Kameraleikkiä

Tunnustan olevani joissain asioissa naiivin auktoriteettiuskoinen. Eräs levykauppiasystäväni, jolla on suunnaton tietämys ja varma maku, on sanonut, että oikeat rockjäbät eivät pidä J. Karjalaisesta. Niinpä kuuntelen häntä toisinaan salaa. Ja kerron vain harvoille ja valituille ystävilleni, joiden katu-uskottavuus – tai auktoriteettiusko – ei ole niin ylen voimallinen, jopa toisinaan pitäväni Karjalaisesta. (Tämä oli siis vähän niinku vitsi.)
Samaa koskee valokuvaa. Minun on usein tarkastettavani ystävältäni Timo Setälältä (s. 1958) suhtautumiseni johonkin valokuvaan liittyvään asiaan. En luota makuuni, niin taidekriitikko kuin olenkin – ainakaan valokuvaan liittyvissä teknisissä asioissa, joista Timo tietää kaiken. Toinen sellainen ystäväni on Martti Jämsä (s. 1959) – analogisia miehiä molemmat, siis vähän niinku rockjäbiä.
Olin taannoin ravintola Salven pikkujouluissa. Halpa Ixukseni, johon olen tottunut, meni hajalla ja olen nyt lainannut vaimoni vähän parempaa Olympusta – toistaiseksi, ennen kuin se haisevan rikas ulkomainen säätiö, joka on ollut minulle jo kaksi kuukautta tekstistäni velkaa, maksaa laskunsa ja pääsen ostamaan uuden halvan Ixuksen. Löysin vahingossa Olympuksesta säätöasennon "Art". Ja päätin kokeilla. Siitä löytyi asetus: "Rakeinen mustavalkokuva". Tässä mahtava bändimme Timo Rautiainen ja Jussi Lampi, jotka vetivät aivan fantastisen keikan:

Yleisökin innostui tanssimaan. Tässä Galleria Ortonin galleristi Sirpa Viljanen bändikaverini – sellainenkin (nimeltään Terveellinen kaksoissidos) on siis ensi vuonna tulossa ja levyttämässä 10-tuumaista vinyylialbumia, siitä lisää joskus myöhemmin – Juho Korhosen kanssa tanssin pyörteessä:

Lähetin tämän Timolle esteettisen tarkastelun kohteeksi, ja hän käski antaa palaa vain – jos kerran hyvältä tuntuu. Sanoi, että oli hyvä kuva Sirpasta. 
Niinpä  sitten kokeilin lisää Jussi Kiven (s. 1959) mainion kirjan Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja (Into 2015) julkistamistilaisuudessa. Tässä Thomas Wallgren tosi jyrkkänä:

Tässä itse kirjailija jakamassa nimmareita – ja jonoa piisasi:

Istuskelen usein erään baarin terassilla lukemassa Helsingin Sanomia, jota minulle ei ole tullut himaan kohta kymmeneen vuoteen, ja Hufvudstadsbladetia esittäen älykköä – tai pikemminkin odottaen kollegani Leena Kuumolan teräviä kritiikkejä. Sielläkin törmään usein monenlaisiin tuttuihini. Tässä vanha kamuni Sakari Kiuru (s. 1961), valokuvamiehiä hänkin:

Ja eiköhän seuraavana päivänä viereeni istunut toinen vanha kamuni Nauska (s. ?), todellinen rockvalokuvajäbä:  

Ja hänhän sieppasi minulta kameran ja otti omansa:

Näin siis Nauska tuli tietämättään ottamaan ekan kuvansa Terveellisen kaksoissidoksen rumpalista ja laulajasta. Ekat viraliset rock-kuvansa Nauska muuten otti Melrosesta 25 vuotta sitten – jos en väärin muista.
Leikkiähän tämä on, eikä näihin ohjelma-asetuksiin tule suhtautua kovin vakavasti – mieluummin ottaisin oikean Polaroidin kuin kuvan, joka ohjelmalla jäljittelee Polaroidia – niin kuin muuten traditionalistina Marttikin tekee.
Mutta hauskaa leikkiä kuitenkin.

Julkaistua 635 & Virossa 145: Raunioarvoa mittaamassa

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Aamulla ei vielä ollut mitään ideaa, mutta yleensä toimin niin, että herään varhain, surffailen siellä sun täällä ja yhdistelen mahdollisia aiheita itseäni viikolla vaivanneisiin tai kiinnostaneisiin asioihin. Toisinaan en tiedä edeltävänä iltana mitään. Näin eilenkin; aamulla törmäsin sattumalta Hyperallergicissa Sarah Rose Sharpin (s. ?) kiinnostavaan artikkeliin detroitilaistaiteilija Scott Hockingista (s. 1975), ja miltei välittömästi heräsi kaipuu Saarenmaan raunioille.

