Julkaistua 831 & Näyttelykuvia 1065: Miksi viitata edeltävään?

Toisinaan tulee kirjoitettua sellaisia juttuja, jotka taiteilijoiden puolesta jäävät itseäkin vähän harmittamaan. Tässä yksi sellaisista. Syy harmitukseen on se, että sitä kirjoittaa muka näyttelystä, mutta ei sano siitä juuri mitään. Varmaan taiteilijoitakin harmittaa vähän. Toisinaan näyttely kuitenkin tarjoaa niin hyvän syyn siirtyä yleisimpiin asioihin ja muihin pohdintoihin, että kiusausta on vaikea välttää. Näin kävi näissä näyttelyissä. Toisaalta taiteilijat voivat lohduttautua sillä, että näin heidän töistään tulee osa laajempaa keskustelua. Kai senkin voisi ehdottaa yhdeksi taiteen monista mahdollisista tehtävistä?

Tämä ilmestyi kaiketikin Taiteen ensimmäisessä numerossa tänä vuonna.

Miksi viitata edeltävään?

Jukka Rusanen: Setting, Helsinki Contemporary 13.1.–5.2.

Kirsi Jokelainen & Johannes Kangas, Pientä ja pahvista, Galleria Huuto, Uudenmaankatu, Helsinki 25.1.–12.2.

Edeltävään taiteeseen viittaaminen on taiteissa ollut merkittävä arvo, jota ei ole yleensä tapana kyseenalaistaa. Tämä koskee kaikkia lajeja. Brian De Palmaa on arvostettu siitä, miten taitavasti hän viittaa edeltäjänsä Alfred Hitchcockin (1899–1980) elokuviin. Kuinkahan monessa elokuvassa on viitattu Sergei Eisensteinin (1898–1948) Panssarilaiva Potemkinin (1925) yhteen kohtaukseen, jolla on vakiintunut nimikin: ”Odessan portaat”.

Odessan portaat.

Modernismissa tällaisella viittaamisella tuntuu aina olevan joku syvempi tarkoitus, mutta postmoderni toi mukanaan asenteen, jossa täysin motivoimatontakin viittaamista arvostettiin, ja edelleen hyvin usein kyseenalaistamattomasti – ikään kuin postmodernin tunnusmerkkinä. Toisinaan toki oli kyse siitä, että ironia kohdistui itse viittaamistraditioon. Viittaukset olivat osin menettäneet merkityksensä, mutta ei se, että ylipäänsä viitataan ja että se tunnistetaan yhdeksi taiteen keinoksi. 

Aina silloin tällöin olen pysähtynyt miettimään sitä, miksi viittaaminen edeltävään on arvokasta. Kriitikolla pitäisi kai olla perustelut uskottavasti hallussaan, mutta on tunnustettava, että pohdintani eivät ole koskaan johtaneet kunnolla mihinkään. Arvailuja olen itselleni esittänyt. Se voi olla tapa, jolla taiteilijat kirjoittavat ja maalaavat itsensä osaksi pitkää ja arvokasta perinnettä. Postmodernissa voisi olla jopa päinvastoin: se on tapa, jolla taiteilijat osoittavat kriittistä tietoisuuttaan ja kirjoittavat ja maalaavat itsensä irti perinteestä. Tai sitten voisi ajatella ylevästi: taide on käsittelyt aina ihmiskunnan ikiaikaisia teemoja. Nykytaiteilijat päivittävät näitä teemoja ja tuovat esiin myös väliaikana kertyneen tietoisuuden. Voi kyse olla henkilökohtaisesta ja satunnaisesta suhtautumisestakin: se mikä on joskus jossain museon hämärissä jättänyt syvän vaikutuksen, saattaa vaikuttaa voimakkaasti omaan tekemiseen. 

Kuvataiteissa viittaaminen edeltäjiin on varmaan suosituinta – ja pisimmälle menevää. Kukaan ei Suomessa tunne Caravaggiota (1571–1610) niin hyvin Antero Kahila, kukaan ei Francisco de Zurbaránia (1598–1664) niin kuin Lauri Laine. Kuutti Lavosen töihin ovat vaikuttaneet voimakkaasti sellaiset vähemmän tunnetut barokkimaalarit, joiden nimet kriitikko on ensin opetellut ja sitten jo unohtanut.

Taidenäyttelyyn menee harvoin ilman ennakkoasenteita. ”Puhdas katse” on käytännön toteutuksena mahdoton ajatus. Kaikkea edellä olevaa olin ajatellut mennessäni Jukka Rusasen näyttelyyn. Olin tietoinen siitä, että näyttelyn yksi lähtökohdista oli Rubensin (1577–1640) maalaus Leukippokisen tyttärien ryöstö (1618). Näin Rusanen itse: ”Niissä [maalaustaiteen lihallisissa kompositioissa] on jotenkin räikeästi esillä niin monta ihmisyyden muotoa. On toisaalta nähtävissä kamppailua maailmassa olemisessa, ja toisaalta katseille ja normeille alistumista.” Ja miltei samaan hengenvetoon: ”Toisaalta lähtökuvalla ei ole kovin suurta merkitystä.” 

Jukka Rusanen (s. 1980).

Rubens taitaa siis olla sittenkin Rusaselle vain tekosyy. Näinhän moni taiteilija tuppaa sanomaan. He maalaavat mitä tahansa, katuroskan herättämiä assosiaatioita, satunnaisten kulkureittien valoja ja varjoja sekä myös toistensa herättämiä ajatuksia. 

Kun katsoja menettää viattomuutensa, se on kuitenkin peruuttamatonta. Kun tiedän Rubensin Rusasen lähtökohdaksi, en pääse sitä karkuun. Se on kuitenkin hedelmällinen lähtökohta. Rusanen on kuin maalari, joka peilaa omia tuntemuksiaan ja kokeilunhaluaan suuren mestarin perintöä vasten. Ottaa aihelman sieltä, toisen täältä, ja kokeilee erilaisia tekniikoita tutkiessaan esimerkiksi lihallisuutta ja tapoja ilmaista sitä. Kiinnostava jännite syntyy myös siitä, että kankaita ja virkkauksia yhdistävät kollaasimaiset teokset ovat konventionaalisessa mielessä jotenkin äklöttäviä, kun taas ”puhtaammissa” maalauksissaan Rusanen näyttää, että kyllä hän tarvittaessa osaa käyttää siveltimellä vedettyä piirrosviivaa kuin Marjatta Tapiola konsanaan. Ristiriita on jännittävä. 

Johannes Kangas (s. 1967), Annunciazione.

Katsojan viritys jää myös helposti päälle. Eikä toisaalta syyttä. Johannes Kangas hakee aiheitaan yhtä lailla korkea- kuin populaarikuvaston maailmasta, mutta lähtee sitten viemään sitä omaan suuntaansa. Siellä vilahtelevat klassiset Marian ilmestykset ja madonnat lapsineen sulassa sovussa teollisuusalueitten tuottamien fiilisten kanssa. Hänen pahvimaalauksensa, rullansa ja tulitikkulaatikkonsa ovat myös kuin kannanotto 50-vuotiaan arte poveranmahdollisuuksiin nykymaailmassa. Niissä ei ole mitään anakronistista, vaikka vertaukset historiaan eivät ole haettuja. 

Kirsi Jokelainen (s. 1970), Polttarainen.

Toisen vaihtoehdon maalaustaiteen historiaan tarjoaa samassa tilassa Kirsi Jokelainen. Hän on maalannut sata pientä maalausta, jotka eivät kokonaisuutena noudata mitään tyyliä – kirjo on täysabstraktista naivistiseen esittävään kuvaan. Joku voisi kokea tyylittömyyden haittana, mutta tarjolla on kuin koko maalaustaide ja sen historia pienoiskoossa. Näin maalari voi maalata, mutta näinkin maalari voi maalata. Ylevä ja arkinen esiintyvät tasarivisessä ripustuksessa täysin tasavertaisina.

Julkaistua 755: Barokkinen abstrakti

Tätä nyt ei vielä ole julkaistu, mutta järjestäjätaho oli sitä mieltä, että pannaan tämä ilmoille etukäteen, jos joku suunnittelisi Rooman matkaa. Lauri Laineella (s. 1946) on nimittäin näyttely Galleria Angelicassa Roomassa (14.10.–4.11.2016). Mukana on sekä edellisen Galleria Heinon näyttelyn kahta sarjaa että runsaasti uusia töitä samasta tematiikasta kehiteltynä. Myöhemmin näyttely jatkaa Espanjaan – aika ja paikka ovat vielä väännössä. Tein julkaisuun johdantotekstin:

Barokkinen abstrakti

Barokkia on pidetty toisinaan renessanssin rappioilmiönä. Vastaavasti jotkut ovat pitäneet postmodernia modernin rappiona. Rajoja siirtymille on ollut vaikea hahmottaa, varsinkin kun uusia metatasoja sekä ristikkäisviittauksia syntyy koko ajan.

