Julkaistua 841 & Luettua 143 & 144: Kuvat keskiössä ja marginaalissa

Tieteessä tapahtuu (4/17) ilmestyi juuri. Minulta oli tilattu arvostelu kahdesta kiinnostavasta kirjasta:

Kuvat keskiössä ja marginaalissa

Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen (toim.): Kuvatut kulttuurit. Johdatus visuaaliseen antropologiaan. SKS 2017.

Harri Kalha (toim.): Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin. SKS 2016.

”Elämme aikakautta, jossa visuaalisten ärsykkeiden kirjo ja informaation pukeminen kuvalliseen muotoon on yhä monimuotoisempaa ja laajempaa kuin koskaan aiemmin.” Vahva déjà-vu: on kuin olisin lukenut tämän Liisa Häkkisen artikkelin avauksen Kuvatuista kulttuureista viimeisen muutaman kymmenen vuoden aikana lukemattomia kertoja. Kriittistä kuvanlukutaitoa – tai miksi sitä kenenkin tutkijan toimesta halutaankin nimittää – on kaivattu yksimielisesti jo pitkään, mutta jostain syystä kehitys tuntuu laahaavan kuvavirran jäljessä. Tiedeyhteisön luulisi olevan paras ”esikatsoja”, koska nykyisessä voimakkaassa itsereflektiivisyydessä – joka leimaa esimerkiksi antropologiaa ja taidehistoriaa, ehkäpä juuri tuon muutaman kymmenen vuoden ajalta – menneisyyden kuvia on opittu katsomaan uusin silmin ja purkamaan niiden diskursiivisia rakenteita. On myös opittu näkemään kuvista – niin uusista kuin vanhoistakin – asioita, joita ei ennen ole välttämättä osattu etsiä.

Visuaalisen antropologian luulisi siis olevan aikamme perustieteitä, jotka tuottavat valppaamman tavan tarkkailla maailman kuvavirtaa ja eritellä sen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Näin ei kuitenkaan ole. Tämä tuodaan varsin vahvasti esiin Kuvattujen kulttuurien useammassakin artikkelissa. Visuaalinen antropologia on selvästikin ajautunut harjoittajiensakin mukaan akateemiseen marginaaliin – puhumattakaan siitä, että se olisi päätynyt populaarijulkisuuteen ja olisi ollut omalta lisäämässä ihmiselämän ymmärtämistä. 

Voisi tietenkin kuvitella, että Kuvatut kulttuurit – toimittajansa sanoin ”ensimmäinen suomenkielinen ’kokonaisesitys’ visuaalisen antropologian tutkimusalasta” – olisi lähtölaukaus kuvien tulkinnan renessanssille, mutta suhtaudun ajatukseen epäilevästi. 

Kirja on hyvä peruspaketti runsaine lähdetietoineen ja kiinnostavine tapaustutkimuksineen, mutta se hukuttaa potentiaalisen innostavuutensa loputtomaan akateemiseen suohon, jossa useammankin kirjoittajan voimin vatvotaan esimerkiksi elokuvan lajityyppien luokittelua. 

Olen kuitenkin lukevinani ainakin rivien välistä, että suurimmalla osalla kirjan kirjoittajista on epämääräinen kaipuu taiteen pariin tai ainakin lähemmäksi taidetta. Monelle löytyy sama nurkkajumalakin: Jean Rouch (1917–2004), joka liikkui sujuvasti – ja lumoavasti – dokumentin ja fiktion rajamailla. Näin oli epäilemättä vanhan ystäväni ja opiskelutoverini Ilkka Ruohosenkin (1958–2016) laita. Vahvasti teoreettisesti orientoituneenakin hän uskalsi tehdä elokuvia, jotka kyseenalaistivat luokitteluja. 

Tällaisessa kokeilussa yksi este saattaa olla tutkijoiden kapea käsitys taiteesta, kuten käy ilmi Jari Kupiaisen kommentissa: ”Yksi olennainen ero näiden [tiede ja taide] välillä voidaan liittää juuri antropologisen tutkimuksen eettisiin periaatteisiin: tutkijaa ohjaavat tieteenalan tutkimuseettiset reunaehdot siinä missä taiteilijaa ohjaa oma taiteellinen näkemys.” Näin ei enää ole: taidemaailman eettiset reunaehdot ovat tulleet esille ja tarkentuneet muun muassa viime vuosien voimakkaassa appropriaatiokeskustelussa, joka muistuttaa monin tavoin dekolonisoidun antropologian keskusteluja. Tietystä näkökulmastahan koko antropologiaa voi tarkastella yhtenä suurena appropriaationa. Näiltä osin tiede ja taide ovat ainakin etiikan suhteen lähestyneet toisiaan voimakkaasti. Mahdollisessa integraatioprosessi auttanee myös se, että niin moni nykytaideteos on laadultaan sellainen, että sen erottaa dokumentista lähinnä vain esityskonteksti ja taidehistoriallisesti painottunut oheisteksti. Yksi mahdollinen silta on tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksen yhteisen pelikentän löytäminen. Tästä kirjassa on hyvänä esimerkkinä Lea ja Pekka Kantosen artikkeli omasta Viron projektistaan, joskin on todettava, että heidän tapansa kirjoittaa ja kuvata alkaa muistuttaa enemmän tiedettä kuin taidetta. Rajalla kun pitää ilmeisesti vakuuttaa se toisella puolella oleva rajavartija. 

Mainittakoon vielä, että muutamalla suttuisella mustavalkovalokuvalla koristeltu kirja tekee pilkkaa nimestään. 

Moitteeni on perusteltu, sillä samaan aihepiiriä sivuava SKS:n toinen tuore kirja, Harri Kalhan toimittama Kummat kuvat on tehty samaan formaattiin, poikkeuksena vain osaava ja onnistunut kuvankäyttö. 

Kummat kuvat tarjoaa itse asiassa oivan parin Kuvatuille kulttuureille. Vaikka antropologit olisivatkin varsin tietoisia oman alansa premissien horjuvuudesta, minulla on edelleenkin vankka aavistus siitä, antropologian kohteena on edelleenkin joku aivan liian koherentti kokonaisuus, jonka ”lukeminen” pyrkii liian yksioikoisiin tulkintoihin ja mahdollisten anomalioiden tai marginaalien hyljeksimiseen. Taiteessa nämä ovat sen sijaan siirtyneet hiljalleen keskiöön. Tästä kertoo Kummat kuvat, joka on innoittunut sata vuotta vanhoista postikorteista ja niiden erilaisista luentatavoista – oppainaan muun muassa Sigmund Freud ja Walter Benjamin. 

Taidehistorialla on perinteiset kaanoniin kirjoitetut kohteet. Myöhempi taidehistoria on usein vain täydentänyt kaanonia ja ”löytänyt” puutteita – kuten esimerkiksi Suomessa ”unohdettuja” naistaiteilijoita. Kummat kuvat ei pyri tähän. Se ei yritä sijoittaa kohdettaan, massatuotettua populaarikuvastoa jollekin ”ansaitulle” paikalle vaan pikemminkin yrittää eri tavoin lukea mielekkäästi sellaista, jolla varsinaista tulkintaperintöä ei ole tai joka on unohtunut, koska se ei ole ollut osa mitään suurta tarinaa. 

Tällaisena kokeena se haastaa ajatuksen visuaalisen kulttuurin yhtenäisestä tarinasta, mutta kiinnittää hauskalla tavalla huomiota lineaariseen tarinaan löytämällä muun muassa surrealismin paljon ennen surrealismin keksimistä. Tämä on itse asiassa varsin ovela tapa kiusata historiankirjoitusta – miltei kulttuurista häirintää. Sellaisena se antaa paljon mietittävää.

Julkaistua 828 & Luettua 142: Ilman reaaliobjektia

Tietokoneen siivous ja blogin päivitys jatkuvat pitkäperjantain kunniaksi. Tämä kirja-arvio julkaistiin Taiteessa joskus viimeisen viiden kuukauden aikana. En muista numeroa enkä löydä lehteä nyt röykkiöistäni. Mutta kirja on kiinnostava.

Ilman reaaliobjektia

 

Moscow Conceptualism. Erosion and After. Toim. Kimmo Sarje. Taideyliopiston Kuvataideakatemia 2016.

Moskovan konseptualismi on 1970-luvun neuvostopoptaiteen (Sots-Art) jatko. Meillä Suomessa se on suurelle yleisölle tunnettua lähinnä taiteilijakaksikko Vitaly Komarin (s. 1944) ja Alexander Melamidin (s. 1945) töistä. Joillekin on tuttu myös Ilya Kabakov (s. 1933). 

Moskovan konseptualismi on ikään kuin venäläinen vastine länsimaiselle käsitetaiteelle, jota ainakin pintapuolisesti voisi tarkastella ironian ja absurdiuden tajun ryydittämänä versiona meidän viileämmästä lähestymistavastamme. Venäläisen käsitetaiteen yhteiskunnallisuuden aste on monin verroin rajumpi. Eroa kuvaa osuvasti postmodernin teoreetikon Mikhail Epsteinin hauska tiivistys: ”Lännessä käsitetaide ’korvaa asian toisella’ – todellisen objektin sen verbaalilla kuvauksella. Mutta Venäjällä objektia, joka pitäisi korvata, ei ole olemassa.” 

Kuvataideakatemiassa järjestettiin maaliskuussa 2013 aiheesta symposiumi, jonka esitelmät on nyt julkaistu kirjana. Mukana oli kolme venäläisen käsitetaiteen ”toisen polven” taiteilijaa: Yuri Albert, Victor Skersis ja Vadim Zakharov. Suomalaisista puheenvuoroista vastasivat taiteilija-tutkija Kimmo Sarje sekä venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Tomi Huttunen.

Venäläisen nykytaiteen ymmärtäminen ilman sen omapohjaista taustaa on aika vaikeaa. Siksi tämä pieni kirja on aika tärkeä puheenvuoro. Se on toki taidehistoriallisestikin tärkeä, ja kyllä siinä onkin vähän sellainen setämäinen muistelemisen sävy, mutta oleellisempaa varmaankin on sen yllättävä ajankohtaisuus. 

En malta olla nyt olematta poliittinen ja olla toteamatta, että ajankohtaisuus johtuu siitä tavallaan samankaltaisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta, josta venäläinen konseptualismi ponnisti. Valheellinen, absurdiutta ja käsittämätöntä uuskieltä tuottava yhteiskunta on juuri nyt meillä käsissämme – ehdotankin uutta ismiä: postfaktuaalinen konseptualismi. Näillä venäläiskollegoilla on tarjota edelleenkin täysin tuoreita ajatuksia siitä, miten taide ympäröivään yhteiskuntaansa asettuu ja miten se myös esimerkiksi purkaa diskursseja. Keinovalikoimakin on osittain hyväksi havaittu: muun muassa appropriaatio, jonka voima on viime aikoina taas tullut todistettua niin hyvässä kuin pahassakin. 

Kirja on myös tärkeä dokumentti osoittaessaan sen, miten suomalainen taidemaailma on ollut pitkään monipuolisesti kansainvälisesti verkostoitunutta – toisin kuin esimerkiksi nykyisessä Guggenheim-keskustelussa usein annetaan ymmärtää. Vasta venäläistaiteilijoiden teksteistä nyt ymmärsin, miten tärkeä heille oli Pekka Halosen käsitteellisen neuvostotaidekokoelman esittely Amos Andersonin taidemuseossa vuonna 1990 näyttelyssä Eroosio. Puuhamiehenä toimi tuolloinkin Sarje. Toinen keskeinen hahmo oli FT Hannu Eerikäinen, joka tässä kirjassa käsittelee artikkelissaan kiinnostavasti Alexander Slyusarevin valokuvataidetta. Luulenpa, että tällä kaikella on ollut merkityksensä Eerikäisen tutkijanuraan ja massiiviseen 1800-sivuiseen väitöskirjaan, jonka hän itse tiivisti ajatukseen: ”Todellisuutta on vaikea nähdä, helpompaa on sen kuvitteleminen.”

Voimme vain kuvitella, minkälaisen tausta oli venäläisellä käsitetaiteella suhteessa sosialistiseen realismiin, joka realismin sijaan oli jo valmiiksi ideologisesti väritettyä kuvittelua.

Julkaistua 826 & Luettua 141: Kun mies ei mahda itselleen mitään

Ja vielä yksi rästijuttu tälle päivälle. Tämä taisi ilmestyä Taiteen numerossa 2/17. Pahoittelen ilkeyttäni, mutta se on tarkoituksellista ja aiheellista.

Kun mies ei mahda itselleen mitään

Matti Mäkelä: Tämä ei ole taidetta. Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan. Siltala 2016.

Matti Mäkelä teki viime vuonna väitöskirjan Kun häpeästä tuli kunniaa ja provokaatio (Joensuun yliopisto 2016). Kirjasta julkaistiin loppuvuodesta myös populaariversio Tämä ei ole taidetta. Aihe on kiinnostava, tärkeä ja nykyään varsin ajankohtainen. 

Mäkelän suurin ansio lienee se, että hän on kaivanut moraalikriittisen näkökulman esiin naftaliinista ja päivittänyt sitä. Hän on paneutunut teoreettiseen lähdemateriaaliinsa ja esittää paljon hyviä kysymyksiä. Kunpa olisi vain pidättäytynyt itse vastaamasta niihin. 

Mäkelän tekstissä puhuu nimittäin kaksi Mäkelää. Se toinen on avoimella löytöretkellä aineistonsa kanssa, ja se toinen on se örähtelevä ja provokatiivinen besserwisser, johon olemme tottuneet. Jälkimmäinen pilaa sen toisen äänen. Tämä Mäkelä istuu pilven reunalla tarkkaillen maailmaa ja tietäen kaiken laukomalla absoluuttiselta totuudelta tuntuvia väitelauseita, jotka usein ovat joko epätosia tai -kiinnostavia – tai kuin keskinkertaisia aforismeja: ”Taideteosta tehtäessä sen tarkoitusta ei voi miettiä tai siitä tulee huono taideteos.” Joskus näin varmaan on, joskus taas ei, mutta Mäkelä tietää, ettei koskaan. 

Vastaavasti Mäkelän kommentit kuvataidemaailmasta (Teemu Mäen ”Kissantappovideo”  ja Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko) paljastavat sen, miten vähän hän sitä tuntee. Pysyessään varsinaisessa lähdemateriaalissaan, hän tuo esiin kiinnostavia seikkoja ja osaa eritellä ja jäsennellä mahdollisia moraalikriittisiä tulokulmia hedelmällisesti, mutta hakeutuessaan sitten yleispätevyyttä esittäviin johtopäätelmiinsä hän ajautuu karille: ”Yhtä selvää on, taiteen lukutavasta riippumatta, että on sadoittain taiteilijoita, jotka miettivät kuumeisesti, miten rikkoa tabuja rikkomatta itseään.” Jokainen taidemaailmassa työtään tekevä ja taiteilijoita runsaasti tunteva tietää, että tämä on halpaa populismia, joka ei pidä paikkaansa. Tällaisesta huomauttaminen saattaa äkkipäätä tuntua pikkumaiselta, mutta näin ei ole. Kirja on täynnä tällaisia yleistyksiä ja siksi jopa vaarallinen. Aihetta tuntemattomalle lukijalle siinä puhuu ikään kuin tutkija,  joka esimerkkiensä kautta päätyy näennäisen loogisiin ja siten uskottaviin lopputulemiin. Näin ei kuitenkaan ole: tutkija antaakin toiselle kirjoittajaminälleen vallan päätyä vain provokatiivisiin heittoihin. Siinä mielessä Tämä ei ole taidetta on tutkimuksellisesti kelvoton. Epäilenkin väitöskirjan olevan vain miehisen riitin – samanlaisen kuin vanhoilla äijillä, jotka pakkomielteenomaisesti haluavat juosta vielä maratonin. 

Tekstissä on vielä kolmaskin Mäkelä, joka pilaa sen lopullisesti. Pikkumainen ja kade taiteilijahahmo, joka ei tunne saaneensa jotain tarpeeksi. Hän haluaa selvästikin kirjoittaa itsensä mukaan joukkoon, yhdeksi kohutaiteilijaksi – tuomalla vertailumateriaalina varsin näyttävästi esiin esikoisromaaninsa Rakkausromaani (2006) saaman vastaanoton. Piti oikein itsekin ryhtyä empiiriseksi tutkijaksi. Kysyin useammaltakin kulttuurialan ammattilaiselta, että kuka muistaa Rakkausromaanista nousseen kohun. Ei kukaan.

Julkaistua 759 & Luettua 138 & 139 & 140: Taidevallankumousta odotellessa

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (2/16) oli esittelyni kolmesta taidepoliittisesta kirjasta. Vähän suppeaksihan tuo jäi, kun ei tila oikein kolmelle kirjalle riittänyt. Jäi kritiikkipuoli hieman vähiin:

Taidevallankumousta odotellessa

– Jussi Koitela (toim.): Suomen taidepoliittinen käsikirja. Baltic Circle / Checkpoint Helsinki 2015.

– Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson (toim.): Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015. 

– Terike Haapoja, Minna Henriksson & Jussi Koitela (toim.): Taidetta ja politiikkaa tekemässä. Omakustanne 2015. 

Eduskuntavaalit 2015 herätti melkoista vilskettä taidemaailmassakin. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolueet pysyttäytyivät kulttuurin ja taiteen suhteen normaaleissa puppusanageneraattoreissaan – ottamatta lukuun perussuomalaisia, jotka vaativat pelkästään kansallisen taiteen tukemista ja tuen viemistä ”postmodernilta tekotaiteelta”. Puolueet eivät 2015 vaalien alla tehneet erityisiä taidepoliittisia avauksia, mutta itse taiteen kenttä aktivoitui ja yritti haastaa poliitikkoja. 

Yksi näyttävimmistä tapahtumista oli Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin yhdessä järjestämä Taidepoliittinen huipputapahtuma. Marraskuun 10. päivänä 2014 järjestettiin performatiivisin elementein höystetty koottu huippukokous, johon saatiin myös näyttävästi poliitikkoja mukaan. Yle ja Nuoren Voiman Liitto tekivät yhteistyössä paljon näkyvyyttä saanutta Kulttuurin välikysymystä, jossa politiikkaa ja taidetta nivoutettiin toisiinsa monin tavoin – myös taiteellisin keinoin eikä pelkästään keskustellen. 

Samaan aikaan taiteilijat ovat heränneet aivan uudella tavalla peräämään oikeuksiaan ja pohtimaan suhteitaan instituutioihin. Ilmaisen työn tekemiseen ollaan kyllästytty, ja monenlaiset liikehdinnät ovat muuttamassa kentän rakenteita. Taiteilijat ovat selvästi ottamassa asioita voimakkaammin haltuunsa – kuten esimerkiksi Checkpoint Helsinki on osoittanut. Myös erilaiset osuuskuntapohjaiset toimintamuodot ovat kokeneet uuden tulemisen. Uusia ei-kaupallisia gallerioita perustetaan koko ajan. Mutta onko tämä ratkaisu markkinoiden ja yrittäjyyden kanssa toimimiseen? Voi jopa kysyä sitä, onko taide edelleenkin vain marginalisoitumassa ja ghettoutumassa. 

Odotukset ovat kuitenkin olleet korkealla. Mutta tapahtuuko mitään? Hallituksen ja eduskunnan nopeat markkinafundamentalismin huumassa tehdyt ratkaisut muuttivat joulukuun 2015 aikana kuin huomaamatta prekariaatin – mukaan lukien taiteilijat – yrittäjiksi. Päätösten seuraamuksia yritetään selvitellä epätoivon vimmalla, ja kentän valtasi hämmennys. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka vaivihkaa – itse asiassa kuin häpeillen – unohti aiemmat kunnianhimoiset kulttuurivientiajatuksensa ja hieman kärjistäen siirsi taiteen vientituotteesta hyvinvointipalveluksi. Noin vain. 

Huippukokous taisi jäädä vain ohimeneväksi performanssiksi, ja sellaisena sen tuottama Suomen taidepoliittinen käsikirjakin asian näkee: ”Alkusanoissa huippukokous määriteltiin taidepoliittiseksi performanssiksi ja poliittiseksi taide-esitykseksi. Siis esitykseksi, jonka aiheena, muotona sekä päämääränä on taidepolitiikka.” 

Mutta syntyi tapahtumasta kuitenkin kirja, ja on esimerkiksi hauska lukea paikalle saapuneiden poliitikkojen mielipiteitä kommentteineen. Sitä paitsi nyt on tarjolla myös jotain konkreettisempaa kuin vuoden 2011 vaaleista. Poliitikkojen henkilökohtaiset puheet on ikuistettu – myös se, miten kaukana heidän ajatuksensa ovat taiteen arjesta. Näin esimerkiksi Sauli Ahvenjärven jälkijättöisyys (kd.): ”Peliteollisuus on yks loistava esimerkki siitä, miten voidaan täältä Pohjolan perukoilta päästä maailman laajoille markkinoille, ja sama pätee kulttuuriin, taiteeseen noin yleensä.” 

Kirja on taustoitettu Cuporen tutkijan Olli Jakosen tasapainoisella katsauksella kulttuuri- ja taidepolitiikkamme kehityskuluista kansallisen projektin palveluksesta nykyiseen innovaatiojargoniin. Poliitikkojen puheenvuorot on julkaistu translitteroituina, ja niitä kommentoi kolme kirjoittajaa: Eeva Kemppi ja Pauli Rautiainen ja Kimmo Jylhämö. Lisäksi mukana on kaksi taiteilijan näkökulmaa: Freja Bäckman ja Hannaleena Hauru. Kirjan päättää Hanna Ojamon ja Timo Kontion ’Taide- ja kulttuuripoliittinen utopia’, jossa esitellään neljä erilaista tulevaisuuden skenaarioita ja jossa tylysti todetaan: ”Jos oletuksena on se, että nykymeno jatkuu, tulevaisuus ei ole erityisen valoisa.” 

Jotain täytyisi siis tehdä. Tähän huutoon vastaa osaltaan Art Workers, jonka myötä suomalaisten taiteilijoiden taistelu elannostaan liitettään myös kansainvälisempään kontekstiin. Emme ole yksi huolinemme. 

Moni taiteilija on innostunut Ruotsin MU-sopimuksesta, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Tätä meilläkin nyt ajetaan, mutta pelastajaksi siitä ei ole. Tätä analysoi Erik Krikortz ja varoittaa liiasta optimismista antaen käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. Eikä sovi unohtaa sitä, että iso osa taiteilijakunnasta ei tule juurikaan MU-rahaa saamaan – jos ei kutsuja museonäyttelyihin tule. 

Erityisongelmien esiin tuomisen lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua, ja ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? 

Onhan meillä tietysti Suomen Taiteilijaseura jäsenjärjestöineen, mutta olen aistivinani, ettei niiden toiminta tunnu aina tavoittavan kentän ongelmia. Syytä tähän en osaa tarkasti osoittaa, mutta osa ongelmasta lienee se, että järjestöissä on tapana kuunnella liian ”herkällä korvalla” – niin kuin poliitikoilla on tapana sanoa – kulttuuripolitiikasta vastaavia viranomaisia. Varsinainen taistelu taitaa syttyä enemmän ruohonjuuritasolla. 

Tätä taisteluhenkeä osoittaa myös toinen kirja, jonka tekemisessä muun muassa Minna Henriksson on ollut aktiivinen – mukana on myös Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin aktiiveja. Taidepolitiikkaa tekemässä on pamfletinomainen kirjanen, jossa on sekä esseitä että keskusteluita ajankohtaisista taidepoliittisista aiheista. Kirja on täynnä pieniä ajatuksellisia helmiä ja hyviä kysymyksiä, mutta toimitustyö on ollut löysää, ja tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. 

Olen viime aikoina lukenut Hannah Arendtia, ja esimerkiksi Antti Majavan jotkut samasta lähteestä ponnistavat ajatukset saivat pysähtymään: ”Tarvitaan vaon havahtuminen siihen, että keskeisillä vallankäyttäjillä tai etuoikeutetuilla ihmisryhmillä ei olekaan valtaa tai auktoriteettia suhteessa markkinavoimiin eikä kykyä hoitaa järjestelmän koossa pitämisen kannalta oleellisia tehtäviä, joihin kansa uskoo heidän etuoikeuksiensa pohjaavan”. Tämän havahtumisen äärellä olemme toivottavasti juuri nyt. 

Sanalla ’kulttuurivallankumous’ on historiallisista syistä huono kaiku, mutta ehkä nyt on sen aika. Ehkä nämä kolme kirjaa pohjustavat sitä.

Julkaistua 747: Hyvässä uskossa?

Eilen julkaistiin Wäinö Aaltosen museossa Turussa – siis pääkallonpaikalla – Jyrki Siukosen (s. 1959) kirja Tapaus avantgarde – väärennokset ja Turun skandaali (Taide). Olimme molemmat Jyrkin kanssa mukana asian oikeuskäsittelyssä sekä käräjillä että hovissa. Ja huonostihan siinä kävi. Kirjasta selviää asiasta lisää.

Pienenä kaskuna voisin paljastaa jotain kirjan syntyhistoriasta. Jyrki soitti joskus syksyllä ja kysyi, että kirjoitetaanko yhdessä kirja Turun tapauksesta. Vastasin välittömästi myönteisesti, mutta sanoin, että minulla oli pari seuraavaa viikkoa aivan täynnä muita töitä. Sitten hän soitti uudestaan, ja jouduin taas toteamaan, että vieläkin piisaa töitä vähän liikaa mutta että olen kyllä innolla hankkeessa mukana. Malttamaton mies soitti sitten taas jonkun viikon jälkeen ja ilmoitti, että hän jo sen kirjan ehti kirjoittamaan ja että haluanko kirjoittaa siihen jälkisanat. Olen pitänyt itseäni välillä kuin kirjoituskoneena, mutta Jyrki laittoi paremmaksi ja kirjoitti vielä hyvän ja selkeän kirjan. Olen nyt lukenut sen jo kahteen kertaan ja joudun tunnustamaan, että kyllä siitä varmaan tuli näin parempi kuin se olisi ollut yhdessä tehtynä. 

Kirjoitin mielelläni siihen jälkipuheen, joka tässä:
 

Timo Setälä (s. 1958) teki asialle uskollisen kannen ja taiton.

Hyvässä uskossa?

Olin jo 1980-luvun lopulla varsin tietoinen siitä, että Suomen markkinoilla liikkuu taideväärennöksiä paljon enemmän kuin kukaan ns. taidemaailman edustaja pystyy edes kuvittelemaan. Ystäväpiiriini nimittäin kuului nyt jo edesmennyt taidekauppias, joka oli erikoistunut vähän halvempaan taiteeseen. Hän jakoi minulle usein tiedonmurusia ja kertoi kaskuja – ja lupasi kertoa minulle kaiken ”sitten joskus”. Kyse oli sellaisesta taiteesta, jonka väärentäminen ei ollut varsinaiselle taidemaailmalle mikään ongelma – en minä esimerkiksi ollut koskaan kuullutkaan Olavi Laineesta (1922–1983), jonka ”taidokkaan väärennöksen” ystäväni minulle kerran näytti. Niitä kuulemma riitti, koska oli olemassa markkinat. Opin tuolloin, että taidemarkkinamme jakautuvat erilaisiin segmentteihin, joista vain osaa käsitellään julkisuudessa.

Aloitettuani Taiteen päätoimittajana vuonna 1998 aloin kerätä satunnaista materiaalia aiheesta – päätin harrastaa tutkivaa journalismia ja ehkä vähän romanttisestikin soluttautua asiakkaana tai potentiaalisena välittäjänä taideväärennösbisnekseen ja hankkia todellisen selvyyden suomen taidemarkkinoiden rakenteesta ja mustien markkinoiden luonteesta. Mutta eihän minulla sitten koskaan ollut varsinaisilta töiltäni siihen aikaa. Tuohon aikaan tutustuin myös erääseen taideväärennöstapauksiin puolustusasianajajana erikoistuneeseen juristiin, joka hänkin lupasi joskus myöhemmin kertoa minulle kaiken. Sitä päivää odottelen edelleenkin – hyviä juttuja toki olen kuullut, muun muassa eräästä mittavasta suomalaisesta Dalí-kokoelmasta, jossa ei ole ensimmäistäkään aitoa työtä. 

Kerron muistelukseni siksi, että olen itsekin usein ihmetellyt sitä, miten uskalsin kirjoittaa Kauppalehteen 17.6.2009 niin kuin kirjoitin. Jossain haastattelussa sanoin, että kyse oli intuitiosta, mutta mukana oli varmaankin myös tietty pidempiaikainen altistuminen ja herkistyminen taideväärennösten tematiikalle sekä henkilökohtainen, joskus 1980-luvulla alkanut ja melko intohimoinen itäeurooppalaisen avantgarden harrastus. 

Näyttelyn lehdistötilaisuudessa tiesin aika nopeasti koko näyttelyn olevan silkkaa roskaa, mutta tiesin sen ikään kuin tietämättäni: mitään yksilöitävää evidenssiä ei nopeasti käynyt ilmi. Totesin jo tuolloin eräälle Wäinö Aaltosen museossa työskentelevälle tuttavalleni, että ”ootte tainnut lyödä kätenne paskaan”. ”Joo, mä tiedän, mutta puhutaan siitä myöhemmin”, hän vastasi. Silloin tiesin jo varmasti. Emme me koskaan myöhemmin asiasta kuitenkaan puhuneet. Ehkä hänkin joskus kertoo jollekin kaiken tai edes jotain. 

Nuorempana haaveilin skuupista. Nyt sain sellaisen aikaan vahingossa, mutta sankaruuden sijaan seuraamus oli vain suru, jota tunnen taidetta rakastavien puolesta ja joukossa. Oikeusprosessi, jossa olin kaksi kertaa todistajana, oli turhauttava: kysymykset olivat asiantuntemattomia, suurin osa täysin irrelevantteja. Tunnelma salissa oli tunkkainen, enkä tuntenut saaneeni asiaani edes kunnolla esitetyksi. Olin tutustunut vuoden 1997 esitutkinnan pöytäkirjoihin huolellisesti, ja niiden pohjalta tiesin kaikkien syytettyjen tietäneen alusta alkaen kaiken taideteosten alkuperästä ja oikeasta luonteesta. Syyttäjät eivät tätä kyenneet osoittamaan, ainakaan niin että tuomarit olisivat uskoneet. Vähän aikaa sitten tapasin edellä mainitsemani juristin vuosien jälkeen sattumalta uudestaan ja kerroin turhautumisestani. Hän puhkesi nauruun, ja totesi: ”Etpä taida Otso tietää turkulaisesta oikeuskäytännöstä mitään.” En olen ihan varma, miten tähän lausuntoon pitäisi suhtautua, mutta sen tiedän, että ainakaan tässä tapauksessa ei Turussa oikeus voittanut – vaikka sitä kahteen kertaan yritettiinkin. 

Enemmän minua surettaa kuitenkin se, että taidemaailma petti, että Wäinö Aaltosen museossa oltiin niin totaalisen asiantuntemattomia ja ettei sieltä kukaan joutunut mihinkään vastuuseen. ”Hyvässä uskossa” toiminut museo siirtyi vain kantajan puolelle, kun Turun kaupunki esitti korvausvaateitaan. Museoammattilaisia sitoo kansainvälisen museoliiton (ICOM) eettinen säännöstö, ja siitä Wäinö Aaltosen museo ei välittänyt lainkaan järjestäessään kyseessä olevaa ala-arvoista näyttelyä. Näyttelyä järjestettäessä museonjohtajana toimineen Päivi Kiisken on täytynyt olla täysin tietoinen teosten epämääräisestä taustasta – olihan hän museonjohtajana jo silloin, kun niitä kaupiteltiin näkyvästi hänen museossaan ja kun niiden likaista historiaa käsiteltiin näyttävästi Turun Sanomissa. Sama koskee näyttelyn hyväksynyttä Turun kulttuurilautakuntaa, jossa oli mukana Raili Engdahl – taannoinen ”Jaskan” galleristi Bellartesta. Ei kukaan, ei mikään – eikä koskaan – saa minua uskomaan, että tässä on toimittu vain bona fide, hyvässä uskossa. Varsinaisia syitä voin kuitenkin vain arvailla. Ehkä joku kertoo vielä joskus edes jotain.

***

PS. Olin tilaisuudessa vähän ärtynyt muun muassa Turun museotoimenjohtajan Olli Immosen – joka ei vielä ollut toimessaan tapahtumien aikaan – poliitikkomaisesta asenteesta ja siitä, että hän viittasi faktojen ynnäämisessäni "salaliittoteorioihin". Olin vihainen siitä, että museo livahti kantajien puolelle ottamatta asiasta mitään oikeaa vastuuta toimittuaan ensin ICOMin sääntöjen vastaisesti ja totaalisen ammattitaidottomasti. Ärtymykseni tuottaa nyt sen, että avaan loppusanoja vähän lisää. Tuo jutussa mainitsemani tuttavani museolla oli sen nykyinen intendentti Riitta Kormano. Yritin soittaa hänelle silloin, kun kirjoitin jälkisanat ja varoittaa häntä siitä, että tulen mainitsemaan hänen nimensä. En saanut häntä tuolloin kiinni, ja paino jo odotti, joten jätin nimen kohteliaasti pois. Nyt en oikeastaan ymmärrä, miksi tein niin. Sitaatti on totta ja sanatarkka – tosin Jyrki lempeänä miehenä huomautti, että "käden paskaan iskeminen" saattaa tarkoittaa myös esteettistä laatua. Näinhän se tietenkin on. Se jatkokeskusteluhan jäi kuitenkin käymättä.

Muistin virkistämiseksi tässä vielä linkki alkuperäisiin Kauppalehden juttuihini. 

PPS. Tässä linkki Jonni Roosin tämänpäiväiseen raporttiin Ylen Kulttuuricocktailissa.

 

PPPS. Tästä linkistä (kohdasta 9:41)vielä Jonni Roosin radiohaastattelumateriaalia eilisestä Kulttuuricocktailista. 

Julkaistua 745 & Luettua 136: Kuvismaikat on muuten oikeasti kiinnostavia

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (1/16) oli myös yksi kirja-arvioni:

Kuvismaikat on muuten oikeasti kiinnostavia

Kuvis sata. Kuvataideopettajien koulutus 1915–2015. Toimituskunta: Pirkko Pohjakallio & al. Aalto-yliopisto 2015.

Ensimmäisenä muisto. Kansakoulussa kuvista hoitanut luokanopettajani antoi tehtäväksi piirtää – käytössä oli silloiset huonot väriliidut – ilmapallonmyyjän. Piirsin hahmolle silloin muotiin tulleet leveälahkeiset farkut. Opettaja haukkui minut aggressiivisesti luokan edessä: ”Epäonnistunut työ. Ei ilmapallonmyyjällä voi olla tuollaisia housuja.” En saanut kuitenkaan suurta traumaa. 

Toisena paljon muistoja. Olen tehnyt lukemattomia taiteilijahaastattelua. Erittäin monessa se ensimmäinen ja usein tärkein vaikuttaja, joka alkusysäyksellään teki taiteilijasta ihan oikean taiteilijan, oli kuvismaikka. Esimerkiksi edesmennyt ystäväni, akvarellisti Markku J. Rantala (1950–2007) totesi ykskantaan: ”Suurin vaikuttajani taiteilijaksi tulemiseen oli epäilemättä television Kylli-täti.” Nuoremmalle väelle tiedoksi: kuvismaikkana monissa kouluissa toiminut Kylli Koski (1906–2007) piirsi televisiossa vuodesta 1957 vuosikymmeniä, viimeisinä Kylli-tädin joulusadut (1990–95). 

Kolmantena taidesosiologisia havaintoja. Taiteilijakuntamme verkostot syntyvät usein taideopintojen myötä. Taiteilijoistamme melkoinen joukko on valmistunut Kuvataideakatemian sijaan Taikin kuvisopettajalinjalta. Moni heistä on joutunut kärsimään tietystä kollegoiden vähättelystä, koska he ovat alun perin ”vain” kuvismaikkoja. Mutta tuskin esimerkiksi kuvanveistäjä Pirkko Nukarilla tai akvarellisti Marjatta Hanhijoella on tästä suuria traumoja. 

Neljäntenä merkittävä kokemus: Kuvis sata on kirja, jonka kautta olen oppinut paljon paremmin ymmärtämään kunkin aikakauden kuvallisen ajattelun ja siihen liittyvän opetuksen yhteiskunnallista kontekstia, myös piilo-opetussuunnitelmia, joita en itse kansakoulussa ollut sisäistänyt piirtäessäni ”väärin”. 

Olen esimerkiksi opetushommissani aina korostanut lähihistorian tuntemisen tärkeyttä: sisällöt vaihtuvat toisinaan nopeastikin, mutta institutionaaliset rakenteet hitaampaan tahtiin. Jotta ymmärtäisimme instituutioiden problemaattisuuden ja väistämättä syntyvän eritahtisuuden tuottaman hankauksen, on meidän paneuduttava niiden syntyyn ja historiaan sekä paradigmojen vaihtumiseen. Sitä tämä kirja tekee ja vielä aivan erinomaisella metodilla. Sen sijaan, että joku tutkija olisi käynyt kronologisesti läpi kuvaamataidon – nykyään tämän monta nimeä, muun muassa ”kuvaanto-opetus”, kantanut ala taitaa olla nimeltään ”visuaalinen kulttuurikasvatus” – opetuksen historian, on kirjaan valittu alkuperäistekstejä sadalta vuodelta ja rakennettu niistä temaattisia kokonaisuuksia nykykommentteineen.  

Taide nauttii – mikäli se nyt sitä enää nauttii – perustuslaillista vapauttaan, mutta taiteeseen liittyvä opetus on ollut aina suhdannealttiimpaa ja myös voimakkaammin instrumentaalisten vaatimusten kyllästämää. Jollain tavallahan kuvisopetuksen yhteiskunnallista hyötyä on aina tarvinnut perustella ja joillain tavoinhan sitä on aina muokattu näihin perusteluihin sopivaksi. Mutta toisaalta: on siellä piillyt aina vastarinnan ja vallankumouksen siemenkin, ja moni vanhempi taiteilijatuttavani on muistuttanut minua siitä, että 1970-luvulla velloneissa poliittisissa taistoissa Taideteollinen korkeakoulu oli paljon vallankumouksellisempi paikka kuin Suomen Taideakatemian koulu. Sekin näkyy tässä kirjassa, jossa esimerkiksi Maria Laukka kirjoittaa vuonna 1970: ”Mutta kun nykyajan lapset näyttävät meille leikeissään yhteiskuntamme kaupalliset, teknokraattiset ja väkivaltaiset kasvot, me pelästymme.” Mikä tässä on epäajankohtaista? Ehkä vain se, että sitä mukaa kuin kaupalliset, teknokraattiset ja väkivaltaiset kasvot ovat vain lisääntyneet, tuntuu niiden pelästyjien määrä olleen – tai ainakin heidän äänensä kuuluu huonommin. 

Mutta osasivat ne jo 1900-luvun alussa kirjoittaa kuin nykyhetkeä ennakoiden. Näin Lilli Törnudd (1862–1929), yksi pioneereista, vuonna 1907: ”Viimeisten vuosikymmenien kuluessa on tapahtunut suuria mullistuksia kuvaamataiteiden ja taideteollisuuden alalla. Käsitykset kauneudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta ovat muuttuneet ja laajenneet. Taide on saanut uusia arvoja, uusia päämääriä ja näkökantoja. Vanhat kaavat ja traditionit ovat murtuneet, ja nykyaikainen henkinen elämä on raivannut itselleen tien kaikilla aloilla. Yleisenä sotahuutona on kuulunut: ”Takaisin luontoon!” Törnudd vastusti aiemman opetuksen ”mittausopillisuutta” ja ”koristeiden koneellista mukailemista”. Hän korosti muun muassa psykologiaa ja totesi: ”Sen nojalla myös oli pantava enemmän huolta taiteellisen tajunnan jalostamiseen ja kypsyttämiseen kuin kuolleiden tietojen paljouteen.” Mikä tässä on epäajankohtaista? Tietokone- ja mobiilimaailma on pikemminkin palauttanut tuon ”koneellisen mukailemisen” kaiken läpitunkevassa helppoudessaan. 

En usko että koulutuksen – ja epäilemättä myös kuviskoulutuksen digitalisaation, jota monet irvileuat somessa näkyvät nimittävän ”pilipalisaatioksi”, nykyinen ylikorostuminen tulee viemään kehittyvää lasta kohti ”tietoista rakkautta luontoon”, mitä Törnudd tavoitteli. Hauskan meemin keksiminen voi toki olla luovaa ja voi puolustaa vaikka luontoa, mutta havainnon, käden ja mielen hiljaista ja parhaimmillaan hitaan kontemplatiivista ja moniaistista yhteistyön kehittämistä se tuskin avittaa. Veikkaan, että tulemme vielä palaamaan Törnuddin ikivanhoihin ajatuksiin – vaikkakin paljon viisaampina ja ehkäpä luontoa vielä enemmän rakastavina posthumanisteina, mihin osa nykytaiteesta meitä parhaillaan johdattelee. 

Kuvis sata on jaettu viiteen päälukuun (Katse ja näkeminen, Kriittinen katse, Katse ympäristöön, Katse tekijään, ja Katse tutkimukseen), joiden kaikkien rakenne on sama. Ensin on lyhyt johdanto teemaan: Pirkko Pohjakallio on kirjoittanut neljä ensimmäistä ja Juha Varto esittelee tutkimuksen osuuden. Sitten seuraa valikoima keskeisiä tekstejä eri aikakausilta, ja kunkin luvun lopettaa tematiikkaa vuonna 2015 tarkasteleva asiantuntija: Helena Sederholm, Juuso Tervo, Anniina Suominen, Mira Kallio-Tavin ja Juha Varto. Rakenne on nerokas ja myös lukijaystävällinen: kirjaa voi lukea osissa ja palata tarvittaessa tiettyihin teemoihin. Kattava se ei tietenkään ole, mutta sen viereen voi esimerkiksi hankkia laitoksen ja sittemmin osaston johtaja 1970–80-luvuilla toimineen Antero Salmisen (1939–2003) kirjoitusvalikoiman Pääjalkainen – Kuva ja havainto (Taideteollinen korkeakoulu 2005).

Kirja on myös hyvin toimitettu: vanhemmatkaan tekstit eivät jää pelkiksi ”historiallisiksi” todistuskappaleiksi vaan ne on nivoutettu osaksi kuvataideopetuksen kumuloitumista. Vanhoista asioista on selvästikin opittu – niin virheistä kuin edelläkävijöiden viisauksistakin. 

Edellä mainitun kaltaisia sitaatteja voisi siteerata miltei loputtomiin, mutta kulttuuriantropologiaa aikoinani pääaineena opiskelleena koin esimerkiksi Antero Salmisen artikkelin ’Lapsi antropologina’ suorastaan järkyttävän raikkaaksi, vaikka se on niinkin vanha kuin vuodelta 1988 – keskittyen televisioon ennen nykyistä internet-aikaa. Lapset eivät ole tyhmiä, mutta heidän visuaalista lukutaitoaan voi kasvattaa monin tavoin silloin, kun he alkavat hahmottaa visuaalisesti välitettyä kuvaa muusta maailmasta, ”vieraista kulttuureista” niin kun antropologiaakin joskus määriteltiin. Salminen kertoo hauskan tarinan jäsentelykyvyn kehittymisestä, kun hän oli viisivuotiaan poikansa kanssa vierailemassa Helsinkiin pysähtyneessä matkustajalaivassa. Poika piirsi siitä illalla kuvan ja näki laiva seuraavana päivänä televisiossa lehdessä. ”Ylpeänä poikani selitti, että tämä piirros, tuo laiva televisiossa ovat ihan eri laivoja, mutta kuitenkin jotenkin samoja laivoja kuin se oikea laiva.” Sain salamannopean assosiaation. Etteikö muka peruskoulun ala-asteella voisi käyttää havaintomateriaalina käsitetaiteen klassikoita, esimerkiksi René Magritten Ceci n'est pas une pipe (1928–29) tai Joseph Kosuthin One and Three Chairs (1965)? Tätä kautta kuulisimme tulevaisuudessa taatusti vähemmän puhetta ”postmodernista tekotaiteesta” ja voisimme keskittyä itse asiaan: lapsi antropologina, lapsi ympäristötaiteilijana, lapsi yhteisötaiteilijana ja myös lapsi ihan perinteisenä taiteilijana, joille riittää kynä – tai vaikkapa kamera – ja jolle pitää vain taata se keskittynyt aika, minkä maailman löytäminen aina vaatii. Resursseilla varustettu kuvismaikka on yksi parhaista mahdollistajista tätä kautta syntyvän hyvän elämän etsimiseen. Kuvis ei ole koskaan ”vain jotain kivaa”. 

Kliseisiin on useimmiten paha lopettaa, mutta teen nyt ihan tarkoituksella juurin niin. Tämä kirja kuuluu jokaisen taiteenrakastajan hyllyyn.

Jääviyssyistä mainittakoon, että kirjoittaja on kahden kuvismaikkana toimineen kuvataiteilijan lapsi.

Jukaistua 739 & Näyttelykuvia 1022 & Luettua 135: "Minä olen nyt vaaraton"

Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) tuoreen näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös Parvs Publishingin julkaisema kirja My Way & The Highway hänen uudemmasta tuotannostaan. Siinä on Altti Kuusamon hienostunut ja paneutunut laaja essee Weckmanin tuotannosta ja Weckmanin ytä pohtivat jälkisanat omasta tuotannostaan. Minun osuuteni jäi vähän taustoittavamaksi ja jutustelevammaksi vietteyämme hauskan kolmituntisen hänen kanssaan kotonani ja nauha pyörien: 

"Minä olen nyt vaaraton"

Jan Kenneth Weckman muistelee hieman haikeana aikoja, jolloin verbi ”olla” oli vielä kunniassaan. Sen sijaan, että teos nykyään useimmiten ”käsittelee” jotain, ennen se vain ”oli” jotain. Käsitteleminen antaa vapauden tehdä mitä tahansa, koska se tarjoaa vastaansanomattoman valekaavun, tilaisuuden tarvittaessa puhua joko postmodernista tai dekonstruktiosta – puhumattakaan ironiasta. Tosin ei ironiakaan ole Weckmanille aivan vieras laji.

Mietin tätä seikkaa jo silloin, kun Weckman piti Galleria Heinossa vuonna 2011 ikään kuin retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli vain uusia töitä. Esillä oli pelkästään muistikuvina toteutettuja versiota vanhoista töistä. Yhtenä tavoitteena hänellä oli ”jonkinlainen näkymätön kokonaisuus, ikään kuin totuus”. 

Atropos, 2015.

Koin Weckmanin jääneen tohtoroitumisensa jälkeen teoreettisen ajattelunsa vangiksi. Näin taidemaailma toimii: se haluaa lineaarisia tarinoita, joissa on taitekohtansa, ja usein se haluaa nähdä taiteilijan ”syventävän” teemojansa tai olevan ”uskollinen” niille. Jos taiteilija muuttui, sitä syytä tarkastella hänen ”kehittymisensä” kautta. Weckman ei ole toiminut koskaan rauhallisen evoluution edustajana vaan pikemminkin kuin mutaatiomaisena muutosvoimana, eikä vuoden 2011 retrospektiiviäkään ole ehkä syytä tarkastella varsinaisesti endogeenisten kehityskulkujen, siis kuin sisäsyntyisten ja taiteilijalle taiteilijuudessaan ”luonnollisiksi” koettujen kehityskulkujen kautta. Hän itse on todennut (Seitsemän maalauksen katsominen, 2005): ”Oma työni maalauksen ja kuvien suhteen on ollut kulkemista edestakaisin empimisen ja paluun välillä.” 

Keskusteltuani hänen kanssaan hän halusi kuitenkin korostaa haluaan kuulua johonkin yhteisöön, olla osana jotain – tähän vaikuttaa epäilemättä myös yli 20-vuotinen toiminta taideopettajana. Hän itse korosti sitä, hänen taidehistoriallinen tietoisuutensa alkoi varsinaisesti kehittyä siitä, mitä hän puhui oppilaille heidän keskeneräisten teostensa äärellä. Siitä miten hän joutui kesken prosessin miettimään sitä, mitä taide on ollut. 

Muistan kuinka innostunut olin vuoden 2011 näyttelystä ja toin sen myös esiin siitä kirjoittamassani lyhyessä kritiikissä (Kauppalehti 10.10.2011). Minäkin olin jo tuolloin Weckmanista kehittyneen tarinan vanki, koska tohtoroituminen vuonna 2005 antoi hänen teoksilleen uuden kontekstin, missä niihin piti selvästikin suhtautua taiteilijan statuksen muutoksen myötä ikään kuin vakavammin – niiden mahdollinen teoreettisuus tunnistaen. Kirjoitin tuolloin lauseen, jota en enää allekirjoita: ”Tohtorintutkinnon teoreettinen rimpuilu, joka varsinkin Weckmanin osalta tuntui erityisen raskaalta, tuotti usein maalauksia, joiden piti lähinnä todistaa jotain.” Jälkikäteen voisin ajatella pikemminkin, että hänellä oli vapaus ja tekosyy pohdiskella sitä kaikkea, mitä maalaus voi olla.

Uskoin, että Weckman oli hakenut erilaista totuutta kuin minä tuolloin löysin: ”Yhden totuuden Weckmanin soisi ainakin tajuavan. Hänen uudet maalauksensa osoittavat nimittäin sellaista rentoutta ja vapautuneisuutta, mitä en muista häneltä 2000-luvulla nähneeni.” Luokittelin ne jopa uudenlaisen, retrospektiivisestä luonteesta huolimatta tekijyyden hylkäävän ajattelun piikkiin todetessani: ”Nyt ne onneksi todistavat lähinnä omasta maalauksellisesta olemisestaan.” Ajattelin tuolloin varmaankin surrealistien suosiossa ollutta automaattikirjoitusta: onhan surrealismi se ainoa ismi, johon Weckman on yhdistetty – joskus nuoruudessaan. Jos ei sitten oteta huomioon Henry Wuorila-Stenbergin (Hämärän näkijä, 2013) tokaisua siitä, miten tuhoisaa Weckmanille oli siirtyä postmodernistiksi. Luulen, että Wuorila-Stenberg teki saman virhetulkinnan kuin minä. 

Näytös, 2015.

Suhteessa ismeihin Weckmanin ura ei noudattele kuitenkaan mitään totuttua kaarta. Opiskeltuaan vuoden Vapaassa Taidekoulussa ja valmistuttuaan sitten Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1973 hän itse asiassa katkaisi hyvin alkaneen uransa vuosiksi. Hän piti varhain kaksi näyttelyä: Strindbergillä vuonna 1969 ja Taidegraafikoilla vuonna 1970 – mikä oli tuohon aikaan vielä opiskelijalle vähän sopimatontakin. Vapaassa hän vain piirsi mallia, vaikka muisteleekin lämmöllä sen harrasta ilmapiiriä ja ”herrasmiestaiteilija” Kauko Hämäläistä (1928–86). Suomen Taideakatemian kouluun hän pääsi pelkillä piirustuksilla. Maalausta opettivat Eva Cederström (1909–1995) ja Anita Snellman (1924–2006), mutta eivät he hänestä taidemaalaria tehneet. Varhainen tukija oli taidegraafikko Simo Hannula (s. 1932), joka potki Weckmania alkavalla uralla eteenpäin. Yhtenä esikuvanaan hän muistelee nykyisen taidemaailman jo miltei kokonaan unohtanutta surrealisti Max Salmea (1931–1995). 

Weckman ei koulun jälkeen kuitenkaan astunut mihinkään taidemaailmaan: ”Olin käynyt taidekoulun, mutta olin taiteilijan uran kannalta täysin umpikujassa.” Hän alkoi sen sijaan elää ”hippikauttaan”, oli perustamassa legendaarisia Oraansuojelijoita ja Kasvista, teki horoskooppejakin. Leipänsä hän tienasi sairaalan apumiehenä, lääkintävahtimestarina ja lopulta Siuntion kylpylän vastaanottopäällikkönä. Ehtipä Weckman vuorotella ambulansissakin Taavi Kassilan toimiessa kuskina.

Puhe, 2015.

Paluu kuvataiteeseen tapahtui kirjoittamisen kautta. Söderström julkaisi hänen runokokoelmansa Du, stanna här vuonna 1978. Kirjoitusprosessin myötä hän oli myös ryhtynyt piirtämään ja piti ensimmäisen näyttelynsä kahdeksaan vuoteen Taidegraafikoilla samana vuonna. Hän osallistui myös vuoden 1978 Nuorten näyttelyyn ja sai heti Suomen Taideyhdistyksen jakaman arvostetun dukaattipalkinnon. Näin hän tuli uudestaan taidemaailmaan kuin puskista.

