Julkaistua 292: Chen Jiagang manipuloi kaunottaret

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä pikkuruinen juttuni Chen Jiagangin (s. 1962) näyttelystä. Alkuperäinen otsikkoni oli paljon tylympi 'Tyhjää melodraamaa', mutta taittaja lienee tarvinnut rivejä lisää. Ylen tylsä ja teennäinen näyttely kummiskin.

Chen Jiagang manipuloi kaunottaret

Beijingissä vaikuttava arkkitehdin koulutuksen saanut Chen Jiagang (s. 1962) on noussut menestykseksi myös valokuvataiteilijana. Hänen valokuvansa ovat jättimäisiä värivedoksia, joissa taustana on usein Kiinan uuden teollisen vallankumouksen jätemaata: tehtaiden raunioita, hylättyä tai tuhottua maaseutua. Kuvissa on tätä kautta dokumentaarinen luonne, mutta lavastuksen kautta kuvat saavat uudenlaisen merkityksen. Chen käyttää malleinaan kaunottaria, jotka yleensä pukeutuvat perinteiseen kiinalaiseen yhdestä palasta tehtyyn qipaoon. 

Chenin voimakkaasti manipuloidut kuvat ovat utuisia ja romanttissävyisiä, mutta naishahmojen kautta niihin syntyy ylittämätön ristiriita: ne vaikuttavat kuin oudoilta – tai siis tiettyä shokeeraavuutta hakevilta – muotikuvilta tai sitten kuin elokuvan stilleiltä. Mieleen tulee visuaalisesti vaikuttava mutta kerronnallisesti tyhjä melodraama.

Chenin kuvissa valittu maisema on kulissi, jonne voi sijoittaa mitä tahansa kunkin tarpeen mukaan. Hahmoilla ei tunnu olevaan mitään suhdetta sijaintiinsa – sen paremmin ajassa kuin paikassakaan, joten ainakin minun on vaikea niitä jännitteitä yksilön ja yhteiskunnan tai ihmisen ja ympäristön välillä, joita kuvista pitäisi löytyä.

Hirvittävän näyttävää jälki tietysti on, mutta kovin merkittävää taidetta siitä on vaikea saada – sen paremmin poetiikan kuin yhteiskunnallisen ajattelunkaan suhteen.

Näyttelykuvia 652 & 653 & 654 & 655 & 656: Paluu arkeen

Keskiviikkoyönä palasin Lontoosta, ja torstaina odotti taas suomalainen taidearki. Torstaina nimittäin avattiin suurten gallerioiden näyttelyitä.
Galerie Forsblomissa esiintyy Leena Luostarinen (s. 1949) uusilla maalauksillaan (13.4.–6.5.):

Teemat olivat tuttuja, itäistä ja eteläistä romantiikkaa ja valoa. Sävyt olivat kuitenkin melko hillittyjä, eikä Luostariselle ominaista hurjaa intensiteettiä juurikaan ollut tarjolla. Liekö taiteilija tehnyt paluuta vanhoihin teemoihin iän tuomalla rauhalla ja viisaudella, hakenut niihin näin uutta näkökulmaa? 

Palaan asiaan kohta, kun Kauppalehteen viikonloppuna kirjoittamani juttu ilmestyy.

Prinsessa, 2012.

Forsblomille totutusti suuri tila oli omistettu kansainväliselle tähdelle. Beijingissä vaikuttava, arkkitehtikoulutuksen saanut Chen Jiagang (s. 1962) oli laittanut esille suuria valokuvavedoksia (13.4.–6.5.). Näissä vanhoja teollisuusmaisemia ja luontoa kuvaavissa, hämyisissä laatukuvissa poseerasi joukko kaunottaria. Aikamoista melodraamaa, kuten tulevassa Kauppalehden jutussani tulen toteamaan.

 Itse taiteilija toisena vasemmalta.

 

 Waiting, 2008.

Komeaahan jälki oli, mutta kuitenkin jotenkin tyhjää.

***

Forsblomin studiossa oli pieni valikoima Tanya Akhmetgalieva (s. 1983) hauskoja ompeluteoksia (13.4.–6.5.) – vähän kuin risteytys Anu Tuomista (s. 1961) ja Ulla Jokisaloa (s. 1955):

Akhmetgalieva viehätti minua jo vuosi sitten samassa galleriassa, ja tunne oli edelleen sama. Hyvä taiteilija, jolla on myös sanomaa.

***

Ja sitten toiseen ns. huippugalleriaan. Galerie Anhavassa oli esillä Pertti Kekaraisen (s. 1965) uusia Tila-sarjan töitä (12.4.–6.5.). Tässä galleristi, jonka kengät näkyvät myös kekaraisen vieressä olevassa kuvassa:

   

Kekaraisen työt vaikuttivat raikkailta – taiteilija on selvästi löytänyt uutta otetta. Palaan tähänkin asiaan, kun Kauppalehteen jo kirjoittamani juttu joskus ilmestyy – olin siis viikonloppuna aika ahkera. Sen verran vielä totean, että kun kommentoin Kekaraiselle, että hänen töissäänhän on vähän Piet Mondrian (1872–1944) -tyyppisiä vaikutteita, hän vastasi: "Muista, että en minä ole valokuvataiteilija koulutukseltani vaan maalari ja veistäjä." 
 

TILA (transparent, red), 2010.

Anhavan studiossa oli Pamela Brandtin (s. 1950) pieni näyttely (12.4.–6.5.), josta pitivät myös hänen kollegansa Carolus Enckell (s. 1945) ja Thomas Nyqvist (s. 1955):

Ja niin minäkin. Brandtin töissä on kummallinen lumovoima. Hänen vihreänsä ja ruskeansa ovat väliin suorastaan rumia, mutta ne ovat sitä sellaisella rumankauniilla tavalla, että se riisuu minut aina aseista. Niissä on jotain viettelevää. Hän on outo ja omalaatuinen taiteilija, jonka symboliikka on on samalla yksinkertaista ja sitten kuitenkin moniselitteistä:

 A Non-Button, 2011.