Yksi metatasoista syntyy taidemaalari Lauri Laineen työhuoneella. Hänet voi vaivatta liittää sekä barokin että postmodernin jatkumoon. Analogia on sinällään luonteva, mutta sen paremmin rappioon kuin ohjelmalliseen dekonstruktioonkaan Laineen työskentelyä ei kannata typistää. Hän ei niinkään tuo esiin teemojensa ristiriitaisuuksia tai häilyvyyttä vaan lähestyy aihettaan kuin maalari. Kirjallisuuden intertekstuaalisuudelle analogisesti voi todeta, että Laine maalaa maalauksiaan näkemiensä maalausten pohjalta – yhdistäen niihin elämänkokemuksensa. Kyse ei kuitenkaan ole henkilöhistoriasta, ei narratiivista, vaan useimmiten taidemaalarin arkisesta visuaalisesta kokemuksesta, havainnosta jota ei tarvitse yrittää jäljentää illusorisesti vaan joka jää elämään hetken tunteena värien, valojen ja varjojen leikissä palaten satunnaisina epälineaarisina muistikuvina maalausprosessin myötä. Täytyy painottaen vielä muistuttaa, että taiteilijalle ominaisen katseen lisäksi taiteen historiakin on osa arkista henkilöhistoriaa ja elämänkokemusta. Se on lukemattomia museokäyntejä, isojen kirjojen painosta notkuvia kirjahyllyjä ja tuhansien maalausten näkemistä.

Soittaja IX, 2014, öljy, 215 x 140 cm.

Jos heiluriliikkeen toisessa ääripäässä olisi historismi, ei Laine sinnekään lokeroituisi. Hänen lähestymistapansa on ymmärrettävästi joiltain osin historistinen – onhan hän ponnistanut miltei ohjelmallisesti menneiden vuosisatojen maalaustaiteesta, aikoinaan varhaisrenessanssista ja nykyään barokista. Hänen työtään on epäilemättä hedelmällistä tarkastella tradition viitekehyksessä, mutta hän ei esimerkiksi yritä rekonstruoida innoituksensa lähteitä tekemällä niitä jollain toisella kielellä nykykatsojalle  ymmärrettäväksi. Hänelle itselleen hänen taiteensa ei ole paluuta jonnekin vaan nykypäivää, ja katsojalle sen tulee olla nykytaidetta. 

 

Puhtaasta katseesta ja sen mahdollisuudesta on kiistelty pitkään, mutta maalarin katseen ei tarvitse olla kovin puhdas kohdistuakseen olennaiseen. Se voi olla tietoinen kulttuurihistoriasta, väriteorioista ja muista reunaehdoista, mutta samalla se voi keskittyä silkkaan siveltimenvetoon, siihen miten väri on levitetty ja levitetään – värien rinnastuksiin ja kerrostumiin, siihen miten syvyys ja pinta sulautuvat osaksi sekä taiteilijan omaa että katsojan kokemusta. Katse ikään kuin puhdistuu työprosessin myötä, kun teos alkaa elää omaa elämäänsä, jossa tietoisuus vähenee ja jossa taiteilija joutuu kamppailemaan mukana pysymisen kiihkossa – toisinaan varmaan transsissakin. Vaikka Laineellakin onkin teoksen taustalla ensin luonnos ja sitten pienikokoisempi luonnosmainen maalaus, prosessin myötä tapahtuvat muutokset ovat osin ennakoimattomia. Hyvä taidemaalari osaa käyttää myös sattumaa hyväkseen. 

Pieni soittaja IV, 2016, öljy, 78 x 50 cm.

Taiteen verbalisoiminen on usein koettu vaikeaksi, ja sanoihin on kuvataiteen yhteydessä suhtauduttu toisinaan jopa vihamielisesti. Laine ei ole vihamielinen, mutta kun hän sanoo keskustellessamme toistuvasti ”tietty”, ”oikea” – jonka hän saattaa tivatessani korjata ”luontevaksi” – tai ”sopiva”, herättävät lisäkysymykset yleensä vain pitkän hiljaisuuden, joka tuo mieleeni Ad Reinhardtin kuuluisan modernistisen ilmaisun: ”Taide on taidetta. Kaikki muu on kaikkea muuta.” Mukana on epämääräisesti maalauksen sisältämä tunne, jonka rakenneosia on vaikea – ellei mahdoton – rationaalisesti eritellä: vuosien maalaamisen tuottama tietoisuuden kaltainen varmuus siitä, mikä on oikein ja mikä toimii, mutta selkeää tietoisuuttakaan se ei enää ole.  

***

Barokki oli nimityksenä alun perin halventava – aivan kuten fauvismi myöhemmin. Nimityksen etymologinen alkuperä on kiistanalainen: baroco on yksi syllogismin tyyppi, mitä kautta se on muuntunut maallikkokielessä tarkoittamaan ’kummallista ajatusprosessia’, espanjan barrueco tarkoittaa ’epäsäännöllisen muotoista helmeä’. Ovatpa jotkut kaupanneet termin synnyksi italialaista taidemaalari Federico Baroccia (c. 1526–1612). Termiä käytettiin ensimmäistä kertaa 1700-luvulla musiikkiin liittyen, jolloin Jean-Philippe Rameaun (1683–1764) oopperassa oli anonyymin pilalehtikriitikon mielestä kyse koherentin melodian puutteesta ja kaikkien mahdollisten sävellyksen keinojen yhdistämisestä. 

Maallikkokatsojan silmissä ja mielessä barokkinen on edelleenkin lähinnä runsasta ja rönsyilevää, mahtipontistakin. 

Laineen työskentelyssä näitä kliseisiä elementtejä ei ole. Hän on jo pitkään hakenut innoitusta barokin maalaustaiteesta. Viimeisimpänä Francisco de Zurbaránin (1598–1664) naispyhimysteoksista, joita hän maalasi useina sarjoina 1630-luvulta eteenpäin. Vastaavasti Laineellakin ovat sarjat kasvaneet – mutta toisin kuin Zurbarán, Laine on varioinut sarjojaan figuurien taustojen ja niiden värimaailman kautta.
 

Pieni soittaja I, 2016, öljy, 70 x 50 cm.

Laineen teokset eivät ole barokkikliseiden mukaisesti kovin runsaita ja rönsyileviä – teokset ovat saaneet esimerkiksi taidehistorioitsija Altti Kuusamon toteamaan, että Lainetta on pääosin puhutellut barokin ”kuulas plastiikka”. 

Barokkinen mieltyy luontevasti epäformaaliksi – vaikkapa renessanssin rationaalisen sommittelun vastapooliksi. Epäsäännöllisellä helmellä ei ole rotaatioakselia. Tästä ei ole pitkä matka postmoderniin, ja juuri postmoderniin Lainetta on Suomen taiteen lähihistoriassa mieluusti kytketty. Hän ei itsekään täysin vastusta ajatusta, mutta mitään postmodernismin manifestia hän ei olisi allekirjoittamassa. Hän ei itse asiassa näe kubismin – barokin lisäksi toinen hänen intohimoinen kiinnostuksen kohteensa – ottamissa vapauksissa suurtakaan eroa postmodernin vapauksiin. Toisaalta hän tunnistaa työssään sen, miten nouseva postmoderni vaikutti: ”Kyllä se epäilemättä vaikutti ajattelutapaani ja suhteeseeni traditioon – en varmaankaan olisi maalannut näin ilman 1980-luvun postmodernismin hyökyä. Toisaalta töistäni puuttuvat kokonaan postmodernistiset ironian ja anakronismin tunnusmerkit.” 

Laineen työskentelyssä onkin siis yhtälailla vaikutteita myös modernismista, eikä hän koe sitä lainkaan ongelmaksi. Syy on varmaankin juuri se, että Laine ei lähesty tematiikkaansa narratiivisten ulottuvuuksien kautta. Hän katsoo taidehistoriaa toisin kuin maallikkokatsoja, jolle tuo historia on opetettu tiettyjen tyylillisten ulottuvuuksien kautta ja tiettyinä maalausten aihepiireinä. Hän on ennen kaikkea taidemaalari, joka sellaisena miettii häpeilemättä maalauksen formaalisia ulottuvuuksia: ”Uskallan puhua formaalisista asioista, koska ei maalari voi niitä välttää.” 

Figuuri ja soittimet III, 2015, öljy, 120 x 100 cm.

Mutta miksi juuri Zurbarán? ”Hänen työnsä vaikuttavat intensiteetillään ja tietyllä abstraktilla ajattomuudellaan. Ne poikkeavat muusta 1600-luvun maalaustaiteesta värin- ja tilankäytöltään. Väri on rikasta, maalausten figuurit ovat lähellä kuvapintaa ja luonnolliset perspektiivit saattavat puuttua.” Myös kubistit kiinnostuivat Zurbaránista samoista syistä, ja varsinkin Juan Gris’n (1887–1927) ja synteettisen kubismin vaikutus näkyy Laineen töissä, jotka ovat kuin barokin ja kubismin synteesiä. Analyyttisen kubismin hajotettua aiheen yhtenäiseen kuvapintaan alkoi esimerkiksi Gris’n kollaasien myötä perusmuodoista syntyvien kombinaatioiden myötä uuteen todellisuuteen viittaavien muotojen aika. Kubistit tavallaan rehabilitoivat joitain barokin maalareita – erityisesti Zurbaránin. He olivat myös kiinnostuneita El Grecosta (1541–1614) ja Georges de La Tourista (1593–1652). Tietyssä mielessä Laine jatkaa siitä, mihin Pablo Picasso (1881–1973) ja Gris jäivät. Metatasoja on kertynyt vain lisää, koska Picasso ja Gris ovat hekin jo osa taidehistoriaa, ja sellaisina tutkimuksen ja monien uusien tulkintojen kohteita. Näin aika tuottaa uusia tasoja ja niiden kerrostumia. 

Tätä tutkimusta Laine vie eteenpäin, mutta samalla hän korostaa että ei ole tutkija, niin kuin nykyään monet taiteilijat itseään nimittävät. Vaikka hän on kiinnostunut kulttuurihistoriasta, hän ei ole erityisen kiinnostunut siitä, miten barokki-ihmiset aikansa maalaukset näkivät vaan sitä, miten hän itse ne näkee. Hän tutkii, elää ja kokee. Maalaus on tätäkin kautta synteesi – ei vain formaalisten ulottuvuuksiensa suhteen. 

Laineen tutkimustyö on kuitenkin melko vakavaa. Kun täytyy lähetä matkaan, on lähdettävä matkaan. Hän on esimerkiksi tuntenut Zurbaránin jo 1970-luvulta, mutta 2010-luvun mittavista näyttelyistä hän on nähnyt kolme: oli pakko lähteä Ferraraan, Sevillaan ja Madridiin. Maalarin on nähtävä maalaus luonnossa. Kuva kirjassa näyttää ehkä aiheen ja kertoo viitteellisesti maalaamisesta mutta ei näytä sitä, miten sivellintä on kussakin kohdassa käytetty, miten väri leviää, mikä on paksuus, mikä kerroksellisuus. Maalarin on katsottava pintaa läheltä ja kaukaa ja sivusta. 

Laine maalaa sarjallisesti, mikä perustuu vertailun tarpeeseen – mutta kyse on pikemminkin siitä, että hän itse tarvitsee vertailun sen sijaan, että katsojan tulisi tarkastella kokonaisuutta sarjallisena. ”Sarjallisuus motivoi varioinnin. Samasta aiheesta tulee mieleen useita vaihtoehtoja, jotka kaikki haluan maalata. Pieni sattuma voi tehdä jostakin maalauksesta onnistuneemman kuin toisesta.” Laine ei kehittele teemaa johonkin tiettyyn suuntaan niin, että sarjallisuus muodostaisi lineaarisen tai orgaanisen liikkeen, jonkinlaisen kehityskulun tai metamorfoosin. Hän haluaa pikemminkin kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ilman suunniteltua juonenkuljetusta. 

Toki katsojakin tulee vietellyksi vertailuun, ja tätä kautta kunkin yksittäisen työn karaktääri tulee selvästi esiin. Vaikka Laineen figuureilla ei kasvottomina olekaan ikään kuin persoonallista luonnetta, muodostuu taustan ja figuurien välille omanlaisensa jännite, ja toisaalta pienetkin muutokset värimaailmassa tuovat kullekin teokselle oman luonteensa. 

***

Laine sanoo pyrkivänsä kohti abstraktia. Tämä kuulostaa tietysti vähän ristiriitaiselta. Onhan teoksissa tunnistettavia elementtejä: naisfiguuri vaatteineen ja vaatteissa korostettu draperia – klassinen maalaustaiteen koetinkivi, jolla on testattu illuusion tuottamisen kykyä. Laineen tavoitteena ei kuitenkaan ole illuusio. Draperia tuo mukanaan lähinnä uuden maalauksellisen mahdollisuuden, toisen mahdollisen tavan levittää väriä. ”Väri, muoto ja tila ovat läsnä olevia keskeisiä asioita. Abstraktit ja esittävät elementit liittyvät toisiinsa ja vuorottelevat vapaasti samassa maalauksessa. Myös perspektiivit voivat olla väärin – tai niitä ei välttämättä edes ole.”  

***

Kaiken edellä kirjoittamani olen tiennyt, hankkinut tietooni ja urkkinut itse Laineelta sanelukoneelleni. Mutta ei tieto pelkästään ole kovin kiinnostavaa. Olen nyt katsonut Zurbaránia enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässäni ja oppinut vähän ymmärtämäänkin, mutta ei se ole Laineen tavoite eikä minunkaan tavoitteeni. Minä katson Laineen maalauksia ja haluan ymmärtää niitä. Siinä ehkä auttaa se, että ymmärrän niiden kerroksellisuuden sekä kerroksellisina maalauspintoina että historiallisten, toisiaan kommentoivien kerrostumien väliaikaisena metatasona, joka itse jonain päivänä on jälleen osa taiteen historiaa ja uusien metatasojen loputtomien kasaantumisten rakenneosa. 

Soittaja X, 2014, öljy, 215 x 140 cm.

Minulle paljon oleellisempaa on kokemus tässä ja nyt. Laineen teosten edessä. Voin toimia kuin hän itsekin: mennä lähemmäksi ja sitten taas loitontua. Katsoa siveltimen jälkeä tarkkaan ja sitten kauempaa näennäisesti yhtenäisten väripintojen vuorovaikutusta. Kysymättä lupaa taiteilijalta saatan miettiä taustojen abstrakteissa pinnoissa yhtäläisyyttä Mark Rothkon (1903–1970) väripintojen tuottamalle draamallisuudelle ja toisaalta figuurien ja taustojen välisen jännitteen tuottamaa muistumaani Giorgio de Chiricon (1888–1978) metafyysisten maisemien melankolisuudesta – sillä melankolinen Laine selvästikin toisinaan on. Ja voi katsojallekin tulla väliin varsin formaalinen olo: menen taas lähemmäksi nähdäkseni sen, miten eri tavoin sivellintä on käytetty pukujen juhlavassa draperiassa, soitinten kaltaisten esineiden selkeämmissä muodoissa ja taustan kerroksellisuuden paljastavassa syvyyden vaimeassa mutta samalla emotionaalisesti tehokkaassa illuusiossa. Hetken luulen katsovani Lainetta kuten Laine katsoo Zurbaránia ja muistan samalla erään kuvanveistäjäystäväni toteamuksen: ”Laineella on yksi Suomen nykytaiteen hienoimmista siveltimenjäljistä.”

Olen huomannut, että paljon nähtyään kiinnostus kokonaisvaikutelmaan korostuu ja sitä unohtaa usein tarkastella maalausta erikseen teknisenä suorituksena – suoritus välittyy lähinnä vain mahdollisesti havaittavana virheenä. Nyt huomaan pitkästä aikaa, etteivät kokonaistunnelman aistiminen ja pinnan tarkempi tarkastelu ole ristiriidassa. Katsomiskokemuskin voi muodostua synteesiksi. Laineen innoittamana päädyn runoon, joka on formaalisilta ulottuvuuksiltaan kuin haikun kaltaisen runon ja baroco-muotoisen syllogismin synteesi:

kaikki mikä antaa tietoa on historiallista, 

jotkut väriyhdistelmät eivät ole historiallisia, 

jotkut väriyhdistelmät eivät anna tietoa