kaikki se kiiltävä nykytaiteelta näyttävä nykytaide – alkaa ärsyttää, on Haihatus varmin valinta kesän toisenlaiseksi taideretkeksi. Noin 25 taiteilijaa pitää sisällään myös vakiintuneita nimiä kuten Kaisu Koivisto, Jari Haanperä, Mi Duncker ja Sampsa Virkajärvi.

Hildegard Skowasch: Manual Operation (part of the installation). Haihatus.

Ars Auttoinen 

(19.6.–9.8., Keinuhongantie 17, Auttoinen, avoinna ti–su 11–17, 10/9 €) 

Ars Auttoinen on aina tarjonnut laatutaidetta, mutta suureksi yleisönsuosikiksi se ei vielä ole noussut. Parinkymmenen taiteilijan joukossa ovat muun muassa Teemu Mäki, Taneli Rautiainen, Annika Dahlsten, Pilvi Ojala ja Johanna Lecklin. Mänttää varmaan yritetään haastaa. Ei tätäkään ole syytä sivuuttaa, jos tietää missä päin Padasjoki on.

Juuret 1965–2015 

(9.6.–6.9., Taidekehä ja Kankaanpään galleria, Jämintie 2D, Kankaanpää, avoinna ke 12–18, to–pe 12–16 ja la 11–14, ilmainen) 

Taide-elämänsä 50-vuotisjuhlia viettävän Kankaanpään kulttuuritarjonta on mittavaa. Juuret 1965–2015 ei ole varsinainen kesänäyttely, mutta kesäksi on koottu Kankaanpään taidekoulusta eri vuosikymmeninä valmistuneita taiteilijoita. On vakavaa veistoa kuten Reijo Paavilainen, käsitteellistä maisemaa kuten Petri Ala-Maunus, ja on joukossa on yksi umpihullu boheemikin, pudasjärveläinen kuvanveistäjä, omatekoisten instrumenttien taitaja sekä performanssi- ja videotaiteilija Kari Tykkyläinen, YouTubesta kovin tuttu.

Näitä siis riittää. Seitsemän listatun lisäksi olisi ollut helppo listata toiset seitsemän… ja vielä kolmannetkin. Mediakin on armoton keskittyessään niihin, joihin on tapana keskittyä. Jalkoihin jää esimerkiksi aina Luopioisten Mikkkolan Navetta, jossa on pitkään järjestetty kiinnostavia kesänäyttelyitä.

Kirjoittaja on vapaa taidekriitikko, ja siksi hänellä ei yleensä ole varaa matkustaa kesänäyttelyihin.

Näyttelykuvia 574 & Julkaistua 262: Voimaa ja herkkyyttä

Maanantaina oli Galleria Ortonissa taas avajaispäivä. Oli hauska nähdä pitkästä aikaa vähän enemmän kuvanveistäjä Hannele Kylänpään (s. 1948) tuotantoa (7.2.–2.3.). Pidin avajaispuheen, jonka keskeisintä sisältöä olen summannut alla olevaan tekstiin, jonka kirjoitin eilen gallerian verkkosivuille:

Voimaa ja herkkyyttä

Kuvanveistäjä Hannele Kylänpään (s. 1948) tuotanto avaa monia reittejä kuvanveiston historiaan ja keskeisiin teemoihin. Hänen tuotannostaan voi aistia kaikuja vanhoista kulttuureista – aina egyptiläisestä ja etruskilaisesta kulttuurista alkaen – sekä materiaalien että tekniikoiden suhteen.

Kylänpää on tietyssä mielessä myös varsin klassinen modernistinen veistäjä, jolle plastisen muodon tavoittelu on aina tärkeä ulottuvuus. ”Muodon jäntevyys riittää minulle ongelmaksi”, on hän itse todennut. 

Taustalla hieno muotokuvasarja Facebook – Mitä tiedät ystävästäni, keramiikka, 2011.

Kylänpäällä on kuitenkin voimakas persoonallinen kädenjälki, eivätkä hänen veistoksensa jää koskaan pelkiksi muototutkielmiksi. Tavoitteena on elävä muoto ja aiheena usein ihminen tai eläin. Näin kuvaan astuvat myös aika, tila ja liike, joiden kiteytyminen yhteen veistokseen on aina kuin pieni ihme. Kylänpään klassista jälkeä elävöittääkin aina menneen, olevan ja tulevan lisäksi elävälle olennolle ominainen horjahduksen ja tasapainon vuorovaikutus, varmuus ja epävarmuus. Myös raskauden ja keveyden välisen vuorovaikutuksen tuottama liike on tärkeää.

Kylänpää on myös materiaaliensa suhteen rohkea ja väliin innovatiivinenkin kokeilija. Klassisen pronssin lisäksi hänen kädessään taipuu keraaminen materiaali ja jopa betoni. Kylänpää onkin yksi niistä harvoista veistäjistämme, jotka ovat osanneet hyödyntää betonin mahdollisuuksia. Kylänpää osaa poikkeuksellisella tavalla käyttää hyväkseen sitä herkkyyttä, mitä betonin karheudessa ehkä vähän yllättäenkin on melko voimallisesti. 

Reliefi, betoni, 2005.

 Kylänpää tavoittelee kauneutta, mutta hänen luomansa kauneus on aina kaunistelematonta. Hänen veistoksissaan näkyy myös se rosoisuus, rujous ja karheus, jota elämässä aina on. Siinä on väistämättä mukana myös brutaaleja elementtejä, joita niitäkään Kylänpää ei vieroksu.

Kaikessa kaunistelemattomuudesta huolimatta hänen tuotannostaan huokuu ennen kaikkea optimismi ja rakkaus elämää kohtaan. Hän itse on aikoinaan todennut: ”Minun alaani on enemmän yhdistää jykevään veistoksellisuuteen elämys, helppo hymyn häivähdys, sellainen joku lapselle ominainen.”

Yksi Facebookin ystävistä oli muuten kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950).

Näyttelykuvia 571 & 572 & Katutaidetta 55: Hetkiä rakennetussa ympäristössä

Vihdoin saan parin viikon aikana syntyneen viiveen kurottua umpeen. Viime lauantaina kävin kahdessa näyttelyssä. Aloitin kotini läheltä Galleria Huudon Uudenmaankadun toimipisteestä, jossa oli Kasper Muttosen (s. 1979) näyttely Building a Moment (25.1.–12.2.). Näin Muttonen itse: "Näyttely tutkii ja rakentaa ajatuksia hetkestä ja eri hetkistä rakennetussa ympäristössä. Maisemat ovat joko kuvitteellisia tai luotuja mielikuvia. Ajatus hetkestä siirtyy ajatukseen ikuisuudesta ja sen pysyvyyden illuusiosta."

Muttonen on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2003, mutta hänellä on myös arkkitehtiopintoja, mikä näkyy hänen tuotannossaan hedelmällisellä tavalla. Hän virittelee tilaa kiinnostavasti jalostaen tavoittelemiaan mielikuvia arkitehtonisella otteella. Lopputulos on aina melko runollinen, mikä johtuu epäilemättä Muttosen näkyvästä kädenjäljestä – hän ei vie toteutusta liian sliipatuksi vaan antaa käsityöläisyyden särmineen tulla myös näkyväksi. Toki hänelle toivoisi lisää resursseja, jotta hän voisi toteuttaa jotain vielä suurimuotoisempaa. Rahkeita varmaan riittäisi. Joka tapauksessa hänen tekemisiään kannattaa seurata.

Kaivoin tähän vielä esiin vanhan kritiikin, jonka kirjoitin Uuteen Suomeen (16.5.2008) hänen vuoden 2008 näyttelystä Galleria Huudon Viiskulman toimipisteestä. Näyttely on tietenkin toinen, mutta osa ajatuksista on edelleen kuranttia:

Kuviteltua tilaa

Kuvataiteilijakunnassamme on yllättävän monta taiteilijaa, jolla on takanaan myös arkkitehtuuriopintoja. Yksi heistä on Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut, sekä maalausta että veistoa opiskellut Kasper Muttonen (s. 1979).

Muttosen teokset ovatkin usein jotain vaikeasti määriteltävää veistosten, maalausten ja arkkitehtuurin välimaastossa sijaitsevaa kuviteltua tilaa, jota arkkitehtuurin ankarat käytännön vaatimukset eivät liikaa pääse ohjailemaan ja jossa näin unelmat saavat tilaa tulla esiin.

Muttosen teokset vievät ajatukset välittömästi venäläiseen 1910-luvun avantgardeen, muun muassa Kazimir Malevitsin ja El Lissitzkyn arkkitektoneihin, arkkitehtonisen pienoismallin kaltaisiin projekteihin, joita ei koskaan varsinaisesti tarkoitettukaan toteutettaviksi. Tähän vaikuttaa varmaan myös se, että Muttosen työt eivät ole tietokoneella mallinnettuja ja teollisin menetelmin tuotettuja steriilejä ja teollisia objekteja. Niissä näkyy vähän vanhahtavan tuntuinen robusti kädenjälki, joka pitää mukana aidon inhimillisen ulottuvuuden, eletyn ja koetun.

Nykyajassa Muttonen kuitenkin liikkuu mietiskellessään ns. WAU-arkkitehtuuria ja japanilaista nykyarkkitehtuuria, joten hänen arkkitektoninsa eivät muodosta mitään taidehistoriallista retroilmiötä vaan kommentoivat nykymaailmaa ja nykyisiä tapoja käsitellä tilaa ja ottaa sitä haltuunsa.

Muttonen rakentaa mallinsa joko vanerista ja betonista, ja pystyy materiaaleillaan tuomaan hedelmällisesti myös esiin maalauksen ja veiston problematiikkaa. Betonimallien kanssa hän ottaa myös mukaan valaistuksen: valojen ja varjojen leikin betonin haasteellisella pinnalla. Betoni onkin melko mielenkiintoinen materiaali ollessaan samalla kivirakentamisen ja monumentaalisen rakentamisen perinteenjatkaja sekä nykyaikaisten epäpaikkojen epämateriaali par excellence.

Melko harva veistäjä uskaltautuu nykyään betonin pariin, sillä juuri betonista on valmistettu useimmat epäonnistuneet julkiset teokset, jotka ovat jääneet erilaisina torahampaina rumentamaan julkista tilaa. Nykyisistä betoninkäyttäjistä tulee mieleen lähinnä Hannele Kylänpää, joka on onnistuneesti löytänyt betonista klassisen plastisen muodon tavoittelun apuneuvon. Onkin hauska nyt nähdä nuori taiteilija kamppailemassa tämän vaikean materiaalin kanssa. Muttonen itse toteaa huonomaineisen betonin olevan ”kaunis ja puhdas materiaali”, ja kyllä hän sitä osaakin työstää.

Arkkitektoneihin on katsojankin hyvä heijastella erilaisia lähestymistapoja, tunteita ja tilan pohdintaa. Kun kyse ei ole liian käytännönläheisistä tai silkkaan hyötyajatteluun pohjautuvista asioista, on liikkumavara melko iso. Muttonen itsekin toteaa, että ”rakentaminen on keino luoda itseäni ja ideamaailmaani”. Tähän maailmaan on katsojankin helppo heittäytyä mukaan.

***

Sitten matkasin Itä-Helsinkiin tapaamaan sisartani. Hänen rapussaan koin hetkiä oikeassa rakennetussa ympäristössä, jossa joku pössyttelijä oli harjoittanut tarrataiteensa levittämistä ensin rappukäytävässä:

***

Itä-Helsingistä matka jatkui Suvilahteen, jossa kävin katsastamassa Make Your Mark Galleryn tarjonnan. Juha Lahtisen (s. ?) näyttely Write to exist! (6.–31.1.) koostui tussilla ja spraylla tehdyistä töistä, joissa oli paljon sapluunatekniikkaa:

En tiedä taiteilijasta mitään, eikä surffailukaan tuottanut tuloksia, mutta ihan kiinnostava tekijä. Lahtinen itse sanoo "improvisoivansa ja leikittelevänsä niin kuin graffititkin yleensä syntyvät". Tällainen sapluunailmaisuhan tuottaa helposti vähän jähmeää ja manerisoituvaa jälkeä, mutta olivat nämä työt ainakin minulle tarpeeksi raikkaita.

PS. Descartes sanoi: "Kirjoitan, siksi olen." Ja 'write' tarkoittaa katutaiteen kielellä graffitin tekemistä, joten aika hauska nimi näyttelyllä on.

PPS. Gallerian seinällä oli hauska katutaideaiheinen pronssiveistos (! – miettikää taiteiden perinteiden kohtaamista). Tekijä jäi toistaiseksi epäselväksi, mutta yritän palata asiaan: