Julkaistua 794 & Julkista taidetta 86: Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

[Blogger ei toimi kunnolla. Anteeksi pistekoon temppuilu.]
 
Palasin tiistaina kuuden viikon Saarenmaan matkalta. Olin kirjoittamassa kirjaa, jota en saanut valmiiksi. Keskiviikkona odotti kuitenkin arkinen työ ja syksyn ensimmäinen Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumnini:

Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

Arkinen ympäristömme on aika juhlava, kun katsoo vähänkin tarkemmin. Rakennettu ympäristömme on täynnä taidetta, jolla on juhlistettu jotain. On suurmiehiä, on historiallisia tapahtumia – erityisesti sotahistoriaa – ja on kansojen välistä ystävyyttä.

Oleg Kirjuhin (s. ?): Maailman rauha. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hanna Rikkonen.

Siihen, että Moskova halusi osoittaa ystävyyttään Helsingille lahjoittamalla Hakaniemeen sijoitetun Oleg Kirjuhinin veistoksen Maailman rauha (1990), on tapana suhtautua ivallisesti. Suurimman osan mielestä sosialistista realismia edustava veistos on sekä huonoa taidetta että valheellista politiikkaa. Hieman koomiseksi asian tekee se, että merkittävä osa niistä ihmisistä, jotka halveksuvat Maailman rauhaa huonona taiteena, haluaa todellisuudessa juuri tällaista taidetta: helposti tunnistettavaa, naturalistisesti esittävää ja herooista. Kunhan sen on tehnyt sopiva henkilö ja kunhan se juhlistaa sopivaa aatetta. Tämän monet patsaskiistamme ja niihin liittyvät ulostulot ovat osoittaneet. 

Tamás Ortutay (s. 1946): Alkumuna. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hana Kukorelli.

Budapestkin lahjoitti aikoinaan Helsingille veistoksen. Tamás Ortutayn kalevalaisteemainen Alkumuna (1971) sijaitsee Helsingin Pihlajistossa. Se ei ole herättänyt intohimoja. Syitä on varmaankin kaksi. Ensimmäinen liittyy paikkojen hierarkiaan. Pihlajistolainen kalliorinne ei ole selvästikään kaupunkikuvallisesti yhtä arvokkaaksi koettu ja siten ristiriitoja herättävä kuin keskeisempi Hakanimenranta. Joku saattaa ajatella, että suhteellisen kökkö veistos on tungettu jonnekin sinne sivuun, pois silmistä – miettimättä lainkaan sitä, että pihlajistolainen asukas voisi loukkaantua tällaisesta ajattelusta. Juuri näin kuitenkin todennäköisesti tapahtui. Toisaalta veistos on saanut innoituksensa suomalaisesta mytologiasta, joten kukapa siitä loukkaantuisi. Veljeskansaa edustava tekijäkin on ikään kuin samaa heimoa, joten ei sitä oikein valheellisuudestakaan voi syyttää. 

Eva Lange (s. 1935): Monta osaa – Yksi kokonaisuus. Havainnekuva.

Tuorein taiteellinen ystävyydenosoitus oli esillä Helsingin kaupunginhallituksessa tällä viikolla. Kaupunginhallitus päätti sijoittaa ruotsalaisen Eva Langen veistoksen Monta osaa – Yksi kokonaisuus Erottajan aukiolle. Teos on ruotsalaisten lahja sata vuotta täyttävälle Suomelle. Vastalahjakin on menossa myöhemmin Tukholmaan. Vailla politiikkaa ei tämäkään taideteos ole: tiedotteen mukaan ”teoksesta tulee uusi puhutteleva maamerkki kaupungin keskustaan kertomaan Suomen ja Ruotsin pitkästä yhteisestä historiasta ja yhteistyöstä”. Hanketta hallinnoiva Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus katsoi vielä asiakseen muistuttaa, että ”Ruotsin vallan ajasta on niukemmin näkyviä jälkiä pääkaupungin katukuvassa”.

Poliittisen liturgian ja kaupunkilaisen arkisen kokemuksen välillä on huikea ero. En usko, että kukaan ohikulkija ryhtyy neljästä abstraktista elementistä koostuvan veistoksen nähdessään pohtimaan maittemme yhteistä historiaa ja yhteistyötä – saati pähkäilemään Ruotsin vallan aikaa ja sen merkitystä kulttuurillemme. Sitä tullaan pohtimaan julkistamispuheessa eikä enää koskaan sen jälkeen. Julkistamistilaisuus tulee epäilemättä muistuttamaan Ortutayn ja Kirjuhinin vastaavia. Poliitikot ja virkamiehet puhuvat mitä puhuvat ja taideväki hymyilee itsekseen vähän kiusaantuneena.
Langen teos tulee ”puhuttelemaan” aivan muulla tavalla: se voi toimia kiinnostavana aksenttina ja tilaa uudella tavalla jäsentävänä elementtinä. Voi tietenkin olla, että siitä tulee vain yksi väistettävä ja sellaisena ärsyttävä este kiireisten ihmisten kulkureitillä – sitten kun se on muuttunut teoksena miltei näkymättömäksi niin kuin julkiselle taiteelle aina väistämättä käy. Aika näyttää.

