Julkaistua 740 & Näyttelykuvia 1023: Eläimet sodan jaloissa

Viime perjantain Kansan Uutisten Viikkolehdessä (5/16) ilmestyi juttuni Hanneriina Moisseisen (s. 1978) näyttelystä Hyvät kuulijat Galleria Katariinassa (27.1.–14.2.):

Eläimet sodan jaloissa

Harrastin aikoinani innokkaasti raviurheilua. Koska olen koko elämäni ollut ns. kirja-ihminen, aloin myös miltei huomaamattani kerätä hevosaiheista kirjallisuutta. Hyllyyni löytyi jopa tilaa sisarusten Merja Jalon ja Marvi Jalon hevosaiheisille tyttökirjoille. Niitä en tosin jaksanut koskaan lukea.

Opin hevosista paljon. Muun muassa sen perusseikan, että niin iso kuin hevonen onkin, on se perusluonteeltaan arka pakoeläin. Sen ihokin on äärimmäisen herkkä, ja hevonen reagoi salamannopeasti vaikka kärpäseen. Hevosta hellitellessä ei siis tarvitse läimiä sitä kämmenellä – pieni ja herkkä ote riittää, ihan vaikka kevyt rapsutus. 

SA-kuva.

Kirjahyllyyni löytyi myös sota-aiheista hevoskirjallisuutta. Muun muassa Ilmari Ojalan toimittamasta kirjasta Suomenhevonen Suomen puolesta 1939–1945 (Karisto 1997) opin, että Suomen armeijalla oli talvisodassa käytössään noin 71 800 hevosta, joista kuoli tai katosi 7 200. Jatkosodassa armeija hevosia otettiin palvelukseen 62 000, joista jopa 14 500 kuoli tai katosi. Miltei jokainen meistä muistaa varmaan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sotamies Korpelan, joka saa surmansa yrittäessään pelastaa pillastunutta kuormahevosta maataistelukoneiden hyökkäyksen keskellä. 

Oikeastaan juuri Ojalan toimittaman kirjan myötä havahduin ikään kuin tiedostamatta ajattelemaan sellaisia ajatuksia, joita nykyään nimitetään posthumanismiksi, jossa humanistisen filosofian ihmisen korostamisesta on luovuttu ja jossa ihminen palautetaan yhtenä luontokappaleena muiden luontokappaleiden joukkoon. 

Eettisesti tarkastellen ihmisellä ei siis ole rajatonta oikeutta tuhota luontoa ja käyttää sitä omaksi hyväkseen. Näinhän ennen yleensä ajateltiin ja itse asiassa ajatellaan edelleenkin – jos mietimme vaikka teollista lihantuotantoamme, sen epäinhimillisiä, tai ehkäpä pikemminkin epäeläimellisiä ulottuvuuksia. 

Ajauduinpa viime viikolla miettimään yllättäen jopa Syyrian sodan seurauksia eläimille. Jos Syyriassa on nykyisellään 11 miljoonaa sekä sisäistä että ulkoista pakolaista, niin mitä on esimerkiksi tapahtunut niille hyötyeläimille – kameleille ja vuohille – joita monilla pakolaisista on ollut? Entä sitten kotieläimet? Koirahan ei islamilaisella maailmassa ole teologisesti kovin suosittu, mutta moni uskonoppinut sallii koiran maaseudulle vahti- ja paimenkoiraksi sekä metsästyksen avuksi. Kissoja sen sijaan profeetta Muhammedkin rakasti. 

Kuinka monta eläintä on kuollut tai joutunut heitteille Syyrian sodan jaloissa? Tästä seikasta ei varmaankaan ole ollut jaossa tietoa, koska on niin paljon muutakin ajateltavaa. Veikkaan kuitenkin, että tämänkin sodan eläinuhrien määrä on valtava.

Nykytaiteessakin eläin on saanut aivan uudenlaisen posthumanistisen roolin. Erikoistapauksena on viime aikoina ollut yllättäen lehmä. Muutama vuosi sitten esimerkiksi kirjailija Laura Gustafsson ja kuvataiteilija Terike Haapoja perustivat mittavan taiteellistieteellisen hankeen Naudan historian museo, joka tuotti erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia. 

Nyt lehmän historiaan – ja nimenomaan sotahistoriaan – on tarttunut kansainvälisestikin menestynyt ja palkittu sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseinen (s. 1978). Projekti on saanut alkunsa Anne-Mari Kivimäen Suistamo-perinnelaboratoriosta, joka on hänen taiteellinen tohtorintutkintonsa Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan. Kivimäki on Suistamo-tutkimuksen myötä muun muassa kehittänyt oman musiikkityylin, joka pohjautuu vanhaan, karjalaiseen, hypnoottiseen haitarimusiikkiin. 

Äänellä on myös merkittävä osuus Moisseisen näyttelyssä. Sarjakuvaoriginaalien ja kehystettyjen vanhojen SA-kuvien lisäksi esillä on muun muassa vanhaa radiota rekvisiittanaan käyttävä kymmenosainen ääni-installaatio Salakuljetettua Karjalaa, jossa on sekä musiikkia että vanhoja radioäänitteitä ja jopa lehmien ääntä. 

Näyttely kokonaisuudessaan kertoo tarinan lehmistä ja ihmisistä, jotka sodan seurauksena joutuivat jättämään kotinsa. Tarina sijoittuu Karjalaan, jatkosodan kesään 1944. 

Olen usein vierastanut sarjakuvaoriginaalien esittämistä galleriassa, koska albumit ja stripit ovat ikään kuin se ”luonnollinen” konteksti sarjakuvalle, mutta Moisseinen sai minut epäilemään ennakkoluulojani – varmaankin osittain onnistuneen installoinnin takia: vanhat SA-kuvat ja Moisseisen tarina muodostivat limittäin kaksi erilaista kertomusta. Hän törmäyttää oivaltavasti oikean historiallisen dokumentaation, jolla toki totuusarvonsa lisäksi on myös esteettisiä ulottuvuuksia, omaan subjektiiviseen tulkintaansa ja omaan estetiikkaansa. Yhdistelmästä syntyy oma rytminsä, joka pitää katsojankin valppaampana. 

SA-kuva.

Tajusin taas kerran myös sen arvon, joka hyvän piirtäjän uniikilla jäljellä on suhteessa steriilimpään painokuvaan, joka ei koskaan pysty jäljittelemään täydellisesti alkuperäisen herkkyyttä. 

Moisseisen näyttely toimii monella tasolla. Olen itse rajantakaisen äidin lapsi, ja ymmärrän varsin hyvin, että moni samanlaisella sukuhistorialla varustettu katsoja voi suhtautua näyttelyyn nostalgialla, missä en näe mitään moitittavaa, vaikka sitä onkin toisinaan ollut tapana pilkata. 

Itse koin kokonaisuuden kuitenkin toisin. Näin pääosassa lehmän ja lehmien kohtalon, joka sai minut – kuten edellä jo mainitsinkin – miettimään jopa syyrialaisia kameleita. Koin näyttelyn historiallisuudestaan huolimatta äärimmäisen ajankohtaisena nykytaiteena, joka johdattelee herkistyvän katsojan jopa suurten posthumanististen teemojen äärelle.

Näyttelykuvia 960: Teurastettuja hevosia

8. maaliskuuta kävin katsomassa Perttu Saksan (s. 1977) näyttelyn Silence as a Phrase (6.3.–1.4.) Helsinki Contemporaryssä. 

Estetisoiduista teurastukuvista jäi vähän hämmentynyt olo. Voitte lukea tästä hämmennyksestä myöhemmin, koska ensi viikon Kirkko ja kaupungissa ilmestyy juttuni.
Se vähän harmittaa, että vasta jutun kirjoittamisen jälkeen löysin tosi kiinnostavan ja ärhäkkään keskustelun, jota aiheesta käytiin Saksan Fb-seinällä [skrollatkaa alaspäin 6.3. saakka]. Muun muassa Terike Haapojalta (s. 1974) – hänkin kuolevan hevosen kanssa tuttu – on tiukkoja kommentteja.

Taidepolitiikkaa

Tällainen juttu olis huomenna. Minäkin olen ollut mukana taustatapaamisissa ja tulen paikalle, jos päällä oleva paha deadline hellittää:

Eräs salamyhkäinen kokous 13.1.2015.

Taidekentän kulttuuripoliittinen tapaaminen 26.2.2015, Helsinki

Oletko huolissasi taiteen ja kulttuurin yhteiskunnallisesta asemasta? Miten saamme päättäjät ymmärtämään, että taide on elinehto ja hyvän elämän edellytys?

Vaalit tulossa

Eduskuntavaalit järjestetään 19.4.2015. Ei ole yhdentekevää, minkälaiset kansanedustajat valitaan tulevaan eduskuntaan ja hallitukseen. On hyvin todennäköistä, että tuleva hallitus jatkaa juustohöyläpolitiikkaa, ja taiteen määrärahat pienevät entisestään. Istuva hallitus on tehnyt leikkauspäätöksiä, jotka leikkaavat määrärahoja vuosittain vuoteen 2017 asti. Taidetta – ja Suomea – uhkaa kurjistuminen ja marginalisoituminen, jollemme toimi pian.
Taidekentällä on vireillä useita kulttuuripoliittisia hankkeita, joilla pyritään kiinnittämään huomiota taiteen asemaan ja merkitykseen. Liikkeellä on poikkeuksellisen paljon tahtoa ja luottamusta siihen, että nyt on taiteen vuoro. Vaaleihin on vielä yli kaksi kuukautta aikaa ja ehdimme yhdistää voimamme!

Avoin kutsu

Tämä on avoin kutsu kaikille kotimaisten taide- ja kulttuurijärjestöjen edustajille. Järjestämme yhteisen tapaamisen 26.2. klo 13–17 Diana -näyttämöllä (Erottajankatu 7 B, sisäpiha) työnimellä "Prosentti taiteelle!". Tarkoitus on keskustella taidekentällä jo käynnissä olevista vaikuttamishankkeista ja muodostaa taidekentän yhteinen vaatimus tulevalle hallitukselle. Aika on käymässä vähiin, joten etsimme taidekentän pienintä yhteistä nimittäjää, vaatimusta jonka taakse koko taidekenttä voi yhtyä. On aika kääntää keskustelu taiteen kurjistamisesta sen kukoistukseen. Ehdotuksemme on, että taidekenttä lähtee rohkeasti vaatimaan taiteen määrärahojen korotusta – siitä työnimi Prosentti taiteelle!
Toivomme, että kukin taho toisi tapaamiseen mahdollisimman konkreettisia ja painavia argumentteja, joilla voimme perustella määrärahojen nostoa. Myös muut taiteen asemaa edistävät konkreettiset aloitteet ovat tervetulleita.

Ilmoittautuminen

Ilmoittaudu tapahtumaan viimeistään 19.2. Jan Liesaholle: jan.liesaho@nuorenvoimanliitto.fi 
[ja tästähän ei varmaankaan niin tarvi välittää, kyllä sinne ilmoittautumattakin voi epäilemättä tulla]

Tapaamisen koollekutsujat:

Nuoren Voiman Liitto
TAIDE 2015 -kampanja
Baltic Circle
Checkpoint Helsinki
Klockriketeatern
Lukukeskus

Yhteistyöterveisin,
Suomen taidepoliittisen tapahtuman työryhmä

Terike Haapoja (s. 1974) on jo varma siitä, että taide lopulta voitaa.

Guggenheim Helsinki 64: Maailmalla puhutaan Helsingin Guggenheimista

Blouinartinfo julkaisi eilen jutun Helsinki Guggenheimin vastatuulesta kaupungin päättäjien taholta. Jutussa oli haastateltu sekä Guggenheimin säätiön "puhehenkilö" Tina Vazia että Next Helsinki -aktivisti Terike Haapojaa (s. 1974). Tästä linkistä jutuun.

Julkaistua 495: Maatalouden kuvallisuudesta

Joulu tuotti pienen lisätauon, mutta tänään pääsin taas radiotyön pariin, mikä tuntui tosi mukavalta. Oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Olin niin innoissani yhdestä aiheesta, että en edes miettinyt mitään guggenheimeja tai muita kulttuuripoliittisia urputuksia, joita olen tehnyt vähän liikaakin. Kylläpä on hienoa innostua jostain kokemastaan asiasta:  

Maatalouden kuvallisuudesta

Olen juuri viettänyt unettoman yön sen takia, että innostuin ja antauduin sille vahvalle tunteelle, joka syntyy, kun antaa ajatusten ja fantasioiden edetä estotta. Näin tapahtuu joskus, ja silloin elämä tuntuu hauskalta – vaikka seuraavana päivänä väsyttäisikin. 

Se mikä minua varsinaisesti hämmästyttää on, että ajatusvyöryn sai aikaan juridiikka, joka ei koskaan ole kiinnostanut minua. 

Kaikki käynnistyi, kun luin Valtion taidemuseon ja Suomen Lakimiesliiton julkaisemaa tuoretta kirjaa Oikeuden näyttämöt, joka käsitteli kuvallisuutta lainkäytössä. 

Lapin yliopiston eläkkeelle jäänyt oikeuslingvistiikan professori Heikki E.S. Mattila on kirjoittanut kirjaan innostavan esseen oikeuden kuvallisuudesta ja tuonut esiin sellaisia seikkoja, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi. Mattilan kirjo on laaja: hän käsittelee oikeuden kuvaa vaikkapa liikennemerkkien semiotiikassa tai lukutaidottomille maahanmuuttajille tehdyissä visuaalisissa oppaissa – esimerkiksi New Yorkissa on katukauppiaita varten tehty kirja, jossa ehdot ja säännöt on puettu havainnollisten tilannekuvien muotoon. 

Mattila käsittelee myös tuomarien pukeutumista aikojen saatossa. Esimerkiksi uunituoreessa venäläisessä ohjekirjassa Asianajotoimi Venäjällä (2012) ohjeistetaan naisjuristeille, että oikeussalissa ”keskipitkät hiukset sopivat parhaimmin” ja että ”luotettavaa vaikutelmaa korostaa naisasianajajan sormessa välkkyvä vihkisormus – täysin hänen siviilisäädystään riippumatta”. 

No, enhän minä tämän takia vielä yöuniani menettänyt. Ajatukseni lähtivät liikkeelle, kun aloin soveltaa Mattilaa. Nykytaiteessahan on tapahtunut käänne, jossa arki ja tavallinen elämä on nostettu valtaa ja mahtia vahvistavan mahtipontisen kuvailmaisun rinnalle ja ohi – esimerkiksi julkisessa taiteessa. 
Oikeuslaitos on tyypillinen vallan ja mahdin linnake, joka on pelannut arvokkuuden kuvastolla, tuottanut lukuisan määrän pönäköitä muotokuvia ja ison joukon hienoja oikeuspalatseja – Oikeuden näyttämöt käsittelee myös oikeusarkkitehtuuria. 

Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.
  

Mitä jos tämä arkinen käänne alkaisi näkyä instituutioihin liittyen myös taidehistoriassa? Yöunet menivät, kun ryhdyin kuvittelemaan samanlaista kirjaa suomalaisen maatalouden kuvallisuudesta. Päähänpälkähdys oli vähän kummallinen, koska en ole erityinen maatalousihminenkään. Mutta ehkä juuri vieraus auttoi, koska se sai uteliaaksi. Olin ensin miettinyt vähän aikaa kevyen musiikin kuvallisuutta, mutta se tuntui niin tutulta levynkansineen ja ikonisine kuvineen, että halusin muille alueille. 

Kysymyksiä heräsi loputtomasti. Mikä on maatalouden suhde kuvaan ja kuvallisuuteen? Millä ikonografisilla ja semioottisilla keinoilla maatalouden merkittävyyttä on lujitettu? Minkälaisena kuvastona maatalous on haluttu ja halutaan välittää? Minkälaista on navetta-arkkitehtuuri ja miten se on aikojen saatossa muuttunut. Piti oikein nousta sängystä ja lähteä googlettelemaan: ’navetta-arkkitehtuuri’, ei yhtään tulosta, ’maatalouden semiotiikka’, ei yhtään tulosta. 

Postikortti Naudan historian museosta (2013).

Sitten mieleeni tulvi erilaisia osa-alueita. Olen nähnyt joitakin vanhoja muotokuvia rakkaista lehmistä ja hevosista. Jopa veistoksia palkituista mahtisonneista tai lypsyihmeistä. Toisinaan maanviljelijät tilasivat paikallisilta taidemaalareilta maalauksia tiluksistaan. Sitten oli ilmakuvavillitys, jolla aikoinaan tehtiin paljonkin bisnestä. 

Arkkitehtuurikin tarjoaa loputtomasti tutkittavaa. Ei pelkkiä navettoja vaan myös vaikkapa maamiesseurojen taloja. Minkälaista niiden arkkitehtuuri on ollut? Entäs niiden juhlasalit ja näyttämöt taustafondeineen? Mitä kuvallista materiaalia ne ovat sisältäneet? 

Entä maatalousnäyttelyt ja niiden visuaalisuus? Olen kerran elämässäni käynyt maatalousnäyttelyssä ja ainoa asia, jonka muistan, oli tungoksesta harmistunut hevonen, joka puraisi minua olkavarresta. 

Entäpä mainokset? Minkälaista puhtauden kuvastoa nykyään monessa suhteessa varsin likainen maataloutemme on pitänyt yllä. Minkälaisilta maatalousnaisen tulee näyttää? Mieleeni tuli heti Valion vuoden 1981 maitomainos, jossa laulettiin: ”Aina kun mä juon maitoo”. 

Valion maitomainos herätti sosiaalisessa mediassa toissa vuonna raivoa valheellisuudessaan.

Eikä nykytaidettakaan tarvitse unohtaa – Oikeuden näyttämöt -kirjakin sisältää Miina Äkkijyrkän ja Kuutti Lavosen tulkintoja oikeudesta. Onhan meillä maataloudessa esimerkiksi kuvataiteilija Jan-Erik Andersson, joka suunnitteli arkkitehti Erkki Pitkäsen kanssa kuminanmuotoisen luomunavetan Teuvalle. Tai valokuvataiteessa Henrik Dunckerin ja Yrjö Tuunasen kirja Viljelijän sopimus (1993), jossa tekijät muun muassa miettivät sitä, miten heidän tavoitteensa sopivat maaseudun muutospaineiden esittämiseen. Ja uunituore tapaus: Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin taideprojekti Naudan historian museo (2013).

Miina Äkijyrkkä, Armo ja totuus (2001), Iisalmen oikeustalo.

Jos olisin nuori taidehistorioitsija, ryhtyisin heti toimeen. Nyt täytyy vain odotella ja toivoa, että joku tekisi minulle tällaisen kirjan. Sitä lukiessa menetän mieluusti yöuneni. 

 Anderssonin ja Pitkäsen Kumina-luomunavetta (1997).

***

PS. Loppua innostukseeni ei tunnu tulevan. Kirjoitin jutun aamulla ja tullessani studiolta lukemasta sitä mietin koko matkan uusia ideoita. Palasin myös tuohon kevyen musiikin kuvallisuuteen. Onhan se selvä, että esimerkiksi levykansia, julisteita ja live-kuvia konserteista on käsitelty paljon, mutta usein pelkältä fanituksen pohjalta, ja paljon on hukkunut historiaan. Tiedän esimerkiksi, että kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) on tehnyt Pelle Miljoonalle taustafondeja ja banderolleja. Onkohan niitäkään dokumentoitu mitenkään? Tiedän myös, että taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (s. 1952) koristeli diskon nuoruutensa Lieksassa. Onkohan olemassa kuvan kuvaa? Ja onhan noita vielä paljon muita.

Sitten siirryin jo baarien maailmaan. Baarien kuvallisuuskin olisi kiehtova aihe – mukana tietysti ne baarit, joissa on järjestetty ja järjestetään taidenäyttelyitä. 

Kyllähän näitä aiheita piisaisi. 

Julkaistua 228: Kuvataidevuosi 2010–11

Olen osapuilleen jo kymmenen vuotta kirjoittanut MMM-vuosikirjan kuvataidekatsaukset. Viime viikolla posti toi tuoreimman. Oli aivan selvää, että jutun kärki olisi Guggenheim-hanke, ja tämä tuotti minulle tietysti vaikeuksia, koska olen henkilökohtaisesti ollut avoimesti hanketta vastaan, mutta journalistina minun pitää tietenkin kyetä kuvaamaan asiaa neutraalimmin ja uutisluontoisena asiana informoiden. Mutta arvioikaa itse:

Kuvataidevuosi 2010–11 

Suomen taide-elämän kuohuttavin uutinen vuonna 2011 oli epäilemättä pommi, jonka Helsingin kaupunki yhdessä Helsingin taidemuseon kanssa julkisti alkuvuodesta. Tuolloin annettiin julkisuuteen tieto Helsinkiin suunnitellusta Guggenheim-museosta. Kuohuntaa herätti se, että pelkkään toteutettavuuden selvitystyöhön myönnettiin suomalaista rahaa liki kaksi miljoona euroa – maksajina Helsingin kaupunki, Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden.

Guggenheim-säätiö on herättänyt kansainvälisessä taidemaailmassa pahaa verta useilla hankekartoituksilla, jotka eivät ole johtaneet museoiden perustamiseen. Valmisteilla oleva Abu Dhabin Guggenheim on puolestaan joutunut jo rakennusvaiheessa monenlaisiin hankaluksiin ja myös laajojen taiteilijaryhmien boikotin kohteeksi. 

Helsingissä museohanketta on puolustettu muun muassa sen matkailu-ulottuvuuksien takia ja vertailukohtia on haettu hiipuneesta teollisuuskaupunki Bilbaosta, jonka Guggenheim on osoittautunut varsinaiseksi kultakaivokseksi tuoden kaupunkiin jopa pari miljoonaa turistia vuodessa.
Hankkeen myötä syntynyt suurin huolenaihe on epäilemättä Helsingin taidemuseon sulauttaminen Guggenheimiin, mikä vaihtoehto näkyy lehtihaastatteluissa olevan mieluinen sekä kaupungille että museon johdolle. Huolta herättää luonnollisesti kunnallisen taidemuseon määräysvallan siirtyminen ainakin joiltain osin yhdysvaltalaiselle säätiölle. 
Guggenheimin kartoitushanke on kuitenkin vielä kesken, ja selvitystyön tuloksista voidaankin alkaa keskustella varsinaisesti vasta joulukuussa 2011. Sen verran ulostuloja on työryhmän puolelta kuitenkin tullut, että todennäköisin suunnitelma on ehdottaa museota Katajanokalle, kiistellyn Kanavaterminaalin kohdalle, johon on tehty jo useampiakin mönkään menneitä rakennussuunnitelmia. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen arvioi kuitenkin kesällä 2011 museon olevan pystyssä jo mahdollisesti vuonna 2018.

Muuten taidemuseomaailma tuntui edelleenkin kärsivän tiukentuvasta taloudellisesta ilmapiiristä. Tämä heijastuu näyttelytoimintaan muun muassa näyttelyaikojen pidentymisenä ja erilaisten kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä, mitä tietenkin voidaan pitää hyvänäkin asiana, koska museoiden kokoelmatoiminnan merkittävyyttä ei suuri yleisö aina välttämättä oikein tiedosta.
Galleriaelämässä kausi oli vilkas huolimatta talouselämän erilaista huolista. Vuonna 2011 Helsingin huippugallerioista Galerie Forsblom muutti uusiin, Suomessa ennennäkemättömän komeisiin tiloihin, Gallery Kalhama & Piippo Contemporary paransi sekin tilojaan muuttaessaan Bulevardille ja Galerie Anhava juhli näyttävästi 20-vuotisjuhliaan.

Vahvoja teemoja

Kuvataiteen osuus kulttuurikeskustelussa tuntuu toisinaan olevan varsin pieni, kun verrataan sitä vaikka kirjallisuuteen ja teatteriin, jotka aina silloin tällöin nousevat laajojenkin kansanryhmien keskustelunaiheeksi. Yksi tapa yrittää kohottaa kuvataiteen asemaa on kohujen sijaan – joita niitäkin taidemaailmassa silloin tällöin koetaan – on nostaa esiin sellaista tematiikkaa, joka väistämättä koskettaa jopa kaikkia.
Tällaista tematiikkaa edustaa epäilemättä kuolema, johon jokainen ihminen joutuu ottamaan kantaa tavalla tai toisella. Wäinö Aaltosen taidemuseo Turussa järjesti ison kuolema-aiheisen teemanäyttelyn Kuolema ja sen monet kasvot (22.10.2010–20.3.2011), jota samoihin aikoihin toisaalla vahvisti yhden yksittäisen taiteilijan kokemus samasta tematiikasta, kun Maaria Wirkkala käsitteli aihetta koskettavasti Lahden historiallisessa museossa (5.11.2010–3.4.2011) näyttelyllään Jokaisella on oma aikansa. Näin Wirkkala jatkoi myös perinnettä, jossa taidetta esitellään varsinaisten taidemuseoiden ulkopuolella. Mäntän kuvataideviikoilla käsiteltiin puolestaan ihmisen suhdetta äitiinsä ja isäänsä näyttelyssä Kunnioita isääsi ja äitiäsi (12.6.–31.8.2011).

 Maaria Wirkkala: Ruumisvaunut.

Ihmisen luontosuhde on aina kuulunut tavalla tai toisella kuvataiteen tematiikkaan. Nykyään mukana on usein huoli ympäristöstä ja sen tilasta. Riittääkö taiteelle kuvattavaa luontoa enää kovinkaan pitkään? Salon taidemuseossa luonnon monimuotoisuutta ja kiertokulkuja tarkasteltiin nykytaiteen keinoin näyttelyssä Luonto antaa – luonto ottaa (4.9.–10.10.2010), kun taas Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa keskityttiin yhteen merkittävään alueeseen: Taiteen Vuoksi – Saimaa kuvataiteessa -näyttelyssä (15.5.–18.9.2011) nähtiin sulassa sovussa 1800-luvun taidetta ja nykytaidetta, jotka olivat eri tavoin hakeneet innoitusta Saimaasta. Kuopion taidemuseossa keskityttiin veteen taiteen aiheena kokoelmanäyttelyssä Pisara meressä (25.2.–15.5.2011). Ekologisiin kysymyksiä jo vuosia monissa näyttelyissään esittänyt Porin taidemuseo kokosi ison joukon kansainvälisiä nykytaiteilijoita pohtimaan ympäristökysymyksiä näyttelyssä Eco-Art (4.2.–29.5.2011).

Patrick Huse.

Porin taidemuseossa nähtiin myös yhden taiteilijan havaintoja muun muassa globalisaation ympäristövaikutuksista kansainvälistä mainetta nauttivan norjalaisen Patrick Husen näyttelyssä Northern Imaginary 3rd Part (17.9.2010–16.1.2011). Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa Terike Haapoja perusti äänivallattomille – siis myös eläimille – jopa oman puolueen näyttelynsä (21.1.–20.2.2011) myötä. Helsingin taidemuseossa valokuvataiteilijat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen käsittelivät metsätematiikkaa – sekä vanhaa mytologiaa että nykyistä tehometsänhoitoa – näyttelyssään Kultainen metsä (17.6.–4.9.2011). Ja metsässä oltiin myös Mäntässä, jossa Serlachius-museoihin kuuluvassa Göstassa nähtiin aina 1800-luvulta nykytaiteeseen asti teemaan liittyvää taidetta näyttelyssä Metsä (5.2.1011–1.1.2012). 

Euroopan ulkopuolelta 

Länsimaisen taidemaailman eurosetrisyys on hajonnut jo aikoja sitten, ja ulkoeurooppalaisen taiteen esittäminen on muodostanut jo melkein rutiininomaiseksi tavaksi. Niinpä Ars 11 (15.4.–27.11.2011) Nykytaiteen museo Kiasmassa ei herättänyt aiemmista Arseista totuttua taidekohua esitellessään afrikkalaista nykytaidetta. Voi jopa olla, että Helsingin taidemuseon edellisen vuoden Etelä-Afrikka-näyttely Peekaboo oli jo vähän tyhjännyt pajatsoa, koska Ars 11 ei tuntunut herättäneen ylipäätään juuri mitään keskustelua. 

Subodh Gupta, Faith Matters, 2007–08.

Helsingin taidemuseokin jatkoi ulkoeurooppalaista sarjaa esittelemällä intialaista nykytaidetta näyttelyllään Samaan aikaan Intiassa (4.3.–29.5.2011). Intiasta tuli myös Sara Hildénin taidemuseon suurin ulkomainen tähti, Subodh Gupta (12.2.–30.4.2011). 

Abstraktia vai esittävää? 

Taidekouluille muodostuu toisinaan oma vahva henkensä, joka vaikuttaa ainakin joinain aikoina aivan erityisen voimakkaasti. Suuren suomalaisen mesenaatin Maire Gullichsenin (1907–1990) myötävaikutuksella syntynyt Vapaa Taidekoulu on hyvä esimerkki tällaisesta voimien keskittymisestä. Koululla on erittäin voimakas panos sotienjälkeisen modernismin vakiinnuttamisessa suomalaisessa

taide-elämässä, mutta jatkaa se elämäänsä edelleenkin nykytaiteen moniarvoisissa ristipaineissa. 
Vapaa Taidekoulu juhlistikin 75-vuotisjuhliaan herkällä näyttelyllä Voisitko nähdä näin? (4.2.–4.4.2011) Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä. Koulun vaikutus näkyy monen taiteilijan tuotannossa, kuten suuri yleisö saattoi nähdä koulun pitkäaikaisen rehtorin, julkisuutta välttelevän mestarin Tor Arnen laajassa näyttelyssä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 4.3.–12.6.2011. 

Tor Arne.

Vapaan Taidekoulun henki on tukenut abstraktin maalaustaiteen ja modernismin asemaa. Mutta entäpä modernismin jälkeinen aika? Suomalaisessa politiikassakin heräsi eduskuntavaalien alla pitkästä aikaa kulttuuripoliittista keskustelua, kun Perussuomalaiset toivat voimakkaasti esiin näkemyksiään ”tekotaiteellisia postmoderneja kokeiluja” vastaan. Ilman perussuomalaisiakin on kuitenkin jo vuosia ollut havaittavissa, että esittävä maalaustaide on jo muutenkin jälleen nousussa. Ateneumin taidemuseo antoi tälle asialle perspektiiviä näyttäen yhtä esittämisen ääripäätä, naturalismia, laajassa historiallisessa näyttelyssään Arjen sankarit – Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875–1918 (18.2–15.5.2011). Nykytaiteeseen kehityskulut toi Helsingin Taidehalli tuodessaan Helsingin Juhlaviikkojen kanssa yhteistyössä Suomeen belgialaisen supertähden Michaël Borremansin näyttelyn (20.8.–9.10.2011).

Esittävää maalaustaidetta nähtiin muutenkin laidasta laitaan. Amos Andersonin taidemuseo toi 22.10.2010–10.1.2011 näytille muun muassa taistelumaalarina tunnetun vanhan mestarin, Hugo Backmanssonin (1860–1953), kun taas Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija (19.2.–24.4.2011) Anna Tuori hakee esittävän tematiikkansa nuoren polven visuaalisesta, populaarikulttuurin kyllästämästä maailmasta. 

Riittävätkö tilat? 

Korkeakouluista valmistuu nuoria taiteilijoita vuosi vuodelta enemmän – nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin: parisataa taiteilijaa joka vuosi. Samaan aikaan museot ja galleriat elävät taloudellisessa ahdingossa, joten näyttelytilat ja -tilaisuudet eivät tahdo enää kunnolla riittää kysyntään.

Taiteilijat ovat yrittäneet eri puolilla Suomea ratkaista tilannetta esimerkiksi perustamalla gallerioita pyörittäviä osuuskuntia, mutta tilojen puute ajaa taiteilijoita myös muualle kuin taide-elämän totutuille foorumeille.
Suora kansalaistoiminta ja sitä kautta myös kansalaistottelemattomuus ovatkin nostaneet päätään myös taidemaailmassa. Esimerkiksi nuoret Kuvataideakatemiasta valmistuneet taiteilijat Jarkko Räsänen ja Antti Nyyssölä valtasivat vuonna 2011 kahteenkin kertaan autioita tiloja taidenäyttelyn järjestämiseksi. VR:n makasiineilla he järjestivät kahdestaan taidenäyttelyn 8.–12.6.2011, ja kesän lopuksi he järjestivät vähän laajemmankin yhteisnäyttelyn Jack the House (3.–4.9.) purkutuomion alla olevassa, Helsingin Kaartin lasaretin kortteliin kuuluvassa vanhassa puutalossa.
Toisaalta taide voi ihan tietoisestikin ja luvan takaa hakeutua aivan toisiin toimintaympäristöihin, kuten vaikkapa kuvataiteilija Jani Leinosen yhdessä Kirkon ulkomaanavun kansa pystyttämä ”hampurilaiskoju” Hunger King (30.8.–1.9.2011) Kauppakeskus Kampissa Helsingissä. Kojusta sai joko ostaa lähi- ja luomuruoasta valmistettua välipalaa tai lahjoittaa kehitysmaihin vaikkapa viisi sikaa. Taide voi siis olla realistista ja esittävää varsin monella tavalla.

Muita merkittäviä näyttelyitä

Pentti Sammallahti
Suomen valokuvataiteen museo 15.9.2010–20.2.2011

Hiljainen vallankumous
Keravan taidemuseo 15.9.–28.11.2010

Pauno Pohjolainen
Kuopion taidemuseo 24.9.2010–13.2.2011

Christian Dotremont
Lönnströmin taidemuseo 9.10.2010–9.1.2011

Olotila OK! 
Sara Hildénin taidemuseo 11.9.–21.11.2010

Sinikka Tuominen & Reijo Hukkanen 
Aineen taidemuseo 17.9.–14.11.2010

Cream
Nykytaiteen museo Kiasma 10.9.–7.11.

Jorma Puranen
EMMA – Espoon modernin taiten museo 29.9.2010–9.1.2011

Lauri Rankka
Oulun taidemuseo 18.9.2010–2.1.2011

Viron värit
Helsingin Taidehalli 16.10.–24.11.2010

Eino Mäkinen
Ateneumin taidemuseo 5.11.2010–20.2.2011

Laila Pullinen
Sara Hildénin taidemuseo 4.12.2010–30.1.2011

Lauri Astala
Helsingin taidemuseo, Meilahti 22.9.–14.11.2010

Carnegie Art Award 2010 
Helsingin Taidehalli 3.12.2010–16.1.2011

Pekka Kauhanen
Helsingin Taidehalli 29.1.–13.3.2011

Puumorsian ja metsän häät 
Keravan taidemuseo 14.12.2010–20.2.2011

Otto Mäkilä 
Turun taidemuseo 28.1.–29.5.2011

Miró ja suomalaista fantasiaa 
Espoon modernin taiteen museo 4.3.–12.6.2011

Lea ja Pekka Kantonen
Helsingin Taidehalli 19.3.–17.4.2011

Jaakko Heikkilä
Suomen valokuvataiteen museo 16.3.–14.8.2011

Paavo Räbinä
Keravan taidemuseo 9.3.–8.5.2011

Ulla Jokisalo
Aboa Vetus & Ars Nova 11.2.–29.5.2011

Caj Bremer 
Lönnströmin taidemuseo 29.1.–8.5.2011

Murrosikä – Suomen Taidegraafikoiden 80-vuotisnäyttely 
Salon taidemuseo Veturitalli 22.1.–20.3.2011

Pauliina Turakka-Purhonen 
Amos Andersonin taidemuseo 1.4.–25.7.2011

Suomi kutsuu – Aho & Soldan 
Ateneumin taidemuseo 6.5.–4.9.2011

Hannes Heikura 
Helsingin taidemuseo 17.6.–4.9.2011

Luokaamme uusi maailma! – Agitaatioposliinia Pietarin Eremitaasista 
Vapriikki 27.5.–30.10.2011

Mielen kuvioita – Turku biennaali, Aboa Vetus & Ars Nova 10.6.–9.10.2011

Veli Granö 
Turun taidemuseo 10.6.–28.8.2011

Lapin taika
Ateneumin taidemuseo 18.6.2010–8.1.2012

Palkintoja 2010–11

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2010 Oliver Whitehead

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2010 Leena Nio

Vuoden Kiila 2010 Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo

Ars Fennica 2010 Charles Sandison

Carnegie Art Award 2011 Heikki Marila

Vuoden nuori taiteilija 2011 Anna Tuori

Suomi-palkinto 2010 Jussi ”Juba” Tuomola

Valtionpalkinto 2010 Catarina Ryöppy

Vuoden ympäristötaideteos 2010 Denise Ziegler

Pro Finlandia -mitali 2010 Ulla Jokisalo, Juho Karjalainen, Roi Vaara

Taiteilijaprofessoriapuraha 2010 Kaarina Kaikkonen, Pekka Jylhä

Näyttelykuvia 451: Taidetta lasaretissa

Tänään olin todistamassa kiinnostavaa taidetapahtumaa. Joukko nuoria Kuvataideakatemiasta valmistuneita taiteilijoita oli vallannut purku-uhan alla olevan puutalon keskustelua herättäneestä Kaartin lasaretin korttelissa:

Puuhamiehet Jarkko Räsänen (s. 1984) ja Antti Nyyssölähän (s. 1982) tekivät samanlaisen tempauksen jo aiemminkin tänä vuonna, kun he pitivät VR:n makasiineilla laittoman taidenäyttelyn 8.–12.6. Tässä vielä linkki Voiman juttuun ko. tapahtumasta. Ja lukekaa vielä Aleksis Salusjärven mainio postaus.

Tapahtuman nimi on Jack the House (3.–4.9.), ja mukana ovat myös Timo Heino (s. 1962), Marja Patrikainen (s. 1977), Laura Könönen (s. 1980), Ida Koitila (s. 1983) ja taiteilijaryhmä Forest Camp. Mukana on siis myös joukko vähän kokeneempia tekijöitä. Osa teoksista oli taloon kunnostetuissa "galleriatiloissa" ja osa Hietalahden kirpputorilla:

Helpostihan sitä innostuu, että "vau, joku tekee jotain vähän rajumpaa tässä tylsässä taidemaailmassa", mutta nyt täytyy todeta, että näyttely oli kiinnostava ihan näyttelymielessäkin eikä pelkästään jonain pikkukohuna. Menkää siis ihmeessä katsomaan, jos Helsingissä olette ja huomenna kykenette. Näyttely on auki torilla 10–16 ja talossa 12–18. Korttelin sisään pääsee Kalevankadun portista juuri ennen Hietalahdenkatua. Jos siis pääsee, sillä poliisit olivat jo perjantaina kovistelemassa talon vallanneita taiteilijoita kolmen maijan voimin. 

PS. Ja maailmahan on aina pieni. Juuri kun olin sisällä talossa, taiteilijaystäväni Timo Setälä (s. 1958) soitti, ja kun kerroin missä olen, hän muisteli taidemaalari Tiina Malisen (s. 1959) samassa talossa vuonna 1992 pitämää Taikin lopputyönäyttelyä Taidetta lasaretissa. Se tapahtui ihan luvan kanssa, mutta kohuhan siitäkin nousi, koska Setälä oli tehnyt näyttelyyn julisteen, jossa oli punainen risti. Suomen Punainen Risti otti yhteyttä ja yritti estää sen copyright-loukkauksena. Toki turhaan. Mutta Punainen Ristihän on useinkin yrittämässä samaa, koska heidän logonsa on heille niin pyhä. 

Ja onpa Terike Haapojakin (s. 1973) pitänyt siellä näyttelyn 2000-luvun alussa. Talolla on siis varsin kunniakas taidehistoria. Pitäisiköhän nyt aloittaa kansanliike sen purkamisen estämiseksi, tilojen muuttamiseksi taidetiloiksi ja siihen suunniteltujen kerrostalojen rakentamisen vastustamiseksi? Kortteli on nimittäin yksi kantakaupungin vanhimpia edes jotenkin säilyneitä alueita. 

PPS. Ja jos joku olettaa, että taide ei ole kovaa työtä, niin tässä vastatodiste. Sekä Räsänen että Nyyssölä rakensivat näyttelyä kädet verillä: 

Näyttelykuvia 435 & 436 & Luettua 70: Kriitikko hämillään

Keksinpä torstaina yllättäen vitsin:

– Miksi kutsutaan suomalaista taiteilijaa, joka on pitänyt Suomessa lukuisia museonäyttelyitä ja saanut muun muassa kuvataiteen valtionpalkinnon ja runsaasti virallista tukea taiteensa vientiponnisteluille?

– En minä vain tiedä.

– No, tietenkin väärinymmärretyksi, ulkopuoliseksi ja boikotoiduksi.

Tällainen taiteilija on valokuvataiteilijana, elokuvaohjaajana ja kirjailijana – sellaisenakin hän on saanut valtionpalkinnon – tunnettu "monitaiteilija" Rax Rinnekangas (s. 1955, ent. Reijo R.). 

Rinnekangas lehdistötilaisuudessaan.

Olin torstaina Amos Andersonin taidemuseon pressissä, jossa ensi-iltansa sai Rinnekankaan photo cinema ("rainaelokuva" Rinnekankaan omin sanoin) Face to Face (19.8.–31.10). Kyseessä on 60-minuuttinen hitaasti vellova kuvavirta, jonka tarkoitus on kai lähinnä kyseenalaistaa kapitalismin luomaa valheellista aikakäsitystä sekä Amerikan ja Euroopan suhdetta. Ehdin pressin aikana näkemään teoksesta noin puolet, mutta en usko, että käsitykseni siitä muuttuisi kovinkaan paljon toisen puolen jälkeen. Mutta kun nyt sanon, että se oli auttamattoman tylsä ja jäsentymätön, toteutan todennäköisesti yhtä tekijän intentiota: saada loukkuun sellaiset ihmiset, joiden mielestä filmi on auttamattoman tylsä ja jäsentymätön. "Mitä minä sanoin", hän huudahtaisi ominaisella paatoksellaan. Siis ilmeisen hyvä teos.

Performanssitaiteilija Heikki Mäntymaa (s. 1944) poseerasi monessa Face to Facen kuvassa. Ehkä teoksen häkellyttävin hetki – tämän huomasi eräs kollegani – oli se, kun näimme kuvan Mäntymaasta vaatteet päällä.

Joku kauhea haava Rinnekangasta vaivaa ja ajaa eteenpäin itsensä ruoskinnassa. Liekö sitten kyse epäonnistuneesta kaunokirjailijan urasta? Jotenkin tämä jäi vaivaamaan minua, sillä olen nähnyt häneltä sekä monia hienoja valokuvia että muutaman hyvän tv:ssä esitetyn dokkarin, enkä ole koskaan ymmärtänyt hänen loputonta hybristään ja paatostaaan ja ikuista marinaa syrjimisestään. Hän on tällä hetkellä listallani ehdoton ykkönen sarjassa "Suomen eniten itseään täynnä olevat taiteilijat" – ei toisaalta toki läheskään ainoa sellainen. Sen verran tämä jäi vaivaamaan, että luin illalla uudestaan hänen erästä uransa vaihetta käsittelevän ja taidepoliittisen kirjan Maantiekiitäjä taiteen labyrinteissa (Otava 1996):

Olipa aivan yhtä järkyttävän huono kuin muistin. Se on tahattoman (tragi)koominen kertomus siitä, kuinka tämä väärinymmärretty samurai tapaa koko ajan "laatuihmisiä" "huippupaikoissa" – siis toki vain ulkomailla – ja tekee ensimmäisenä suomalaisena sitä sun tätä. Ja on tietenkin menestystarinansa myötä koko ajan kotimaassaan enemmän ja enemmän väärinymmärretty. Edes Osmo Rauhala (s. 1957) ei pysty tällaiseen itkuvirteen.

Jos joku vielä tekee samanlaista taiteilijamytologiatutkimusta kuin aikoinaan Vappu Lepistö (en valitettavasti löydä mistään hänen synnyin- ja kuolinvuosiaan) – taiteilijanakin tunnettu sosiologi – teki hienossa kirjassaan Kuvataiteilija taidemaailmassa (Tutkijaliitto 1991), tarjoaa Rinnekankaan ura – ja hänen tapansa kirjata sitä – loputtomasti antoisaa materiaalia.

Ehkä alan tajuta hiljalleen, että Rinnekangas on kokonaistaideteos ja sellaisena varsin vaikuttava.

***

Amoksella oli myös Terike Haapojan (s. 1974) & Co:n Edge of the Worldin (19.8.–31.10) pressi, mutta sekä teos että pressi jäivät nyt sitten vähän kokematta, koska sen paremmin Haapoja kuin museon johtaja Kai Kartiokaan eivät sanoneet teoksesta oikein mitään. Kartion mukaan se on kuitenkin teknisesti monimutkaisin teos, mitä museoon on koskaan toteutettu. Kysessä on tila, johon mennään tietokonerepun ja virtuaalilasien sekä kuulokkeiden kanssa. Luonnosta ja näkemisestä siinä epäilemättä on kyse. Koska reppuja oli käytössä vain yksi ja jäin jo pitkälle yli tunnin päähän jonossa, päätin lähteä parin kollegan kanssa Corona Baariin kahville. Niin että palaan asiaan. 

Aika hämmentynyt olo jäi tällaisesta taidepäivästä.

Julkaistua 157 & 158: Anssi Kasitonni voitti populaarikulttuurilla & Korkeatasoinen mittelö

Perjantain Kauppalehdessä ilmastui pikaisesti kirjoittamani ennakkojuttu tuoreesta Ars Fennica -palkinnosta. Käsky kävi kirjoittaa isompi juttu voittajasta ja kainalo kilpailun yleisestä tasosta. Alla ne. Tämä on sellaista arkijournalismia, jota ei ensi viikolla enää tarvi muistella. Pääjuttu oli muuten alun perin otsikoitu "Rosoa ja polulaarikulttuuria", mutta ilmeisesti taittaja oli tarvinnut pidemmän otsikon palstojen täyttämiseksi. Estetiikkaa sekin.  

Anssi Kasitonni voitti populaarikulttuurilla

Alkaako Ars Fennicassa uusien tuulten aika, kun aito populaarikulttuuri tuli ja voitti?

Tuore Ars Fennica -kilpailu poikkesi edellisestä ainakin siinä, että ehdokkaiden lista tuntui olevan vähemmän ilmeinen. Ja toissavuotisesta siinä, että valinnanvaraa sävyjen suhteen oli enemmän – ei siis pelkästään synkkiä keski-ikäisiä miehiä.

Monelle voittaja – sahalahtelainen Anssi Kasitonni (s. 1978, oik. Heinonen) – tuli varmaan yllätyksenä, mutta aika monelle nuoremmalle myönteisenä sellaisena. Kasitonni on nimittäin tähänastisista voittajista selkeästi ensimmäinen täysin populaarikulttuurin kyllästämä taiteilija. Lähinnä kuvanveistoon ja elävään kuvaan paneutunut Kasitonni ei noudattele sen paremmin hyvää makua – eikä myöskään sen vastaisesti edes mitään kankean ohjelmallista huonoa makua – kuin juuri taidekentän pelisääntöjäkään. 

Kasitonnin pahvinen Plymouth toissavuodelta.

Kasitonni on hieman kuin rock-sukupolvien ensimmäinen suuri ITE-taiteilija – sillä erotuksella, että hän on kuitenkin valmistunut Lahden taideinstituutista. ”Mopon virittelystä on lyhyt matka kuvanveistoon”, on taiteilija itse todennut.

Kasitonni on myös siinä mielessä harvinainen vakavamielisen taidekilpailun voittaja, että hänen teoksissaan huumorilla on aina ollut erittäin iso osuus. Hänen huumorinsa ei ole kuitenkaan lempeää hymistelyä elämänmenolle tai filosofisen syvämietteistä zen-oivallusta, vaan usein poikamaista kohellusta, jota vakavammat taidepiirit saattavat vähän vierastaa.

Mikään outsider Kasitonni ei ole kuitenkaan ollut enää vuosiin. Hän muun muassa voitti jo vuonna 2003 Mäntän kuvataideviikkojen yleisöäänestyksen. Nyt on yleisön lisäksi etabloidumman taidemaailmankin tuki takana, kun Ars Fennican ulkomainen asiantuntija, serbialainen museonjohtaja Branislava Andjelkovic nimitti hänet voittajaksi. Liekö niin, että entisessä Itä-Euroopassa ymmärretään elämän absurditeetteja paremmin kuin siellä, missä Siperia ei ole oikeasti opettanut?

Yleisön ja kriitikkojen suosio käyvät harvoin yksiin. Tällainen ratkaisu nakertaa epäilemättä taidemaailman turhaa pönötystä ja viileää elitismiä.

*** 

Ja sitten se pikkujuttu, jossa taisin olla muuten vähän liian kohtelias (minulla on vähän sellainen periaate, että jos on kiire ja tekee omasta mielestään vähän liian pinnallista työtä, ei ainakaan saa olla kovin ilkeä):

Korkeatasoinen mittelö

Edelliseen vähän tasapaksuun kilpailuun verrattuna tämänvuotinen Ars Fennica vaikutti varsin laadukkaalta – eikä kuitenkaan ilmeiseltä, sillä mukana oli myös pari vähemmän tunnettua taiteilijaa.

Monet veikkaukset tuntuivat kohdistuvat hienoja videoteoksia tehneeseen Adel Abidiniin, joka on osoittanut, että mitään erillistä maahanmuuttajataidetta ei ole olemassakaan. Lahjakas mies tuli Suomeen arabimaasta, teki ahkerasti töitä ja lunasti paikkansa. Myös moni toivoi voittajaksi tieteen ja taiteen maailmaa elämyksellisesti yhdistelevää Terike Haapojaa. 

Abidinin hieno video Elämän leipä (2008). Olen nähnyt sen jo kahteen kertaan, ja kestää se varmaan vieläkin katsomisen.

Hannaleena Heiska piti hienostuneella otteellaan liehumassa maalaustaiteen ja maalauksellisen videon lippua, ja Pekka Luukkola jatkoi valokuvillaan suomalaisen maiseman tutkintaa ja tulkintaa. Molemmat olivat ehkä vähän yllätyksellisiä valintoja, mutta tämänkin koen arvoksi. Kyllä tästä 3000 taiteilijan maasta on syytä löytyä muitakin ehdokkaita kuin niitä establishmentin suosimia varmoja nakkeja.

Tämänvuotinen Ars Fennica oli laadukas, monipuolinen ja kiinnostava mittelö.

Näyttelykuvia 315 & 316 & 317 & 318 & 319: Laiminlyöntejä gallerioista

Jatkan aamuista laiminlyötyjen näyttelykäyntien raportoimista.

Helmikuun 26. päivän lauantaikierrokseeni kuului Lönnrotinkadun loppupää, jota kannattaa seurata tarkoin, jos on nykytaiteen suunnista kiinnostunut. Siellä nimittäin sijaitsevat sekä Muu ry:n Muu Galleria että Kuvataidekatamian Galleria FAFA.

Muussa oli Jouni Kujansuun (s. 1962) näyttely Vuosi nolla (11.2.–6.3.). Kujansuu on ollut minulle aina jotenkin vaikea tapaus. Aavistan hänessä tietyn vakavuuden ja laadun, mutta välillä hän on mielestäni liian sisäänlämpiävä, välillä taas poikamaisen groteski. En saa hänen työhönsä kunnon otetta, koska väliin epäilen häntä liiallisesta snobbailusta ja joskus taas turhan hämärästä pseudofilosofiasta. Niin nytkin. 

Kujansuu oli yhdistänyt omia vanhoja ja osin nyttemin tuunattuja maalauksiaan ja löytödiafilmin kuvia yhteen toivoen, että "esillepano häiritsee kuvien luentaa". No totta helvetissä se häiritsee. Ja mitä sitten? Mitä minun nyt pitäisi ajatella, kun ymmärrän asian? En minä ainakaan representaation pohdinnassani mihinkään heuristisiin tuloksiin tämän näyttelyn myötä saavu. Itse asiassa päinvastoin: hieman brutaalisti ajattelin jopa vastoin Kujansuun intentiota, että jotkut maalaukset olivat sellaisenaan ihan hienoja – huolimatta typerästä ripustuksesta.

***

Muun studiossa oli sielläkin ongelmallinen tapaus. Marina Ciglarin (s. 1963) installaatio Sinä näet – sinä et näe (11.2.–6.3.) käsitteli valvontaa ja siihen liittyviä moninaisia ulottuvuuksia:

Duuni oli ihan vaikuttava, mutta minulla on sellainen tunne, että olen tällaisia kyberneettissävyisiä valvonta- ja kontrollikriittisiä taideteoksia nähnyt jo pilvin pimein. Tämä alkaa olla jo yhdenlaista nykytaiteen neoformalismia. 

***

FAFAssa esiintyi Salla Vapaavuori (s. 1984) kolmella tilateoksellaan, jotka käsittelivät erilaisia tiloja ja tuntemuksia niissä – huoneita, joissa Vapaavuori itse on asunut:

Herkkää ja samalla voimakasta kuvaa. Ja muutenkin hienoa jälkeä. Tästä taiteilijasta tullaan kuulemaan vielä lisää.

***

Sunnuntaina 27.2. kävin kahdessa näyttelyssä, jotka molemmat tuottivat pettymyksen.  
Terike Haapojaa (s. 1974) olen aina pitänyt arvossa, mutta Toisten puolue (11.2.–6.3.) Galley Kalhama & Piippo Contemporaryssa ei vain yksinkertaisesti toiminut taideteoksena. Itse ajatus on kiinnostava, mutta puolueen perustaminen tekona olisi ollut jo riittävä haastamaan taiteen ja aktivismin rajalinjoja. Hänen tekemänsä kuvasta ja äänestä koostuva installaatio oli toki komea ja nykytaiteen näköinen ja sellaisena tietenkin hulppeaan galleriatilaan sopiva, mutta ei se itse poliittisen ulottuvuuteen mitään tuonut:

Vähän karrikoiden tunsin olevani kuin Villu Janisoon (s. 1963) ääniteoksen ja Charles Sandisonin (s. 1969) kuvasanateoksen välissä miettien, että miksi ihmeessä näin on. Uskaltaisin sanoa, että tämä oli intentiohin nähden – ja muutenkin – yksinkertaisesti epäonnistunut taideteos. Siis huono.

Mutta toivottavasti itse projekti, joka on mielestäni aidosti hieno taideteos, elää ja tekee narinani tarpeettomaksi. Katsokaa sen omat nettisivut tästä.

***

Saara Ekströmin (s. 1965) Limbus (14.1.–13.3.) Nykytaiteen museo Kiasmassa oli vähän outo pettymys. Olen aina pitänyt Ekströin töitä leimaavaa ruman ja kauniin välillä liikkuvaa heilurointia kiinnostavana ja pidän vieläkin. Pidin tämänkin näyttelyn töistä, mutta ne eivät yksinkertaisesti riittäneet Kiasman kahteen kerrokseen. Joko ei rahkeet riittäneet näin mittavaan näyttelyyn tai sitten kuraattori vain epäonnistui.

 Breeding, 2010.

PS. Ja eiköhän Ekströmin vähän kohuakin herättänyt lintuduuni ollut ihan samaa kyberneettistä kontrollikamaa kuin Ciglarin duuni. Ja tulipa sekin mieleen, että Haapojan puolueen olisi oikeasti pitänyt osoittaa mieltään Kiasman edessä. Siellä kun pidetttin eläviä lintuja näyttelyobjekteina häkissä: