Julkaistua 842 & Näyttelykuvia 1068: Virossa 190: Metamodernistinen imploosio

Tänään ilmestyneessä Sirpissä oli juttuni Kiwan (s. 1975) näyttelystä Helsingissä, Galleria 68:ssa. Vielä ehtii siis hyvin käymään. 

Metamodernistinen imploosio 

Kiwa: The Spiral of Void, Galleria 68, Helsinki 8.6.–2.7.2017

Olen jo vanheneva mies ja siksi otan heti alkuun vapauden muistella. Olen harrastanut aktiivisesti Viron taidetta parikymmentä vuotta. Olen nähnyt Viron nykytaide-elämässä täsmälleen samanlaisia vaiheita kuin Suomessakin, mutta myös jotain varsin erilaista: muun muassa sen, miten 1990-luvulla Soros Center of Contemporary Arts alkoi transformoida virolaista taide-elämää, luoda uusia infrastruktuureja ja muutenkin uudenlaisia struktuureja, määritellä ikään kuin poliittisesti korrektin vuorovaikutuksen suuntaa. 

Tähän sisältyi myös selän kääntäminen Suomelle. Ainakin siltä tuntui. Kun parikymmentä vuotta sitten esittäydyin Tallinnassa suomalaisena taidekriitikkona, se ei yleensä herättänyt minkäänlaista kiinnostusta – pikemminkin kuin sääliä. Nuoremmat virolaistaiteilijat olivat kiinnostuneita Berliinistä, Lontoosta ja New Yorkista. Suomen ja Viron taidesuhteet olivat käyneet vanhanaikaiseksi, menneisyyden tuottamaksi painolastiksi. Muistan eräänkin kerran kun keskustelin Wiiraltissa erään sattumalta tapaamani kollegani kanssa ja huomasin yhtäkkiä kelloa vilkaistuani, että minulle tuli kiire lähteä Leonhard Lapinin luokse. Meillä oli sovittu tapaaminen. ”Miksi teidän pitää aina mennä sinne Lapinin luokse?”, kysyi kollegani oudon kiukkuisesti, kun lähdin. 

Tähän kaikkeen sisältyi jossain määrin modernismin ja virolaiselle taiteelle tyypillisen, ehkä hieman herooisen neoavantgardismin kanssa tehtyä rankkaakin rajanvetoa. Sivusta tarkkailevan suomalaisen taidekriitikon tuntemukset olivat väliin aika paradoksaalisia. Miksi neuvostoajan toisinajattelijoista ei tullutkaan sankareita? Muistan kuinka ihmettelin esimerkiksi sitä, että Lapinin kirja Pimeydestä valoon – Viron taiteen avantgarde neuvostomiehityksen aikana (Otava 1996) ilmestyi vain suomeksi eikä lainkaan viroksi. Ihmettelin myös sitä, kun luin jonkun Raul Meelin artikkelin – nimeä en valitettavasti enää muista – omasta taiteellisesta tilanteestaan. Se henki aika voimakasta katkeruuden tunnetta virolaista taide-elämää kohtaan. 

Nyt kaikki tuntuu olevan toisin. Olen nähnyt viime vuosina Kumussa hienoja retrospektiivisiä näyttelyitä: Meel, Jüri Okas ja Tõnis Vint – nyt odottelen sekä Lapinia että Kaarel Kurismaata. Pienemmissä teemanäyttelyissä on kirjoitettu kiinnostavia lisälehtiä neuvostoajan virolaiseen taidehistoriaan. 

Virolaisten taiteilijoiden suhteet Suomeenkin ovat palanneet takaisin. Nuoremmat ovat vaihtaneet näyttelyitä keskenään, ja vanhemmatkin ovat kiinnostuneita. Tämä on vaikuttanut minunkin elämääni. Kun toimin Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorina vuonna 2011, minua pyydettiin kutsumaan mukaan myös virolaisia taiteilijoita, ja näin tapahtuikin. Nyt yritän parhaillaan etsiä Suomesta näyttelypaikkaa Eesti Energiad -ryhmälle (Jaan Paavle, Paul Rodgers, Jüri Ojaver ja Jaan Toomik). Viimeksi kun tapasin Raoul Kurvitzin Wiiraltissa, päädyimme samaan: toiveeni on saada hänetkin piakkoin Suomeen. 

Yksi tämän muutoksen symboleista – ainakin minulle – on ollut Kiwa. Hän Suomessa tuttu jo entuudestaankin, mutta oli hauskaa ja vähän yllättävääkin mennä pieneen helsinkiläisgalleriaan katsomaan Kiwan tuoreinta näyttelyä. 

Kiwa on käynyt läpi kuin nopeutetusti liukuman omasta punknuoruudestaan ja sen tuottamasta postsovjeettisesta tietoisuudesta nykyiseen miltei ironiasta vapaaseen asenteeseen. Tämän vuoksi uskallankin nimittää häntä virolaiseksi metamodernistiksi par excellence. Kiwan työskentelyssä on selvästikin mukana postmodernin kaltainen tietoisuus ja metatasojen suorastaan pakonomainen metodinen kehittely, mutta hän ei alleviivaa tietoisuuttaan eikä höystä sitä helpolla ja vähän halvallakin ironialla, mikä on ollut postmodernille niin ominaista. Metamodernismia on toisinaan nimitetty myös ”uusvilpittömyydeksi”, mitä ei tule sekoittaa naiiviuteen. Vaikka Kiwa on selvästikin cool, ei hän ole cool vastenmielisen välinpitämättömällä tavalla. Hänen työstään pystyy aistimaan rakentavan asenteen, vaikka siinä olisi mukana huumoriakin. Hänellä on metamodernismille ominaisella tavalla vilpitöntä kiinnostusta myös vanhempien sukupolvien kanssa yhteisesti luotuun todellisuuteen. Hänen työskentelystään aistii voimakkaasti juuri sen värähtelyn, jota metamodernismin teoreetikot Timotheus Vermeulen ja Robin van den Akker ovat kuvanneet: ”Värähtely modernistisen innostuneen sitoutuneisuuden sekä postmodernin ironisen irtonaisuuden välillä, värähtely toivon ja melankolian, naiiviuden ja tietämisen, empatian ja apatian, yhtenäisyyden ja moninaisuuden, totaalisuuden ja fragmentoituneisuuden sekä puhtauden ja epäselvyyden välillä.” 

Kiwa on uppoutunut Raul Meelin jo ikonisiin teoksiin tekemällä niistä scratchaamalla eräänlaisen remixin, jota jotkut varmaankin nimittävät taidehistoriasta tutulla käsitteellä ”Hommage à…” – eikä varmaankaan vähiten Meel itse. Teossarja ei kuitenkaan määrity selkeästi, ja kysyessäni asiasta Kiwalta itseltään avajaisissa, hän kertoi, että prosessi sai alkunsa hieman sattumanvaraisesti skannerin päällä olleesta Meelin työstä. Hän itse näki pidemmän prosessin myötä sen, miten ensin mekaaninen scratchaus alkoi tuottaa hiljalleen uusia merkityssisältöjä, joista hän ei itsekään ollut ensin täysin tietoinen. Luulen, että kyseessä on hyvinkin analoginen tilanne Meelin teosten synnyn kanssa, kun tämä aikoinaan aloitteli konkreettista runoutta armeijan kirjoituskoneensa kanssa. Asiat johtavat toisiin asioihin ja alkavat sekoittua ja limittyä keskenään muodostaen myös jonkinlaista systeemiä, jonka vasta prosessi määrittelee omien assosiatiivisten heiluriliikkeidensä myötä. Tekniikka on tietysti toinen, ja tietoisuuden määrä jo sitä luokkaa, ettei sitäkään enää kykene hallitsemaan mitenkään tarkan metodisesti. Digitaalisen maailman ja sen tuottamien yllätysten ja virheiden ennustamattomuus tuo myöskin oman lisänsä verrattuna mekaaniseen kirjoituskoneeseen. Itse asiassa kuvitellessani sekä Meeliä että Kiwaa työnsä ääressä havahduin aika kiinnostavan ajatuksen. Koen Meelin ja hänen muiden neoavantgardististen kumppaneiden työssä melko voimakkaan vastareaktion varsinkin maalaustaiteen historiaan, jossa tietyllä orgaanisuudella – vapaamuotoisuudella ja sattumanvaraisuudella – on epäilemättä ollut suurempi rooli kuin moni taidemaalari on halunnut myöntääkään. Nyt tuntuu siltä kuin Kiwa remiksauksessaan altistaisi Meelin menetelmät juuri niille voimille, joita Meel itse kuvitteli olevansa kieltämässä – käyttäen ikään kuin uuden digitaalisen tekniikan mahdollistamaa virtaavaa, sulattavaa ja sekoittavaa merkityksenannon menetelmää, joka on yhtäaikaisesti vanhanaikainen ja uudenaikainen sekä kiinnostavalla tavalla ennustamaton.
Ja pakkohan minun oli kysyä Kiwalta se merkittävä ja ilmeinen kysymys: Kuinka paljon mukana on ironiaa? Seurauksena oli monalisamainen hymy ja pitkä hiljaisuus. Mitään lopullista vastausta en edes saanut. Oletan, että totta kai mukana on ironiaa, ainakin hitunen. Mutta luulen, että kysymys oli Kiwalle lopultakin irrelevantti. 

Siitä olen kuitenkin melko varma, että metatasojen jatkuva kasautuminen on tuomittu loppumaan joskus. Minun on vaikea – ehkä se on jopa mahdotontakin – kuvitella sitä aikaa, joka tuottaisi remiksauksen Kiwan töistä. 

Kiwa on siis ehkä metamodernistisen imploosion ensimmäisiä airueita.

Virossa 161 & Arkkitehtuuria 52: ... ja vielä kaksi

Viikonloppuna teimme retken Saarenmaalle ja Hiidenmaalle. Emme käyneet Saarenmaan pääkaupungissa Kuressaaressa lainkaan, mutta kaivoin koneeltani esiin viime syyskuulta kaksi kuvaa Kuressaaren vesitornikerrostalosta:

Kuressaaren – kuten myös Narvan – vuonna 1970 valmistuneen vesitornikerrostalon ovat suunnitelleet Henno Seppman (1925–1985) ja Mart Port. Ovat muuten erilaisia. Vesitornin hyödyttömäksi jääneeseen säiliöosaan haluttiin jossain vaiheessa ravintolaa ja näköalapaikkaa, mutta nyt tilanne on avoinna. Se nimittäin myytiin viime vuonna 11 640 eurolla firmalle, joka ei vielä ole ilmoittanut tulevaa käyttötarkoitusta.
Saarenmaalta matkasimme lautalla Hiidenmaalle ja palasimme sieltä mantereelle Haapsalun kautta. Siellä on ehkä Viron hienoin vesitornikerrostalo – tosin nyt sitä rumensi mainos:

Tämä hienous vahvistui vielä tänään, kun tapasin sattumalta ystäväni Jaan Toomikin (s. 1961) Tallinnan Taidehallin kahvilan terassilla. Kerroin hänelle retkestämme, mutta ajattelin, että ei hän kuitenkaan jaksaisi katsoa montaa valokuvaa kamerastani, joten päätin näyttää vain yhden ja jostain syystä arvelin hänen myös arvostavan sitä. Ja bingo! Toomik sanoi, että kyseessä on hänen mielestään "Viron metafyysisin rakennus". Siitä pääsimme Giorgio de Chiricon (1888–1978) maalauksiin. Yksi syy tähän on epäilemättä se, että kyseessä on ilmeisesti Viron ainoa kellollinen vesitornikerrostalo. Ja toinen syy on tietysti se, että Toomik on asunut sen vieressä käydessään koulunsa Haapsalussa. Yksi hänen ystävistään jopa asui siinä.
1960-luvulla valmistunut rakennus on Maimu Palmin (1925–2014) suunnittelema – kuten myös Viljannin ja Võrun vastaavat, jotka olen jo aiemmin nähnyt mutta joista en nyt löydä kuvaa koneeltani. Tarkkaa vuotta en löytänyt, mutta jossain arveltiin sen olevan Viron ensimmäinen vesitornikerrostalo.

Maimu Palm.

***

Ja jos joku luulee minua totaalisen kahjoksi, kerrottakoon että olen tehnyt paljon muutakin kuin vain bongannut vesitornikerrostaloja. Olen nähnyt Saarenmaalla lehmiä...

... syönyt Hiidenmaan ilmeisesti parhaassa ravintolassa kantarellikeittoa...

... käynyt Reigin pappilan verannalla, missä Aino Kallas aikoinaan haastatteli hiidenmaalaisia ihmisiä kerätessään teemoja kirjojaan – muun muassa Reigin pappi (1926) – varten... 

... ja hengittänyt...

Näyttelykuvia 923 & Virossa 126: Värien riemua Ortonissa

Meillä on Galleria Ortonissa ollut jo pitkään perinne, että vuodessa aina yksi kuukauden taiteilijoista tulee Virosta. Tähän asti vieraina on ollut vanhempia konkareita ja mestareita – Leonhard Lapin (s. 1947), Siim-Tanel Annus (s. 1960), ystävät Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jaan Toomik (s. 1961) yhdessä sekä Virge Jõekalda (s. 1963) –, mutta tänään avattava elokuun näyttely tekee uuden avauksen nuorempaan suuntaan. Kristi Kongi (s. 1985) on opiskellut sekä Tartossa (Tartu Kõrgem Kunstikool) että vuoden Lahden taideinstituutissa ja valmistunut Tallinnasta Viron taideakatemiasta vuonna 2011. Nykyään hän jo opettaa taideakatemiassa.

Itse taiteilija ripustamassa.

Ripustimme näyttelyn eilen:

 Ripustusmestarimme Sirpa Viljanen ja Olavi Pajulahti (s. 1944), värimies hänkin.

Kongi on tilaa installoiva prosessitaiteilija, jonka teemat kasvavat omasta arjesta ja tarinoista, jotka saavat vähän arvoituksellisestikin värillisen muodon – hän myös kerää värillisiä esineitä. Taiteilijan arki sisältää toki myös muuta taidetta ja taidehistoriaa, joten nekin saavat osansa, mutta vailla takavuosilta totuttua postmodernia ironiaa. Minulla onkin sellainen tunne, että pöytä on nyt putsattu, ja uusi avoimempi maalarisukupolvi pystyy suhtautumaan edeltäjiinsä vapautuneesti ilman turhia taisteluasetelmia. Kiinnostuneena ja hyödyntäen estottomasti kaikkea sitä, mikä tuon kiinnostuksen herättää. 

Aina silloin tällöin puhutaan "maalaamisen riemusta", mutta sen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa pidäkkeetöntä kankaan ja maalin kanssa riehumista. Se voi myös olla harkittua rakentamista ja kokeilua. 