Vaikka julkinen taide herättääkin toisinaan kiivastakin polemiikkia, kansa tuntuu sitä kuitenkin haluavan. Suomen Taiteilijaseura on juuri teettänyt kyselytutkimuksen, joka osoittaa, että suhtautuminen julkiseen taiteeseen on muuttunut entisestäänkin positiivisemmaksi. Kahden vuoden takaisessa tutkimuksessa 70% vastaajista halusi taidetta arkisiin ympäristöihinsä. Nyt luku oli kasvanut jo 75:een. 79 % vastaajista uskoo, että taide parantaa ympäristön viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Vantaan vankilan pääportti EGSin jäljiltä. Kuva: valtion taideteostoimikunta.

Kyselyssä kysyttiin myös yleisön suhdetta katutaiteeseen. Jopa 68 % vastaajista halusi ympäristöönsä enemmän seinämaalauksia ja laillista graffitia. Näin maailma muuttuu. Ennen graffitin koettiin lisäävän turvattomuuden tunnetta – näin sen kieltoa myös perusteltiin nollatoleranssin Helsingissä kymmenen vuoden ajan. Yksi tuoreimmista julkisista teoksistamme onkin graffitimaalari EGSin kolmen teoksen kokonaisuus Vantaan vankilan muurien sisäpuolelle. Suuren yleisön asennemuutoksesta kertoo varmaan sekin, ettei vangeille maalaaminen ole herättänyt juurikaan kohua. Vankilatkin ovat osa suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa – jo Ruotsin vallan ajalta. Meillä oli 1400-luvulla viisi kuninkaan vankilaa. Mietitään hetki sitäkin.

Julkaistua 791 & Virossa 187 & Katutaidetta 134: Malja Viktorille

Meinasi aivan unohtua. Tai ehkä vähän tarkoituksellakin, koska kompromettoin itseni ja olen kuitenkin vielä täällä rikospaikalla. Mutta menköön nyt sitten. Olin elokuun lopulla kahden graffititaiteilijan – EGS (s. 1974) ja Signor Sick (s. 1988) – ja yhden muun taiteilijan – joku Jan (s. ?) – maalausretkellä Saarenmaalla. Tässä toissa viikolla ilmestynyt Kansan Uutisten julkinen tunnustukseni:

Malja Viktorille

Tunnustan syyllistyneeni rikokseen – tai ainakin avunantoon.

Olen viettänyt muutaman viikon Saarenmaalla ja seikkailut ympäri saarta etsien ns. kulttuurikohteiden lisäksi myös vanhoja neuvostotukikohtia. Niitä on täällä yllättävän paljon. Esimerkiksi Muhun idylliseltä saarelta onnistuin löytämään merkitsemättömän tien takaa keskeltä pöpelikköä ydinohjustukikohdan. Siellä on ollut kolme ydinkärkeä – mihin lie suunnattuina. 

Viime viikonloppuna sain vieraita. Helsinkiläinen tunnettu katutaiteilija EGS ja hänen tallinnalainen kollegansa Signor Sick tulivat kylään. Heidän mukanaan oli vielä Jan – mistä lie kotoisin oleva kuvataiteilija, jolla on nuoruudestaan graffititaustaa ja joka viime vuodesta alkaen on taas verestänyt vanhoja muistojaan. 

Jan pisteliäänä virolaiselle pakolaispolitiikalle.

Kolme kirjainta: EGS.

 Signor Sick työssään.

Janin tyttöystävä.

 Ohjustukikohdan kasarmin seinää, uusi punatähti.

Toisen miehen vaimo.

2 x EGS & Signor Sick. Ohjuksia ei enää ole.

Vierailimme kahdessa ohjustukikohdassa ja yhdessä kesken jääneessä sovhoosin pääkonttorissa ja kulttuuriklubissa. Rakentaminen jäi silleen, kun Neuvostoliitto romahti. Keskeneräisen rakennuksen osti suomalainen yrittäjä, joka lupasi jatkaa rakennustöitä ja muuttaa talohirviön kylpylähotelliksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja nyt romahtamisvaarassa oleva jättirumilus pilaa kylän maisemaa. Sen purkamisen on arvioitu maksavan 40 000–50 000 euroa. 

Olen ollut katutaiteen kanssa tekemisissä jo melko pitkään ja olen pohdiskellut taidekriitikon ammattini myötä myös katutaiteen etiikkaa. Olin viime vuonnakin saman porukan kanssa Virossa maalaamassa ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka tarkkoja nämä ammattimaisemmat – tai siis vakavammin tekemiseensä suhtautuvat – graffitimaalarit ovat. Olimme esimerkiksi Viivikonnan absurdissa autiokaupungissa, jossa keskellä metsää olevaa urbaania maisemaa leimaa hurjan mahtipontinen stalinistisen ajan klassismi. Pojat eivät kuitenkaan halunneet maalata näitä autioituneita aikansa muistomerkkejä lainkaan, vaan etsimme kohteeksemme rautatieaseman läheltä ja sivussa varsinaisesta kaupungista olevia osin romahtaneita rauniorakennuksia. 

Vanha mieskin jaksaa haahuilla romahtamisvaarassa olevassa keskenjääneessä sovhoosirakennuksessa.

EGS työssään.

EGS ja Signor Sick työssään.

Jan toi Leninin vierailulle sovhoosiin. Mukana Hélder Câmaran oivaltava aforismi: "When I give food to the poor, they call me a saint. When I ask why they are poor, they call me a communist."

J niinku Jan.

Osittain suhtautumista maalauspohjaan määrittelee aika. Tsaarinaikaiset linnoitusrakenteet tuntuvat olevan jo historiansa suojaamia. Niihin ei haluta kajota, vaikka eiväthän ne periaatteessa poikkea neuvostoajan linnoituksista millään tavoin. Vieras valloittaja on tullut ja manifestoinut valtaansa massiivisilla ja usein maisemaansa sopimattomilla, aggressiivisilla betoni- tai kivirakenteilla. Tsaarinaikaisissa rakenteissa on kuitenkin jotain romanttista historian havinaa, mutta neukkujen vallan manifestointia tuntuvat huoletta pilkkaavan kaikki – yhtä lailla oikealla kuin vasemmalla. 

Voikohan olla niin, että sadan vuoden kuluttua metsissä jäljellä olevat Neuvostoliiton ohjustukikohtien rauniot muuntuvatkin hiljalleen samanlaisiksi kohteiksi, ja risteyksiin aletaan laittaa niillekin tienviittoja? Ja silloin graffitin maalaaminen niiden seiniin ei ehkä enää tunnukaan niin hyvältä. 

Oli miten oli, me teimme tihutyötämme surutta.

EGS ja Signor Sick maalaavat omia signeerauksen kaltaisia piissejään usein yhdessä, väliin toisiinsa liittäen tai ainakin värimaailmaltaan keskinäistä vuoropuhelua käyden. Kyse on eräänlaisesta merkitsemisestä. EGS itse on sanonut: ”Haluan, että graffitit sopeutuvat ympäristöön. En halua kapinoida niillä. Siksi tykkään tutkia hylättyjä ja unohdettuja paikkoja. Taltioin jollain tavalla niiden historiaa tekemällä sinne teoksen.” 

Näin me teimme. Jan maalasi ensimmäiseen kohteeseen myös jättimäisen tatuoinnin, jossa oli hänen tuoreehkon tyttöystävänsä nimi. 

Jan teoreettikona.

Kaikki kolme samassa.

Ja pitihän minunkin vähän leikitellä. En kuitenkaan yrittänyt jäljitellä graffitimaalareita vaan käytin seinän muotoja hyväkseni.

EGS, Signor Sick ja vartiotorni.

Tämä lienee se varsinainen provokaatio. Viktor Kingisseppiä (1888–1922) ei Saarenmaalla juurikaan rakasteta.

Toisessa ohjustukikohdassa EGS ja Signor Sick jatkoivat omalla linjallaan, mutta Jan halusi tehdä ”jotain poliittisempaa”. Niinpä ehdotin, että tatuointiin tulee nimeksi Viktor. Poliittisuuden vaatimuksesta mieleeni tuli nimittäin välittömästi Viktor Kingissepp (1888–1922), saarenmaalaissyntyinen bolševikki, jonka Viron salainen poliisi KAPO teloitti vuonna 1922. Saarenmaan pääkaupunki Kuressaare kantoi nimeä Kingisepa vuodet 1952–1988, ja sen keskusaukiota koristi kuvanveistäjä Matti Varikin (1939–2011) Kingissepista tekemä monumentti. Veistos paljastettiin vuonna 1988, mutta se myös poistettiin samana vuonna. Nyt paikalla on kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855–1929) vuonna 1928 samalle paikalle pystytetyn vapaussodan muistomerkin rekonstruktio – ja melko ironisesti sekin on juuri Varikin käsialaa.

Virolaisen julkisen veistotaiteen historia on siis täynnä tragikoomisia tarinoita. Virossa on myös poistettu lukematon määrä poliittisesti sopimattomia muistomerkkejä. Eniten minua on harmittanut se, että virolaiset ovat olleet hanakoita poistamaan omia kommunistejaan historiasta. Eivät he mitään miehittäjiä olleet vaan osa omaa virolaista historiaa. Se pitäisi osata sietää. 

Toisena kohteenamme olleen ja nyt Viktorin tatuoinnilla varustetun ohjustukikohdan omistaa nykyään Viron vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Kaitseliit – siis jonkinlainen suojeluskunta tai kansalliskaarti. He purkavat parhaillaan tukikohtaa, jossa on kymmeniä rakennuksia. Vanhan neukkuaikaisen ohjushangaarin betoniovessa oleva Kingissepista muistuttava tatuointimaalaus asettuu merkityksellistäjänä monenlaiseen kontekstiin. Kaitseliitin miehiä ottaa varmasti pannuun, ja luulen heidän maalavaan sen peittoon varsin nopeasti – kuuluu rakennus sitten purettaviin tai säilytettäviin. Jotenkin olisi Kingisseppin veistoksen kanssa analogisesti aika hauskaa, että he tulisivat purkamaan sen, mutta ennen purkamista maalaisivat kuitenkin halveksimansa bolševikkijohtajan sitä ennen peittoon.

Ei minulla kovin rikollinen olo ole.

***

Tässä vielä Matti Varikin (1939–2011) yllä mainittu tragikoominen Kingisseppin muistomerkki. Jos en nyt ihan väärässä ole, sijaitsee se tällä hetkellä Tallinnassa Maarjamäen museon takapihalla hylkyveistosten hautausmaalla. Varik itse totesi eräässä haastattelussa, että pankaa vain se soraksi.

Julkaistua 758 & Katutaidetta 130: Kaduilta museoihin

Viime viikolla ilmestyi Taide (2/16), jossa minulta oli juttu katutaiteen viimeaikaisesta salonkikelpoistumisesta. Haastattelin kolmea tekijää, EGSiä (s. 1974), Jani Tolinia (s. 1974) ja Jussi TwoSeveniä (s. 1983):

 

Kaduilta museoihin

Katutaide elää suuressa murroksessa. Siitä on tulossa salonkikelpoista museotaidetta, ja keräilijäkuntakin on herännyt. Kesyttääkö pääsy taiteen keskiöön katujen anarkian ja vapauden?

 

Katutaiteesta ja graffitista pohjautuva taide on esimerkiksi Yhdysvalloissa ollut gallerioiden kauppatavaraa jo 1980-luvulta lähtien. Keith Haringista (1958–1990) ja Jean-Michel Basquiatista (1960–1988) tuli takavuosien rocktähtien tavoin suuria nuorena kuolleita legendoja, kun taas brittiläinen Banksy tahkoaa koko ajan suurenevaa tiliä osaten hallinnoida yhtä tehokkaasti anonymiteettiään kuin markkinointiaankin.

Marginaalista voimaa

Suomessa kaikki on pienempää ja tulee viiveellä, mutta elämme parhaillaan aikaa, jolloin katutaiteeseen pohjautuva tekeminen on vakiintumassa osaksi taiteen kenttää. Osin se tuntuu olevan jo keskiössä – ollen ehkä ITE-taiteen jälkeen seuraava trendi, joka tuo marginaalista kaivattua voimaa. On syytä muistaa, että voimaa on aina haettu jostain muualta – oli kyse sitten ns. primitiivisestä taiteesta tai oman maan kansanomaisesta tekemisestä. Pariisilaisilla avantgardisteilla oli itseoppinut tullimiehensä Henri Rousseau (1844–1910), venäläisillä kollegoilla georgialainen kylttimaalari Niko Pirosmani (1862–1918). 

Jani Tolin, Peru, 2014.

Vantaan taidemuseo muutti tammikuussa 2016 nimensä Artsiksi ja ilmoitti erikoistuvansa graffitiin, katutaiteeseen ja performanssiin. Helsingin Suvilahdessa on itsekin graffititaustan omaava Umut Kiukas pitänyt katutaiteesta ponnistavaa Make Your Mark -galleriaa jo viisi vuotta. Lopullinen läpimurto tapahtui viimeistään helmikuussa 2016, kun kansainvälisesti tunnetuin graffitimaalarimme Egs piti siellä näyttelyn, jossa kävi ostoksilla peräti kolme museota: Artsin lisäksi Nykytaiteen museo Kiasma ja HAM. Egsiä ennen toinen vanhan koulun legenda Trama myi viime vuoden marraskuussa koko näyttelynsä, ostajina sekä museoita että keräilijöitä.

Egs, Washed Ashore, 2016. Artsin kokoelmat, kuva: Pekka Hannila.

Museoiden ja katutaiteen suhde on alkanut 2000-luvun alussa. Kiasma aloitti urbaaniin taiteeseen keskittyneen URB-festivaalin vuonna 2000, ja siihen on liittynyt useina vuosina graffitin maalausta. Porin taidemuseo järjesti suuren graffitinäyttelyn vuonna 2012. Vantaan taidemuseo näytti katutaidetta yhdessä kokoelmiensa muun taiteen kanssa vuonna 2014. 

Jani Tolin, Lepakko, 1996.

Graffitin historia Suomessa on melko lyhyt, hieman yli 30 vuotta. Kenttä on yksimielinen siitä, että kaikki alkoi vuonna 1984. Esimerkiksi graffitista ponnistava kuvataiteilija Jani Tolin muistelee sitä, kuinka hän näki Huopalahdessa legendaarisen Spinnerin Hip Hop Don’t Stop -piissin samalla viikolla, kun breakdance- ja graffitiaiheinen elokuva Beat Street (1984) tuli Helsingin ensi-iltaansa syksyllä 1984. 

Olemme parhaillaan tilanteessa, jossa katutaiteen historiaa ryhdytään tutkailemaan taidehistorian kautta ja varmaan myös tarkentamaankin. Epäilemättä käy samoin kuin abstraktin taiteen synnyn kanssa: kuka oli ensimmäinen? Kandinsky, Kupka, Delaunay vaiko sittenkin af Klint? Entäs nyt myöhemmin, oliko se Spinner vai Joz vai Blitz? 

Jussi TwoSeven, Bubo Bubo, Pasila, 2016.

Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että kyse oli lapsista tai nuorista, jotka eivät olleet taiteilijoita. 1970-luvun puolivälissä syntyneiden muodostamaan graffitin ”toiseen polveen” laskettava Tolin muistuttaa täyttäneensä alkuräjähdyksen aikoihin kymmenen vuotta: ”Kyllä meitä kiinnosti majojen rakenteleminen aivan yhtä paljon kuin graffitikin.” Osin kyse on tietenkin samasta asiasta: kaupunkitilan tekemisestä omaksi. 

Kun Tolin voitti Lepakossa graffitimaalauksen SM-tittelin vuonna 1990, hän oli vasta 15-vuotias koulupoika.

Graffiti ja taiteen rajat

Missä vaiheessa graffitista tulee taidetta? Kuka sen määrittelee? Tuleeko 10-vuotiaan Tolinin skissivihosta joskus kallis keräilyharvinaisuus? 

Professionaalisesti tarkastellen graffitista tai siihen pohjautuvasta tekemisestä tulee taidetta ainakin silloin, kun se alkaa elättää tekijäänsä. Näin on käynyt esimerkiksi Tolinille, joka saa niukan elantonsa julkisesta taiteesta ja graafisesta suunnittelusta. Näin on käynyt myös samaa ikäluokkaa edustavalle Egsille, joka Tolinin tavoin tekee graafista suunnittelua. Toisin on vuotta nuoremman Traman – klassikko jo hänkin – laita: hän on pitäytynyt vapaammassa menossa, vaikka onkin pitänyt gallerianäyttelyitä. Hän kantaa hartioillaan myös käräjätuomiota ja raskasta velkataakkaa, joka seurasi Helsingin ankarasta nollatoleranssista Stop töhryille -kampanjan vuosina 1998–2008. Kampanja vaikutti myös lamauttavasti koko alaan, ”skeneen” niin kuin on tapana sanoa. 

Jani Tolin, Graf Style Sign, 1993.

Nyt graffitista on tullut jälleen hyväksyttyä taidetta. Museomaailmassa yhteydet kadun ja instituutioiden välillä aloitti Kiasma, joka järjesti URB-festivaalien yhteydessä 2001–02 lailliset maalaamistapahtumat – tosin hekin joutuivat poliisin painostamaksi. Vantaan päätös muuttaa koko museon toiminta katutaiteeseen ja performanssiin keskittyväksi oli raju veto, mutta epäilemättä markkinarako oli olemassa, ja museon profiloituminen omalle alueelle oli välttämätöntä. HAMissakin on  tulossa parin vuoden kuluttua mittava katutaiteeseen pohjautuva näyttely, jonka tarkempi koostumus on vielä ratkaisematta. Museon johtaja Maija Tanninen-Mattila muistuttaa, että katutaide vastaa myös museon tehtävää aluetaidemuseona: näin se tallentaa alueen visuaalista kulttuuria. Toiminta tulee liittymään helsinkiläisen ja uusmaalaisen graffitin historiaan, ja esimerkiksi Egs on lahjoittanut arkistonsa jo museolle. Lisäksi Kampin metroaseman laseilla eristetty iso tila on annettu näyttelyä odotellessa Kiukaksen kuratoimaksi graffititilaksi. Egs ehti jo esiintyä siinä. 

Egs, Macao, 2014.

Kiukaksesta on siis muutamassa vuodessa kehittynyt melkoinen portinvartija muotoutuvalle kentälle. Tämän hän tiedostaa itsekin, mutta huomauttaa samalla, että vaikka hän onkin graffitin suhteen melkoisen newyorkilaishenkinen puritaani, on gallerian pitäminen ollut samalla voimakasta ”siedätyshoitoa” ja on opettanut ymmärtämään monenlaista tekemistä.

Katutaiteen kenttä syntyy

 

Graffititaiteen perinne nojaa vapauteen ja anarkiaan, mutta kentällä käytävä liikehdintä tiivistyy ja muotoutuu taidemaailman tullessa mukaan. Osa graffititaiteilijoista pysyttelee varmaankin tietoisena valintana taidemaailman ulkopuolella – aina tulee epäilemättä olemaan niitä, joille ainoa oikea graffiti on varastetuilla maaleilla maalattu juna tai metrovaunu. 

Jussi TwoSeven.

Ratkaisumallit ovat yksilöllisiä. Tolin maalaa nykyään laillista ja tekee isoja tilaan istuvia teoksia. Hän mieltää itsensä kuvataiteilijaksi, mikä onkin luontevaa: onhan hänen isänsä Kimmo Tolin myös kuvataiteilija. Tolinin tausta on siis sekä kadulla että taidehistoriassa. Hän muistelee huvittuneena sitä, kun kouluaikana luuli roiskemaalauksia tehtyään keksineensä uuden tyylin ja tekevänsä itsensä sillä kuuluisaksi. Kotona isä näytti VHS:ltä, mitä Jackson Pollock (1912–1956) oli aikoinaan tehnyt. 

Egs, Helsinki, 1994.

Egs elää kaksoiselämää: hän säilyttänyt anonymiteettinsä, ja kiertää ympäri maailmaa maalaamassa –  kohteenaan vaikkapa Tirana tai Ulan Bator. Hänelle maalaaminen on kokonaistaideteos ja päättymätön projekti, yhtä aikaa seikkailu ja tutkimusretki: hän mieltää itsenä kuin graffitin antropologiksi. Toisaalta hänellä on erillinen taiteilijaura, joka on johtanut tussiteosten ja viimeisimmässä näyttelyssä jopa lasiveistosten tekemiseen. 

 

Jussi TwoSeven, Roar, Espoo.

Haastattelin myös yhtä nuoremman polven maalaria, Jussi TwoSeveniä. Hänen taustana on graffitissa, mutta nykyään hän ei miellä itseään graffititaiteilijaksi vaan kuvataiteilijaksi. Raja kulkee laillisen ja laittoman välillä. Lisämääreenä hän suostuisi käyttämään ilmaisua ’urbaani kuvataide’. Näyttelyiden lisäksi tavoitteena on nimenomaan maalata isoa seinämaalausta katukuvaan. Hän on Taidemaalariliiton jäsen ja on juuri valmistelemassa toista yksityisnäyttelyään Galleria Heinoon. Silti hänen taustansa on silkassa graffitissa: ”En minä ennen 20 ikävuotta ollut käynyt yhdessäkään taidenäyttelyssä.”

Huorat, taiteilijat ja tavallinen kansa syrjemmälle?

 

Graffitin merkitys maailmalla on melko iso. Helsingin Sanomien artikkelissa (16.3.2016) koko Syyrian sodan syttyminen aloitetaan Daraasta, missä joukko katutaiteilijoita aloitti Bashar al-Assadin vastaisen kampanjan, joka eskaloitui sodan aloittaneisiin väkivaltaisuuksiin. Sodan varsinaiset syyt ovat tietysti kompleksisemmat, mutta jotain katutaiteen voimasta tapahtumat kuitenkin kertovat. Samaa arabikevään katutaiteen voimaa saimme tutkailla Back to (the) Square 1 -näyttelyssä Forum Boxissa keväällä 2014. 

Jani Tolin, East 91 Street & 1. Avenue.

Graffitissa on myös kyse kaupunkitilan luonteesta ja siitä, kenelle se kuuluu. Mainosten ylivallasta on puhuttu jo loputtomasti, mutta asiaa voi tarkastella myös muista näkökulmista. Osa niistä liittyy graffitin sulautumisesta elitistiseen taidemaailmaan ja esimerkiksi gentrifikaatioon. Tuore esimerkki on bolognalainen graffitin klassikko Blu, joka alkoi tuhota julkisia ja osin 20 vuotta rauhassa säilyneitä isoja töitään vastalauseena taidemaailman kolonialistiselle asenteelle. Syynä oli se, että Palazzo Pepolissa avattiin maaliskuussa katutaidenäyttely Street Art: Banksy & Co, johon oli ripustettu myös taiteilijoilta lupaa kysymättä kaduilta siirrettyjä maalauksia. Näyttelyn kuratoi yksi kaupungin rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista taiteenharrastajista, Fabio Roversi Monaco, sekä Bolognan kuvataideakatemian että Banca Imin hallituksen puheenjohtaja (Hyperallegic 16.3.2016). 

Kaksi vuotta sitten Blu ja saksalainen taiteilija Lutz Henke peittivät maalaamalla Berliinin Kreuzbergissä ikonisen ryhmätyönä tehdyn muraalin vastalauseena gentrifikaatiolle. Maaliskuussa uutisoitiin, että Berliiniin avataan graffitimuseo vuonna 2017. Bülowstrasselle avattavan museon paikalle on seiniin tilattu 12 muraalin kokonaisuus museota odotellessa. Juuri Bülowstrasselta alkavat Schönebergin huorakorttelit, joten gentrifikaatio – käännettäköön se ”herraskaistumiseksi” – on väistämätön: boheemit ja taiteilijat sekä vähävarainen kansa joutuvat muuttamaan pois vuokrien noustessa. 

Jani Tolin ei ehkä ollut aivan väärässä todetessaan, että graffiti on ”viimeisen sadan vuoden merkittävin taidemuoto”. ”Se on ihmisiltä ihmisille syntynyt” ja on sellaisena ollut instituutioista vapaa. Saman totesi myös epäröimättä Jussi TwoSeven: ”Mikä muu taidemuoto olisi yhtä laajalle levinnyt?” 

Mutta miten käy graffitin nyt instituutioiden puristuksessa? Kaikki haastattelemani jakoivat saman huolen siitä, että säilyykö muutosten myötä laatu ja lisääntyvätkö ymmärrys ja tieto. Mukana heidän mielestään pitäisi olla toimijoita, joilla on tietoa ja joilla sydän on mukana graffitin 30-vuotisessa historiassa. 

Jonkinlaista valtataistelua on taatusti luvassa – jo pelkästään määrittelyvallan käytössä. Tässä suhteessa katutaide ei tue muodostamaan taidemaailmassa minkäänlaista poikkeusta.

Egs, Tirana, 2014.

Näyttelykuvia 1027 & Katutaidetta 129: EGS särki lasikaton

En ole ihan varma siitä, onko termi 'lasikatto' sukupuolitettu ja varattu vain vain naisille, mutta ilmaisu tuli mieleeni EGSin (s. 1974) avajaisissa Make Your Mark Galleryssa. Katutaide nimittäin mursi oman lasikattonsa lopullisesti hänen näyttelynsä Archipelago of Secret Identity (10.–28.2.) yhteydessä. Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut suomalaisessa katutaiteessa: näyttelyssä oli kauppoja tehnyt kolme taidemuseota, HAM, Artsi ja Kiasma.
Artsin kohdalla asia on jotenkin "luonnollista", koska Vantaalla päätettiin erikoistua sekä katutaiteeseen että performanssiin, mikä sivumennen sanottuna oli hiipuvalle museolle bourdielaisessa distinktiktiomielessä nerokas veto, HAMin ja Kiasman tulo mukaan kertoo puolestaan siitä, miten establismentin täytyy aina löytää marginaalista uutta elämää. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. 
Taiteemme kentällä siis tapahtuu, ja mukaan on tunkeutunut uusi alakenttä, jonka muotoutumista saamme parhaillaan seurata, kuten aiemminkin olen todennut. Mutta tämä asia sikseen. Palaan siihen ehkä joskus.
On myös jotensakin "luonnollista", että juuri EGS on tuon lasikaton murtaja. Hän alkaa olla jo katutaiteemme grand old man ja epäilemättä myös alan kansainvälisin tekijämme. 
EGS on tunnettu vain kolmesta kirjaimestaan, jota hän varioinut eri tavoin ympäri maailmaa jo pitkän aikaa. Olen itsekin ollut kerran hänen kanssaan ulkomailla maalaamassa. EGSin tekee kiinnostavaksi hänen ikään kuin arkeologinen suhtautuminen lajiinsa: hän tuntee graffitin taidehistorian ja tyylit tarkkaan ja on varioinut käsialaansa tutkien erilaisia perinteitä ja tekotapoja.
Olen vasta viime vuosina tajunnut kunnolla katutaiteen identiteettipoliittisen luonteen. Tiedän esimerkiksi EGSin oikean nimen ja erilaisia asioita hänen siviilielämästään, mutta en voi kirjoittaa siitä. Hän liikkuu maailmalla pseudonyyminä ja joutuu salailemaan identiteettiään tai rakentamaan sitä epäkonventinaalisilla tavoilla – valittuaan tällaisen tavan ilmaista itseään taiteen kaltaisella tai nyt jo taiteeksi muuttuneilla keinoilla. Siksikin hänen uudet lasiveistoksensa, joissa kolme kirjainta ovat muuntuneet jo miltei tunnistamattomiksi, ovat ymmärrettävästi merkki hauraasta identiteetistä:

 

Tätä hän itsekin avajaisissa korosti, kun kritisoin häntä siitä, että teokset alkavat lähentyä liikaa sievyyttä ja koristeellisuutta. Siis jotain funktiottoman designin kaltaista. Ehdotin hänelle identiteetin vahvistamista ja kokeilua pronssilla, johon saisi rosoa enemmän (eräs taiteilijatuttavani lisäsi vielä sopivammaksi materiaaliksi myöhemmin betonin). Hän lupasi miettiä asiaa. Tajusin kuitenkin lopulta hänen pointtinsa, ja lasin särkyvyys on tietenkin aika voimakas symbolinen tehokeino. 

EGS on identiteettisyistä myös selkeästi politisoitunut. Hänen identiteettipoliittiset pohdintansa ovat syventyneet siitä, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu:

EGS risteilee kiinnostavasti modernistisen ilmaisun ja katutateen eri lajityyppien kanssa. Veistoksellinen muoto kantaa sisällään useampia merkityksiä: 

Art Smuggler (2015).

Piilotettava, kokoontaitettava ja siis salakuljetettava taiteellinen identiteetti vie ajatukset väistämättä maailmantapahtumiin. En halua dramatisoida asiaa: EGS on valkoinen, eurooppalainen ja hyvinvoiva ja menestynytkin ihminen, mutta tuntuu jotenkin siltä, että hänen katutaiteilijan ja epävarman identitteettitaustansa huomioon ottaen on luontevaa siirtyä nykyajan keskeisimpään nomadismin muotoon, siirtolaisteemaan, joka on herättänyt viime aikoina taiteessakin runsasta keskustelua. 

Some-maailma on itse asiassa suorastaan kuohunut Ai Weiwein (s. 1957) viimeaikaisista pakolaisstunteista, Timo Wrightin (s. 1977) pelastusliivi-installaatiosta Anhavalla (2.–28.2.) ja Pekka Jylhän (s. 1955) tulevasta näyttelystä (4.3.–3.4.) Helsinki Contemporaryssa Alan Kurdi -näköisvestoksineen. Samaa keskustelua käytiin muun muassa Editissä.
Ai Weiwein poseeraaminen kuolleena pikkupoikana ei liene taidetta vaan epäonnistunutta kuvajournalismia. Kuvaajana oli intialainen Rohit Chavla: 

Hänen pelastuliiviinstallaationsa oli epäilemättä taidetta ja toki komea spektaakkeli, mutta jos sen tarkoitus oli saada maailma tietoisemmaksi siitä, mitä tapahtuu (kuten hän eräässä haastattelussa totesi – en valitettavasti laittanut sitä talteen enkä nyt löydä sitä tähän hätään), oli se epäonistunut poliittinen taideteos, koska epäilemättä koko sivistynyt maailma – eli Ain potentiaalinen yleisö – on jo entuudestaan täysin tietoinen siitä, että Välimereen hukkuu turhaan ja traagisesti koko ajan ihmisiä. Emme tarvitse Aita kertomaan sitä meille.

 

Julkkisselfieiden otattaminen pelastuspeitteissä oli mielestäni silkkaa sirkusta.

Wrightin pimeä verhontakuinen pelastusliivi-installaatio helsinkiläisessä huippugalleriassa oli vain lattea epigoni, ei mitään muuta. 

Kharon, 2016.

Jylhä on varmaankin hyväntahtoinen ja ehkä vähän naiivikin, mutta hänen tietokonemallinnettu ja käsittämättömästi akvarioitu näköiskuvansa hukkuneesta pikkupojasta ei lisää alkuperäisiin Nilüfer Demirin (s. 1986) valokuviin yhtään mitään. Koen sen pelkkänä vastenmielisenä sosiaalipornona, jolla ei taideteoksena ole mitään annettavaa. 3D-maailmasta ei todellisuudessa ole pitkä matka sosialistisen realismin sisällöllisesti tyhjään ja pinnalliseen sekä sitä kautta silkkaan eleenomaiseen naturalismiin. 

Kunnes meri hänet vapauttaa, 2016.

Jylhä totesi Apu-lehdelle näin: "Siinä hetkessä hän tiesi, että kuva oli saatava tallennettua muistiimme. Ettemme taas unohtaisi."
Kyllä se pysyy muistissamme tällä:

Kaikkea tätä taustaa vasten oli häkellyttävää nähdä EGSin näyttelyssä hänen lasiveistoksensa Washed Ashore:
 

Mietin pitkään suhtautumistani siihen. Olen miettinyt sitä itse asiassa jo pari viikkoa aina silloin tällöin. Ensin tämäkin teos ärsytti minua melko paljon. Sitten aloin kuitenkin kokea sen sympaattiseksi, pieneksi ja inhimilliseksi kannanotoksi. Deformoitunut yhteensulattaminen, jolla EGS kytkee toisiinsa vain etäisesti näköiset omat kolme kirjaintaan ja rantaan huuhtoutuneen figuurin, on hienovarainen ja intiimi. Se on henkilökohtainen kannanotto, jossa juuri henkilökohtaisuus tulee voimakkasti näkyväksi – ei vain jokin abstrakti asia tai käsitteellinen ja viileä lähestymistapa. Se on kuin EGSille luontaisen ilmaisun muodon saanut "Je suis..."
Je suis... -kampanjat herättivät nekin kiihkeää keskustelua ja melko vihaista puhetta somessa, alettiin puhua muun muassa pilkallisesti "väärin suremisesta". Ja niinhän minuakin nyt voi syyttää siitää, että koen Ain, Wrightin ja Jylhän tavat surra tai ottaa kantaa jotenkin vääriksi, ja siksi tätä onkin niin vaikea kirjoittaa. En halua olla mikään tuomari. Ei minulla ole tarjolla mitään vaihtoehtoa "oikein suremiseksi". Puhun vain omista reaktioistani ja tunteistani, jotka ovat osin reflektoimattomia, vaikka seuraankin taidetta työkseni. EGS lopulta pysäytti minut. Muut mainitsemani teokset eivät sitä kyenneet tekemään. Näin uskallan sanoa Jylhästäkin, vaikka olen nähnyt vain valokuvan. Omat rehelliset tuntemukseni tässä asiassa ovat minulle ainoa mahdollinen totuus. Toki sekin on väliaikainen: tuntemuksiaan pitää epäilemättä pyrkiä myös tutkailemaan itsereflektiivisesti eikä pelkästään pikaisen hahmottoman tunteen tasolla.

PS. Ja riittäähän näitä maailmalla. Tästä linkistä esimerkiksi marokkolaiseen performatiiviseen tapahtumaan, jossa pikkupojan vaatteiden värejä kantavat aikuiset makaavat rannalla samassa asennossa 20 minuuttia, ja Gazassa tehtyyn hiekkaveistokseen.

Ja Intiassakin tehtiin hiekkaveistos:

Sudarsan Pattnaik (s. 1977). 

PPS. Huomenna on vielä aikaa käydä tarkistuttamassa omia tuntemuksiaan sekä Anhavalla että Make Your Mark Galleryssa. Molemmat näyttelyt ovat viimeistä päivää avoinna.