Julkaistua 574 & Näyttelykuvia 928: Vaikutelmia lajien väleissä

Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupungissa (38/14) juttuni Marjukka Vainion (s. 1953) näyttelystä Suite Debussy (13.9.–12.10) Galleria Heinossa:

Vaikutelmia lajien väleissä

Kuvataiteessa impressionismilla on ollut vankka asema ja edelleenkin iso kannattajakuntansa. Taidemaalari Claude Monet (1840–1926) innoittaa edelleenkin sekä katsojia että yhtälailla nykytaiteilijoita. Musiikissakin taitaa ainakin osittain olla samoin, sillä maineikkaimman musiikin impressionistin Claude Debussyn (1862–1914) asema musiikin historiassa on vakaa.

 Kun eräs nykytaiteemme jo tunnustetuista mestareista, valokuvataiteilija ja taiteilijaprofessori Marjukka Vainio (s. 1953) tarttuu Debussyn innoittamana kameraansa, herää katsojalla tietysti ennakko-odotus uudenlaisesta Vainiosta. Vainiohan on tunnettu omalaatuisista kasvikuvistaan, jotka menevät hyvin lähelle kohdetta, usein häkellyttävällä intensiteetillä. 

Nimet ja sanat määrittävät usein katsomiskokemusta. Minäkin olin varautunut näkemään utuisia tai toisaalta auringonkilossa kylpeviä lumpeita. Olin kuvitellut mielessäni sen, miltä impressionismin tulee näyttää. 

Pivoine 1, 2013.

Tämä tuotti oikeastaan aika hauskan havainnon. Ei impressionistisen musiikin kuvallinen tulkinta edellytä kuvataiteen impressionistisen muotokielen omaksumista. Vainion kuvat eivät ole ulkoilmamaalausta, ne eivät ole tästä maailmasta. Hänen kukkansa elävät edelleenkin leijuen oudossa avaruudessa. Ne eivät esitä hetkellistä vaikutelmaa, joka perustuisi taiteilijan havaintoon ja tuohon havaintoon vaikuttaviin illusorisiin ulottuvuuksiin, vaan pikemminkin taiteilijan rakentamaa hetkellistä vaikutelmaa. Vainio esimerkiksi käyttää fotogrammia, valottaa kasvinosia ja esineitä suoraan valoherkälle pinnalle. 

Tietyllä tavalla Vainio käsittelee kuitenkin samoja teemoja kuin impressionistinen maalari: tilallisuutta, liikettä, ilmavuutta, keveyttä ja läpikuultavuutta. Kaikkien näiden tuottamia vaikutelmia. Mutta hän lisää siihen analyyttisemman osaamisensa valon, kemian ja optisten ilmiöiden suhteen.
Kenties juuri Debussyltä tulee mukaan kuitenkin myös riitasointujen käyttö: Vainion teokset eivät kaikessa kauneudessaan ole pelkästään harmoniaan pyrkiviä. Monessa teoksessa katsoja törmää yksityiskohtaan, jolla on myös häiritseviä ominaisuuksia. 

Vainio lähestyy tietyllä tavalla maalauksellisuuttakin: varsinkin tummataustaiset työt tuovat mieleen alankomaalaiset 1600-luvun kukka-asetelmat – tuskin tahattomasti. Tässä piilee myös sudenkuoppa, jota Vainio kiertelee. Alankomaalaisen taiteen 1600-luvun kultakausi oli myös sitä aikaa, jolloin porvarilliset, uskonnosta tai hoveista riippumattomat taidemarkkinat alkoivat kehittyä. Taiteesta tuli porvariskotien seinillä riiputettavaa omaisuutta. En mahda sille mitään, että osa Vainion töistä alkaa ylenpalttisessa viehkeydessään muistuttaa sisustustauluja. Varsinkin ne, joissa on mukana silkkinauhoja.

Deux dahlias et ruban de soie, 2014.

Karistin kuitenkin tämän ajatuksen pois kuvitellen, että Vainion historiatietoisuus tulee mukaan pienenä ironisena sivuvireenä. Uskoisin hänen leikittelevän taidehistorian ja visuaalisten konventioiden elementeillä samoin kuin runoilija Stephane Mallarmé (1842–1898) – joka inspiroi Debussytä tulkintoihin – leikitteli sanoilla ja vokaalien väreillä. Toivottavasti olen oikeassa.

Julkaistua 554: Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tämän aamun Helsingin Sanomissa ilmestynyttä juttua en olisi koskaan halunnut kirjoitaa. Tapsa oli hyvä ystäväni. Mutta onneksi toinen hyvä ystäväni, Timo Setälä, otti Tapsasta hienoja kuvia Galleria Ortonin viimekesäisen Salvelan kesä V:n ripustajaisissa ja avajaisissa. Juuri tällaisena Tapsaa on hyvä muistaa: seestyneenä ja optimistisena, hiljaa myhäilevänä.

Julkaistussa jutussa oli harmillisesti yksi virhe, jonka olen alla korjannut. Kopioin tiedon lainkaan miettimättä suoraan Hesarin aiemmasta uutisoinnista: ei Tapsa ollut kuollessaan 62-vuotias vaan 61-vuotias.

Lopun Reino-tossut voi tuntua oudolta, mutta se oli hyvin kuvaavaa Tapsan itsestään huolehtimattomuudelle, ja kerronpa tässä vielä jutun lopun, kun ei lehdessä voi liikoja jaaritella. Kun siirryimme – yhteinen ystävämme oli muuten kuvanveistäjä Heimo Suntio – Moderna Museetin näyttelystä kaupungille syömään ja vinyylikauppaan (Tapsa oli intohimoinen musiikin harrastaja), ylitimme sateessa vilkasliikenteistä Långholmsgatania Södermalmissa, mikä oli aikamoista urheilua Tapsallekin tossuissaan ja autoja väistellessään, varsinkin kun olimme juoneet muutaman calvadosin museon kahvilassa, niin eiköhän yksi tukholmalaisnainen pysäyttänyt meidät kesken kaiken, koska hän oli huomannut Tapsan tohvelit ja halusi tietää, mitä ne olivat ja mistä niitä saa ostaa. Varsinainen trendsetter tämä meidän Tapsa!

Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tapani Mikkonen 1952–2014

 

Taidegraafikko Tapani Mikkonen kuoli 61-vuotiaana Jorvin sairaalassa 10.9.2014. Hän syntyi Joensuussa 26.12.1952, ja vietti lapsuutensa Lieksassa. Siellä hän innostui nuoruutensa rockkulttuurin visuaalisuuteen ja toteutti jo varhain ensimmäisen julkisen teoksensa: paikallisen diskon sisustuksen. 

Mikkonen opiskeli Oriveden opistossa, Lahden taideinstituutissa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Työuransa hän teki ensin Helsingissä ja sitten Espoon Nallenpolun taiteilijatalossa vuodesta 2000.  
Mikkonen aloitti 1970-luvun tyyliin realistisena työläiskuvaajana, mutta 1980-luvulle tultaessa hänen suhteensa kuvataiteeseen muuttui. Hän siirtyi maisemaan, väliin miltei abstraktiin, sitten monipuoliseen symboliseen ilmaisuun ja ryhtyi käyttämään värejä Myös teoskoot suurenivat. Mikkonen itse muisteli halunneensa vedostaa niin suurelle paperille kuin mahdollista, ”nostaa grafiikan seinälle” – hänen uransa alkuaikoina grafiikkaa esitettiin yhteisnäyttelyissä usein vain vitriineissä. Mikkonen onkin yksi niistä pioneereista, jotka nostivat grafiikan tasavertaisena ilmaisumuotona muiden kuvataiteiden joukkoon. Hän oli intohimoinen grafiikan puolestapuhuja ja rohkaisi aina nuorempia kollegojaan. Hän toimi muun muassa Grafiris-työpajassa ja myöhemmin grafiikanpaja Imprimossa. 

Mikkonen näytti, että grafiikka voi olla jopa julkisten tilojen monumentaalitaidetta. Skanskan pääkonttorissa sijaitseva, kolmeen kerrokseen kohoava Vuosituhannen muistiinpanoja (2001) on edelleenkin suurin suomalainen graafinen teos. 

Mikkonen matkusteli paljon ja imi vaikutteita muun muassa japanilaisesta puupiirroksesta ja tussipiirustuksista, joita hän itsekin teki. Tärkeitä olivat myös kokemukset espanjalaisista luolamaalauksista ja 2000-luvulla afrikkalaisesta kulttuurista. Hän vieraili Länsi-Afrikassa useampaankin kertaan ja teki ison mosaiikkiteoksen suomalaiseen Villa Karon kulttuurikeskukseen Beninissä.

Mikkonen oli monipuolinen taiteilija, joka myös maalasi paljon, vaikka ei usein maalauksiaan esittänytkään. Hän oli armoton työnarkomaani ja maalasi esimerkiksi viimeisessä residenssissään, Kolin vastarannalla Vuonislahdessa talvella 2012 kahden kuukauden aikana 80 öljymaalausta. Hän kävikin lapsuutensa Pohjois-Karjalassa melkein vuosittain piirtämässä ja maalaamassa. 

Mikkonen sai vuonna 1981 Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon. Vuonna 2003 hän sai vastaanottaa kuvataiteen valtionpalkinnon. Hän teki useita julkisia teoksia, ja hänen töitään on kaikissa Suomen merkittävissä julkisissa kokoelmissa. 

Mikkonen oli väliin surullisen hahmon ritari eikä aina jaksanut huolehtia itsestään, ei avata laskuja tai ajaa partaansa, mutta taiteen katsojana ja keskustelijana hän oli aina intohimoinen. Eräänkin kerran lähdimme yhteisen taiteilijaystävämme kanssa Tukholmaan katsomaan J.M.W. Turnerin, Claude Monet’n ja Cy Twomblyn näyttelyä – Mikkonen tallusteli aamulla jalkoihin tökkäämissään Reino-tossuissa tammikuisia ja räntäsateisia katuja, kun siirryimme kapakkaan analysoimaan näkemäämme. 

Surumielisyys onneksi hälveni viimeisenä vuotena: hänestä tuli isoisä, täysraitis ja hän valmisteli vimmaisesti tammikuista näyttelyään, josta on nyt siis tuleva muistonäyttely.

Näyttelykuvia 553 & 554 & 555 & 556: Taidetta risteillymatkailijoille

Elämä on ollut viime aikoina yhtä Guggenheimia ja myös vähän liikaa kirjoitushommia, joten blogipäivitykset ovat taas jäljessä – siinä määrin kun nyt olen edes taidetta seurannut. Palaan kuitenkin vielä viime viikolle ja tiistaihin, jolloin pääsin hetkeksi pois suomalaisesta taide-elämästä.

Lähdin nimittäin Guggenheim-seminaarin jälkeen kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan, jossa tavoitteena oli Moderna Museetin Turner, Monet, Twombly – Sent måleri (8.10.2011–15.1.2012) – eikä oikeastaan mikään muu. 

Niinpä matkustimme läpi yön laivalla Tukholmaan ja otimme heti aamulla satamasta taksin suoraan museoon, jotta saisimme jonot minimoitua.

Selvisimmekin hyvin ennen jonojen kasvua, ja niinpä saimme paneutua rauhassa J.M.W. Turnerin (1775–1851), Claude Monet'n (1840–1926) ja Cy Twomblyn (1928–2011) kunkin myöhäisemmästä tuotannosta koottuun näyttelyyn, jossa oli haettu erilaisten ulkoisten teemojen kautta muun muassa subliimia, vanhenemista ja luopumista.

Kriitikkokin leikkii joskus lapsellisia leikkejä. Kiertäessäni näyttelyn viimeistä kertaa mietin, että minkäköhän työn ottaisin mieluusti omalle seinälleni. Voittajaksi selvisi Twomblyn Wilder Shores of Love (1985). Enkä taatusti osaa eritellä syytä tähän valintaan. Aika lähelle tuli Turnerin pieni skissi Tyyni meri ja etäisiä harmaita pilviä (1840–5?):

  
Monet'sta en ole ole koskaan ollut ihan hullaantunut, mutta Turner ja Twombly tekivät minuun tosi voimakkaan vaikutuksen. On mainittava, että en koskaan esimerkiksi ole kunnolla tutustunut Lontoon laajaan Turner-tarjontaan, ja Twomblyäkin olen aiemmin nähnyt ainoastaan yksittäisinä töinä. Oli sitä paitsi hienoa nähdä maalausnäyttely, joka oli kuratoitu vähän oudommasta näkökulmasta ja joka sai ihan uudenlaisia tyylisuuntien rajoja ylittäviä siltoja aikaiseksi.

Heimo Suntio (s. 1955) ja Tapani Mikkonen (s. 1952) ihastelemassa Twomblyn jättimäistä neliosaista teosta Quattro Stagioni (1993–95).

Ja kun aikaa oli tarpeeksi, Suntio innostui kuuntelemaan myös sitä tapaa, miten Modernassa lapsille maalaustaiteen katsomista opetettiin.

Tuli taas vähän kateellinen olo. Kaiken Guggenheim-hypetyksen jälkeen herää niin yksinkertainen kysymys: miksi meilläkin ei voisi olla tällaista hyvää taidemuseota, jonka substanssi vastaisi itsekseen kaikesta brändäyksestä ja pakottaisi ihmiset tulemaan luokseen katsomaan vain taidetta? Tallinnan Kumukin alkaa olla jo samanlainen. Miksei Helsingin taidemuseokin voisi olla tätä?

Tätä mietiskelin juodessani espressoa ja grappaa. 

***

Vaan eiköhän Suntio huomannut, että tuollahan on vielä joku valokuvanäyttely (emme olleet siis suorittaneet ennakkoon mitään tiedustelutoimintaa vaan lähdimme pelkästään ex tempore katsomaan yhtä näyttelyä). Ja niinpä siellä olikin aika raju kattaus: salikaupalla jättimäistä kokoelmanäyttelyä En annan historia – Fotografi ur Moderna Museets samlingar (1.2.2011–19.2.2012):

Näyttely oli vähän liikaa keskittymiskyvylleni, koska olin käynyt Turner etc. näyttelyn jo kolmesti läpi, mutta toisaalta oli hauska vaellella saleissa ja poimia sieltä täältä vanhoja ja uusia mestareita. Ja niitähän piisasi 1840-luvulta näihin päiviin asti. En minä itse asiassa ole koskaan nähnyt elämässäni näin hienoa valokuvanäyttelyä, jossa oli ihan kaikkea: August Sanderista (1876–1964) Hiroshi Sugimotoon (s. 1948) tai vaikkapa Irving Pennistä (1917–2009) Diane Arbusiin (1923–1971). Modernassa kokoelmat muodostavat vankan kulmakiven museon toiminnalle.

***

Ja tulihan sitä ohimennen nähtyä Cecilia Edelfalkin (s. 1954) pieni Moment-näyttely (20.9.2011–12.2.2012), jossa taiteilija kuvaa itseään ja omaa oeuvreaan monitasoisesti: 
 

***

Ja jaksoin katsoa vielä Ulf Rollofinkin (s. 1961) Moment-näyttelyä (8.11.2011–12.2.2012), jossa oli varsin väkivaltainen mutta oudon kaunis tunnelma:

Suntio lähti vielä viidenteenkin näyttelyyn (Ynglinggatan 1, 25.11.2011–22.2.2012), jossa esiteltiin legendaarisen ysärigallerian toimintaa, mutta minulta loppuivat voimat, ja otin Mikkosen kanssa cavan baarissa. On se kummallista, että yhdessä museossa voi olla näin paljon taidetta.

Sitten levykauppaan (Micke's), josta löysin sikahalvalla Wilson Pickettin Atlantic-vinyylin Hey Jude (1969; kuunnelkaa nimibiisi tästä linkistä):

Sitten thaimaalaiseen ravintolaan syömään ja sitten takaisin laivalle. Ennen nukkumaanmenoa otin vielä kannelta Sugimoton kunniaksi valokuvan:

Taide siis voi todellakin olla "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten Janne Gallen-Kallela-Sirén Guggenhem-seminaarissa hehkutti. Se voi olla sitä jopa risteilymatkailijoille ja jopa Ruotsissa.

Näyttelykuvia 174 & 175: Avajaishuumaa

En käy kovinkaan usein taidenäyttelyiden avajaisissa. Kun yrittää käydä mahdollisimman paljon näyttelyissä, sitä haluaa välttää avajaisia lähinnä siitä syystä, että avajaisvierailun jälkeen herää useimmiten halu mennä näyttelyyn uudestaan ja rauhassa. Ja kun ei aika muutenkaan tunnu riittävän, käy kaikki vieläkin stressaavammaksi...

Kavereiden näyttelyt ovat tietysti poikkeus. Nyt niitä osui samalle torstaipäivälle peräti kaksi. Liikoja kritiikkejä ei siis kannata odotella.

Matti Kujasalo (s. 1946) ei ole taas muutamaan vuoteen pitänyt suomalaista näyttelyä. Niinpä Galerie Anhavan näyttely (4.–28.11.) oli ihan oikeasti pieni tapaus:

 

Ja tuntuupa Kujasalon ote juuri nyt hienolta. Hän myös lisännyt aika rajusti värejä ennen niin mustavalkoisiin konstruktiivisiin teoksiinsa:

En ole oikein koskaan päässyt selville siitä ihmeestä, joka hänen töitään leimaa. Kujasalo on itse aina korostanut sitä, että ei ole lainkaan matemaattinen. Saatan jopa uskoa häntä. Mutta mitä väreihin tulee, on tuo nykyinen värimaailmakin aikamoinen mysteeri. Melkein veikkaisin, että hän on ottanut vaikkapa jonkun Claude Monet'n (1840–1926) maalauksen malliksi ja luonut sen pohjalta värimaailman, jonka on teipittänyt kankaalle jonkun oudon ja intuitiivisesti kehittämänsä satunnaisgeneraattorin avulla. Tiedä häntä. Hän ei nimittäin koskaan kerro. Joka tapauksessa yksi syksyn hienoimmista gallerianäyttelyistä.

***

Ja Forum Boxissa oli näyttelyllään (5.–28.11) toinenkin taiteilija, joka on löytänyt uusia tuulia. Heimo Suntion (s.1955) näyttely on yhtäaikaisesti alakuloinen ja velmuilevan pohdiskeleva, siis tekijänsä näköinen:

Näin Suntio itse: "Nyt olen veistänyt merta pronssiin ja siihen ruuhen eriasteisia hylkyjä kuin palaamassa aaltojen huomaan ja muuttumassa muodoltaan osaksi veden liikettä."

Romantikko hän aina ollut. Mutta hän on myös varsin lukenut ja kirjallinen sekä käsityöläisen lisäksi hyvin käsitteellinen taiteilija, jonka teokset eivät aina avaudu ihan vaivattomasti, enkä edes kuvittelevani saaneeni näyttelyä jotenkin haltuuni avajaispunkku käsissäni ja keskellä avajaisten sosiaalista rituaalia. Niinpä aion mennä sinne kohta uudestaan ja mietiskellä asioita kaikessa rauhassa. Niille, jotka haluavat kuulla taiteilijan äänen, informoidaan tämä: Taiteilijatapaaminen Forum Boxissa 21.11 klo 14.

Sen kuitenkin uskallan sanoa, että tietty estetisoiva maneeri, josta Suntiota aikoinani moitinkin, on hävinnyt sen siliän tien. Kuluneen vuoden aito työn into näkyy.

Mutta mies on siis oikeasti veneentekijäin sukua. Tässä isän ja isoisän tekemä ruuhi, joka on kokenut transformaation ja muuttunut osaksi taidetta:

Matalissa vesissä ja syvissä vesissä...

Julkaistua 32: Mitä turisti voi oikeasti nähdä?

Ai niin, ihan meinasi unohtua. Yksi Pietari-juttu vielä. Kirjoitan harvakseltaan myös Ilkkaan kolumneja. Viime viikolla (19.5.) ilmestyi kolumnini, jossa ihmettelin sitä, mitä niin isossa kaupungissa turistireissulla oikeastaan ehtii näkemään.

Mitä turisti voi oikeasti nähdä?

Olen juuri viettänyt neljä päivää Pietarissa. Olin työmatkalla, mutta työmatkani muistuttaa aika paljon ns. kulttuurimatkailua. Nyt tehtäväni oli nähdä uudempaa pietarilaista taidetta niin paljon kuin mahdollista.
Olen jo vuosia saanut katsoa taidetta kokopäivätoimisena työnäni, ja silti minua vaivaa miltei päivittäin tunne siitä, että en millään ehdi nähdä tarpeeksi voidakseni verrata ja arvottaa täsmällisemmin ja perustellummin kokemuksiani.
Kun juoksin Venäläisen museon pääpaikan Mihailovskin palatsin ohi ja näin sen eräässä siivessä Isaak Levitanin (1860–1900) kutsuvan näyttelyn sisäänkäynnin, tuli oikein paha olo. Täällä minä olen taidematkalla enkä edes ehdi piipahtamaan näyttelyyn, joka ihan oikeasti kiinnostaisi minua. Samaan museoon kuuluvassa Marmoripalatsissa on nimittäin ainutlaatuisen hieno 1980-luvun pietarilaisen uusekspressionismin näyttely, joka minun on pakko nähdä.
Tutustunkin näyttelyyn kunnolla ja kiertelen saleissa pitkään. Havahdun yhtäkkiä siihen, että olen koko ajan ollut näyttelyssä täysin yksin. Näen vain salivalvojia, jotka hekin varmaan ihmettelevät harvinaista vierasta. Miksi hän on täällä, vaikka kaupunki olisi täynnä vanhempaa arvotaidetta? Onhan kaupungissa Venäläisen museon – jossa on maailman suurin venäläisen taiteen kokoelma – myös Eremitaaši, joka on sekin yksi maailman suurimmista taidemuseoista. Rembrandtejakin (1606–1669) niillä on vaikka muille jakaa.
Kävelen sattumalta Eremitaašin ohi ja kurkistan huvikseni sisään, vaikka olenkin jo ryntäämässä 1980-luvun lopun ja 1990-luvun toisinajattelijoiden taidekeskukseen Puškinskaja 10:een. Eremitaašissa on päivittäinen loputon jono.
Venäläinen museo ja Eremitaaši ovat todellisuudessa molemmat niin isoja museoita, että niihin tutustuminen vaatisi kumpikin viikon reissun. Sille viikonlopputuristille, joka haluaa kävellä kilometrikaupalla jättimäistä valtakatua Nevski prospektia ja käydä shoppailemassa sen varrella sijaitsevassa, niin ikään jättiläismäisessä Gostinyi Dvor -tavaratalossa, on jommassakummassa museossa käynti vain rituaalinomainen suoritus, jolla ei ole juurikaan arvoa. Tulipahan käytyä, ikään kuin ”suoritettua”.
Enkä yritä jeesustella. Näin se vain on. Otetaan rinnalle vähän raastavastikin oma totuuteni: olen käynyt jo useamman kerran Pietarissa enkä koskaan ole katsonut Eremitaašin kokoelmia. Olen kuitenkin muka taideammattilainen. Sen ainoan kerran, kun vuosia sitten olin mennä sinne, minua ärsytti se, että ulkomaalainen joutui maksamaan viisinkertaisen hinnan. Mielenosoituksellisesti jätin sen silloin väliin. Ja nyt ei taas puolestaan ollut aikaa.
Sen olen kuitenkin päättänyt, että kun joskus sinne menen, jätän tietoisesti väliin suurimman osan taiteesta. Yritän keskittyä. Vakavana neuvona voin kanssaihmisillekin todeta: Katsokaa vähemmän, niin näette enemmän. Siinä vaiheessa kun joutuu muistelemaan, että oliko se nyt Monet (1840–1926) vai Manet (1832–1883) jonka juurin näin, kannattaa pysähtyä miettimään.

PS. Ei syytä huoleen. Turistin nyrkkisääntö: lumpeet ovat Monet, aamiainen ruohikolla Manet.