Kongi on monen maalarin tavoin yliahkera ja on nyt kesänkin käynyt uimisen sijaan joka päivä työhuoneellaan. Kiirettä piisaa: parhaillaan hänen töitään on nähtävissä Kumun kansainvälisessä maalaustaiteen rajoja koettelevassa näyttelyssä Mina kui maal (I'm a Painting 27.6.–2.11). Syksyllä hän on mukana Artishoki Biennaalissa Riikassa (17.9.–4.10.), Tallinnan taidehallin ryhmänäyttelyssä Kompass (24.10.–30.11.) ja marraskuussa hänellä on vielä yksityisnäyttely (12.11.–7.12.) Tallinnan Linnagaleriissa. Palkintojakin on jo tullut: vuonna 2011 hän sai akatemian nuoren taiteilijan palkinnon ja tänä vuonna merkittävän Sadolin-nykytaidepalkinnon – yhden uuden Viron ensimmäisistä yksityisistä taidepalkinnoista.

Jos siis haluatte tutkailla sitä, mitä Viron nuoressa maalaustaiteessa parhaillaan tapahtuu, tulkaa ihmeessä Ortoniin! Avajaiset tänään klo 17.00. Taiteilijakin on paikalla.

Julkaistua 541: Kenen taiteilijan paska sinä olet?

Hitto, meinasi ihan unohtua. Olihan minulla tuoreessa Taiteessa (3/14) kolmaskin juttu. Tästä pienestä silmäilyuutisvittuilusta olen jopa vähän ylpeä – onhan tuo joutavanpäiväinen nykyvillitys nimittäin oikeasti tosi ärsyttävä. Vaan teinpä minäkin äsken tuon idioottimaisen testin – elämäni ensimmäisen tätä lajia. Ja pettymyksekseni olinkin Haisulin sijaan Muumipeikko. Ja näin minulle luvattiin: "Olet aina hyväntuulinen ja innostut kaikesta näkemästäsi. Iloitset erityisesti ystäviesi seurasta. Olet utelias ja rohkea, ja haluat ymmärtää outojakin asioita ja olentoja – mitään pelkäämättä. Vain yksin jääminen tuntuu sinusta joskus ikävältä." Kirjoittaisinko ensimmäisen kerran elämässäni: Ihkua. Vai oliko se sittenkin: Ihqua?

Kenen taiteilijan paska sinä olet?

Some-maailma tuntuu olevan täynnä joutavanpäiväistä ja aikaa vievää viihdettä, jossa ihmiset saavat tehdä testejä siitä, mitä kaikkea muuta he ovat kuin omia itsejään. Ja sitten he jakavat tätä tietoa toisilleen. Mikä kukka sinä olet? Mikä kaupunki sinä olet? Mikä eläin sinä olet?

Ateneumin taidemuseo seuraa tietenkin aikaansa, ja kysyy nykyisen näyttelynsä populistiseen markkinointiin liittyen: Mikä Toven hahmoista sinä olet? Testin voi tehdä viidellä kielellä – tietenkin myös Japaniksi. Ja totta kai testin suosiosta pitää vielä oikein erikseen tiedottaa: ”Emme olisi uskoneet, että jo ensimmäisten tuntien aikana testiä olisi jaettu sosiaalisessa mediassa niin paljon, että mielestämme ihan hyvä palvelinkapasiteetti ei riittänyt”, toteaa viestintäpäällikkö Marja Istala Kumpunen ylpeänä. Taide voittaa, koneet kaatuu. 

Piero Manzoni (1933–1963), Merda d'artista, 1961.

Jäämme odottamaan, että Kiasma seuraa räväkästi nykytaideaikaansa ja kysyy: Kenen taiteilijan paska sinä olet? Miten olisi Piero Manzoni, Cildo Meireles tai Jaan Toomik? 

Mutta ehkä he tyytyvät varovaisina kysymään vain sitä, mikä Marimekko-kuosi sinä olet: Metsänväki, Kuuskajaskari vai kenties Isoisän puutarha? Mutta kuka uskaltaa olla ihan aito Unikko?

Otso ”Haisuli” Kantokorpi

 

PS. Kandee ehkä lukea tämäkin juttu, jos on paskasta taiteesta kiinnostunut.

Virossa 115 & Arkkitehtuuria 40: Retki Kukun kylään

Viime lauantaina jätin Kiasman ystävät, joiden Tallinnan nykytaiteen matkaoppaana olin toiminut, illan suussa palaamaan kotiin ja jäin vielä vähäksi aikaa omille teilleni. Lähdin Laulasmaalle, missä asuu ystäväni kuvanveistäjä Jüri Ojaver (s. 1955). Siellä asustelee myös kaimani Karu-Ott (= Karhu-Otso), jonka kanssa jaoin makkaraa:

Illan suussa Laulasmaalla piipahti myös Jaan Toomik (s. 1961), jolle Jüri valmisti pikaisesti muistomerkkipienoismallijalustan. Molemmat nimittäin osallistuvat Kadriorgiin sijoitettavan Jaan Poskan muistomerkin kilpailuun. Kohteliaana miehenä Jaan ei halunnut nähdä Jürin kilpailuehdotusta (deadline oli eilen). Onnea molemmille!
Sunnuntaina lähdimme pienelle etelänmatkalle. Suuntasimme pikkuiseen Kukun kylään, joka sijaitsee Raplan maalaiskunnassa lähellä Hagudin pikkukauppalaa (alevik). Siellä asustelee pitkään Virossa työskennellyt brittitaustainen kuvataiteilija Paul Rodgers (s. 1953) ja hänen vaimonsa Anne Daniela Rodgers (s. 1975), taiteilija hänkin:

Nuorin Rodgersien kolmesta lapsesta, Isabella, mansikoiden kimpussa.

Paul ja Jüri puutarhassa.

Rodgersien talo ja piha ovat aivan fantastisia. On aika häkellyttävää nähdä keskellä maaseutua ammattiarkkitehdin piirtämä vanha maatilarakennus:

Talon on suunnitellut yksi Viron ensimmäisistä ammattimaisista arkkitehdeista, Karl Burman (1882–1965), ja se on 1940-luvulta. Burman on tunnettu myös kuvataiteilijana, varsinkin taitavana akvarellistina. Minulle kokemus oli siksikin hauska, että olen aikoinani monena vuotena vuokrannut Tallinnasta asuntoa, jonka rakennuksen on piirtänyt juuri Burman.

Mutta pihallahan me istuimme ja puhuimme muun muassa taiteesta ja katselimme välillä Rodgersien saunaa, jota Jürikin on ollut rakentamassa:

Joskus sitä tulee ajatelleeksi tätä omaa urbaania elämäänsä pienoisella kateudella toisenlaista maailmaa kohtaan. Ja samalla mietin Jürin vierusnaapurissa Laulasmaalla tyhjillään nököttävää erikoista Heimat-tyylistä taloa, joka olisi myynnissä:

Vaan millä minä tuon romahtaneen kuistinkaan osaisin korjata?

***

Kukun kylästä lähdimme Sakun kunnan Kurtnan kylään, jossa sijaitsee entinen Kurtnan siipikarjankasvatuksen koeasema, nykyinen lomakeskus. Valve Pormeisterin (1922–2002) suunnittelema rakennus on onneksi suojelukohde, joten tämä neukkuajan julksien maatalousarkkitehtuurin yksi merkittävimmistä kohteista tulee toivottavasti säilymään arvonsa mukaisella tavalla:

Pormeisterin huippurakennus on suunniteltu 1965, ja se valmistui vuonna 1966. Neukkuajan virolainen arkkitehtuuri ei – edes kolhoosiarkkitehttuuri – siis ole ihan yksinkertainen asia. Pohjoismaiset vaikutteet ja orgaaninen arkkitehtuuri olivat Virossakin tuttuja, ja myös sallittuja. Retkeillessä voi tehdä monenlaisia yllättäviä löytöjä.

Alkuperäisestä sisutuksesta on jäljellä vain aulan tuolit ja aulan ja juhlasalin lamput

Näkymä takapihalle ja joelle. Vasemmalla vanha tuoli. Sisustusarkkitehtuurista vastasivat virolaiset legendat Väino Tamm (1930–1986) ja Vello Asi (s. 1927).

Talossa olleet julkiset taideteoksetkin ovat säilyneet. Tosin kuvanveistäjä Riho Kuldin (s. 1936) metalliveistos lojuu tällä hetkellä väärässä paikassa salin nurkassa:

Jüri innostui konttaamaan paikalla olleen 1,2-vuotiaan Pilleriinin kanssa. Taustalla Kuldin veistos.

Tässä teos alkuperäisessä paikassaan:

Ja kyllä tämän Anu Rank-Soansin (s. 1941) seinäteoksen edestä voisi nuo rumat tuolit ottaa pois:

Ainakin vähän tekemistä siis riittää, jotta talo saataisiin edes lähelle vanhaa loistoaan.

Vaan olipa kiinnostava ja monipuolinen matka.

Ja mitä toin tuliaisiksi? Yhtä suurinta virolaisista herkuistani, Keilan torilta ison nipun karhunlaukkaa (karulauk):

No, toimme me Paulilta Leo Lapinille (s. 1947) tuliaisiksi myös kaksi viiriäisenmunaa (vutimunad), joita Paul tarjosi meille. Mutta koska Leoa ei näkynyt, päätimme Jürin kanssa syödä Lapinin munat jäähyväisoluen kanssa pubissa. Tarjoilija oli vihainen nähdessään munankuoret pöydällä ja kysyi: "Why did you do it?" Ja minä vastasin: "Because we were hungry."

Julkaistua 462 & 463 & 464 & 465 & 466 & 467 & 468 & 469 & 470 & 472 & 473 & 474: Työnsä sisäistänyt taiteilija & Miehen riemua & "Olen nainen, äiti ja lapsi" & Ornamentti ei ole uhanalainen & Absurdin lumoa & Arjen kokeellisuutta & Narunpätkän myyttinen maailma & Ortonin veistospuisto & Salvelan kesä IV & Vaivaisukot Kerimäellä & Tallennuskokoelmat & K65 Crew ja EGS

Viime viikolla ilmestyi Galleria Orton esittää No 12, Galleria Ortonin jo 12. vuosijulkaisu, jossa esitellään kaikki kuluneen kauden taiteilijat. Olen alusta alkaen yhdessä Pessi Raution kanssa kirjoittanut näitä esittelyitä jo pitkälti toista sataa. Alla on nyt ilmestyneestä uudesta kymmenen satsista seitsemän kirjoittamaani (Pessi kirjoitti työkiireiden vuoksi vain kolme: Heli Hiltunen,  Tapio Junno ja Anne Koskinen). Tekstini perustuvat gallerian verkkosivuille aiemmin kirjoittamiini esittelyihin, joita olen sitten laajentanut sopivaan mittaan, mutta laitetaan ne nyt tähän muistutukseksi gallerista, jonka toiminnasta olen varsin iloinen ja jonne muuten taas tänään klo 17.00 kaikille halukkaille tervetulotoivotukset avajaisiin – vuorossa on Pirjetta Brander (s. 1970) ennen näkemättömillä töillään.

Työnsä sisäistänyt taiteilija

Joistain harvoista taiteilijoista on tapana sanoa, että he ovat ”taiteilijoiden taiteilijoita”, millä tarkoitetaan sitä, että he eivät ole suuren yleisöjen lemmikkejä vaan nimenomaan kollegoiden arvostamia taitureita, jotka nauttivat ammattilaisten jakamatonta kunnioitusta.

Taidemaalari Kauko Hämäläinen (1928–1986) on juuri tällainen taiteilija. Joka kerta, kun taidekeskustelu lipsahtaa vaikka Vapaaseen Taidekouluun tai sen piirissä syntyneeseen taiteilijaryhmä Ryhmä 4:ään, niin esiin tulee Kauko Hämäläinen, jota aletaan aina muistella harvinaisen hienona ja tinkimättömänä taiteilijana. Muistelijoiden määrä ei tosin ole kovin suuri, sillä Ryhmä 4:n tinkimätön pitäytyminen geometriseen, abstraktiin ja ei-esittävään taiteeseen ei ollut ryhmän syntyaikoinakaan varsin trendikästä. 

Nuori Kauko Hämäläinen vuonna 1959. Tunsin hänet jo tuolloin, sillä hän oli vanhempieni ystävä ja minulle ensimmäinen – siis perheen ulkopuolinen – tuntemani "oikea taiteilija". 

Hämäläinen ei myöskään itse hakeutunut julkisuuteen tai ollut kiinnostunut erityisestä uranhoidosta. Hän oli ahkera ja tuottelias taiteilija mutta ei osallistunut näyttelyihin ahkeruutensa edellyttämällä tavalla. Hän nimittäin teki omien sanojensa mukaan ainoastaan taideteoksia, ei näyttely- tai myyntiobjekteja. Hänen tuotantoaan tutkineen Maija Koskisen sanoin hän ei ”työnsä vahvasti sisäistäneenä taiteilijana tuntenut tarvetta itsensä julkituomiseen”.  

Hämäläinen opiskeli Vapaassa Taidekoulussa vuodet 1954–59 ja aloitti siis vakavan taiteilijauransa suomalaisen modernismin ytimessä, Unto Pusan ja Sam Vannin oppilaana. Ja koululle uskollisena hän myös pysyi. On nimittäin korostettava myös sitä, että hänen opettajantyönsä Vapaassa Taidekoulussa vuosina 1967–86 on ollut sangen merkittävää – niin moni nykyinen taiteilija muistelee hyvällä Hämäläisen opetuksen merkityksellisyyttä omalle uralleen ja omalle tavalleen havainnoida ympäröivää maailmaa. 

Vaikka Hämäläinen oli maalannut aiemmin figuuria, ihmisiä ja maisemaa, tuli hänestä nopeasti abstrakti maalari – vaikka teokset saivatkin usein alkuitunsa havainnosta, usein luonnon tarkkailusta. Hänen herkästi viritetyt valonsa, värinsä ja viivansa perustuvat siis aina taiteilijan kokemaan elämykseen. ”Se voi olla mikä tahansa näköaistiin vaikuttava arkielämän sirpale”, hän on itse todennut abstraktioidensa lähtökohdista. 

Hämäläinen erakoitui jonkin verran 1970-luvulla, mutta taiteelle tämä tarkoitti lähinnä kokemuksen syventymistä. Vaikka ärsyke- ja havaintomaailma pienenisikin, pystyy osaava taiteilija löytämään asioiden ytimen varsin pienistä asioista. Esimerkiksi Unto Pusan vanhassa ateljeessa, jossa Hämäläinen työskenteli viimeiset vuotensa, pelkkä pihalle johtava portti sai hänen hiilipiirustuksissaan metafyysiset ulottuvuudet. Ja epäilemättä kyse oli myös taiteen meditatiivisista ulottuvuuksista: Hämäläinen maalasi samaa porttia uudestaan ja uudestaan. Hämäläisen loppukauden hiilipiirustukset ja öljypastellit vievätkin meditatiivisuutensa kautta katsojan itäisiin kulttuureihin ja varsin henkiseen tapaan hahmottaa maisemaa. Juuri tuon portin kautta Hämäläinen oli itsekin sanonut lähtevänsä, kun aika koittaa. 

Maalaus, 1985–86.

***

Miehen riemua

Taiteilijaryhmiä on nykyaikaisen taide-elämän keskuudessa ollut aina. Usein on kyse tyylillisesti tai henkisiltä taustoiltaan samanhenkisistä taiteilijoista – varsinkin modernismin ns. ismien taisteluiden tuoksinassa syntyneistä ryhmistä. Toisinaan tekniikka ja erilaisten teknisten ongelmien yhdessä pohtiminen ja ratkaiseminen yhdistää tekijöitä. Toisinaan vain hyvin toistensa kanssa viihtyvät kaverukset haluavat pitää yhdessä näyttelyitä, onhan se esimerkiksi taloudellisesti helpompaa.

Ilomiehet Ortonissa. Kuva: Sirpa Viljanen.

Suomen taide-elämässä on koko 2000-luvun vaikuttanut harvakseltaan esiintynyt taiteilijaryhmä, jonka toiminta on melko poikkeuksellista. Ilomiehet – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kokoontuvat usein piirtämään yhdessä, ja seurauksena on aina taideteoksia, joissa yksittäinen kädenjälki häviää kollektiivisen luomisen juonteeksi. Kukin taiteilijoista on jo vakiintunut ja hankkinut menestystä omalla urallaan, kuka maalaten ja kuka veistäen, mutta yhdessä syntyneet työt eivät useinkaan paljasta niiden tekemiseen osallistuneita taiteilijoita. Joissain ovat kaikki mukana, joissain muutama – miten sessioihin onkaan kulloinkin ehditty, sillä joukko on levittäytynyt myös eri puolille Suomea: Porvoosta Sipoon, Helsingin ja Turun kautta Orivedelle. 

Tyylillisesti tarkastellen – ja epäilemättä myös ihmisinä – taiteilijat poikkeavat melko paljon toisistaan, mutta yhteinen sävel tuntuu löytyvän pakottomasti. Sävel onkin hyvä vertaus: kollegani Seppo Heiskanen totesikin osuvasti Ortonin näyttelyn yhteydessä Ilomiesten sekatekniikkateosten olevan kuin jazzmusiikkia. Improvisoinnista onkin epäilemättä kyse: jotkut maalaavat pohjia, antavat virikkeen, joku lisää jotain, vie teemaa johonkin suuntaan, ja joku taas kommentoi. Ei olisi lainkaan haettua puhua myös klassisen musiikin termein: Ilomiesten teoksista voi hakea myös kontrapunktin ja polyfonian ulottuvuuksia. 

Oma osuutensa työskentelyn onnistumiseen on myös yhteisöllisyydellä ja pelkän miehisen yhdessäolon paineettomuudella – machomiehistä on turha puhua. Ryhmä julisti jo vuonna 2000: ”Ilomiehet etsivät miehen elämän valopuolia ja julistavat vapautuneen ja rennon miehen puolesta.” Olen seurannut ryhmän toimintaa, ja uskallan sanoa, että ei toiminta todellisuudessa aina ole ollut niin vapautunutta ja rentoa, mutta juuri yhdessä tekeminen on tae oikeasta suunnasta ja kehityskuluista, jotka tulevat näkyviin myös tuotannossa. On itse asiassa varsin emansipatorista, että miehet voivat olla keskenään muuallakin kuin kapakassa tai halata toisiaan muutenkin kuin joukkuepelissä syntyneen maalin jälkeen. Piirtäminenkin voi yhdistää aidosti – sekä tuottaa onnistumisen tunteita ja riemua. Piirtäen voi myös jakaa toisten kanssa niitä teemoja, joihin ei sanoja aina niin helposti löydy. Näennäisessä hilpeydessään ja kepeydessään – ja usein esiin tulevasta huumorista huolimatta – Ilomiehet ovat siis todellisuudessa varsin vakavalla asialla.

Ilomiehet, Kasvava Nurmijärvi, 2012.

***

”Olen nainen, äiti ja lapsi”

Tallinnalainen taidegraafikko Virge Jõekalda (s. 1963) jatkaa jo perinteeksi muodostuneita virolaisten taiteilijoiden vierailuja Galleria Ortonissa.

Jõekalda valmistui taidegraafikoksi Tallinnan taideakatemiasta vuonna 1988, ja siitä lähtien hän on esiintynyt teoksillaan niin kotimaassaan kuin myös runsaasti ulkomailla – useita kertoja Suomessakin, vaikka Helsingissä hänen töitään ei paljoa ole nähtykään. Jõekalda on myös menestynyt työssään: kotimaisten palkintojen lisäksi hän on saanut useita ulkomaisia palkintoja ja kunniamainintoja, muun muassa maineikkaan espanjalaisen Caixanovan biennaalin ensimmäisen palkinnon vuonna 2002. 

Virge Jõekalda. Kuva: Sirpa Viljanen.

Menestyksestään huolimatta Jõekalda ei ole kovinkaan uratietoinen taiteilija. Eikä taiteilijanurakaan ollut selkeä valinta: hän halusi joskus lääkäriksi, mutta pelkäsi verta, ja oli hänestä tulla matematiikanopettajakin. Taiteilijaksi valmistuttuaankaan hän ei ryhtynyt suoltamaan teoksia. Hän saattaa viettää pitkiäkin hiljaisia aikoja, jolloin teoksia ei juurikaan synny. Työhuoneelle menemisen sijaan hän saattaa lähteä mieluummin Itä-Viron maaseudulle katsomaan vanhaa äitiään. Hän muistaakin myös olla ihminen: ”Olen onnellinen ihminen. Olen nainen, äiti ja lapsi yhtä aikaa, ja vielä enemmänkin…” 

Nykyaikana on miehenä hieman arveluttavaa kirjoittaa tietystä naistaiteilijalle ominaisesta herkkyydestä, koska vaarana on aina ilmeinen kliseisyys, mutta Jõekaldan teoksista uskallan sanoa, että hänen oma asenteensa antaa tähän luvan. Jõekaldan töissä on samalla kuitenkin kaikupohjaa sekä luonnonhavainnolle että jopa yhteiskunnalliselle ulottuvuudelle – on niissä toisinaan kaikuina ja abstraktilla tasolla ollut näkyvissä Viron traumaattinen lähihistoriakin. 

Jõekaldan teoksissa ollaan koko ajan esittävän ja ei-esittävän rajoilla. Hänen vähäeleisistä mutta samalla oudon intensiivisistä teoksistaan voi tunnistaa antropomorfisia muotoja, maisemaa ja yksittäisten luontokappaleiden havainnointia, mutta silti tiedän, että hänen puutarhansa ei sijaitse missään. Se on hänen sisäinen puutarhansa, jonka yksittäiset eläjät elävät samanlaisia tuntoja kuin ihminen elää: voimaa, lumoutumista, arkuutta, pelkoakin – aina kuitenkin tiettyä aistillista suhtautumista maailmaan. Jõekaldan aistillisuuden voi toisinaan nähdä myös suoranaisena erotiikkana – vähäeleisyydestään huolimatta hetkittäisenä kiihkona ja hurmiona. Aistillisuutta sitoo kuitenkin virolaiselle kulttuurille ominainen sivistyksellinen perinne, joka tuo teokseen oman jännitteensä: liha ja henki käyvät alituista taisteluaan. 

Jõekaldan kuivaneulatekniikkaa antaa mahdollisuuksia hänen hienolle viivankäytölleen, mutta hänen intensiivinen värimaailmansa tuo siihen jännittävän lisän. Jõekalda ei käytä grafiikkaa monistettavuuden takia, koska hänen työnsä ovat useimmiten miltei uniikkeja: samasta laatasta tulee prosessin myötä hyvinkin erilaisia vedoksia. En taaskaan välty antropomorfismin ajatukselta: teokset kasvavat eri suuntiin kuin ihminen: harkinnan, valintojen ja sattuman ristivedossa, pienten mutta merkitsevien nyanssien kautta.

***

Ornamentti ei ole uhanalainen

Kuvanveistäjä Kirsi Kaulanen (s. 1969) kuuluu veistäjäsukupolveen, jonka myötä suomalainen modernismi lopullisesti murtui.

Kaulaselle on ollut luontevaa tarttua aiempiin tabuihin ilman mitään erityistä kokeellisuutta tai provokaatiota. Hän tasapainoilee kahden klassikkoarkkitehdin ajatusten välimaastossa: Mies van der Rohen mukaan ”Jumala asuu detaljeissa”, ja Adolf Loosin mukaan ”ornamentti on rikos”. Kaulanen on häpeilemättömän ornamentaalinen eikä siis liity siihen modernistiseen perinteeseen, jonka mukaan ornamentaalisuus on tarpeetonta, koska se vie voimaa taideteokselta.

Kirsi Kaulanen. Kuva: Sirpa Viljanen.

Mutta missä on taideteoksen voima? Klassinen kuvanveisto on hakenut voimaa tuottavia jännitteitään esimerkiksi liikkeen ja pysähtyneisyyden väliltä, harmonian ja epäjärjestyksen väliltä, tasapainosta ja sen järkkymisestä tai vaikkapa keveyden ja raskauden välisestä kuilusta. 

Kaulasen teosten suuri jännite tuntuu syntyvän ornamentin pinnallisuuden ja sen yksittäisten motiivien sisäänrakennetun dramatiikan kautta. Kasvi on usein mielletty viehättäväksi – se voi ilmentää vaikka luonnon viatonta suloa, joka on aina ollut valjastettavissa symbolismin käyttöön. Mutta entäpä jos kasvi onkin uhanalainen, kuten Kaulasen miltei kaikissa teoksissa? Symboliikka kasvaakin yhtäkkiä aivan erilaisiin mittaluokkiin, ja Kaulasen luomaan jännitteeseen tulee mukaan koko maapallon elinkaari, evoluutio, ajatus lopullisesta häviämisestä ja sen peruuttamattomuudesta. Näin hänen kauniisiin ja taidokkaisiin veistoksiinsa syntyy hyytävä jännite, jossa ensinäkemältä aistittu kokemus viehättävästä kauniine heijastuksineen ja kiehtovine fraktaalimuotoineen viettelee katsojaa kohti paljon syvempiä ajatuksia olemassaolon suurista kysymyksistä. Se on hyytävä, koska näennäinen viehkeys on niin petollista. Takana odottaa maailma, joka on täynnä sellaisia asioita, joita ei enää ole tai jotka kenties ihan lähitulevaisuudessa lakkaavat olemasta.

Kauneimmat uhanalaiset kasvimme, 2013.

Veistäjistä puhutaan usein tilan haltuun ottajina, kun he rakentavat kolmiulotteisten kappaleiden avulla suurempaan ympärillään olevaan tilaan kolmiulotteisia jännitteitä. Kaulasen veistokset ottavat usein luomiensa varjojen kautta tilan vielä eri tavalla haltuun: ne saattavat muuntua jopa kuin surreaaliseksi maalaukseksi. Veistoksen ja sen sijaintipaikan rajat sulautuvat toisiinsa, kun materia ja aineeton havaintomaailma kohtaavat, ja näin ornamentti ei enää olekaan kuin pelkkää pintaa – juuri se onkin yllättäen keino, jolla veistos sulautuu osaksi tilaa, katsojan kokemusta ja lopulta säikeiksi ajatteluun – osaksi elettyä ja koettua.

Ei olekaan ihme, että Kaulasen peruslähtökohtana toimii teoreettisten pohdiskelujen sijaan nimenomaan eletty ja koettu, voimakkaat muistikuvat konkreettisista havainnoista, esimerkiksi hänen omat luontokokemuksensa erityisesti Lapissa. ”Maisemaan häviäminen ja oman pienuuden kokemus, sellainen kaikkeuden osana oleminen tuli vahvana siinä hetkessä ja sitä olen tuosta vuosien takaisesta kokemuksesta lähtien työstänyt teoksissani”, hän on itse todennut muistellessaan erästä vaellusta.

***

Absurdin lumoa

Galleria Ortonin jo perinteeksi muodostunut virolaisen nykytaiteen esittely jatkuu kahden monipuolisen taiteilijan yhteisnäyttelyllä. Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jan Toomik (s. 1961) ovat tulleet tunnetuksi maalareina, veistäjinä, installaatioiden tekijöinä sekä performanssi- ja videotaiteilijoina. Molemmat ovat myös kouluttaneet virolaisia nykytaiteilijoita: Toomik on toiminut Viron taideakatemian taiteidenvälisyyden professorina ja toimii nykyään maalaustaiteen professorina, Ojaver on puolestaan toiminut akatemian kuvanveiston professorina. Ei ole myöskään sattumaa, että he esiintyvät ryhmänä: yhdessä brittisyntyisen tallinnalaisen Paul Rodgersin ja jo edesmenneen Jaan Pavlen (1940–2010) kanssa he muodostivat aikoinaan Eesti Energiad -taiteilijaryhmän.

Ojaver ja Toomik toissakesänä Mäntässä. Olen vieläkin katkera, kun lainasin Toomikille kalavehkeeni ja hän sai kaksi kuhaa – minä en yhtään.

Ojaver on taiteilijana itseoppinut, mutta monipuolinen lahjakkuus vei hänet aina professoriksi asti. Hän on toiminut enimmäkseen kuvanveistäjänä, eikä mikään materiaali ole ollut vierasta: työstettävänä on ollut yhtä lailla löytötavaroita – vaikkapa vanhat neuvostoaikaiset audiovisuaaliset laitteet – kuin klassisia veistomateriaalejakin. Hän on kiinnostunut tiedonvälityksen ja -tallentamisen arkeologiasta, mutta kytkee historiatietoisuuteen usein henkilöhistoriaansa lempeällä huumorilla varustettuna. 

Jüri Ojaver, Onnistuneen metsästyksen jälkeen julistamme tulitauon, 2008.

Toomik valmistui akatemiasta taidemaalariksi, mutta hän tehnyt mittavan kansainvälisen uransa lähinnä videotaiteen parissa. Parhaillaan hän on tekemässä ensimmäistä pitkää elokuvaansa, mutta myös maalaaminen on palannut repertuaariin. 

Jaan Toomik, Isoisän trumpetti, 2013.

Vaikka Ojaver ja Toomik esiintyvät mieluusti yhdessä ja vaikka heidän tematiikkansakin – molemmat esimerkiksi käsittelevät henkilöhistoriaansa kietoutuvia kysymyksiä jopa hieman vinolla huumorilla – on usein samanlaista, ovat he hyvin erilaisia taiteilijoita. Toomik on sisäänpäin kääntyneempi ja ehkä hiljaisen runollinen, joka kuitenkin videoissaan saattaa asettaa katsojan varsin rankkojen kysymysten äärelle. Introverttinakin hän tavoittelee sosiaalisuuden ja interaktiivisuuden maailmaa, joka kurottaa myös transsendenssiin, universaaliin – toisinaan myös kuolemaan. Ojaver on puolestaan sosiaalinen ekstrovertti, joka saa usein ideoita keskustelukumppanien kanssa kimpoilevista sanaleikeistä, joita hän visuaalisessa muodossa venyttää äärimmilleen, minkä myötä merkitykset sekoittuvat: ”Pidän absurdista.” 