Oletan – ja niin hän itsekin olettaa – että poissaolo poliittisesti kuohuvasta 1970-luvun taidemaailmasta tuotti muun muassa sen, että hänet valittiin Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi vuonna 1984 – samana vuonna hänet valittiin myös ensimmäistä kertaa valtion taideteostoimikunnan jäseneksi. Hän ei ollut ryvettynyt niissä taistoissa, joissa ei toisinaan vuosiin herunut minkäänlaista anteeksiantoa ja joista nykypolvet tietävät aivan liian vähän. Oleellista on varmaan myös se, että oli saanut pysytellä erillään myös tyylillisistä taistoista. Häntä ei ollut lokeroitu, joten se tietty vapaus, mitä hän on saanut ja kyennyt harrastamaan koko uransa ajan, alkoi jo tuolloin. Ainoa lokerointi, joka tapahtui jossain vaiheessa 1990-lukua oli se vaihe, jolloin vanheneva miestaiteilija oli se taidemaailman epäkiinnostavin tekijä, mutta tästäkin varmaankin aktiivinen nuorten kanssa opettajana toimiminen on ollut yksi pelastuksista. Weckman kertoo kokeneensa hetkellisesti sen vaikean vaiheen, mutta ei niin voimakkaasti, että olisi edes ollut vaarassa katkeroitua, niin kuin joillekin taiteilijoille on valitettavasti käynyt. Nyt kun hän on jättänyt kaiken opetus- ja järjestötoiminnan, hän on jälleen saavuttanut sellaisen vapauden, jota tuskin kukaan voi enää riistää: ”Minä olen nyt vaaraton”, hän toteaa itse. 

Vanhat kuilut on muutenkin hänen mukaansa ylitetty. Vanhemmat taiteilijat ovat alkaneet kiinnostaa, eikä Pierre Bourdieun aikoinaan esittämä taistelu kentän hallinnasta ole välttämättä enää täysin kurantti ismien poistuttua ja nykytaiteeksi nimetyn taiteen tyylillistyttyä vain hiipuvaksi ismiksi. Kenttä on vapaampi ja uutta nykytaidetta ei ehkä tule taiteen sulautuessa sosiologian ja filosofian lisäksi uudella tavalla omaan historiaansa. 

Olen itsekin toiminut 1980-luvulta opettajana, tutorina ja lopputöiden tarkastajana ja käytän usein varsin käytännöllisiä esimerkkejä nimiä mainiten. Niinpä ajattelin tehdä sen nyt kirjoittajanakin. Olin viime vuonna Lahden taideinstituutissa tutoroimassa ja otin erään ristikkomaalarin – grid, josta Altti Kuusamokin Weckmaniin liittyen kirjoittaa – kanssa puheeksi sen, miten hänen työnsä toivat mieleeni jotkut Weckmanin varhaisemmat ristikot ja niiden metamorfoosit. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan Weckmanista, mutta seuraavana aamuna tupakkapaikalla hän kertoi innostuneena googlettaneensa Weckmania yöllä ja löytäneensä uutta innoitusta ja kokeiltavaa materiaalia omaan työhönsä. 

Näin Weckman on tietämättäänkin osa laajempaa yhteisöä.

***

Sitä paitsi näyttely oli hieno. Vielä pakottomampi kuin edellinen, samalla kuitenkin itsetietoinen ja haastava. Kyllä Weckman on vielä vähän vaarallinen.

Julkaistua 698 & Luettua 134: Käsittelen tätä kirjaa

Arkkitehti (4/15) tilasi minulta arvion Martin Paneliuksen, Risto Santin ja Jarkko S. Tuusvuoren Käsikirjasta (Teos 2013) – sinänsä varsin ilahduttavaa, että kirjat eivät aina tunnukaan vanhenevan niin oletetusti, ja vähän vanhemmistakin kirjoistakin voi joskus kirjoittaa:

Käsittelen tätä kirjaa

Käsillä oleva kirjaa on vaikea käsitellä. Yli 750-sivuinen kirja on esineenä raskas, eikä sitä ole mukava lukea sängyssä – se ei tahdo edes pysyä käsissä. 

Kirjaa on myös vaikea käsitellä kriittisesti, sillä siinä on niin paljon monitieteellistä asiaa kädestä, ettei asiantuntemus riitä sen kriittiseen tarkasteluun. Se on myös niin täynnä eri tieteenalojen käsitteitä etymologisine sivupolkuineen, että jo viikon kuluttua kykenee muistamaan niistä vain murto-osan – saati että olisi edes käsittänyt likikään kaikkea. Siksi se onkin nimensä mukaisesti käsikirja: kirja jossa on niin paljon keskitettynä tietoa yhdestä aiheesta, että se on laitettava hyllyyn odottamaan tulevaisuuden tarpeita. Lukuelämykseksi siitä ei ole: se on jankkaava, kirjoittajiensa maneereilla – tämänkin sanan etymologia lähtee kädestä – raskautettu. Ilmaisua ”käsillä oleva kirja” on esimerkiksi käytetty useita kymmeniä kertoja. Kirjan olisi helposti voinut lyhentää jopa puoleen.

Käsikirjan kirjoittajista kaksi on emeritusprofessoreita: neurologiasta Martin Panelius ja anatomiasta Risto Santti. Erityisasiantuntijoita nuorempi Jarkko S. Tuusvuori on puolestaan filosofi, toimittaja ja kääntäjä. Joukkueen koostumus on hedelmällinen, ja siksi lukukokemus oli tietystä puuduttavuudestaan huolimatta kiehtova ja myös varsin elämyksellinen.

Harvoin olen lukiessani ollut niin toiminnallinen: tein kädelläni erilaisia liikkeitä, kokeilin lihasryhmien toimintoja ja erilaisia tarttumisotteita ja mielikin alkoi toimia vireästi. Koska kirjassa oli niin paljon asiaa ja sitaatteja, aloin etsiä siitä jopa tietoisesti puutteita ja keksinkin yhden: suomalainen kevyt musiikki olisi tarjonnut loputtoman määrän siteerattavaa käsi kädessä kulkemisesta aina hadrdcore punk -yhtyeeseen Terveet Kädet. 

Mutta tyyliseikat sikseen. Käsikirja on sekä mahtava tietopaketti kädestä, sen rakenteesta, evoluutiosta ja toiminnasta että sen filosofisesta ja kulttuurisesta merkityksestä ja ehkäpä myös puolustuspuhe kädelle sen tulevaisuuteen liittyen – niin kädettömiksi olemme käyneet. 

Kreikkalaisen filosofi Anaksagoraan mukaan juuri kädet tekevät ylimmästä olennosta ylimmän. Aristoteles näki puolestaan kädet nimenomaan järjen työkaluina. Käsien ja järjen hierarkkisuuden ongelmaa käsikirjallisuus on joutunut käsittelemään, eikä ratkaisua tietenkään ole syntynyt. Käsin tekemisen ja käsien vapauttamisen välinen juopa tuntuu nykyään vain vahvistuvan. Kuten kirjoittajat toteavat, ”hitaudella, hankaluudella tai harmillisuudella on paha oikeuttaa uusia kojeita tai konsepteja, mutta pitkälti niihin perustuu kesämökkien, kasvimaaviljelyn, savusaunan, vaellusreittien, romaanikirjallisuuden ja saappaanheiton sinnikäs viehätys”. 

Olen jo vuosia kärsinyt jännetuppitulehduksesta, siis käsieni käyttämisestä lähinnä pelkästään tietokoneella ja väärissä asennoissa. Samaan aikaan innostukseni ostaa käsin tehtyä kasvaa vuosi vuodelta – leipänikin on usein artesaanileipää. Nyt haluan heittämään leipiä ja lähteä miettimään sitä, miten juuri kädellä heittämisen rooli ihmisen evoluutiossa saattaa olla se merkittävä askel. Haluan käsittää tämän sekä elämyksellisesti itseäni tarkkaillen että käsitteellisesti sitä pohtien. Tällaisia herätteitä Käsikirja tarjoaa loputtomasti. Intialaista päähierontaakin täytyy ilmeisesti kokeilla. Kirja puhuu ajatuksia herätellen myös koskettamisen kulttuurisesta merkityksestä.