Julkaistua 626 & 627 & 628 & Näyttelykuvia 974 & 975 & 976 & 977: Halutako nukkua Martti Jämsän huoneessa? & Kuka on värimaalari? & Elävät ja museoidut taiteilijat

Toissa viikon torstaina ilmestyi Taide (2/15). Minulla oli siinä peräti kolme juttua – tosin sen varsinaisen lisäksi vain yksi pikku-uutinen ja yksi pieni keskustelupuheenvuoro: 

Haluatko nukkua Martti Jämsän huoneessa?

Valokuvataiteilija Sari Poijärvi on jo pitkään ollut erään projektin parissa. Kasari-projekti ei kuitenkaan ole saamassa jatkoa, vaan Poijärvi on jo vuodesta 2011 puuhannut Helsingin Jätkäsaareen taidehotellia. Art Hotel Helsingin toimitusjohtaja Poijärvi on toiminut myös kuraattorina, ja on valinnut nimikkohuoneiden taiteilijat sellaisesta joukosta, jonka työt ovat häntä itseään sykähdyttäneet aivan erityisellä tavalla. Mukana joukossa ovat tällä hetkellä Jan-Erik Andersson, Lauri Astala, Liisa Hietanen, Pekka Jylhä, Martti Jämsä, Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari, Tuula Lehtinen, Rosa Liksom, Stefan Lindfors, Heikki Marila, Sofi Oksanen, Silja Puranen, Kim Simonsson, Jani Tolin ja Anu Tuominen. Taiteilijoiden ansaintalogiikka tullaan järjestämään niin, että taiteilijapalkkion sijaan he saavat tietyn provision huoneissaan vietetyistä öistä.

Talon suunnitelmatkin ovat jo pitkällä. Kahdeksankerroksisen uudisrakennuksen arkkitehti- ja sisustussuunnittelusta vastaa arkkitehtitoimisto Futudesign sekä Erling Sommerfeldt. Rakennuksen ulkopinta on saanut innoituksensa Pariisin 1800-luvun salongeista ja niiden ripustuksesta. Nimikkohuoneiden lisäksi luvassa on muuta taidetta ja vaihtuvien näyttelyiden galleria. 

Hyvä näin, eikä enää puutu muuta kuin kuin raha. Tarvetta olisi noin 20 miljoonalle eurolle, mutta osakeanti on parhaillaan käynnistynyt.

*** 

Kuka on värimaalari?

Kaikki taidemaalarit käyttävät väriä tavalla tai toisella, mutta vain joitain maalareita kutsutaan ’värimaalareiksi’. Kriitikko Otso Kantokorpi ja värimaalariksi usein kutsuttu taidemaalari Olavi Pajulahti lähtivät etsimään Helsingin gallerioista värimaalareita.

Lienee parasta ensin kysyä värimaalarilta, miksi joitain taiteilijoita kutsutaan värimaalareiksi. Olavi Pajulahden mielestä se tarkoittaa lähinnä sitä, että tällaisilla maalareilla ”väri saa itsenäisen merkityksen. Aluksihan kaikki on vain maalia tuubissa, mutta kun sitä aletaan levittää kankaalle, se muuttuu väriksi.” Pajulahti muistuttaa, että ”väreillä on esitetty historiallisesti katsoen vaikka mitä, väri ovat symboloineet asioita, mutta sitten kun värille annetaan johtava rooli, kuten vaikkapa Tor Arnen tapauksessa, voidaan puhua värimaalauksesta.” 

Painting #9, 2009–13.

Käsitteenä värimaalauksessa on outo myönteinen lataus. Jos jotakin maalaria luonnehditaan ’abstraktiksi maalariksi’, kyse on yleensä neutraalista ja kuvailevasta määrittelystä, mutta jos maalaria nimitetään ’värimaalariksi’, sisältyy siihen usein myönteinen arvottava sävy. Värimaalari on tietyllä tavalla enemmän kuin muut maalarit, jotka hekin käyttävät väriä. Tätä Pajulahti ei osaa selventää: ”Taidehistorioitsijathan niitä luokituksia tekevät.” Uskallan kuitenkin veikata, että kyse on ainakin osittain siitä taiteilijatyypistä, jonka taiteilijatypologioita tutkinut Vappu Lepistö (Kuvataiteilija taidemaailmassa, 1991) toi esiin: Herooisen sankarimyytin lisäksi syntyi aivan toisenlainen taiteilijatyyppi, jota luonnehtii ’asiantuntijuus’. Sellainen asiantuntijuus, joka tuntee väriteoriat, muun muassa Josef Albersin värien vuorovaikutuksen sekä Johannes Ittenin komplementti- ja kontrastivaikutukset – sellainen asiantuntijuus, josta Suomessa tuli aikanaan kuuluisaksi Vapaa Taidekoulu, jonka rehtorina juuri Tor Arne toimi vuosina 1966–1988.

Onko Arne värimaalari? ”On, ihan an sich”, vastaa Pajulahti. Mutta minkälainen värimaalari hän on? ”Vanha mestari.” Toisinaan taiteilijoista puhutaan siten, että heillä on jonkunlainen erottuva yksilöllinen ’värimaailma’, mutta kun katselee Arnen maalauksia, ei niistä löydy mitään selkeää omansalaista maailmaa: ei ole mitään lempivärejä, kaikki värit tuntuvat kelpaavan. ”On hänen väriskaalansa aika murrettu”, toteaa Pajulahti. Hän kiinnittää myös huomiota siihen, miten Arne ”skrabaa” pintaa, ”kaivaa tavallaan valoa esiin alemmista kerroksista. Italiassa freskomaalarit tekivät jo aikoinaan ihan sitä samaa – sgraffitoksi tekniikkaa nimitetään.” Tämä on selvästikin yksi Arnen leima. ”Samoin tietty rento ote – ja onhan näissä vaakatöissä kuitenkin aina tietty maisemallinen ulottuvuuskin.” 

Painting #14, 2004–07.

Arnen töissä on selvästikin voimakas emotionaalinen lataus. Hänen maalauksiaan on useammassakin yhteydessä luonnehdittu sanoilla ’kirkas’, ’ehdoton’ ja ’syvällinen’. Mistä tällainen voima syntyy, voiko tietyillä väriyhdistelmillä tuottaa haluttuja affekteja, kuten vaikka barokkimusiikissa näyttää olevan? ”Kyllä tässä tapauksessa on kyse pikemminkin herkistä nyansseista, ei tunneta millään kaavalla saada aikaiseksi, eikä tässä mitkään väriteoriat ole selvästikään päällimmäisinä.” Kiinnitämme myös huomiota siihen, miten Arne on loppujen aika monipuolinen näennäisen yksinkertaisessa ja itselleen uskollisessa tematiikassa: osassa teoksissa on kevyttä laseerausta, läpikuultaviksi ohennettuja värejä, osassa paksua impastoa, paksua väriä reliefimäisesti. Pajulahti muistuttaa, että tämäkin on vanha ilmiö: jo Tizian (1477–1576) yhdisti paksusti maalattujen valokohtien kontrastiksi läpikuultavien lasuurien sävyjä.

Joistain Arnen väreistä maallikko voisi todeta, että ne ovat vähän tuhnuisen tuntuisia, jopa likaisia. ”Likakin on katsojan silmässä, ei minulle näistä tule sellaista oloa. Tunnistan minä senkin elementin, mutta murettujen värien, vihreän, violetin ja sinisen yhdistäminen valkoisiin aksentteihin luo sellaista värillistä kontrastia keskinäisessä elossaan, että se poistaa likaisuuden tunteen.” Yhtä työtä yritän sanoa vähän hempeäksi, mutta Pajulahti oikaisee: ”Pikemminkin heleä. Sitä paitsi siinä näkyy hyvin se, miten värillä tehdään valoa.”

 

***

Lauri Laine ei taida olla ihan varsinainen värimaalari. ”Hänellä on kyse enemmän valööreistä, siis tummuusasteella pelaamisesta. Niiden kontrastit tässä enemmän vaikuttavat. Toisaalta tässä näyttelyssä on tullut mukaan uudenlaista väriä, kylläisempää ja puhtaampia värisävyjä. Aiemminhan hän on toiminut enemmän vain tumman ja vaalean kontrasteilla.”  
Laine on myös selvännyt figuratiivisempia elementtejä ja vienyt ilmaisuaan jopa kubismin suuntaan. Joissain töissä olin aistivinani jopa venäläisen avantgarden henkeä. 

Pajulahti näkee myös maalaustekniikassa muutoksia. ”Näissä on paljon enemmän impastoa, aikaisemmin väripinnat olivat paljon tasaisempia. Siveltimenjäljet eivät erottuneet niin selkeästi.” 

Soittaja VII, 2014.

Laine onkin selvästi monipuolistanut maalatun pinnan materiaalista luonnetta. Pinnat ovat luonteiltaan hyvinkin erilaisia, toistensa läpi kuultavia tai yhtä väriä selvästi korostavia. Laineelle ominainen tietty veistoksellisuus on kuitenkin säilynyt. 

Barokin taiteelle ominainen ruskea on myös säilyttänyt paikkansa Laineen paletissa, vaikka uudet kylläisemmät väri ovatkin tulleet mukaan. Innoittajana uusiin sarjoihin on toiminut espanjalainen barokkimaalari Francisco de Zurbarán (1598–1664), erityisesti hänen naispyhimysteoksensa, joissa naisten vaatteet ovat toisinaan jopa hätkähdyttävänkin värikylläisiä punaisine, keltaisine ja vihreine sävyineen.

”Heleä kylläinen väri tuo harmaan ja tumman kanssa uudenlaista jännitettä. Kirkkaat värit luovat tietyllä tavalla aivan uudenlaisen aksentin. Pajulahti näkee ”selvästikin Laineen tuotannossa ja väriajattelussa jonkin vaiheen olevan parhaillaan menossa”. 

Jäämme siis odottamaan uutta suuntaa.

***

Pekka Hepoluhta on säilyttänyt uskollisesti vähäeleisen havaintomaalarin tyylinsä. Kun kerroin eräälle ystävälleni lähteväni katsomaan Hepoluhdan värejä, hän totesi humoristisesti: ”Eihän niissä mitään värejä ole, harmaita ne ovat kaikki.” 

Pajulahti näkee Hepoluhdan töissä ennen kaikkea sen, miten värin avulla luodaan valoa. ”Hepoluhdalla on pyrkimys tuoda värin kautta valo esiin – ja tässä tapauksessa aika mieto valo, mikä tuottaa tietenkin samalla herkkyyden tunteen. Muoto on ikään kuin vain se pakollinen elementti, joka tuo valon esiin. Italiassa on hieno sanakin tälle, chiaroscuro, valohämy.” 

20.5., 2014.

Palaamme siis taas taidehistoriaan ja esimerkiksi Caravaggioon (1571–1610), joka oli yksi maalauksellisen valohämyn keskeisistä kehittäjistä. Ja löytyypä toinenkin taidehistoriallinen termi, sfumato, joka puolestaan yhdistetään usein Leonardo da Vinciin (1452–1519) – savunkaltaisuus, jolla luodaan utuinen ja sulauttava vaikutelma. Tiedän kuitenkin, että Hepoluhta itse voisi hämmentyä puheistamme, koska vannoutuneena havaintomaalarina hän ei ponnista kovinkaan paljoa kuvataiteen perinnetietoisuudesta. Yksi selitys voisi tietenkin olla Hepoluhdan varsin dominoiva harmaa eri sävyineen, mikä vie väistämättä katsojan savuiseen tai sumuiseen maailmaan. Sfumato on kuitenkin useiden kerrosten hidasta tekniikkaa, kun taas Hepoluhdan työt syntyvät nopeasti havainnosta.

Hepoluhta pelaa myös ovelasti jälkikuvilla. Joissain teoksissa hän on maalannut jälkikuvamaisen häviävän pienen heijastuman, ja Pajulahti huomauttaa, että ”katsojahan pystyy katsomistilanteessa myös synnyttämään oman silmänsä avulla jälkikuvan ja kiinnittämään siihen huomiota, ikään kuin siirtämään senkin osaksi teosta – onhan näyttelyn nimikin Katsomisesta.” 

Väri tulee aksentteina Hepoluhdan maalauksiin satunnaisilta tuntuvien esineiden kautta, jopa triviaalin tuntuisesti. Aiheella ei tunnu olevan hänelle juurikaan merkitystä – kunhan se on silmän edessä, katseen ja valon tuottamien muutosten kohteena. Pajulahti muistuttaa, että ”taiteilijan on aina ponnisteltava triviaalin ja ylitaiteellisen välillä, siihen sen pitäisi aina osua. Näissähän on osuttu.”

***

Johanna Aallon maalaukset tuovat Pajulahden mieleen Vapaan Taidekoulun vaikutteet, vaikka tämä onkin opiskellut Pariisissa École Nationale Supérieure des Beaux-Artsissa ja Kuvataideakatemiassa. ”Näissä tehot tulevat vähän samalla tavalla kuin Arnellakin, heleämpien tai kirkkaampien sävyjen rinnastamisella murrettuihin sävyihin – ja tumma on enemmän aksenttina. Mukana on myös kylmien ja lämpöisten välistä leikkiä, niillä pelaamista.” Aalto luo syvyyttä ja hengitystä maalaukseen juuri kylmien ja lämpimien värien avulla. ”Kylmät sävyt etääntyvät, lämpimät nousevat eteen ylös, mutta tumma voikin toimia molemmilla tavoilla – vähän riippuen sommittelusta ja sen tuottamasta rytmistä. Näillä elementeillä luodaan illusorista tilaa.” 

Nimeämätön, 2015.

Jotkut Aallon maalaukset lähenevät jopa impressionismia ja ovat miltei maisemallisia, jolloin väreillä voidaan myös saada aikaan väreilyä. Jotkut muistuttavat etäisesti ristikkoa tai sakkilautaa, mutta mistään pattern paintingista ei ole kyse – säännönmukaisuudesta poikkeaminen tuo oman rytminsä värien rytmin lisäksi, jotkut poikkeavat linjat myös korostavat värin roolia.

Kun tutkimme läheltä joidenkin maalausten laseeraustekniikkaa, saapuu galleristi yllättäen paikalle ja kysyy, että haluaisimmeko valot sammutettavaksi. Näin tehdään, ja värimaailma on aivan toinen. Muistan vielä sen ajan, kun Vapaassa Taidekoulussa ei saanut maalata kuin luonnonvalossa ja muistan myös sen hilpeyden, mitä tämä toisinaan Suomen olosuhteiden takia joissain aiheutti. Nyt tuli tunne, että jokainen työ on katsottava uudestaan, esimerkiksi syvyyssuuntainen vaikutelma muuttui useimmissa aivan toisenlaiseksi. Joissain maalauksissa koko tunnelataus muuttui. 

Maailma on joskus erittäin pieni, ja seuraava tarina on tosi. Kaksi päivää näyttelykierroksemme jälkeen kuvanveistäjäystäväni Heimo Suntio soitti ja halusi kertoa käynnistään Arnen näyttelyssä. Paikalla ei ollut muuta yleisöä, ja Suntio oli pyytänyt galleristia sammuttamaan valot. Täysin sama kokemus kuin meillä. Suntio vielä lisäsi, että varsinkin kolme maalausta, joihin hän oli ensin suhtautunut melko välinpitämättömästi muuttuivat kuin toisiksi: ”Keinovalon luoma kalvo hävisi, ja maalauksen oma valo alkoi tulla esiin todella hienolla tavalla.” 

Tätäkin on ehkä syytä vielä miettiä, kun puhutaan väreistä.

– Tor Arne, Maalauksia 2013–2015, Galerie Anhava 5.–29.3. 

– Lauri Laine, Maalauksia, Galleria Heino 14.3.–12.4. 

– Pekka Hepoluhta, Katsomisesta – maalauksia, tm-galleria, 11.–29.3. 

– Johanna Aalto, Galleria Ama, 7.–29.3.  

 

***

Elävät ja museoidut taiteilijat

Pessi Rautio totesi edellisessä Taiteessa (1/15, ’Uusi taidemuseo tuli jo’), että ”elossa olevalle taiteilijalle ei taida Suomessa olla aikaisemmin tehty nimikkomuseota”. Tämä ei ihan pidä paikkaansa.

Unkarilaispohjalaisen akvarellisti Nandor Mikolan (1911–2006) nimeä kantava museo toimi Vaasan tullipakkahuoneella vuosina 1995–2004. Sittemmin se sai lievän kohun myötä antaa tilaa Kuntsin modernin taiteen museolle, mutta on jatkanut vaatimattomammin toimintaansa Mikolan akvarellisalina (Raastuvankatu 21). 

Nandor Mikola (1911–2006), Kevätmaisema, 1985.

Lisäksi ähtäriläisen kuvanveistäjä Eero Hiirosen (s. 1938) vuonna 1975 toimintansa aloittaneeseen Pirkanpohjan taidekeskukseen rakennettiin vuonna 1934 rakennetun Sinisen talon lisäksi vuonna 1995 arkkitehti Kimmo Levannon suunnittelema Punainen talo, johon sijoitettiin Hiirosen ja Ähtärin kaupungin perustaman yhteisen säätiön myötä pysyvästi Hiirosen vanhempia veistoksia ja maalauksia – Hiirosen nimeä kantavassa, säätiölle lahjoitetussa kokoelmassa on 202 Hiirosen teosta eri vuosikymmeniltä. Lisäksi kokoelmiin kuuluu Hiirosen keräämää ja säätiölle lahjoittamaa ulkomaista nimigrafiikkaa. Pirkanpohjan taidekeskus on kuitenkin viime vuodet elänyt puolikuolleena, koska köyhtynyt Ähtärin kunta ei ole osoittanut sille rahaa. 

Eero Hiironen (s. 1938), Vesilähetys, 1995.

***

PS. Lukekaa muuten tästä linkistä Taiteen verkkosivuilta Pessi Raution blogikirjoitus 'Museoalan kytkykauppoja, bemari ja kinkku'. Olen täsmälleen samaa mieltä Raution kanssa.

Julkaistua 147 & 148 & 149: Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua & Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta & Systeemin jäljillä

Viime perjantaina ilmestyi Taide (2/11), jossa minulta oli yksi pieni silmäilyjuttu ja kaksi kritiikkiä.
Taidemuseoidemme heikkenevä tilanne, jota uusi eduskuntamme ja sitä kautta hallituksemme tuskin tulee viemään merkittävästi – kuvitelkaapa vaikka Kike Elomaata uutena kulttuuriministerinä – parempaan suuntaan, saa minut väliin jonnekin epätoivon, raivon tai maastamuuttohalun väliseen tilaan:

Turhaa sisäistä laskutusta, huonoa ulkoistettua palvelua

Museoiden alamäki sen kuin jatkuu. Ja kaikille asioille tuntuu löytyvän kiertoilmaisu tai jokin muu terveen järjen vastainen ilmaisu kuten esimerkiksi ’sisäinen laskutus’, jonka kautta kaikkien museoiden tuottavuus romahti, kun jouduttiin maksamaan markkinavuokria toisesta taskusta toiseen taskuun.

Tuorein villitys on valtionhallinnon ’tuottavuusohjelma’, jonka avulla tehdään erilaisia ’rakenteellisia toimenpiteitä’, joita kutsutaan ’tuottavuushankkeiksi’. Kyse on siis virkojen lakkauttamisesta ja palvelun huonontamisesta. Ateneumin taidemuseon osalta tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että narikka – joka vähän aikaa oli kokonaan toimimatta – on nyt ulkoistettu ja muutettu maksulliseksi. Museolipun lisäksi pitää maksaa vielä 2 euroa päästäkseen kansallisgalleriaan.

Ateneumin johtaja Maija Tanninen-Mattila ei mitenkään riemuitse asiasta. ”Kyllä me olemme pahoillamme, mutta meille on asetettu omat velvollisuutemme tuottavuusohjelmassa, emmekä me esimerkiksi voi enää vähentää kokoelma- ja näyttelytoiminnan henkilökuntaa. Silloin lakkaisivat näyttelyt.”

Nykyinen narikkakäytäntö on toistaiseksi kokeilu, mutta Tanninen-Mattila odottaa sen jatkuvan, mikäli tulos on liiketaloudellisesti yrittäjän kannalta järkevä. Siis mikäli asiakkaat suostuvat uuteen käytäntöön.

Seuraavaksi ulkoistettavien toimien listalla on salivalvonta, myöntää Tanninen-Mattila. Joudummekohan me vielä tiirailemaan Ainoa pampulla varustettujen musta-asuisten muskelimiesten seurassa?

No, vitsit sikseen. Paljon pahempaa on esimerkiksi se, että tuottavuusohjelman myötä on Ateneumin taidemuseossa esimerkiksi lopetettu koululaisryhmien ilmaiset opastuskierrokset. Tästä syntyvää aukkoa ei jälkikäteen pystytä paikkaamaan.

***

Anna Tuorin (s. 1976) palkintonäyttelyä kävin katsomassa Tampereen taidemuseossa. Se sai minut miettimään myös sitä, mihin suuntaan ulkoiset tyyliseikat saavat katsojan mietteitä kulkemaan ja kuinka tietyllä tavalla petollistakin tällainen nopea lokeroiminen voi olla. Se oli siis monessakin suhteessa kiinnostava näyttely, koska se pakotti myös pohtimaan maaluksellista kerrontaa yleisemmälläkin tasolla:

Kohtauksia maalauksellisesta kerronnasta

Vähän ovat viime aikoina tupanneet nämä suosionosoitukset keskittymään. Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut taidemaalari Anna Tuori (s. 1976) on lyhyellä urallaan ehtinyt jo Ars Fennica ja Carnegie Art Award -ehdokkaaksi. Nyt sitten tärppäsi, kun oli viimeinen mahdollisuus olla vielä nuori.

Ja on häntä jo ehditty lokeroidakin aika heppoisin perustein. Eräs kollegani kirjoitti jokunen vuosi sitten Tuorin yhteydessä japanilaisen maalauksen ja mangan vaikutuksista, eräs toinen totesi nyt Tampereelta tulleessaan, että ”vähän sellaista Nanna Susi -maalaustahan se oli”. En itse asiassa ymmärtänyt kummankaan kommenttia. Tuntuu siltä, että jos nuorempi naismaalari maalaa vähän ekspressiivisen näköisesti ja hieman salaperäisesti, kuuluu hän Leena Luostarisen ja hänen perässähiihtäjiensä joukkoon, tai jos hän käyttää väliin joitain vähänkin hempeäksi tulkittava värejä, liitetään hänet heti voimallisesti lisääntyneeseen vaaleanpunaiseen tyttöenergiakööriin.

Voisin hämmentää soppaa vielä toteamalla, että minä liitän Tuorin mielessäni pikemminkin hieman samaan leiriin Nina Roosin kanssa. Tämä saattaa tuntua hyvinkin omituiselta, mutta kyse on ”joltakin näyttämisen” sijaan metodista ja intentioista. Minulla on sellainen tunne, että molemmat hahmottelevat maalauksissaan nimenomaisesti maalauksellista kerrontaa, sen reunaehtoja – sitä mitä ja miten maalauksella voi kertoa. Se, että kuvamaailmassa käytetään ajalle ominaisia visuaalisia ärsykkeitä, on ikään kuin toissijaista. Kuvalliset tarttumakohdat ovat satunnaisia ja vaihtuvia, koska jotain nyt ylipäänsä pitää kuvata. Tässä suhteessa kaikki olemme aikamme lapsia, mutta täytyy tietenkin muistaa ajan kerrostumat, retroilmiöt sekä taiteilijan idiosynkraattinen ominaislaatu, yksilön erityslaatuinen henkilöhistoria, harrastukset ja mieltymykset – Tuorilla esimerkiksi elokuva ja kirjallisuus.

Sitten on vielä katsojan henkilöhistoria, joka on toisinaan melkoinen este. Minä olen selvästikin lukenut omissa ratkaisevissa vaiheissani eri kirjoja ja katsonut eri elokuvia. Ja sitten on tietenkin sukupuoli, ja minäkin tajuan tuskallisen hyvin, ettei minun usein edes oleteta ymmärtävän nuoren naisen maailmaa. Mutta eihän se vaadi kuin työtä – sitä työtä, jota kriitikon täytyykin olettaa tekevän. On otettava selvää taiteilijan intentioista, osattava kontekstualisoida taiteilijan kuvamaailmaa ja sen historiaa ja mahdollisia erityismerkityksiä. 

Under Milk Wood, akryyli ja öljy, 2010.

Satun esimerkiksi tietämään, että Tuoria kiinnostaa muun muassa ihmisen kyky kuvitella ja kyky paeta noihin kuvitelmiin. Tämä antaa omanlaisensa lukuvihjeen. Satun myös tietämään, että hän voi saada visuaalisia virikkeitä käytännöllisesti katsoen mistä tahansa – mitä banaaleimmasta aiheentyngästä, ja tätä kautta hänet voi yhdistää äkkipäätä niinkin etäisiltä tuntuviin havaintomaalareihin kuin vaikkapa Pekka Hepoluhta, joka myös maalaa ilman hierarkioita mitä tahansa – niin erilaisia kuin heidän maalauksensa ovatkin.

Ja sitten on tietenkin elokuvallisuus. Tuorin maalaukset eivät ole kuitenkaan erityisen kertovia. Ne ovat pikemminkin kuin fragmentaarisia kohtauksia, joihin voimme ikään kuin yrittää astua sisään – kohtauksia joiden edeltävää tilannetta tai seuraamusta emme oikein osaa päätellä. Tätä kautta syntyy myös hänen maalaustensa outo tunnelma, joka saattaa kauniin tai jopa söpön ensivaikutelman jälkeen olla aika rajunkin vinksahtanut. Ja siten mennäänkin jo semmoisille alueille, joita ei kannata ehkä yrittääkään tulkita. Ei lumovoimaa aina kannata rikkoa. Varsinkaan taiteen yhteydessä.

***

Vladimir Kopteffin (1937–2007) näyttely on jo ollut kauan aikaa ohi, mutta juttuni piti tilanpuutteen takia siirtää tähän numeroon. Mutta tässähän se on nyt kuitenkin arkistoissa, ja elää toivottavasti silloin, kun joudumme pohtimaan taiteemme lähihistoriaa ja sen historiankirjoitusta:

Systeemin jäljillä

Olen ollut varsin tietoinen Vladimir Kopteffin (1932–2007) olemassaolosta ja hänen roolistaan suomalaisessa konstruktiivisessa taiteessa jo pitkään, mutta kavutessani Taidesalonkiin katsomaan hänen muistonäyttelyään tajusin, että en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtään hänen yksityisnäyttelyään. Eikä hän niitä niin hirveästi pitänytkään – viimeisin oli Kluuvin galleriassa vuonna 1986.

Kopteffin maine pysyi Suomen taidekentässä yllä lähinnä aktiivisella osallistumisella Dimensio-ryhmän näyttelyihin, jollaisesta hänet muistan esimerkiksi Salon taidemuseosta vuodelta 2002. Mutta oli hänellä muitakin yhteyksiä: muistan kuinka häkeltynyt olin, kun näin hänen tuotantoaan Pietarin Venäläisen museon jättiläismäisessä näyttelyluettelossa Abstract Art in Russia. Muistan hyvin sen, kun tuolloin tajusin, että tämän taiteilijan tuotantoon taitaa olla syytä tutustua. Nyt se sitten tapahtui, vaikkakin valitettavasti muistonäyttelyssä.

Taidesalongissa on esillä Kopteffin töitä lähinnä 1960–70-luvuilta, mikä onkin perusteltu valinta, sillä eivät mukana olevat pari esittävämpää teosta varhaisemmilta ajoilta ole kovinkaan kiinnostavia.

Kopteff löysi omimman ilmaisunsa joskus 1960-luvun lopulla. Hänen systemaattisen konstruktivismin alagenreen sijoitettavat työnsä sisältävät systemaattisuudestaan huolimatta hauskasti viitteitä pop-taiteen keinoihin ja värimaailmaan. 

 Porrastus neliössä, öljy, 1971.

Kopteff täydensi opintojaan vuosina 1966–67 New Yorkissa, ja oli myös ilmeisen innostunut suurkaupungin urbaanista hengestä ja ajan erilaisista kulttuuri-ilmiöistä, muun muassa jazzista. Tämähän vie tietysti ajatuksia toisen konstruktivistin, Lars-Gunnar Nordströmin suuntaan, ja yhteisiä nimittäjiä onkin paljon. Kopteff tuntuu kuitenkin olevan jotenkin vapaampi kuin Nordström – ei niin hard edge, ei niin harkittu. Voisi tätä tietenkin pitää löysyytenäkin, mutta ainakin näin jälkeenpäin koettuna Kopteffin töissä on sellaista ilmavuutta ja ikään kuin rehellistä kokeilunhalua, että näyttelyn kokonaistunnelma on raikas, myönteinen ja vähän nostalgisesti ajanhenkinen, mikä johtuu tietenkin hieman ulkotaiteellisista seikoista: osa töistä on vähän kolhiintuneita, pikkuisen nuhjuisia ja jotkut on kehystetty jo alkujaankin aivan liian huonosti.

Mutta eikö muistonäyttely voi olla tällainenkin? Sieltä takaa pilkottaa ihan oikea ihminen, joka ei vain tuota taidehistoriallisen kertomuksen täytettä ja ”kehity johonkin suuntaan” tai saa aikaiseksi ratkaisuja joihinkin ”taiteellisiin ongelmiin”. Ainakin minulle tuli vähän vaikeasti selitettävissä oleva hyvän olon tunne.

Oli myös hienoa nähdä, että perikunta on saanut aikaiseksi sympaattisen muistonäyttelyn, jonka yhteydessä myös julkaistiin Kopteffin tuotantoa esittelevä kirja. Kirja on vähän amatöörimäinen ja toimituksellisesti vaatimaton, mutta siinä on kuitenkin nyt yksissä kansissa merkittävä osa Kopteffin aivan liian vähän tunnettua tuotantoa.

On kuitenkin pakko tuoda myös esiin, ettei Kopteff ehkä mikään elämää suurempi maalari ollut. Hänen systemaattinen lähestymistapansa jää toisinaan varsin ohueksi, ja se tietty ihme, joka pitkälle viedyssä systematiikan kehittelyssä erilaisine variaatioineen ja kontrapunktisine lähestymistapoineen tulee mahdolliseksi, jää vähän valjuksi. Systeemi näyttäytyy niin paljaana, että mysteeri jää useimmiten puuttumaan.

Näyttelykuvia 313 & 314: Laiminlyöntejä museosta

Tiskiveden vähän jäähtyessä käytän aikaa hyväkseni ja palaan lähiaikojen laiminlyönteihin näyttelykäyntien raportoinnissa.

Aloitetaan museonäyttelyistä.

Olin niin innostunut Vapaan Taidekoulun 75-juhlanäyttelyn (4.2.–28.3.) kahdesta keskustelutilaisuudesta (kauneus, havainto) Amos Andersonin taidemuseossa, että unohdin kokonaan itse näyttelyn. Katsoin näyttelyn jo pressissä 3.2., jolloin kuraattorit – itsekin taiteilijoina näyttelyssä esiintyvät nykyiset ja entiset rehtorit – Carolus Enckell (s. 1945), Pekka Hepoluhta (s. 1957) ja Reijo Viljanen (s. 1950) esittelivät valitsemiaan teemoja:

 Carolus Enckell puhui muun muassa väreistä.

Helsingien Sanomien kollegani Veikko Halmetoja otti aika rankan kielteisen kannan näyttelyarviossaan. Hänen mielestään "kokonaisuudesta on mahdoton löytää mitään kantavaa ideaa". Aika kummallinen mielipide, kun ottaa huomioon, että kullakin kuraattorilla oli oma ihan selkeä ja esiin tuotu tematiikansa ja siten myös syynsä rinnastaa vanhempia ja uudempia tekijöitä. Toki ripustus oli joiltain osin omituinen, mutta välillä on hauska nähdä tällaisia näyttelyitä, joita ei ole rakennettu juuri niin olisi odottanut. Vähän niin kuin Pessi Raution syksyksi 2008 Helsingin taidemuseoon kokoama 1970-lukunäyttely Oudon lähellä, jota jotkut taiteilijat vieläkin kummastelevat. Tässä oli sama fiilis. Mukana oli outoja töitä ja seiniltä puuttui kokonaan muutama keskeinen nimi. Minunkin 76-vuotias taiteilijaäitini, joka 1950-luvulla kävi Vapaata, totesi vähän närkästyneenä, "ettei se ollut minun tuntemaani Vapaata Taidekoulua". Minulla meni tovi vakuutellessani häntä, että ei aina niin tarvitse ollakaan.

Aika piristävä ja epäkliseinen näyttely siis. Ja kauniskin.

***

Toisaalta minulle tuli aivan samanlainen tunne kuin Halmetojalle, kun siirryin alakerrokseen katsomaan Väinö Tannerin Säätiön residenssin juhlanäyttelyä  Mazzano! – 20 vuotta aikaa taiteelle (28.1.–14.3.): 

Oli siellä paljonkin hienoja töitä, mutta satunnainen residensissä vierailu ei liene kovin mielekäs konteksti näyttelylle. Ymmärrän toki, että säätiön pitää manifestoida jaloa toimintaansa, mutta ei siitä teemaksi ole. Esimerkiksi kahden niin eri lailla maailmaa sekä taidetta lähestyvän taiteilijan kuin Petra Innasen (s. 1970) ja Stig Baumgartnerin (s. 1969) tunkeminen samaan näyttelyyn on kuin tarjoaisi nakkeja suklaakastikkeella. 

Se on muuten sanottava, että Baumgartnerista on kehittynyt hieno ja tarkka maalari vuosien mittaan. Oikein harmittaa ja on myös pakko tunnustaa, että minulta jäi hänen kehuttu Forum Boxin näyttelynsä (8.–30.1.) näkemättä. Siirsin ja siirsin sinne menemistä, koska galleriakin on niin lähellä kotia, ja sitten viimeisenä viikonloppuna kun sinne piti mennä, tulikin yllättäen muuta tekemistä.

Seminaarielämää, osa 3

Eilen tuli oltua viikon sisällä jo kolmannessa seminaarissa. Toimin moderaattorina Vapaan Taidekoulun 75-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä järjestetyissä kahdessa keskustelutilaisuudessa Amos Andersonin taidemuseossa. Ensimmäinen käsitteli kauneutta ja toinen – siis eilinen – havaintoa. Tällainen tiedote siitä ilmestyi:  

Havainto – näkeminen – maisema

Paneeli- ja yleisökeskustelu Amos Andersonin taidemuseossa 2.3. klo 17.00–20.00.
Mitä ja miten taiteilija näkee katsoessaan ympäristöään? Miten maisema syntyy? Miksi joku kohde valikoituu aiheeksi? Miten merkitystasot kerrostuvat: miten taiteilija, tutkija ja katsoja katsovat sitä objektia, joka havainnon ja näkemisen kautta muuntuu teokseksi?
Suuressa havaintokeskustelussa mukana: 
Pekka Hepoluhta, taidemaalari, Vapaan Taidekoulun rehtori, jolle ulkoilmamaalarina tuntuu useimmiten riittävän paikka kuin paikka 
Hanna Johansson, FT ja Helsingin yliopiston taidehistorian dosentti, joka on väitellyt suomalaisesta maataiteesta 
Thomas Nyqvist, taidemaalari, jolla on useimmiten tapana hakeutua omituisiin paikkoihin, joita myös ei-paikoiksi kutsutaan
Moderaattorina toimii toimittaja ja kriitikko Otso Kantokorpi.

***

 Etualalta Pekka Hepoluhta, Hanna Johansson, Thomas Nyqvist.

Kolmikymmenpäisen yleisön avulla illasta muodostui suorastaan fantastinen. Taidemaalarit Pekka Hepoluhta (s. 1957) ja Thomas Nyqvist (s. 1955) avasivat tuotantoaan ja metodejaan hienosti ja Hanna Johansson syvensi keskustelua koko ajan sekä taidefilosofisiin että -historiallisiin suuntiin. Keskustelu lainehti aina pilvimaalari John Constablesta (1776–1837) nykytaiteeseen. Yleisö oli innokkaasti mukana, ja oli hauskaa huomata, että kaksi maalaria oli saanut paikalle muun muassa kaksi videotaiteilijaa, jotka osallistuivat innolla keskusteluun. Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) ja Marjatta Ojan (s. 1962) innokas läsnäolo tuntui senkin takia hyvältä, että toisinaan liikaa revitelty lajityyppien kuilu ei tuntunut kovinkaan vaikealta ylittää. 

Kertakaikkisen hieno ilta, jota juhlistettiin vielä parilla oluella tapahtuman jälkeen. Ja taiteilijahan on taiteilija olutlasin äärelläkin. Juan Antonio Muro (s. 1945) väänteli servietistä ohimennen hienon morsiuspuvun:

Näyttelykuvia 81: Vaikka vessanpytty

Mistä taiteilijat ne kaikki aiheensa hankkivat? Ainakin sen olen urallani oppinut, että ihan mistä vain. Tätä minulle on muun muassa opettanut taidemaalari Pekka Hepoluhta (s. 1957), joka saattaa maalata vaikka satunnaisen pöydälle jääneen (no kyllä se niitä asetteleekin) karpalomehupullon, jonka sitten haluan seinälleni. Tätä minulle opetti vuorostaan tm-gallerian näyttelyssään (12.5.–30.5.) nyt Anita Kaihola (s. 1980), joka kuvaa muun muassa vessanpyttyä tai ovenrakoa. Kaihola oli jo toinen uusi tuttavus samana päivänä, enkä ollut ensin yhtään vireessä. Pidin näyttelyä aika monotonisena ja värinkäsittelyä löysänä, mutta sitten näyttelyyn tullut Vapaan Taidekoulun – sieltä Kaiholakin on muuten muutama vuosi sitten valmistunut – entinen rehtori, taidemaalari Reijo Viljanen (s. 1950) kiinnitti huomioni omiin poimintoihinsa näyttelyssä. Öljymaalauksiin Tukossa (2010) ja Raollaan (2010):

Sitten sitä alkoi pohtia myös tukossa tai raollaan olemisen abstraktimpia ulottuvuuksia sekä myös symboliikkaa. Ensin en pitänyt duuneista oikeastaan lainkaan ja sitten olinkin jo vähän koukussa.

Kannattaa yrittää siis keskustella muiden alan ihmisten kanssa aina, kun se on mahdollista. Tuoreet näkökulmat ovat usein hyvinkin kiinnostavia.

Sitten Viljanen lähtikin pyöräilemään työhuoneelleen uusi pakka maalauskangasta tarakallaan:

Näyttelykuvia 57: Tulevaisuuteen, osa 2

Pitkän taidepäivän päätteeksi kävin vielä illalla avaamassa Vapaan Taidekoulun lopputyönäyttelyn Vapaa kuvio (12.–23.5.) Sanomatalon Mediatorilla. Olin jo aiemmin tehnyt näyttelyn lehdistötiedotteen. Puhuin ex tempore -puheessani vähän koulun historiasta ja sitten problematisoin 'vapaan' käsitettä. Kommentoin muun muassa sitä, kuinka olen vuosia ollut eri mieltä koulun entisen rehtorin Carolus Enckellin (s. 1945) kanssa siitä, voisiko olla olemassa puhdasta katsetta ja symboleista vapaata kuvaa. Totesin, että se ainakin on vapautta, että olemme voineet tällaista keskustelua käydä. Kehuin myös koulun nykyistä vapautta, sitä että oppilaat selvästikin riemuitsevat maalaamisen vapaudesta. Ja kyllä se näkyy jäljessäkin. 

Yksi näistä valmistuneista maalareista on Nessa Kahila (s. ?), jonka herkän ja kauniin maalauksen mallikin sattui olemaan paikalla:

Niin että syystä koulun hallintojohtaja Tarja Djateu ja taiteellinen johtaja, taidemaalari Pekka Hepoluhta (s. 1957) nostivat tyytyväisinä maljan:

Hei, mitä on olla vapaa?

Vapaassa Taidekoulussa arkikin on kiehtovaa.

Perjantaina 9.4. vietin aamupäivän Vapaassa Taidekoulussa. Syy vierailuun oli se, että minua pyydettiin kirjoittamaan lehdistötiedote koulun loputyönäyttelyyn toukokuussa sekä myös avaamaan kyseinen näyttely. Kävin työhuoneissa, juttelin kaikkien neloskurssilaisten kanssa ja katselin heidän töitään. Tämän haluan tuoda esiin siksi, että koen työhuoneilla viettämäni ajan yhdeksi keskeisimmistä tavoista, joilla olen oppinut ymmärtämään taiteen tekemisen prosesseja. Nytkin sain oppilailta vaikka kuinka monta innostavaa ajatusta, jotka tulevat taatusti pullahtamaan esiin jossain uudessa hedelmällisessä yhteydessä. Näin on käynyt koko urani ajan. 

On myös mainittava, että koulussa tuntui tällä hetkellä vallitsevan varsin innostunut maalaamiseen kannustava henki, ja siksi onkin surullista, että koulu elää samalla myös melkoisessa säästöpaineessa. Tämä tuli selväksi illalla, jonka vietin jälleen samassa paikassa, sillä kuulun koulun kannatusyhdistykseen, ja meillä oli kokous. Oli hauska vaihtaa kokouksen jälkeen ajatuksia taiteesta muun muassa Markku Arantilan, Carolus Enckellin, Pekka Hepoluhdan, Timo Setälän, Pertti Summan ja Reijo Viljasen kanssa. Puhuimme myös paljon kirjoista – minut valittiinkin kokouksessa perustettuun uuteen julkaisuneuvostoon. Täytyy siis yrittää aktivoitua, jotta koulun hieno julkaisutoiminta saataisiin kukoistamaan uudelleen. Helppoa se ei tule olemaan.