Ei kannata myöskään unohtaa, että molemmat taiteilijat kokivat nuoruudessaan sen maailman, jossa heistä yritettiin kasvattaa kuuliaisia neuvostokansalaisia. Tällä on oma selitysvoimansa siihen, että molempien teoksista voi usein löytää elementtejä, jotka hakeutuvat eksistentiaalisia kysymyksiä käsitellessään varsin absurdiin maailmaan. Vaikka teoksissa on usein henkilöhistoriallinen lataus, nousevat ne tietyn eletyn ja koetun lisäksi jaetun yhteiskunnallisen tietoisuuden kautta myös yleisemmälle tasolle. Selkeitä väitelauseita ne eivät kuitenkaan ole, sillä molempien taiteilijoiden teoksia leimaa myös arvoituksellisuus – toisinaan varsin kummallinen ja kiehtova poeettinen lumovoima. 

***

Arjen kokeellisuutta

Elokuvia, videoita ja valokuvaa tekevä Seppo Renvall (s. 1963) on yksi Suomen kansainvälisimpiä nykytaiteilijoita. Hänen teoksiaan on nähty lukuisilla festivaaleilla ja merkittävissä kansainvälisissä näyttelyissä – aina Venetsian ja São Paulon biennaaleja myöten. 

  Seppo Renvall Ortonin avajaisten jatkoilla.

Renvall ei kuitenkaan ole spektaakkeleiden mies vaan viihtyy pikemminkin marginaalissa. Hänen katseensa kiinnittyy arkiseen ja tavalliseen. Eikä sekään ole aina niin yksiselitteistä. ”Jos näen jotain kiinnostavaa, kuvaan todennäköisesti vastakkaiseen suuntaan”, hän toteaa. 

Renvall on tottunut myös työskentelemään ryhmissä eikä ole pitäytynyt pelkkään kuvaan – oli se sitten liikkuvaa tai pysähtynyttä. Hänen teoksissaan on usein mukana ääni tai musiikki. Hän tehnyt yhteistyötä muun muassa rocklegenda Zape Leppäsen ja runoilija Jouni Tommolan kanssa. 

Renvallin työskentelyssä on jotain nostalgisen retrohenkistä, ja niinpä hänen tapahtumallisia töitään onkin helppo kutsua performanssien sijaan hieman 1960-luvulta kalskahtavasti ”happeningeiksi”. Eikä kyse olekaan erityisistä ”esityksistä”, joissa yleisöllä ja esiintyjillä olisi oma paikkansa: muistan senkin tapahtuman, jossa hän joulun alla ystävineen teki halukkaalle yleisölle erilaisia taiteellisia paketteja kaikesta mahdollisesta löytömateriaalista. 

Renvallia on tapana kutsua ”kokeellisen elokuvan” tekijäksi, ja tietty kokeellisuus leimaa muutenkin hänen työskentelyään. Galleria Ortonin näyttelyssä hän esitti mustavalkoisia valokuvia, jotka on tehty tavallisesta viinilaatikosta rakennetulla neulanreikäkameralla. Tuloksena on monikerroksisia muotokuvia, jotka ovat myös muunnettavissa animaation kielelle. 

Koivu, 1997.

Vaikka Renvallin yksittäiset kuvatkin ovat usein kuin elokuvan still-kuvia, hän ei ole varsinainen tarinankertoja. Renvallin tematiikkaa keskittyy pikemminkin kuviksi muuttuviin sanoihin kuin juonellisiin tarinoihin. Teokset ovat usein kuin unen ja valveen rajatilan tuottamia runollisia kohtauksia, joissa muistot ja aika sekoittuvat logiikaltaan. Kuten ranskalainen filosofi Maurice Blanchot on todennut: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.” 

Sentimentaalinen Renvall ei kuitenkaan ole. Mukana on usein kärjekäskin huumori. On itse asiassa vaikea määritellä hänen taiteilijanlaatuaan – onhan hänen filmografiassaan jopa kaksi teosta, joissa pääosaa näyttelee nikotiinipurukumi.

Hänen taiteilijanlaadustaan saattaa kertoa jotain oleellista se, että joukko aktivisteja muutti omin päin Vallilassa sijaitsevan Nokianpuiston nimikylttejä myöten Seppo Renvallin puistoksi: tämä Vallilan ateljeetalon – missä Renvallkin aikoinaan työskenteli – lähellä sijaitseva kallioinen joutomaa sai näin aivan uuden luonteen, joka kertoo Renvallin työskentelystä: jossain siellä kulttuurin rajamailla, joutomailla, ei-kenenkään-mailla sijaitsee se vielä määrittelemätön, nimeämätön alue, mihin taiteilija voi uudisraivata mieltä. Kokeilla ja mitata merkityksiä, joita ei vielä ole. 

***

 

Narunpätkän myyttinen maailma 

Kuvataiteilija Minnamari Toukola (s. 1982) suoritti opintonsa Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolla. Hän ei kuitenkaan oikein itsekään tiedä, onko hän taidemaalari vai kuvanveistäjä. Eikä tiedä katsojakaan, sillä hänen työnsä eivät ole perinteisessä mielessä kumpaakaan. Ainakaan ne eivät tahdo pysyä litteällä pinnalla: ne koostuvat usein erilaisesta löytötavarasta, rautalangasta ja toisinaan varsin epäortodoksista tavoista, joilla asioita on toisiinsa liitetty ja kytketty. 

Minnamari Toukola Ortonin avajaisissaan.

Toukola on kuin ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin teoreettiseksi käsitteeksi nostama bricoleur (= näprääjä, askartelija – tai ”väkertäjä”, niin kuin Toukola itse sanoo), ihminen joka insinööritieteen sijaan toimii sillä, mitä kulloinkin on konkreettisesti tarjolla. Väkertäjä toimii ilman tarkkoja etukäteissuunnitelmia, intuitionsa pohjalta – tätä Toukola itsekin korostaa – ja luo näin uutta. Toukola itse on verrannut teoksen syntyä kasvin kasvamiseen.
Lévi-Strauss ei ollut kiinnostunut esineiden ja rakentamisen maailmasta sinänsä vaan niiden takana piilevistä myyttisistä rakenteista. Ja näin on Toukolankin laita. Vaikka hän tunnistaakin itsessään materiaaliesteetikon kerätessään arkista hylkytavaraa, jonka hän mieltää kauniiksi, hänenkin kohteenaan on jotain siellä takana olevaa. Osuvasti hänen ensimmäisen yksityisnäyttelynsä nimi olikin Kansanlauluja. Anonyymin hylkytavaran mukana elää eletty ja koettu, muistot ja aika monine ulottuvuuksineen. Vaikka lähtökohta tarinaan olisikin yksityinen ja satunnainen assosiaatio, on mukana tietyllä tavalla kollektiivinen muisti. Toki se on satunnainen ja miltei aina jäljittämätön, mutta sen olemassaolon voiman voi kuitenkin aavistaa tai ainakin kuvitella – oli hylätty objekti mikä tahansa. Toukolan metodi on yksinkertainen: ”Poimin pieniä palasia missä kuljenkaan. Huomion kiinnittää kappaleen väri tai muoto, minua viehättää se, että jokaisella palalla on oma historiansa. Työhuoneellani nämä osaset, kuten esimerkiksi langanpätkät, ränsistymään jätetyn talon ikkunan karmi, kauniin indigon sävyinen pala rikkimennyttä skeittiä, lenkkarin pohjasta irronnut pala, ruosteiset rautalangat jne. rakentuvat teoksiksi.” 

Kalastaja, 2012.

Toukolalle kauneus voi olla varsin epäkonventionaalista kauneutta: taskuun ja sitä kautta varastoon ja tulevaa elämäänsä odottamaan voi solahtaa näennäisesti hyvinkin vaatimattomia asioita, joiden estetiikkaa on vasta ikään kuin idullaan – erilaisten yhdistelmien kautta sen löytämisen voi epäilemättä kokea yhdeksi taiteilijan tehtävistä.  

Toukolaa viehättää epämääräinen, määrittelemätön. Hänen töissään on epäilemättä kerronnallisia ulottuvuuksia, mutta lineaarisia tarinoita ne eivät ole. Niissä ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua – ei totuutta eikä opetusta. Itse asiassa tarina saattaa olla niinkin outo, että teos voi vaihtaa jopa nimeäänkin – se muuttuu kuin toiseksi tarinaksi. Ja näinhän katsojakin toimii: antaa asioille tulkintoja taiteilijalta lupaa kysymättä. Jos katsojalla on tällainen oikeus, täytyyhän se sallia itse taiteilijallekin.

*** 

Sitten oli vielä muutamia pikkupätkiä, jotka osin toistivat aikaisempia julkaisuja. Tässä kaikki sälä vielä:

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo, Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho ja Antero Toikka. 

Ossi Somma, Globalisaatio, 2006.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.

***

 

Salvelan kesä IV

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia.  

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä. 

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki aina hänkin. Kolmantena vuorossa oli taidemaalari Leena Luostarinen (1949–2013), jonka viimeiseksi näyttelyksi Salvelan kesä IV jäi.

***

Vaivaisukot Kerimäellä

Kesän 2013 suurponnistus oli Galleria Ortonin piirissä syntyneen Pelastakaa vaivaisukot ry:n Kerimäen kirkossa järjestämä näyttely Vaivaisukot Kerimäellä (25.5.–31.8.). Näyttelyn työryhmässä toimivat Seppo Seitsalo, Sirpa Viljanen, Otso Kantokorpi ja Ville Vauhkonen.  

Kerimäen kirkkoon kokoontui kesäksi 44 vaivaisukkoa ympäri Suomen – ja se ainoa akka Soinista sekä kuvanveistäjä Matti Peltokankaan nykyukko. Ukkoja oli kaikkineen viideltä vuosisadalta sijoitettuna eri puolille kirkkoa. Esillä oli myös taidemaalari Antti Ojalan ukoista innoitusta saanutta tuotantoa ja valokuvaaja Aki Paavolan 14 000 kilometrin ukkokuvausmatkan tuloksia. Viereisessä Gasthaus Kerihovin pubissa oli vielä valokuvataiteilija Martti Jämsän tutkielmia Keuruun vaivaispojasta. 

Näyttelyn avasi 25.5. toinen sen suojelijoista, arkkiatri Risto Pelkonen. Kerimäen kappeliseurakunnan puolesta vieraat toivotti tervetulleiksi rovasti Toivo Loikkanen ja pelastakaa vaivaiukot ry:n puolesta professori Seppo Seitsalo. Näyttelyn esitelli sen kuraattori, taidekriitikko Otso Kantokorpi. Avajaisten taiteellisesta ohjelmasta vastasivat kerimäen kirkkokuoro johtajanaan kanttori Sinikka Litmanen, Vesa-Matti Loiri säestäjänään Peter Lerche ja Savonlinna-kvartetti. Avajaisten jatkoilla Hotelli Herttuassa esiintyi näyttelijä Ulla Tapaninen. 
Näyttelyn yhteydessä järjestettiin 7.6. monitieteinen seminaari, jonka avauspuheenvuoron piti näyttelyn toinen suojelija, emerituspiispa Eero Huovinen. Alustuksista vastasivat professori Kaarlo Arffman, Raha-automaattiyhdistyksen viestintäjohtaja Matti Hokkanen, ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja, taidekriitikko Otso Kantokorpi, emeritusprofessori Seppo Knuuttila, maakunta-amanuenssi Risto Känsälä ja professori Seppo Seitsalo. Paneelikeskusteluun osallistuivat arkkiatri Risto Pelkonen, Terveyden ja hyvonvoinnin laitoksen tutkija Jouko Karjalainen, psykiatri ja kansalaisaktivisti Ilkka Taipale, Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikainen johtaja, psykologi Pirkko Lahti ja rovasti Toivo Loikkanen.
Oheisohjelma jatkui 27.7. kirkkokonsertilla, jossa Napoleonin sotien aikaista lohtumusiikkia esittivät pianisti Henri Sifgfridsson ja oopperalaulaja Sami Luttinen. 

Viimeinen ohjelmallinen ilta oli 24.8., jolloin esitettiin ulkoilmateatterissa Toivo Särkän vuonna 1944 ohjaama elokuva Vaivaisukon morsian. Musiikista vastasi Joose Keskitalo yhtyeineen. 

Näyttely keräsi Kerimäelle ennätysyleisön: normaalin 25 000 kävijän sijaan maailman suurimmassa puukirkossa vieraili kesän mittaan arviolta 50 000 ihmistä. 

Näyttelyn yhteydessä järjestettiin myös Kuvataideakatemian opiskelijoille nykytaidevaivaisukkokilpailu, jonka voitti Kim Jotuni, toisen palkinnon sai Kristina Sedlerova ja kolmannen palkinnon Akuliina Niemi. 

Näyttelyn yhteydessä ilmestyi Otso kantokorven toimittama kirja Vaivaisukkojen paluu (Maahenki 2013), jonka kuvamateriaalina oli Aki Paavolan retkien tulos: kaikki Suomen 145 tunnettua vaivaisukkoa. Monitieteellisissä artikkeleissa valotettiin ilmiön eri ulottuvuuksia. 

Näyttelyn järjestettiin yhteistyössä Galleria Ortonin ja Kerimäen kappeliseurakunnan kanssa. Pääyhteistyökumppanit olivat RAY ja LähiTapiola. Tukea näyttelylle antoivat myös Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto, Alli Paasikiven säätiö, Invalidisäätiö ORTON, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Kirkkohallitus, Sotainvalidien Veljesliitto ja Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto.

www.vaivaisukot.fi

***

Tallennuskokoelmat

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia. Osa teoksista oli aiemmin Suomessa näkemätöntä Tapperin tuotantoa. 

Kain Tapper, Identtiset, 1998.

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”

*** 

 

K65 Crew ja EGS 

Galleria Ortonin veistospuisto sai elokuussa 2013 aivan uuden ilmeen: puiston kupeella kalliolla sijaitsevat kaksi betonista ilmastointipömpeliä muuttuivat graffitialustoiksi.

K65 Crew. Kuva: Sirpa Viljanen.

Alemman pömpelin maalasi EGS, katutaiteemme ehkä kansainvälisin tekijä, joka aloitti graffitin tekemisen jo 1980-luvulla ja on maalannut kymmenissä maissa eri maanosissa. Ylemmän pömpelin maalasi Veera Jalavan perustama K65 Crew – yli 65-vuotiaiden seniorigraffareiden ryhmä, jota ohjaa laillisen katumaalauksen puolelle nykyään siirtynyt Emilio Mäkipää.

EGS. Kuva: Sirpa Viljanen.