Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jaakko Mattila. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jaakko Mattila. Näytä kaikki tekstit

torstai 25. huhtikuuta 2013

Näyttelykuvia 797 & 798 & 799 & 800 & 801: Sunnuntaikierroksella

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kunnon näyttelykierrokselle – kuitenkin vain kävelymatkojen päähän.
Aloitin Uudenmaankadulta. Helsingistä Nurmekseen 2000-luvun alussa muuttanut Anssi Mikael Okkonen (s. 1969) esitteli lyijykynäpiirustuksiaan Galleria Dixissä nimellä Aika (20.4.–9.5.). Okkonen tutkailee karjalaista kulttuuria ja sen menneisyyttä sekä tulevaisuutta, aikaa – lähinnä ihmisen kautta. Ja sattuihan itse taiteilijakin olemaan paikalla, koska hän piirtää performatiivisesti tiettyinä päivinä:


Okkosen kynänjälki on yhtäaikaisesti herkkä ja tarkka, sellainen, jonka avulla maallikko huokailee, että "kylläpä mies osaa piirtää". Ja niinhän hän osaakin, mutta pelkkä hyperrealistinen, pikkutarkka ja näköisyyttä tuottava piiperrysjälki ei sellaisenaan vielä ole kovin kiinnostavaa. Okkosella on kuitenkin sanomaa: "Erityisesti henkilökuvat kiehtovat minua ja haluankin niillä tuoda esille kysymyksiä ihmisenä olemisen mysteeristä. Idealismi, toivo paremmasta tulevaisuudesta sekä rauhanominen rinnakkaiselo luonnon kanssa ovat läsnä teoksissani. Näyttelykokonaisuus on siis kuvaus uuden sukupolven elämänuskosta ja kasvamisesta vastuulliseen, tiedostavaan aikakauteen.”


Henkilökohtaisemmin ladatut kuvat olivatkin selvästi voimakkaampia kuin sellaiset esimerkiksi ortodoksisuuteen liittyvät dokumentaariset kuvat, joka jäivät vain ikään kuin pinnaksi. Ehkä Okkosen pitäisi vielä tarkentaa fokusta – ja toisaalta ehkä uskaltautua vähän sisemmälle myös symbolisen alueelle. Aika sympaattinen näyttely kuitenkin. Sitä paitsi taiteilija, jolla on kolme suomenhevosta, ei voi olla ihan väärässä.

***

Galleria Jangvassa oli tarjolla interaktiivisuutta. Ensin meinasin väsyneenä väistää koko jutun, mutta sitten kuitenkin rohkaistuin.
Minna Alaluusuan (s. ?) ja Tuomas Tuomirannan (s. ?) näyttely Leikit (5.–21.4.) esitteli erilaisia vuorovaikutteisia mediainstallaatioita.

Istuin muun muassa pöydän ääreen ja tein itsestäni valokuvan ja tietokoneen avulla omakuvan:

 
Printin sain mustoksi. Tulos heijastui myös sitten seinälle:


Tässä tiedotteesta: "Peilipöytämäisessä teoksessa käyttäjät pääsevät muokkaamaan omakuviaan taiteilijoiden omakuvapaleteilla, väriteoriapaleteilla sekä Pantonen vaikutelmapaleteilla. Käyttäjä voi luoda valintansa mukaisen omakuvan esimerkiksi Rembrandtin tai Picasson omakuvan tai kevään muotisävyjen väreissä. Teos opettaa samalla käyttäjälle taidehistoriaa, värioppia ja antaa mahdollisuuden Pantonen designväriyhdistelmien käyttöön."
No, en minä nyt tiedä tuosta toteutuksesta. Yllä vasemmalla oleva kuvani on tehty Kazimir Malevitšin (1878–1933) paletilla, mutta en minä sitä kyllä tunnistanut Malevitšiksi. Enkä oppinut mitään.
Sitten piti vielä kokeilla kehon avulla action paintingia:


En minä nyt oikein tiedä. Vähän sellaiseksi pikkuheurekaksi kokemus jäi. Mutta olihan se kivaa. Ja sitten pitikin illalla vielä vähän miettiä, että voisiko taide olla vain kivaa. Mihinkään ratkaisuun en pohdinnoissani kuitenkaan päätynyt.


***

Galleria Amassa oli tarjolla Jaakko Mattilan (s. 1976) monilla eri tekniikoilla toteutettuja maalauksia ja grafiikkaa (6.–28.4.). Mattila on ilmeisen innoissaan eri tekniikoista, muun muassa öljystä, alkydeistä, akvarelleista ja metalligrafiikasta. Mukana on vähän edellä mainittua action paintingiakin. Abstraktit teemat ovat hillittyjä ja jälki usein kuulaan herkkää. Eri tekniikat hajottivat kokoelman yhtenäisyyttä, mutta toisaalta juuri tuo monimuotoisuus lisäsi vahvuutta, koska kaikkea leimasi kuitenkin Mattilan tietty hienostuneisuus ja vähäeleisyys:


   Pallo, akvarelli.

Aukko, öljy kankaalle.

Puhtautta ja harmoniaa olin löytävinäni. Pienen ja suuren jännitettä. Vähän ehkä vapauttavaa tyhjyyttäkin. Ainakin näyttelystä jäi seesteinen ja hyvä fiilis.

***

Galleria Sculptorissa oli esillä Heimo Suntio (s. 1955), joka oli lähestynyt veistotyötään varsin kirjallisesti näyttelyssään Strindbergrummet i en okänd rymd (17.4.–5.5.). Suntio on Strindberginsä ja Kierkegaardinsa lukenut – ja päälle vielä Merleau-Pontyakin, ja tämä teki kerronnalliset työt minulle ensin vähän vaikeiksi. Yirin nimittäin liikaa mielessäni avata ja tulkita monista elementeistä koostuvia installaatioita ja koin suotta turhautumisen tunnetta. Suotta siksi, että eräässä toisessa galleriassa myöhemmin tapaamani taidemaalarituttu vain nauroi huoltani ymmärtämisestä ja totesi pitämästään näyttelystä, että "sutjakka näyttely". Ja oikeassahan hän oli: ei Suntio ole lähtenyt illustroimaan mitään vanhojen äijien ajatuksia vaan on antanut tiettyjen teemojen suodattua omien assosiaatioidensa kautta monipuolisiksi kuviksi ja melko runollisiksi tarinoiksi, joissa on ripaus romantiikkaa, ripaus itseironiaa ja paljon sellaista yksinäisen hahmon öisiä mietteitä, jotka jalostuvat säikeiksi osana isompaa historiallista linjaa. 

    
Käytettyjä materiaaleja oli pronssista löytömaterialin kautta puuhun, ja olipa yhden veistoksen materiaaleissa mukana myös runo:

Eräs toinen taiteilijatuttavani oli todennut minulle aiemmin, että "Suntion paras näyttely". Täytyypä melkein yhtyä tähän ajatukseen. Ripustuskin oli onnistunut: ei mitään erityisiä optimaalisia tarkastelupisteitä, ei lukusuuntaa. Näin katsoja sai haahuilla ja hakea assosiaatioita ja näkökulmia. Hämärää se oli Strindbergin okkultismikin. Tällaisen hahmon sisään Suntio on tehnyt tutkimusmatkaansa:

 Strindberg Drottninggatanilla 1912. Ehkä viimeisellä kävelyllään.

***

Taidekierros loppui Forum Boxiin, jossa oli esillä kolmen taiteilijan näyttely. Anu Tuominen (s. 1961) on käynyt paljon Jäämerellä Varanginvuonolla ja kerännyt kiviä sekä meren tuomaa tavaraa. Hän on rakentanut niistä tuttuja omanlaisia maailmojaan, jossa kivet muuntuvat leiväksi ja lihaksi, pienet esineet maisemiksi ja jossa yhteydet katkeilevat ja yhtyvät uudella logiikalla uudestaan. Tuominen on nerokas taiteilija, eikä ideoiden ehtymisestä ole tietoakaan.


Emma Rönnholm (s. 1984) osuus koostui esine- ja tilateoksista, joiden lähtökohtina ovat toimineet kirjat, tekstit ja kommunikaation haasteet. Yhtäaikaisesti nokkelaa ja syvällistä. Tässä nuori tekijä, josta kuullaan vielä paljon.


Ja vielä toinen vähän aikaa sitten valmistunut veistäjä, Laura Könönen (s. 1980), joka käy materiaalinsa kimppuun vähän brutaalimmalla otteella ja vähemmillä sanoilla sekä assosiaatioherätteillä – mutta väkivahvasti:


Kaikkineen mainio kokonaisuus, ja käydessäni siellä olivat kaikki taiteilijatkin paikalla, koska oli ns. taiteilijatapaaminen. Niinpä minä siis tapasin heidät – vasemmalta Tuominen, Rönnholm ja Könönen:


Oikein hyvä taidepäivä.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Näyttelykuvia 150 & 151 & 152 & 153: Seminaarielämää

Maanantain ja tiistain vietin Tampereella XLVII Valtakunnalisilla taidemuseopäivillä, jossa osallistuin paneelikeskusteluun.


Ihan hirvittävän onnistuneeksi ei tapahtumaa voi kehua. Mikko Lehtonen piti ikään kuin tärkeimmän ulkopuolisen esitelmän. Hän hoiti hommansa rutiinilla ja maneerilla ("sympaattinen älykkö"), enkä usko, että se oli kyseisen väsyneen power point -esityksen läheskään ensimmäinen esityskerta. Mielenkiintoisia kulttuuriteoreettisia pointteja tuli esiin, mutta ulkokohtaiseksi kokonaisuus jäi. Ihan samaa voi sanoa paneelikeskustelusta, johon osallistuin. Aiheena oli "Median merkitys kuvataiteelle". Paneelia johti Maila-Katriina Tuominen, ja keskustelijoina siihen osallistui lisäkseni Aamulehden kultttuurin uutispäällikkö Markus Määttänen ja kulttuuritoimittaja Kaisa Heinänen Helsingin Sanomista. Heinänen oli tyylilleen uskollisesti hillitty ja aika varovainen, Määttänen amerikkalaistyyppinen pinnallinen sloganien heittelijä ja minä varmaankin se mitä haluttiin: turvallinen toisinajattelija, joka tuntuu aina narisevan samaa mantraa, jossa esiinty muun muassa sana 'kapitalismi'. Ei siitä oikein mitään hedelmällistä keskustelua syntynyt. Lähes kaikki muut esiintyjät olivat sitten taidemuseoihmisiä, jotka lähinnä tylsästi kehuivat omia projektejaan. Ainoan hienon poikkeuksen teki Valtion taidemuseon lakimies Tuula Hämäläinen, joka piti todella hyvän esityksen tekijänoikeuslainsäädännön kiemuroista.
Maanantai-iltana vierailtiin Sara Hildénin taidemuseossa, jossa oli esillä museon tuoreiden hankintojen ympärille rakennettu suomalaisen nuoren nykytaiteen näyttely Olotila OK! (11.9.–21.11.).  

Kriittinen taidemuseoväki – eduskunnan intendentti Liisa Lindgren ja Helsingin taidemuseon vastaava museomestari Ulla Saarinen – osoittaa yksissä tuumin virhettä: kyltissä väitetään Jaakko Mattilan (s. 1976) teoksen olevan maalattu melamiinille, mutta lastulevyksihän tuo tarkemmalla tarkastelulla osoittautui. [Lisäys lauantaina: etteivät vain asiantuntijamme ole sittenkin väärässä; melamiinilevyhän on lastulevyä, jonka päällä on melamiinilaminointi.]

Vähän pliisuksi näyttelyn kokonaisuus jäi, vaikka mukana olikin kiinnostavia uusia tuttavuuksia. Sitä paitsi on kehuttava Hildénin ostopolitiikkaa. Nuoriltakin tateilijoilta uskalletaan ostaa useamman teoksen kokonaisuuksia, jolloin teokset eivät jää vain satunnaisiksi esimerkeiksi aikansa teemoista. Mieleeni jäi varsinkin kaksi nimeä. Tamara Piilola (s. 1977) maalaa jo varsin virtuaalimaisesti:

Tamara Piilola, Suo, 2008.

Toinen erityisesti mieleen jäänyt nuori taiteilija oli Eeva-Riitta Eerola (s. 1980), josta voi todeta ihan samaa kuin Piilolasta, vaikka vähän sellaista itsevarmaa eleenomaisuuttakin oli ehkä myös havaittavissa. Mutta aikahan tunnetusti tasii, joten eiköhän tässäkin ole yksi tulevaisuuuden mestareista:

 Eeva-Liisa Eerola, Illustrator, 2010.

Ilta jatkui vielä uudehkossa taidehalli TR1:ssä, jossa oli kaksi näyttelyä ja vielä performanssi. manSEDANse-festivaalin (4.–10.10) elektroniseen taiteeseen en jaksanut kunnolla keskittäytyä, mutta kyllä esimerkiksi Heikki Salo (CJ Hekxsa) tuntui niin kiinnostavalta tekijältä, että päätin ottaa paremmin selvää hänen tekemisistään. Kyllä tietokonejutuissakin tiettyä runoutta on löydettävissä:


TR1:ssä oli myös valokuvataiteilija Anne Hämäläisen (s. 1966) valokuvia Normandiasta sesongin ulkopuolella. Autioissa maisemissa oli runollista kauneutta mutta myös taidehistoriallisesti ladattua huumoria:


Ilta huipentui performanssiin, jossa Tärähtäneet ämmät -niminen taiteilijaduo (Vilma Metteri ja Katriina Haikala) esitti melko löysän ja joutavanpäiväisen, ikään kuin taidekriittisen pläjäyksen, jossa kananmunakin lensi (olihan se performanssi!). Intensiteettiä ei juuri ollut, eikä pätkääkään lavakarismaa:


Vaikka onhan sekin mahdollista, että olin vain jo pitkästä päivästä väsynyt enkä jaksanut keskittyä esitykseen. 

***

Ja vähän turhaan minä muutenkin taidan narista. Taidemuseoväki on hauskaa ja työlleen omistautunutta porukkaa ja hyvä keskusteluseraa. Sitä paitsi verkostoituminenhan tällaisissa seminaareissa on tärkeintä. Minäkin sain itse asiassa tilauksen kahdesta tulevasta luettelotekstistä, joten tyytyväinen pitää olla.

***

Tiistai-iltana palasin kotiin Helsinkiin ja menin heti kapakkaan pelaamaan sököä ja hävisin valtavan summan rahaa. Sinne meni koko paneelin osallistumispalkkio – eikä ihan riittänytkään: