Tuorein Taidekin oli ilmestynyt sillä aikaa, kun käväisin Iissä. Lehdessä oli vain yksi arvosteluni. Kai se on tunnustettava, että Georg Baselitzin (s. 1938) näyttely Helsingin taidemuseossa teki vaikutuksen:
Georg Baselitz, Kultainen tähti, 2007.
Kuoliko maalaustaide Kuopiossa?
Georg Baselitz: Baselitz Remix
Benjamin Katz: Baselitz
Helsingin taidemuseo 16.4. – 1.8.
Olen aina hymyillyt sille, kun puhutaan ”maalauksen kuolemasta” – mitä tehdään usein. Olen ymmärtänyt puheen filosofiset perusteet mutta olen samalla optimistisesti ajatellut, että kyllä kunnon maalaukselle aina perusteet löytyvät. Ja pitäähän kapitalismi kuitenkin rattaat pyörimässä.
Arthur C. Danton mukaan ismit tarjosivat peräkanaa oman vastauksensa siihen, mitä taide on. Ismien loputon seuraanto söi kuitenkin itsensä, enkä pysty kuvittelemaan, että esimerkiksi uutta ismiksi muodostuvaa ekspressionismia voisi enää kehittyä. Uskon Ernst Billgreniä, joka kirjassaan Mitä on taide? (Teos 2010) toteaa: ”Arvelen että taiteen käsite itse asiassa katosi 1960-luvulla, mutta me emme osaa vielä oikein suhtautua siihen.” Rytäkässä kuoli varmaan erityisen voimakkaasti juuri maalaustaide, jota Billgrenkin edelleen menestyksekkäästi harjoittaa.
Auran menettämisestä taiteen kuolemassa ei kuitenkaan ole kyse. Komea ns. museokokoinen maalaus tuottaa edelleenkin mystisen ainutlaatuisuuden tunteen, vaikka hyvin tietäisikin, että samanlaisia isokokoisia maalauksia on samalta taiteilijalta joka Guggenheimissa ja Deutsche Bankissa. Tällaisia taiteilijoita olen tänä vuonna nähnyt Helsingissä jo kaksi: Kiasmassa Olav Christopher Jensen (s. 1954) sekä Helsingin taidemuseossa nyt vanhempi ja isompi stara Georg Baselitz (s. 1938). Molemmat tekevät häkellyttävän komeaa jälkeä ja aiheuttavat samanlaisen pinnallisen herooisuuden tunteen, josta ei oikein osaa sanoa, että onko se yleisön halveksimista vai onko se vain oikean maalarin suvereenisuutta.
Jensenistä en vakuuttunut, mutta Baselitz veti puoleensa. Kävin näyttelyssä lopulta kolme kertaa, eikä teosten voima huvennut mihinkään – ei myöskään niiden teosten, jossa Baselitz oli lähestynyt 2000-luvulla vanhempien teostensa teemoja.
Näyttelyssä esillä olevassa hienossa – mutta katsojalta tunnin aikaa vaativassa – Heinz Peter Schwerfelin videossa Baselitz toteaa, että hän ”käyttää kuvaa aikomuksiinsa tietämättä kuitenkaan sitä, ovatko ne taidetta”. Hän sanoo myös, että teoksen sisällöt ja aiheet ovat vain toteamuksia, kuten esimerkiksi: ”Tämä on hevonen.” Näin niitä voi katsoakin, ja unohtaa näyttelyluettelon Éric Darragonin snobbailevan pilkunviilaamisen. Onhan se nyt ihan sama, tapahtuiko joku asia todellisuudessa vuonna 1984 vuoden 1982 sijaan. Enkä edes muista enää, mikä asia se oli.
Tästä huolimatta toinen tapa on tietysti historiallinen, mitä tukee myös Benjamin Katzin (s. 1939) hieno mustavalkoinen valokuvanäyttely. Katz on seurannut Baselitzia pitkään ja päässyt lähelle.
Baselitzin uudempiakin töitä voi katsoa historiallisesti. Kuin hän kehottaisi: tältä näyttää minun vanhempi taiteeni juuri nyt katsottuna – se taide, jonka myötä maalaustaide kuoli. On se vahva tunne, kun katsoo kuolevaa hevosta.
Sillä näinhän se oikeasti taitaa olla. Nyt olen vihdoin saanut ahaa-elämyksen. Luulen, että kaikki taiteen muodot kuolivat samoihin aikoihin kun Neue Wilde ja transavantgade – tai vaikkapa vähän vitsikkäästi kuopiolainen ekspressionismi. Musiikkikin kuoli tuolloin. Hiphopin jälkeen kaikki on ollut silkkaa retroa.
Mutta on sitä vain jostain syystä hienoa katsoa, vaikka maalauksen kuolemasta tulevat kertomaan myös näyttelyn katastrofaaliset kävijäluvut, joista kaupungin taidemuseoonkin hiljalleen ujuttautuva kapitalismi ei varmaan tykkää. Olin nimittäin kolmena käyntikertanani koko ajan museon ainoa asiakas.
