Tiedotteen mukaan tekijät hakevat jollain tavalla "interaktiivisuutta, prosessia ja dialogia", mutta minulle heidän keskinäinen yhteytensä jäi kokonaan hahmottumatta – vähän viileeksi jäi koko juttu.
Abstraktia ja konstruktivistista valokuvaa tekevä Grewe on teemoiltaan vähän kuin Ola Kolehmainen (s. 1964), mutta vain ehkä hieman tylsempänä versiona:
Junghanns oli täyttänyt yhden huoneen meriaiheisilla minimalistisilla installaatioillaan – oli valokuvaa, videota ja esiin vedettäviä (miksi?) valolaatikoita:
Hän ikään kuin "vangitsee ajan kulkua", mutta lopputulos näytti vain nykytaiteen näköiseltä nykytaiteelta. On näitä ei-vedutamaisia merikuvia nähty ehkä jo tarpeeksi.
Kieltäydyn olemasta nationalistinen, mutta Aiha oli selvästikin kiinnostavin tästä kolmikosta. Hänen uudet veistoksensa ovat jotenkin rumankauniita; niiden Kiinassa tuotettu synteettinen aine on Aihan antaman pinnan ja kiillon kanssa jotenkin perversillä tavalla kiinnostava. Olisi itse asiassa ollut hauska nähdä hänen teemaa myötäileviä piirustuksiaankin enemmän. Kolmi- ja kaksiulotteisen pinnan rinnastaminen näissä orgaanisuutta tavoittelevein mutta kuitenkin epäluonnollisten veistosten kanssa tuntui aika kiinnostavalta:
Vähän tyhmäähän se on todeta, että Aiha olisi voinut täyttää Boxin yksinäänkin ja tehdä hienon näyttelyn, mutta juuri tältä minusta tuntui.
