Julkaistua 459: Epävarmuuden voimaa

Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupunki, jossa oli arvioni August Uotilan (1858–1886) näyttelystä (6.9.2013–13.1.2014) Amos Andersonin taidemuseossa. Olipa jotenkin innostavaa katsoa välillä vähän vanhempaakin taidetta:

Amélie Lundahl maalaa Bretagnessa, 1882. Tätä maalausta katselisin ilokseni ihan loputtomasti. Hauska taidehistorialllinen aihe ja muutenkin hieno maalaus.

Epävarmuuden voimaa

Suomen taiteen ns. kultakautta edustavan, nuorena kuolleen taidemaalari August Uotilan (1858–1886) edellisestä näyttelystä on jo tovin aikaa. Hänen töitään nimittäin nähtiin suuremmassa mitassa viimeksi vuonna 1886, jolloin hänelle järjestettiin yhteinen muistonäyttely kuvanveistäjä Johannes Takasen (1849–1885) kanssa. Oli siis jo aika.

Uotila ei kuitenkaan ole unohdettu suuruus: ennen tämän näyttelyn mittavaa julkaisua hänestä ilmestyi jo 1940-luvulla Aune Lindströmin monografia, joten hänellä on jo pitkään ollut paikkansa Suomen taidehistoriassa. 

Suurta mestaria Uotilasta ei saa tekemälläkään, eikä tämä näyttely siihen edes pyri. Uotilan tuotanto on epätasaista, myöskin epäyhtenäistä, ja taiteilijaa vaivasikin ilmeinen epävarmuus niistä suunnista, joihin hän taiteellaan voisi tai haluaisi kurkottaa. Mutta mitä muuta voisikaan vaatia taiteilijalta, joka kuoli 27-vuotiaana? 

Uotilan tausta oli hämäläisessä talonpoikaismaisemassa, mutta ei hän mikään tollo maalaispoika ollut. Kielitaitoinen ja sivistynyt Uotila solahti taide-elämään sujuvasti ja opiskeli Pariisissa kahteenkin kertaan. Hänen töitään nähtiin Salongissa, ja monen muun taiteilijan tavoin hänkin pystytti maalaustelineensä ulkoilmaan Bretagnessa. Siis varsin tyypillistä aikansa taiteilijaelämää. 

Taidetta voi katso monella tavalla. Voi tutkailla maisemien tunnelmaa, muotokuvien psykologista osuvuutta tai vaikkapa kalastaja-aiheiden dokumentaarisuutta. Tai sitten voi pysytellä ihan maalauksellisissa seikoissa: komposition, rytmin, värin ja valon suhteissa. 

Uotila tarjoaa eväitä tähän kaikkeen, mutta ainakin minulle kävi Amos Andersonin saleissa selväksi, että hänen kauttaan avautuu silkka yleisemminkin taidehistoriallinen retki. Hänen tuotantonsa sisältää niin monenlaisia elementtejä ja osuu sellaiseen murroskohtaan, että pohdittavaksi asettuvat yhtälailla realismi, naturalismi kuin impressionismikin. Väliin joutuu pohtimaan laatukuvien maailmaa, väliin pääsee taiteilijan kanssa rannalle katsomaan päivänkierron tuottamaa valon leikkiä tai tuulta nostamassa laineita.
Oman osansa tarkastelussa saavat myös taidehistorialliset kliseet sekä opettajien ja esikuvien vaikutteiden jäljittämisyritykset. Voi kokea hauskan yllätyksenkin: kun katson Uotilan maalausta Keväällä Tuileries’n puistossa (1880), mieleeni tulee välittömästi yksi taiteemme ikoneista, Albert Edelfeltin (1854–1905) Luxembourgin puistossa (1887) – ja sitten tajuan, että Uotilan maalaushan on seitsemän vuotta mestariteosta varhaisempi. Oliko Uotila siis peräti edelläkävijä modernin kaupunkielämän kuvaamisessa? 

Keväällä Tuileries’n puistossa, 1880. Urbaaneja kaupunkilaismaisemia maalattiin siis jo ennen Edelfeltiä.

Uotilan maalauksia on kiinnostava tarkastella monesta näkökulmasta, ja aina silloin tällöin törmää työhön, joka puhuttelee nykykatsojaakin ihan omalla maalauksellisella voimallaan. Mikä rohkea ja tunnevoimainen vihreyden rytmi tässä teoksessa onkaan! Miten ilma väreileekään tässä!

Onnistuneen näyttelykokemuksen ei tarvitse koostua pelkistä mestariteoksista. Suhteemme taidehistoriaan syvenee, kun näemme myös kokeilun, epävarmuuden ja ajan limittäiset virtaukset.

Appelsiinityttö, 1879. Ihan kaikkea en taidehistoriasta noin vain niele. Tämä näyttelyn nimikkokuva on mielestäni vain pelkkä söde kuva. En saa tätä hyväksi maalaukseksi millään mielikuvitustempulla. Siis mielestäni aika huono ja tylsä maalaus – paitsi tietynlaisena taidonnäytteenä.

Julkaistua 434: Elämmekö metsästä vai puista?

Tänään oli aika riemukas päivä. Ensimmäinen juttuni minulle uudessa julkaisukanavassa näki päivänvalonsa. Kirkko & kaupunki julkaisi arvioni Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Olin näyttelystä aika innoissani:

Elämmekö metsästä vai puista? 

Neljä valokuvataiteilijaa kertoo suhteestaan puihin ja puiden innoittamaan varhaisempaan taiteeseen.  

Olen matkustellut paljon Virossa, ja olen aina vähän kateellinen, koska virolaiset tuntuvat rakastavan puitaan paljon enemmän kuin me – vaikka olemmekin eläneet metsistämme. Virolaiset tuntuvat elävän nimenomaan puistaan, saavan niistä loputtomasti henkistä voimaa. Jokaisessa kylässä on myyttinen puu, jolla on nimensä ja tarinansa.
Sinebrychoffin taidemuseon tuore puuaiheinen näyttely herätti matkamuistojen lisäksi lapsuudenmuistoja. Lapsiporukallamme oli ”Jättiläisenä” tunnettu oma koivu, jonka alaoksilla meillä oli tapana viettää iltoja. 

Pentti Sammallahti: Tamminiementie, Helsinki, 2002.  

Kristoffer Albrechtin, Taneli Eskolan, Ritva Kovalaisen ja Pentti Sammallahden tuotannossa puut ovat aina näytelleet merkittävää roolia. Tekijät ovat käyneet läpi vanhaa tuotantoaan ja ryhtyneet tutkimaan puuaiheista kuvataidetta muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Rinnalle on tuotu vanhoja mestareita: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Vilho Lampi – ulkomailta aina Rembrandtia myöten. 

Kristoffer Albrecht: Kukes, Albania, 2012.

Puut ovat aina olleet maisemataiteen keskeisiä elementtejä kaikissa kulttuureissa – oli sitten kyse suomalaisesta kansallishenkeä ruokkineesta erämaatunnelmasta, kuuman erämaan keitaasta kertovista palmuista tai vaikkapa japanilaisesta kirsikankukinnan aiheuttamasta uskonnollissävyisestä juhlinnasta.

Valokuvalla on tunnetusti kyky herättää nostalgiaa, vaikka tätä ulottuvuutta onkin nykytaiteessa pidetty kyseenalaisena. Näiden neljän taiteilijan kuvat herättävät kuitenkin väistämättä jo tietyn nostalgisen perusvireen. Oli nimittäin aika, jolloin valokuvan ei tarvinnut etsiä lisäefektejä tai yrittää epätoivoisesti kieltää välinesidonnaisuuttaan ja jolloin kuitenkin osattiin olla tarkkoja ja runollisia yhtä aikaa. Nämä neljä kuvaajaa ovat sellaisia – enkä ymmärrä, miksi he olisivat jotenkin vanhanaikaisia. 

Taneli Eskola: Leningrad, 1975.

Tarkkaa ja runollista on myös näyttelyn ripustus. Teemat on viritetty hienosti, ja esimerkiksi avainhuoneessa, jossa kukin kuvaaja on laittanut esille valitsemansa lempiteoksen ja yhden oman kuvansa, tajuaa välittömästi, etteivät suuret tarinat ainakaan kuvataiteessa ole kuolleet. Eskola katsoo Axel Gallénin maalausta ja toteaa: "Männyt ovat sekä dynaamisia sommitteluelementtejä että kulkijan tienviittoja, tilan tunnun havainnollistajia. Ne sitovat yhteen maiseman lumen, rännän ja jään aistivoimaisen säätilan ja atmosfäärin.” Juuri tätä Eskola itse on omalla työllään jatkanut. 
Valokuvan ja maalauksen yhteinen nimittäjä juontuu todennäköisesti paljon mielekkäämmin tilan poetiikasta kuin teknisistä ulottuvuuksista. Valokuva ei ole ”maalauksellinen”, niin kuin nykyään on muotia sanoa. Itse asiassa ennen valokuvauksen keksimistä vedostettua grafiikanlehteä voi yhtä hyvin lähestyä valokuvauksesta tutulla terminologialla. Näin Sammallahti Rembrandtista: ”Lukemattomista muutamalla viivalla aikaansaaduista yksityiskohdista valokuvaajalle kiehtovin on mäen harjalla kulkeva hevonen vankkureineen, joka hetkellisesti on jäänyt osittain puun peittämäksi – aivan kuin valokuvan sattumaa.” Tai näin Kovalainen Amélie Lundahlista: ”Valokuvaajana tunnistan tuon kuvan taustalla olevan näkemisen hetken, sen raskaan kauneuden laadun, joka syntyy rajauksen tiiviydestä, rytmistä, sävyjen sekä mustan ja valkean yhteydestä. Eikä se lakkaa väreilemästä katsomisen kestosta huolimatta.” 
Tämän pakahduttavan kauniin näyttelyn kuvat väreilevät muistoissa vielä pitkään.

 Ritva Kovalainen: Aunus, 2009.

Näyttelykuvia 807: Puisevaa?

Toissapäivänä oli pitkästä aikaa sellainen olo, että ei ollut mitään tekemistä. Heräsin kuudelta, viimeistelin erään toimitustyön ja yhdeksältä istahdin joutilaana sohvalle. Tuskastuin ajatuksesta, että ei ole mitään tekemistä. Tuli oikein ahdistunut olo: Ei ole mitään tekemistä! 
Aikani tuskasteltuani lähetin sähköpostin Kirkko ja kaupungin toimituspäällikkö Marja Kupariselle, jonka kanssa olin jo pari kuukautta sitten erään kohun jälkeen sopinut, että voisin aloittaa heille kritiikkien kirjoittamisen. Ehdotin Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Kymmenen minuutin kuluttua tuli vastaus, että antaa palaa vain.
Tulipa oikein pikkupoikamaisen innostunut olo! Uusi lehti, uusi työ. Ja naurakaa vain, kun umpivasemmistolainen ateisti kirjoittaa Helsingin ev.lut.-koteihin. Sellaisen he halusivat, kun asiaa avoimesti kysyin. Ja minä sain reilut sopimusehdot sekä yli 200.000 levikin.

Ritva Kovalainen.

Lähdin innokkaana pressiin. Paikalla olivat myös kaikki näyttelyn neljä valokuvataitelijaa, jotka olivat tutkailleet tarkasti vanhoja puuaiheisia maalauksia muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista ja verranneet niitä omiin lukemattomiin puuaiheisiin valokuviinsa – eli siis Kristoffer Albrecht (s. 1961), Taneli Eskola (s. 1958), Ritva Kovalainen (s. 1959) ja Pentti Sammallahti (s. 1950). Vertailuaineistona ja innostajana olivat toimineet muun muassa Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), Pekka Halonen (1865–1933), Albert Edelfelt (1854–1905), Amélie Lundahl (1850–1914), Rembrandt (1606–1669) ja Ivan Šiškin (1832–1898), joilta kaikilta oli mukana siis myös teoksia.   
 

 

Kristoffer Albrecht: Nagyatád, Unkari. 2004.

Ja koska kirjoitan näyttelystä tosissani vasta joskus viikonloppuna (juttu ilmestyy vasta 16.6.), en sano siitä vielä sen enempää enkä yritä myöskään esittää älyllistä kriitikkoa vaan totean ihna silkasta innostuksesta: mielettömän hieno näyttely!
 

Taneli Eskola: Leningrad. 1975.

Väitän itse asiassa syvällä rintaäänellä, että tämä on yksi taidevuoden kohokohdista. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa taidetta, joka on samalla sekä tarkkaa että runollista, täynnä elämyksiä ja löytämisen iloa mutta samalla täynnä sellaista syvyyttä ja taiteellisen ja kulttuurisen jatkumon ylistystä, että oikein pakahdutti.

 Pentti Sammallahti: Tamminimentie. 2002.

***

Ja tässä kaikki sankarit pressin jälkeen Bulevardin puun alla: