torstai 25. huhtikuuta 2013

Näyttelykuvia 797 & 798 & 799 & 800 & 801: Sunnuntaikierroksella

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kunnon näyttelykierrokselle – kuitenkin vain kävelymatkojen päähän.
Aloitin Uudenmaankadulta. Helsingistä Nurmekseen 2000-luvun alussa muuttanut Anssi Mikael Okkonen (s. 1969) esitteli lyijykynäpiirustuksiaan Galleria Dixissä nimellä Aika (20.4.–9.5.). Okkonen tutkailee karjalaista kulttuuria ja sen menneisyyttä sekä tulevaisuutta, aikaa – lähinnä ihmisen kautta. Ja sattuihan itse taiteilijakin olemaan paikalla, koska hän piirtää performatiivisesti tiettyinä päivinä:


Okkosen kynänjälki on yhtäaikaisesti herkkä ja tarkka, sellainen, jonka avulla maallikko huokailee, että "kylläpä mies osaa piirtää". Ja niinhän hän osaakin, mutta pelkkä hyperrealistinen, pikkutarkka ja näköisyyttä tuottava piiperrysjälki ei sellaisenaan vielä ole kovin kiinnostavaa. Okkosella on kuitenkin sanomaa: "Erityisesti henkilökuvat kiehtovat minua ja haluankin niillä tuoda esille kysymyksiä ihmisenä olemisen mysteeristä. Idealismi, toivo paremmasta tulevaisuudesta sekä rauhanominen rinnakkaiselo luonnon kanssa ovat läsnä teoksissani. Näyttelykokonaisuus on siis kuvaus uuden sukupolven elämänuskosta ja kasvamisesta vastuulliseen, tiedostavaan aikakauteen.”


Henkilökohtaisemmin ladatut kuvat olivatkin selvästi voimakkaampia kuin sellaiset esimerkiksi ortodoksisuuteen liittyvät dokumentaariset kuvat, joka jäivät vain ikään kuin pinnaksi. Ehkä Okkosen pitäisi vielä tarkentaa fokusta – ja toisaalta ehkä uskaltautua vähän sisemmälle myös symbolisen alueelle. Aika sympaattinen näyttely kuitenkin. Sitä paitsi taiteilija, jolla on kolme suomenhevosta, ei voi olla ihan väärässä.

***

Galleria Jangvassa oli tarjolla interaktiivisuutta. Ensin meinasin väsyneenä väistää koko jutun, mutta sitten kuitenkin rohkaistuin.
Minna Alaluusuan (s. ?) ja Tuomas Tuomirannan (s. ?) näyttely Leikit (5.–21.4.) esitteli erilaisia vuorovaikutteisia mediainstallaatioita.

Istuin muun muassa pöydän ääreen ja tein itsestäni valokuvan ja tietokoneen avulla omakuvan:

 
Printin sain mustoksi. Tulos heijastui myös sitten seinälle:


Tässä tiedotteesta: "Peilipöytämäisessä teoksessa käyttäjät pääsevät muokkaamaan omakuviaan taiteilijoiden omakuvapaleteilla, väriteoriapaleteilla sekä Pantonen vaikutelmapaleteilla. Käyttäjä voi luoda valintansa mukaisen omakuvan esimerkiksi Rembrandtin tai Picasson omakuvan tai kevään muotisävyjen väreissä. Teos opettaa samalla käyttäjälle taidehistoriaa, värioppia ja antaa mahdollisuuden Pantonen designväriyhdistelmien käyttöön."
No, en minä nyt tiedä tuosta toteutuksesta. Yllä vasemmalla oleva kuvani on tehty Kazimir Malevitšin (1878–1933) paletilla, mutta en minä sitä kyllä tunnistanut Malevitšiksi. Enkä oppinut mitään.
Sitten piti vielä kokeilla kehon avulla action paintingia:


En minä nyt oikein tiedä. Vähän sellaiseksi pikkuheurekaksi kokemus jäi. Mutta olihan se kivaa. Ja sitten pitikin illalla vielä vähän miettiä, että voisiko taide olla vain kivaa. Mihinkään ratkaisuun en pohdinnoissani kuitenkaan päätynyt.


***

Galleria Amassa oli tarjolla Jaakko Mattilan (s. 1976) monilla eri tekniikoilla toteutettuja maalauksia ja grafiikkaa (6.–28.4.). Mattila on ilmeisen innoissaan eri tekniikoista, muun muassa öljystä, alkydeistä, akvarelleista ja metalligrafiikasta. Mukana on vähän edellä mainittua action paintingiakin. Abstraktit teemat ovat hillittyjä ja jälki usein kuulaan herkkää. Eri tekniikat hajottivat kokoelman yhtenäisyyttä, mutta toisaalta juuri tuo monimuotoisuus lisäsi vahvuutta, koska kaikkea leimasi kuitenkin Mattilan tietty hienostuneisuus ja vähäeleisyys:


   Pallo, akvarelli.

Aukko, öljy kankaalle.

Puhtautta ja harmoniaa olin löytävinäni. Pienen ja suuren jännitettä. Vähän ehkä vapauttavaa tyhjyyttäkin. Ainakin näyttelystä jäi seesteinen ja hyvä fiilis.

***

Galleria Sculptorissa oli esillä Heimo Suntio (s. 1955), joka oli lähestynyt veistotyötään varsin kirjallisesti näyttelyssään Strindbergrummet i en okänd rymd (17.4.–5.5.). Suntio on Strindberginsä ja Kierkegaardinsa lukenut – ja päälle vielä Merleau-Pontyakin, ja tämä teki kerronnalliset työt minulle ensin vähän vaikeiksi. Yirin nimittäin liikaa mielessäni avata ja tulkita monista elementeistä koostuvia installaatioita ja koin suotta turhautumisen tunnetta. Suotta siksi, että eräässä toisessa galleriassa myöhemmin tapaamani taidemaalarituttu vain nauroi huoltani ymmärtämisestä ja totesi pitämästään näyttelystä, että "sutjakka näyttely". Ja oikeassahan hän oli: ei Suntio ole lähtenyt illustroimaan mitään vanhojen äijien ajatuksia vaan on antanut tiettyjen teemojen suodattua omien assosiaatioidensa kautta monipuolisiksi kuviksi ja melko runollisiksi tarinoiksi, joissa on ripaus romantiikkaa, ripaus itseironiaa ja paljon sellaista yksinäisen hahmon öisiä mietteitä, jotka jalostuvat säikeiksi osana isompaa historiallista linjaa. 

    
Käytettyjä materiaaleja oli pronssista löytömaterialin kautta puuhun, ja olipa yhden veistoksen materiaaleissa mukana myös runo:

Eräs toinen taiteilijatuttavani oli todennut minulle aiemmin, että "Suntion paras näyttely". Täytyypä melkein yhtyä tähän ajatukseen. Ripustuskin oli onnistunut: ei mitään erityisiä optimaalisia tarkastelupisteitä, ei lukusuuntaa. Näin katsoja sai haahuilla ja hakea assosiaatioita ja näkökulmia. Hämärää se oli Strindbergin okkultismikin. Tällaisen hahmon sisään Suntio on tehnyt tutkimusmatkaansa:

 Strindberg Drottninggatanilla 1912. Ehkä viimeisellä kävelyllään.

***

Taidekierros loppui Forum Boxiin, jossa oli esillä kolmen taiteilijan näyttely. Anu Tuominen (s. 1961) on käynyt paljon Jäämerellä Varanginvuonolla ja kerännyt kiviä sekä meren tuomaa tavaraa. Hän on rakentanut niistä tuttuja omanlaisia maailmojaan, jossa kivet muuntuvat leiväksi ja lihaksi, pienet esineet maisemiksi ja jossa yhteydet katkeilevat ja yhtyvät uudella logiikalla uudestaan. Tuominen on nerokas taiteilija, eikä ideoiden ehtymisestä ole tietoakaan.


Emma Rönnholm (s. 1984) osuus koostui esine- ja tilateoksista, joiden lähtökohtina ovat toimineet kirjat, tekstit ja kommunikaation haasteet. Yhtäaikaisesti nokkelaa ja syvällistä. Tässä nuori tekijä, josta kuullaan vielä paljon.


Ja vielä toinen vähän aikaa sitten valmistunut veistäjä, Laura Könönen (s. 1980), joka käy materiaalinsa kimppuun vähän brutaalimmalla otteella ja vähemmillä sanoilla sekä assosiaatioherätteillä – mutta väkivahvasti:


Kaikkineen mainio kokonaisuus, ja käydessäni siellä olivat kaikki taiteilijatkin paikalla, koska oli ns. taiteilijatapaaminen. Niinpä minä siis tapasin heidät – vasemmalta Tuominen, Rönnholm ja Könönen:


Oikein hyvä taidepäivä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti