Näyttelykuvia 770 & 771 & 772 & 773 & 774: Sunnuntairetkellä

Lähdin sunnuntain kunniaksi pikästä aikaa pienelle taidekierrokselle. Kohteena oli Sanomatalo.
Galerie Anhavassa oli kaksi näyttelyä. Marko Vuokola (s. 1967) on näyttelyssään (7.2.–10.3.) jatkanut näkemistä ja havaitsemista pohtivaa, myös vähän humoristista tyyliään. Jotain vastustamatonta siinä on – ehkä jopa myös jotain hellyttävän pikkupoikamaista. Ei Vuokola oikeasti mitään suuria tutkimuksia tee, mutta kun tavallaan vakavalta näyttävä tutkiva asenne yhdistyy vähän velmuilevaan otteesseen, on seurauksena jotenkin häkellyttävästi reitti myös pitkälle esteettisen alueelle. On toki todettava, että varsinkin suurennetut pikselitutkielmat alkavat nykytaiteessa olla jo vähän maneerisia. Hauska näyttely silti.

***

Hans Rosenströmin (s. 1978) installaatio In Good Faith (7.2.–10.3.) Anhavan studiossa oli vallan mainio. Se vähä (aivan liian vähä), mitä olen Rosenströmiä nähnyt ja varsinkin kuullut, on tehnyt minuun aika suuren vaikutuksen. Nytkin oli kiinnostava kuulla YK:n ihmisoikeuksien julistusta vuodelta 1948 toistona ja uudelleen äänityksenä – ja pakkohan minun oli mennä kuiskimaan mikrofoniin ollakseni vähän enemmän mukana prosessissa. Näin sanat rapistuvat ja muuttuvat osaksi ympäristöämme.

***

Art Kaarisillassa oli esillä Paul Gustafssonin (s. 1979) grafiikkaa ja keramiikkaa (6.2.–3.3.). Vuoden 2007 kehitysvammainen taiteilija Gustafsson on valmistunut kuva-artesaaniksi Kaarisillasta vuonna 2006 ja alkaa olla jo täysverinen ammattilainen:

Gustafssonin eläinhahmot ovat ilmeikkäitä ja omaleimaisia ja tarjoavat hyvän assosiaatiopinnan kenelle tahansa katsojalle. Puupiirrostekniikkakin näyttää olevan hallussa.

***

Mediatorilla oli esillä Haagan Taideseuran vuosinäyttely Kevään tuulet (19.2.–3.3.). Jo 46-vuotiaan seuran historia on pitkä, mutta mitään erityistä taiteen juhlaa ei ollut tarjolla. Jotkut vesiväritöistä olivat ihan kelpoja, mutta esimerkiksi yhtään hyvää öljymaalausta en onnistunut bongaamaan.

On se kumma, miten maneerisesti ja yllätyksettömästi amatöörit aiheitaan yleensä lähestyvät – paineita kun ei pitäisi olla estämässä pientä irrottelua ja kokeilua.

*** 

Niinpä halusin vieläkin kauemmaksi varsinaisesta taidemaailmasta. Lähdin Roihuvuoreen katsomaan Roihuvuoren nuorisotalon pihalle Roihikan lumipuistoa (18.–22.2.). Siellä oli ollut muun muassa telttasauna ja tietenkin lumenveistokilpailu. Veistoksia olisi voinut ehkä valmistella ensin jonkin työpajan avulla, koska jälki ei nyt niin kaksista ollut:

Mutta toivottavasti on ollut hauskaa – ja miksei olisi ollut. Tällaista toimintaa pitää tukea. Toivottavasti kuvanveistäjätkin haluavat tukea touhua pitämällä joskus työpajoja – ainakin heitä kannattaa yrittää pyytää mukaan.

Julkaistua 363 & Näyttelykuvia 750: Totta puhuen

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Kiasman uuden kokoelmanäyttelyn Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013). Keskiviikon Kauppalehdessä ilmestyi sitten lyhyt juttuni:  

Totta puhuen

Realismin kysymykset ovat nykytaiteen myötä muuttuneet hieman toisenlaisiksi kuin ennen. Enää ei välttämättä kysytä, että näyttääkö teos kohteeltaan. Teos voi pikemminkin olla itse tuo kohde, jonka totuutta katsoja joutuu miettimään. Monet taiteilijat leikittelevät todellisen näköisillä dokumenteilla, joita on järjestetty esimerkiksi erilaisiin luokituksiin kuin luonnon- ja kulttuurihistoriallisissa museoissa konsanaan. Toiset taiteilijat puolestaan dokumentoivat todellista elämää tavoilla, joka johtaa katsojan lopulta varsin poeettiseen maailmaan.

Tällaista taidetta on tehty maailmalla 1960-luvulta alkaen, ja nyt Kiasma esittää mittavassa todellisuuden ja dokumentaation problematiikkaa käsittelevässä kokoelmanäyttelyssään katsojaa hämmentävän kokonaisuuden. 

Dzamil Kamangerin (s. 1948) helmikudontainen Suomen viisumi vuodelta 2012.

Monet teokset vaativat katsojalta aikaa ja pohdintaa, oivallus saattaa tulla vasta näkökulman rajulla vaihtamisella. Tällainen taidehan on visuaalisesti toisinaan varsin vähäeleistä ja kuivakkaa, mutta kyllä Tosi kyseessä tarjoaa melko runollisiakin elämyksiä – monet teokset ovat suorastaan kauniita, jopa lumoavia.

Näyttelyssä on teemaa levitetty reunoiltaan ehkä vähän liikaakin, ja ilmeisiä puutteitakin on helppo esittää – missä ovat esimerkiksi dokumentaristimme par excellence Jussi Heikkilä ja Jussi Kivi? Kokonaisuus on kuitenkin erinomainen ja näyttää jälleen, että yksi Kiasman vahvimmista puolista on ollut sen hyvin tutkittujen kokoelmanäyttelyiden sarja. 

***

PS. Nyt olisin todella tarvinnut enemmän kuin sen 1500 merkkiä tilaa, sillä näyttelyssä oli monta työtä, josta olisin halunnut kirjoittaa. Pari niistä sai minut oikein lumoihinsa, mikä ei nykyään taidenäyttelyissä ole ihan yleistä. Esimerkiksi Hans Rosenströmin (s. 1978) ääniteos Hiljaa läsnä (2010/11), joka oli uskomattoman elämyksellinen, ja ukrainalaisen Sergei Bratkovin (s. 1960) absurdi videoinstallaatio Balaklavskin tunne (2009), ehdoton lempiteokseni näyttelyssä.
Olisin halunnut kehua myös näyttelyjulkaisua, joka oli pohdittu ja monipuolinen – joskin vähän turhan akateeminen.
PPS. Joudun nykyään antamaan tähtiä Kauppalehden kritiikeissäni. Tästä näyttelystä annoin ekan kerran viisi tähteä, mutta toimituksessa oli jostain syystä tipahtanut kaksi niistä pois. Pahoitteluni siitä.

Näyttelykuvia 238: Tyhjää täynnä

Hans Rosenström (s. 1978) on Helsingissä ja Tukholmassa työskentelevä sangen kiinnostava taiteiija, joka tilan installoijana on jollain lailla sukua Markus Kåhrelle (s. 1969) mutta ehkä vieläkin minimalistisempi. Hänen näyttelynsä Flyktpunkt Galleri Sinnessä (4.–22.12.) koostuu lähinnä pelkästä galleriatilasta ja siihen upotetusta liikkeentunnistintekniikasta, valosta, äänestä ja yhdestä peilistä. 

Rosenström itse kertoo intentioistaan näin: "Galleria Sinnessä minua kiehtoi käyttää lähtökohtana tilan ja talon arkkitehtuurin tarjoamia mahdollisuuksia ja päätin palata ajatukseen joka minulla käynyt mielessä useaan otteeseen; että jokainen meistä vaikuttaa ympäristöönsä omalla läsnäolollaan, riippumatta hakeeko sitä aktiivisesti tai ei. Kaikki on ohimenevää ja lopulta kaikki sekoittuu toisiinsa."  

Liekö eilen sitten syy se, että olin juuri ollut viereisessä talossa uimassa ja varsin fenomenologisesti alasti polskimassa ja saunassa hikoilemassa ja kuuntelemassa vanhojen äijien juttuja ja suihkun alla lotraamassa, mutta tämä galleriakokemus jäi minulle nyt vain teennäiseksi ja ylen vieraaksi:

Oikein hävettää. Yhtään en haluaisi tällaista epä-älyllistä gonzoa kirjoittaa. Mutta näin siinä vain kävi. Menin ostamaan kahvipullan ja kotiin keittämään vahvat kahvit, enkä ollut taidepäällä lainkaan. Intuitioni kuitenkin sanoo, että Rosenström on tekijämies. Vika on siis nyt minussa.