Jutun loppu toistaa saman idean kuin Hannele Rantalan (s. 1952) näyttelystä kertovassa parin viikon takaisessa jutussani. Tämä ei johdu siitä, että olen väsynyt enkä keksi uusia ideoita vaan siitä – vaikka olenkin väsynyt – että pidän asiaa varsin tärkeänä. Miksi ihmiset eivät innostu olemaan harrastelijanykytaiteilijoita? Illalla ryhdyin jopa fantisoimaan asiasta: kuvittelin miltä tuntuisi järjestävää Saarenmaan raunioituneisiin neukkutukikohtiin harrastelijoille kahden viikon kesäkurssi, jonka opettajiksi palkkaisin Jussi Kiven (s. 1959), Kaisu Koiviston (s. 1962) ja Antti Majavan (s. 1977). Not bad?

Raunioarvoa mittaamassa

Vietin viime vuoden syksystä ison osan Saarenmaalla. Tein samaa kuin muutkin suomalaisturistit: nautin luonnosta ja rauhasta, kuuntelin kurkien huutoa vuokraamani vanhan maatalon viereisillä pelloilla, istuskelin pitkiä aikoja merenrannalla ja söin lähinnä savustettua kampelaa. Sesonki oli ohi, ja sain tehdä kaikkea lähes yksin: edes Kuressaaren torilla ei näkynyt muita turisteja. 

Kuudessa viikossa kolusin Saarenmaan jokaisen julkisen tien ja kävin sen jokaisessa kylässä. Saari vastasi melko tarkkaan siitä välitettyä mielikuvaa luonnon ja rauhan tyyssijana. Yhden poikkeuksen kuitenkin löysin. Kolutessani hiekkateitä löysin tien päästä toisinaan hylätyn neuvostoaikaisen sotilastukikohdan. Kaikki oli tietenkin enemmän tai vähemmän raunioina. Osa rakennuksista oli sortunut, osa yllättävän hyvässä kunnossa, mutta eihän niille ollut enää mitään järkevää käyttöä. Mikään löytämistäni tukikohdista ei ollut vartioitu, ovet repsottivat auki ja rakennuksiin pääsi sisään. Varovaisuutta piti tietysti noudattaa, mutta etsiydyin esimerkiksi entisiin ruokaloihin, luokkahuoneisiin ja voimistelusaleihin siinä toivossa, että löytäisin aikansa visuaalista symboliikkaa – olenhan taidekriitikko ammatiltani. Riemuni olikin suuri, kun löysin retkilläni kaksi melko hyväkuntoista seinämaalausta, jotka sain dokumentoitua. 

Tammunan rajavartiolinnakkeen seinämaalaus.

Raunioissa seikkailemisen tunne on aika hämmentävä. Osin tunsin itseni kuin jännittyneeksi pikkupojaksi. Olen kasvanut maaseudulla, ja autiotalo oli yksi tärkeistä lapsuuden ja nuoruuden kokemusten paikoista. Sellaisesta saattoi löytää jonkin oudon matkamuistonkin. Minulla on vieläkin jäljellä jokunen vanha ja käsin puhallettu pulituuripullo. 

Lapselliseen seikkailuun sekoittui kuitenkin vakavampi esteettinen ulottuvuus. Estetiikan opintojen myötä opin raunioiden merkityksen romantiikan aikakauden maalaustaiteelle ja kirjallisuudelle. Oudoimmillaan raunioiden estetiikka tuotti varsin hassun ilmiön: ihmiset alkoivat rakentaa esteettisistä syistä keinotekoisia raunioita, aikansa elämyspuistoja. Osa niistäkin on nykyään jo raunioina. 
Adolf Hitlerin luottoarkkitehti Albert Speer kehitti asiaa vieläkin pidemmälle: hän kehitti teorian raunioarvosta (saks. Ruinenwert). Idea oli se, että jo rakennuksia suunnitellessa otettaisiin huomioon niiden tuleva raunioituminen. Mahtirakennukset tuli suunnitella siten, että niistä jäisi jäljelle mahdollisimman näyttävä ja ilman huoltoa säilyvä raunio. Näin pystyttäisiin varmistamaan jälkipolville kansallissosialistisen Saksan loistokkuuden muisto. 

Raunioarvoteoria ei toteutunut Saarenmaalla. En hetkeäkään ajatellut, että edessäni oli ikuisuutta uhmaavia todistuskappaleita ”suuren ja mahtavan Neuvostoliiton” voimasta. Pikemminkin kallistuin saksalaisen filosofi Walter Benjaminin kannalle – hänen mukaansa ”allegoriat ovat ajatusten alueella samaa kuin rauniot asioiden alueella”. Raunioilla seikkaileminen tuottaa melankolian tunteen, jossa yksityinen ja yleinen yhdistyvät kiinnostavasti. Tunnen kuolevaisuuteni, mutta kaiken aineellisenkin murtumisen, hajoamisen ja väliaikaisuuden näkeminen sitoo minut historiaan, jonka suuret tarinat, sosiaaliset ja kulttuuriset intohimot ovat samankaltaisten lakien alaisina kuin minä itsekin. Nekin kuolevat. Tiedän, että kaikki nämä löytämäni rauniot häviävät tulevaisuudessa. Historiallisten todistuskappaleiden sijaan ne ovatkin lähinnä ongelmajätettä, jota sen paremmin valtiolla kuin kunnillakaan ei ole ollut varaa hävittää. 

Michigan Central Station hylättynä vuonna 2010.

Mahtipontiset rauniot eivät ole pelkästään totalitaaristen yhteiskuntien ongelma. Ns. vapaan maailman kapitalismikin tuottaa raunioitaan. Henry Ford perusti tehtaansa Detroitiin vuonna 1903, ja sata vuotta myöhemmin iso osa kaupungista on pelkkää rauniota: mukana on tehdasrakennuksia, kirkkoja, kauppakeskuksia, asuintaloja ja jopa aikanaan maailman suurin asemarakennus, Michigan Central Station. Se aiottiin jo purkaakin, mutta suojelijat saivat teon estettyä. 

Hockingin sarjasta Jumalten puutarhat.

Detroit on siis myös täynnä sekä raunioarvoa että ongelmajätettä. Yksi tapa yhdistää nämä kaksi aluetta on taide. Detroitilainen taiteilija Scott Hocking on jo vuosia tehnyt raunioista taidetta: hän kasaa vähän humoristisestikin rakennusmateriaalista ja muusta jätteestä – muun muassa saastuneista kumihanskoista – muinaisten intiaanien kumpuja muistuttavia rakennelmia. 

Moni harrastelijataiteilija on käynyt Saarenmaan ihanilla rannoilla maalaamassa akvarelleja. Siellä järjestetään oikein kurssejakin. Olen päättänyt tänä kesänä lähteä Saarenmaalle olemaan aivan itsekseni harrastelijanykytaiteilija. Aion ottaa kohteekseni jonkun sotilastukikohdan ja tehdä romusta installaation. Lupia en kysele, mutta tuskin minua kukaan pidättää ja mistään syyttää. Sitten voin taas miettiä raunioromantiikkaa uusin eväin.

Virossa 131: Eteenpäin Jussi Kiven viitoittamalla tiellä!

Heti illallisen jälkeen:

Näitä söin äsken muutaman illalliseksi halvan Pinot Grigion kanssa. Kyse on kampelasta (Platichthys flesus), joka ainakin minulle on suurin saarenmaalainen herkku. Kilohinta tuntuu kaikkialla olevan tällä hetkellä 5,00 euroa.

Olen nyt viisi viikkoa kiertänyt ympäri Saarenmaata ja yrittänyt löytää Aino Kallaksen 1900-luvun alun tunnelmia – ja syönyt savukampelaa niin kuin hänkin vuonna 1907 miltei päivitäin. En ole varmaankaan koko elämäni aikana syönyt kampeloita yhtä paljon kuin tänä syksynä.

Sallittakoon pieni lapsellisuus sekä pitkän yksinäisyyden tuottama regressio ja nostalgia. Välillä tunnen itseni hienostuneiden pyhiinvaellusten tekijäksi ikään kuin suuresti ihailemani taiteilija Lauri Anttila (s. 1938). Näin viimeksi Kaalin kraatterijärvellä, jossa mietin muun muassa Lennart Meren kirjaa Hopeanvalkea (1983) sekä Aino Kallaksen muistelmaa erään geologin ja folkloristin kohtaamisesta samaisella järvellä:

Aivan erityisesti mietin sitä, että kukahan tuo Kallaksen mainitsema nimetön geologi vuosisadan alussa oli, sillä vasta vuonna 1937 Ivan Reinwald (1878–1941) kykeni todistamaan Kaalin synnyn meteoriitista johtuvaksi. Vai olisiko sittenkin kyseessä ollut nimenomaan Kallaksen ikätoveri Reinwald ja olisiko Kallas ollut todistamassa hänen historiallisia alkupohdintojaan? Tätä pitäisi kaiketikin tutkia. Ehkä kuitenkin jonkun muun kuin minun, sillä aikani hajoaa koko ajan eri suuntiin: Anttilan sijaan tunnenkin väliin olevani kuin hänen lisäkseen toinen ihailemani taiteilija, Jussi Kivi (s. 1959). Näin tapahtuu aina silloin, kun näen tien vieressä neuvostoarmeijan raunioita. Silloin saavat Kallakset, kirjallisuus, geologia ja korkeakultuuri unohtua ainakin hetkeksi. Minusta tulee huonoine polvinenikin kuin urbaani löytöretkeilijä tai romanttisen maantieteen harrastaja tai esoteerinen maantieteilijä.

Tänään menin ihan tietoisesti katsomaan Dejevon ohjustukikohtaa Kihelkonnan kunnassa. Sinne minut opasti Tapio Mäkeläisen mainio ja pedanttinen matkaopas Tapion matkassa Saarenmaalle (2014).

Iso osa tukikohdan rakennuksista jyrättiin maan tasalle 2010-luvun alussa – muun muassa tätä ulkotaideteosta ei enää ole:
 

Kuva: Otto de Voogd, 2007.

Mutta jotain oli vielä jäljellä:

Ja varsinkin jäljellä oli varuskunnan henkilöstön asuintalojen muodostama pieni kylä, jossa oli aikoinaan oma koulu ja kauppakin. Taisin osua koulurakennukseen, koska siellä oli niin paljon oppimateriaalia ja muun muassa lasten piirustuksia:
 

Dejevo on siis aito aavekylä:

Mutta olen minä näitä löytänyt ihan omin päinkin – peräti kolme tukikohtaa.

Torgun kunnan Tammunan kylästä löysin ensimmäisen, ja siellä oli vielä jäljellä aito seinämaalauskin luokkahuoneen seinällä – tosin ei kovin neuvostoherooinen:

Paikka on ollut Kingissepan alueen Kuressaaren kommandatuurin 13. ravavartioasema eli Tammunan rajavartiolinnake varuskuntineen:

Sielläkin on ollut joku herooinen ulkoagitjuttu, mutta vain muoto on säilynyt:

Toisen löysin toiselta puolen saarta, Mustjalan kunnan Ninasen kylässä:

Sielläkin oli taidetta ruokalan seinällä, mutta, hitto soikoon, ihan saarenmaalaista, eikä yhtään neukkuherooista:

Niinpä ryhdyin itse taiteilemaan, ja mietin samalla sitä, miten helpon tuntuista on tehdä nykytaiteellista "maalauksellista valokuvaa" – olen siis tässä harrastelijanykytaiteilija (ja näitä on paljon):

Silkkaa neukkuavantgardea?

Kolmannen – ja kaikista isoimman – löysin Torgun kunnan Säären kylästä, enkä ole vielä saanut selvitettyä, että mikä kyseinen paikka on. Rakennuksia oli kuitenkin paljon:

Sieltä en löytänyt taidetta, mutta pelkät kyriliset kirjaimetkin tuovat mukanaan tiettyä romantiikkaa, vaikka kysessä olisikin vain 'sport':

Sääressä sain jatkettua harrastelijanykytaiteellista sarjaani "220 V" (en aio kuitenkaan pitää näyttelyä) :

Tällaista tämä taidekriitikon elämä on, kun se lomailee.

Urbaanin löytöretkeilyn harrastajat ovat ylen moraalista porukkaa – he käyvät paikoissa, mutta vievät mukanaan vain valokuvia. Minä en ole oikea urbaani löytöretkeilijä vaan moraaliton paskiainen. Odotankin kauhulla sitä hetkeä, kun palaan, ja vaimoni tulee hulluksi yrittäessäni tunkea olohuoneen seinälle taideteosten jatkoksi näitä minulle jo rakkaiksi muodostuneita saaliita – ne ovat aika isoja ja likaisia – mutta ihan avantgardistisia; eka on muuten "maalaus vanerille" (sen revin irti erään hyllykön sivuseinämästä; se on varmaan ollut joku agtipropmaalaus) ja toka "sapluuna puulle" (sen tietenkin toivon olevan ohjuslaatikosta):

Katutaidetta 113: Tauon tauko

Lupasin eilen pitää vähän aikaa taukoa, mutta maailma sattumuksineen katkaisee sen jo heti. Olin eilen Voiko taiteella vaikuttaa -keskustelutilaisuudessa, jolla alustettiin Neea Kilkin, Anna-Kaisa Rastenbergerin, Tiina Rauhalan ja Sanni Sepon (s. 1960) luotsaamaa tulevaa Poliittisen valokuvan festivaalia. Tilaisuus kesti viitisen tuntia, ja kyseessä oli varsinainen symposion – vaikka alkoholilla ei ollut samanlaista osuutta kuin 1800-luvun lopulla:

Tässä keskustelijoiden lista: Ismo Alanko, Laura Gustafsson, Elina Heikka, Susanna Helke, Minna Henriksson (s. 1976), Jari Hietanen, Risto Isomäki, Otso Kantokorpi, Otto Karvonen (s. 1975), Jussi Kivi (s. 1959), Ritva Kovalainen (s. 1959), Susanna Kuparinen, Lauri Maijala, Paleface (Karri Miettinen), Oskari Onninen, Harri Pälviranta (s. 1971) ja Laura Ruohonen.
Ihan tuli Hollywood-olo, ja siksi naurattikin, kun ratikan ikkunasta matkalla Arabiaan näin hauskan katutaideteoksen:

Mutta vakavasti ottaen: tilaisuus oli onnistunut, vaikka keskustelu polveilikin jo pelkästä osallistujamäärästä johtuen aika hajanaisesti eri suuntiin. Poliittisen valokuvan kysymykset eivät sitä paitsi ole helppoja. Sattumalta juuri eilen Julkisen sanan neuvosto antoi ratkaisunsa Meeri Koutaniemen (s. 1987) ympärileikkauskuvista tehtyyn kanteluun. Tästä linkistä vapauttava päätös. Ja tästä linkistä Teivo Teivaisen pohdintaa asiasta. Keskusteltavaa kyllä riittää. 

*** 

Mutta ehkä palaan tauolle nyt. Minun täytyy nimittäin tarkkailla herpaantumattomasti jalapeñojani, jotka kasvavat uskomatonta vauhtia:

Näyttelykuvia 893: Mies, jota fanitan

Perjantaina kävin Helsingin Taidehallissa Esko Männikön (s. 1959) ison retron pressissä. Time Flies (18.1.–2.3.) on aikamoinen tapaus, sillä Männikön kuvia ei ole pitkään aikaan nähty Helsingissä. Eikä koskaan näin paljon.

 Kuraattori Maija Koskinen ja Esko Männikkö keskustelemassa julkisesti.

Aika "päräyttävä" näyttely, sanoisivat Docventures-kundit. Minä en tuollaisia sanoja kuitenkaan käytä.

Vähän minua häiritsee se, että Männikkö haluaa liikaa korostaa kuviensa ei-dokumentaarista luonnetta ripustamalla kaikki sarjat sekaisin jättimäiseksi sekamelskaksi. Olin kuitenkin aika vaikuttunut. Toisinaan sitä samastuu taideteoksiin, mutta Männikön tapauksessa samastun taiteilijaan. Tunnistan sukulaissielun ja olen jopa vähän kateellinen (tunnustettakoon muuten avoimesti, että tästä oudosta kateudesta tunnistan usein hyvän näyttelyn – enkä ole yksin: eräs taiteilijaystävänikin naureskeli kerran juuri tätä hassua laatumittaria, joka aina vaikuttaa häneen), mutta ennen kaikkea saan rohkaisua ja myös vaikutteita. Männikön asenne elämään, kanssaihmisiin ja taiteeseen on mielestäni ihailtavaa. Hän tekee mitä haluaa, mutta on samalla kuitenkin paneutunut ja vakava.   

Mutta palaan asiaan, sillä kirjoitan tänään näyttelystä kritiikin ensi viikkoa varten.
Innostuksestani kertonee kuitenkin se, että ryhdyin näyttelyn yhteydessä julkaistun Männikkö-kirjan innostamana ja töiden aloittamisen sijaan katselemaan omia Viro-kuviani, joiden aihe on aika usein kuin silkkaa Männikköä – sillä erotuksella, että en ole kovin hyvä enkä varsinkaan valokuvataiteilija ja että käytän vain halpaa digipokkaria. Pannaan tähän kuitenkin Männikön kunniaksi kaksi ottamaani ja minulle itselleni rakasta Viro-kuvaa:

Männikkö sanoo kirjassa, ettei hän koskaan pääse aution talon ohitse. Minulla on vähän sama tunne aina, kun näen hylätyn kioskin Viron maaseudulla.
Ja tämän kundin kanssa olen käynyt jo pari kertaa Paldiskissa juttelemassa:

***

Ja aina pitää vähän urputtaakin – niin kuin Männikkökin muuten tekee. Kun menin pressiin, minua jotenkin harmitti, kun näin ovella kyltin:

  

Ensin Kataisen ja Stubbin tiedotustilaisuus Männikön kuvien edessä ja sitten Männikkö.

Olin jo unohtanut koko asian, mutta illalla näin Männikön näyttelyn uudestaan kokoomusnuken ja -robotin taustalla:

Ymmärrän toki Taidehallin resurssipulan, mutta sen verran modernisti ja puristi olen, että haluaisin pitää taidenäyttelyt taidenäyttelyinä. Toivottavasti näyttelyn kuraattori Maija Koskinen muistaa Taidehallin merkitystä käsittelevää väitöskirjaa tehdessään sen, miten aikoinaan BMW:n tuleminen sponsoriksi poisti asiakaskunnasta vuosiksi joitain taiteilijoitakin. Maijalle muistutukseksi, että Jussi Kivi (s. 1959) kirjoitti aiheesta aikoinaan hauskan jutun Taide-lehteen.

Ja ihan sama, onko asialla Kokoomus. En minä haluaisi nähdä Vasemmistoliitonkaan tiedotustilaisuuksia näyttelyn keskellä. Taidehallin klubi – niin kuin tv-uutisissa virheellisesti sanottiin – olisi aivan eri asia. Maijan seuraajalle Jan Försterille muistutukseksi, että klubi oli aikoinaan sellainen paikka, jonka taiteilijat tunsivat omakseen. Silloin siellä oli hauska piipahtaa tapaamassa tuttuja. Sen ajan voisi ihan hyvin palauttaa.

Nyt ryhdyn kuitenkin töihin.

Julkaistua 363 & Näyttelykuvia 750: Totta puhuen

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Kiasman uuden kokoelmanäyttelyn Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013). Keskiviikon Kauppalehdessä ilmestyi sitten lyhyt juttuni:  

Totta puhuen

Realismin kysymykset ovat nykytaiteen myötä muuttuneet hieman toisenlaisiksi kuin ennen. Enää ei välttämättä kysytä, että näyttääkö teos kohteeltaan. Teos voi pikemminkin olla itse tuo kohde, jonka totuutta katsoja joutuu miettimään. Monet taiteilijat leikittelevät todellisen näköisillä dokumenteilla, joita on järjestetty esimerkiksi erilaisiin luokituksiin kuin luonnon- ja kulttuurihistoriallisissa museoissa konsanaan. Toiset taiteilijat puolestaan dokumentoivat todellista elämää tavoilla, joka johtaa katsojan lopulta varsin poeettiseen maailmaan.

Tällaista taidetta on tehty maailmalla 1960-luvulta alkaen, ja nyt Kiasma esittää mittavassa todellisuuden ja dokumentaation problematiikkaa käsittelevässä kokoelmanäyttelyssään katsojaa hämmentävän kokonaisuuden. 

Dzamil Kamangerin (s. 1948) helmikudontainen Suomen viisumi vuodelta 2012.

Monet teokset vaativat katsojalta aikaa ja pohdintaa, oivallus saattaa tulla vasta näkökulman rajulla vaihtamisella. Tällainen taidehan on visuaalisesti toisinaan varsin vähäeleistä ja kuivakkaa, mutta kyllä Tosi kyseessä tarjoaa melko runollisiakin elämyksiä – monet teokset ovat suorastaan kauniita, jopa lumoavia.

Näyttelyssä on teemaa levitetty reunoiltaan ehkä vähän liikaakin, ja ilmeisiä puutteitakin on helppo esittää – missä ovat esimerkiksi dokumentaristimme par excellence Jussi Heikkilä ja Jussi Kivi? Kokonaisuus on kuitenkin erinomainen ja näyttää jälleen, että yksi Kiasman vahvimmista puolista on ollut sen hyvin tutkittujen kokoelmanäyttelyiden sarja. 

***

PS. Nyt olisin todella tarvinnut enemmän kuin sen 1500 merkkiä tilaa, sillä näyttelyssä oli monta työtä, josta olisin halunnut kirjoittaa. Pari niistä sai minut oikein lumoihinsa, mikä ei nykyään taidenäyttelyissä ole ihan yleistä. Esimerkiksi Hans Rosenströmin (s. 1978) ääniteos Hiljaa läsnä (2010/11), joka oli uskomattoman elämyksellinen, ja ukrainalaisen Sergei Bratkovin (s. 1960) absurdi videoinstallaatio Balaklavskin tunne (2009), ehdoton lempiteokseni näyttelyssä.
Olisin halunnut kehua myös näyttelyjulkaisua, joka oli pohdittu ja monipuolinen – joskin vähän turhan akateeminen.
PPS. Joudun nykyään antamaan tähtiä Kauppalehden kritiikeissäni. Tästä näyttelystä annoin ekan kerran viisi tähteä, mutta toimituksessa oli jostain syystä tipahtanut kaksi niistä pois. Pahoitteluni siitä.

Näyttelykuvia 738 & Virossa 88: Voiko taide vanhentua?

Olen viimeisen puolentoista kuukauden ajan ollut pahasti ylityöllistetty enkä ole pitänyt yllä blogiani haluamallani tavalla. Olen tekemässä sekä näyttelyä että kirjaa kahdesta merkittävästä mestarista – Tapio Junnosta (1940–2006) ja Leena Luostarisesta (s. 1949) –, eikä elämään ole mahtunut paljoa muuta. Paitsi vielä yksi nuorempi taiteilija, jonka näyttelyjulkaisuun teen myös tekstiä: Iissä asuva Petri Yrjölä (s. 1972). On tullut käytyä siis työhuoneillakin:

 Junnon maailmaa.

 Luostarisen maailmaa.

Yrjölän maailmaa.

***

Vaan on tämä uskonnotontakin vaivaava protestanttisen etiikan henki vahva. Minua on kaikki päivät vaivannut se, että en ole raportoinut edes niistä vähistä näyttelyistä, joissa olen ehtinyt käydä. Niinpä palaan vielä elokuun alkuun, jolloin paniikkini alkoi. Eikä taiteella voi kai viimeistä käyttöpäivää olla, vaikka näyttelyt tulisivat ja menisivät. Joitain dokumentteja aina jää, kuten Estomania-näyttelyn (3.–19.8.) fb-sivut. Tämä virolaisten ja suomalaisten nuorten taiteilijoiden minifestivaali levittäytyi kolmeen galleriaan (Myymälä2, Oksasenkatu 11 ja Galleri Bergman) ja pariin muuhun tapahtumapaikkaan. 

Kävin 4.8. ja 10.8. katsomassa kaikki kolme näyttelyä:

Myymälä2.

Galleri Bergman.

Oksasenkatu 11:ssä tunsin lapsellista riemua, kun Jussi Kivelle (s. 1959) lahjoittamani Narvan palokunnan urheiluviiri oli päässyt osaksi hänen installaatiotaan.

Näyttelyt olivat aika rosoisia ja epätasaisia ja osin tosi kökösti ripustettuja, vaan eipä tuo kauheasti haitannut. Tämä uudempi taiteilijavetoinen kulttuurivaihto ja taiteilijavetoinen galleriatoiminta tuntuvat olevan sitä merkittävintä kansainvälistä kulttuurityötä, mitä nykyaikana tehdään. Ja aina näistä kuvioista onnistuu löytämään jotain uutta ja kiinnostavaa, kuten vaikkapa kahden virolaisen taiteilijan – Triinu Jürves (s. ?) ja Villem Jahu (s. ?) – Noolegrupp, jonka interaktiivinen vodka-installaatio Seuraava aalto täytti Oksasenkadun yläkerran. Viinamereksihän tuota ystävyyden Suomenlahtea on joskus sanottukin:

PS. Vähän myöhemmin. Meinasi koko projektin lempityöni unohtua. Villu Plinkin (s. 1977) ja Silja Saarepuun (s. 1973) videoteos Kivi südamelt (2008) oli huikean hauska kulttuuriyhteistyövideo. Taiteilijat palauttivat jääkauden aikana Suomesta Viroon kulkeutuneen parisataakiloisen kiven takaisin lähtömaahan kaikennäköisin kommelluksin:

Näyttelykuvia 621 & 622 & Julkista taidetta 52: Retki Tampereelle

Sunnuntaina 11.3. tein retken Tampereelle, missä minulla oli yleisöesitelmä Sara Hildénin taidemuseossa Erik Enrothin (1917–1975) näyttelyssä. Tästä olen jo aiemmin raportoinut. Enrothin lisäksi oli onneksi vielä aikaa käydä kylillä kahdessa muussakin näyttelyssä.

Grafiikanpaja Himmelblaussa oli esillä hauska ryhmänäyttely Viisikko löytää jäljen (3.3.–5.4.). Lauri Anttilan (s. 1938) oppilaat – tai ainakin henkiset oppilaat – Jussi Heikkilä (s. 1952), Jussi Kivi (s. 1959), Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Marko Vuokola (s. 1967) olivat yhdessä Anttilan kanssa laittaneet esille erilaisia tutkimusretkiensä tuloksia.

Käsitteellissävyisenäkin näyttely sisälsi aitoa huolta maailmasta ja myös tavattoman hienoja oivalluksia – näiltä taiteilijoilta se yleensä onnistuu. 

Jussi Kivihän kuvaa yleensä retkiään luonnon ja kulttuurin toisinaan hyvinkin absurdeissa välimaastoissa. Tässä hän on ryhtynyt jopa taidegraafikoksi kuvatessaan löytöretkeilyä luolissa:

Marko Vuokola oli kuvannut gallerian ikkunasta Tammerkoskea ja muuntanut vaihtuvan näkymän pikseleiksi – kuin konstruktivismia konsanaan:

Tältä se näytti livenä silloisena lauantaina minun digipokkarissani:

Kaikkineen vallan mainio näyttely. Oikein alkoi itsekkäästi harmittaa, että Suomessa on muitakin paikkoja kuin Helsinki. Nytkin osuin paikalle vain sattumalta. Kuinkahan paljon hyviä näyttelyitä jääkään vuodessa näkemättä?

***

Galleria Saskiassa oli Tuomo Saalin (s. 1957) näyttely (9.–28.3.). Saali on jatkanut romantiikan perintöä henkivää Wanderer-tematiikkaansa, mutta hän tuntuu löytävän siitä uusia ulottuvuuksia loputtomin – oli esimerkiksi hauska nähdä joissain maalauksissa useampiakin velikultia romantiikan maisemissa. Saali alkaa olla myös aika huikea pilvimaalari, jonka asteikossa muodot ja värit löytävät nekin loputtomia variaatioita:

Olen aina pitänyt tästä maalarimaalarista, ja niinpä laitankin tähän mukaan vanhan arvosteluni hänen Galleria Aman näyttelystään vuodelta 2008 (Uusi Suomi 30.3.2008) – tuli yllättäen mieleen muistini sopukoista ja johtuen nimenomaan hänen pilvimaalaustensa värikirjosta:

Vaeltaja värimeren yllä

Tuomo Saalin (s. 1957) edellisestä yksityisnäyttelystä on aikaa jo kolmisen vuotta. Nykyaikana näinkin pitkä tauko on jo riski, sillä liian hektinen taidemaailma unohtaa helposti taiteilijan olemassaolon. Saali ei taida kuitenkaan olla kovin kiinnostunut uransa hoidosta. Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut väreistä.

Onkin vaikea keksiä suomalaisesta maalaustaiteesta ketään niin estotonta väri-ilottelijaa kuin Saali on. Jotkut taiteilijat nousevat maineeseen jollain tietyllä värillä; puhutaan ”Kimmo Kaivannon sinisestä” tai ”Rafael Wardin keltaisesta” – ranskalainen Yves Klein jopa patentoi oman sinisensä, vaikka sitä ei koskaan kaupallisesti alettu valmistamaankaan.

Saalille tuntuu sen sijaan käyvän väri kuin väri – ja jollain ihmeen kaupalla hänen onnistuu väistää kaikki mahdolliset karikot: hän ei ole koskaan levoton, ei falski, ja vaikka hänen teoksiaan uhkaisikin tietty sievyyden vaara, on niissä mukana aina aito maalaamisen intohimo, joka pelastaa ne harmittomasta kuvaviihteestä hyvän taiteen puolelle.

Saalin edellinen näyttely oli muinaisista kulttuureista ja kukista ammentavaa värien ilotulitusta, mutta nyt hän on keskittyneempi ja hillitympi. Hän on vaellellut Italian Dolomiiteilla, ja aihepiiri on näennäisesti varsin yksinkertainen: yksinäinen ihminen ja vuoret. Olin jo kesken näyttelyn katsomista sorvaamassa lausetta, jonka mukaan Saalin luontosuhde vuoristonsa edessä on hieman toisenlainen kuin Caspar David Friedrichin klassisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818), jossa yksinäinen vaeltaja seisoo jyrkänteellä ja tutkailee edessään avautuvaa sumuista vuoristoa, kun sitten huomasinkin näyttelyn teosten joukossa suoran Friedrich-parafraasin. Näyttelyn taidehistoriallinen kaari täydentyi kahdella pienellä teoksella, jossa kulkija seisookin sitten taidemuseossa vuorta kuvaavan teoksen äärellä.

En tiedä, teenkö Saalille vääryyttä, kun tulkitsen hänen kuitenkin tekevän näyttelyllään jotain aivan muuta kuin taidehistoriallista kommentointia. Taidehistoria luo ehkä kehyskertomuksen, mutta siihen se sitten jääkin. Samaa koskee luonnonkokemusta, luonnon esteettistä havainnointia, jota Saali epäilemättä on Dolomiiteilla tehnyt.

En katso näyttelyä kuin matkakertomusta, en koe välittömästi halua päästä Dolomiiteille tarkkailemaan vuoriston ihmeellistä maailmaa. Luonnonkokemuskin taitaa olla vain taidehistorian kertomukseen nivoutuva kehyskertomuksen säie, jonka avulla päästään rakentamaan uudenlaista maailmaa. Sitä maailmaa, jonka maalaus parhaimmillaan luo. Se ei ole vain kuva jostain, se ei ole muisto eikä väitelause maailman tilasta tai tolasta.

Se on värien kautta syntyvä oma lumoava maailmansa, jonka kanssa minulla on mahdollisuus olla kahden – jopa taiteilijan unohtaen. Se on myös hauskaa heiluriliikettä: välillä olen tietoinen taiteilijan intentioista, hänen käyttämistään kehyskertomuksista, jotka pitävät katsomiskokemuksen kiinni arkimaailmassa, ja välillä koen sen suoran ja välittömän nautinnon, jonka teos nopeasti herättää ja jolle ei sanoja tarvitsekaan löytyä.

Jos on olemassa maalaamisen riemua, on taatusti olemassa myös katsomisen riemua. Sen Saali on pystynyt aina herättämään. Niin nytkin.

***

Ja tulipa nähtyä pari julkista veistostakin. Näistä kokemuksista ei kuitenkaan jää paljoakaan lastenlapsille kerrottavaa. Kummisetäni Raimo Heino (1932–1995) on tehnyt Finlaysonin alueelle Väinö Linnan muistomerkin (1995), jonka outoa alaosaa en ymmärrä lainkaan ja jonka ilme muutenkin on varsin tavanomainen tai ehkä jopa suorastaan tylsä:

Galleria Saskian vieressä, Hiekan taidemuseon – oikein hävettää tunnustaa, että en ole koskaan käynyt siellä ammatistani huolimatta – edessä on Yrjö Liipolan (1881–1971) Kustaa Hiekan muistomerkki (1939). Sellaista klassista perusjööttiähän tämä on – ihan kelpo toki, mutta ei näistä oikein jaksa innostua: