Virossa 148 & Näyttelykuvia 987 & 988: Terveisiä Virosta

Vietin lauantain ja sunnuntain Suomen Taideyhdistyksen jäsenmatkan oppaana 30 retkeilijän kanssa. Taidetta tuli taas nähtyä paljon. Ensin menimme Kumuun, missä näyttelytarjonta oli taas ylitsepursuavaa. Osallistuin itse asiassa ensimmäistä kertaa opastettuun kierrokseen, joka käsitti peruskokoelmat. Hauska kokemus, ja Urmas Orek oli mainio opas. Suosittelen tätäkin tapaa tutustua museoon.

Urmas Orek ja Kumun hieman provokatorinen ripustus: vasemmalla hirttäytynyt ja oikealla Stalin. Molemmat Johannes Saalin (1911–1964) käsialaa. Aika häkellyttävää. Mainittakoon, että Stalinkaan ei kuulemma ollut koskaan neukkuaikana esillä, koska hänen ilmeensä ei tyydyttänyt sensoreita.

Koska ohjelmamme oli aika tiukka ja koska olin jo edellisellä reissulla nähnyt kaksi kiinnostavaa näyttelyä – Mustan neliön metamorfoosit – Malevitšin tulkinnat virolaisessa taiteessa (20.3.–9.8.) ja Taidevallankumous 1966 (17.4.–16.8.), päätin keskittyä peruskokoelmien lisäksi vain yhteen. Edellinen reissu jäi kiireen takia raportoimatta, mutta varsinkin Taidevallankumous 1966 lisää hienosti Viron taiteen lähihistorian tuntemusta. Tosi kiinnostava näyttely lyhyen suojasään ajalta. Näin tiedotteessa: "Näyttelyn lähtökohtana on joukko Tallinnassa ja Tartossa 1966 pidettyjä näyttelyitä, joissa esillä olleet teokset erosivat rohkeasti Neuvostoliiton virallisesta taidekaanonista ja toivat näkyviin sen ajan taiteessa ilmenneet uudet ideat ja strategiat: Tarton taiteilijoiden kevätnäyttely sekä Maalaus. Grafiikka. Valokuva -näyttely Viron tiedeakatemian kirjaston aulassa, nuorten taiteilijoiden näyttely Tallinnan taidehallissa, Ilmar Malinin (1924–1994) uusien töiden näyttely Taidesalongissa ja Elmar Kitsin (1913–1972) näyttely Tarton taiteilijatalossa. Näiden näyttelyiden yhteisvaikutuksesta raja silloisen taiteen sallitun ja kielletyn välillä siirtyi, ja käsitys siitä, millaista taidetta voi pitää realistisena, avartui." Tällaisia rekonstruoituja näyttelyitä kannattaisi Suomessakin kokeilla enemmän – Kiasmassahan tätä tehtiinkin tosin juuri ansiokkaasti Ismo Kajanderin (s. 1939) kanssa.

 Olav Maran: 1900-luvun irvistys, kollaasi, 1965.

Minun valintani oli Jaromír Funke ja Tšekkoslovakian avantgardistinen valokuvaus 1922–1950 (15.5.–30.8.). Tässä tiedotteesta:

"Kumun näyttelyn keskiössä on modernistisen tšekkiläisen valokuvataiteen johtohahmo Jaromir Funke (1896–1945). Hän oli monipuolinen intellektuelli, jota kiinnostivat kuvataide, kirjallisuus ja musiikki ja joka oli lisäksi vaikutusvaltainen kriitikko, aktivisti, toimittaja ja opettaja. Funke oli muuten ensimmäisiä valokuvaajia, jotka tekivät sarjoja.

Näyttelyn kuraattori Antonín Dufek on valinnut yhteensä 161 teosta 48 taiteilijalta. Näyttely on rakennettu teemoittain kuuden vaikutusvaltaisen taideryhmittymän tuotantoa esittelevinä osina. Edustettuina ovat Tšekkoslovakian surrealistien ryhmä, Ryhmä 42, Seitsemän lokakuussa, Ryhmä Ra, fotolinja ja viiden valokuvaseura."

 Jaromír Funke, Nimetön (Tyttö ja käsi), 1935.

Mielettömän hieno ja kiinnostava näyttely! Mukana oli niin kubismia kuin surrealismiakin, erilaisia kokeiluja ja ns. "emotionaalista valokuvaa", joka sai innoituksensa kuulemma André Bretonin (1896–1966) "maagisesta kohtaamisesta". Tämä lienee viittaus Comte de Lautréamontin (1846–1870) klassiseen esteettiseen maksiimiin: "Kaunis kuin ompelukoneen ja sateenvarjon satunnainen kohtaaminen ruumiinavauspöydällä." Tai sitten olen sivistymätön – ainakaan en löytänyt Bretonin ja 'magic encounterin' yhdistelmää googlettamalla.

Marko Mäetammin (s. 1966) ja Raymond Pettibonin (s. 1957) Kotona ja vieraissa (29.5.–13.9.) jäi näkemättä, mutta siihen palaan vielä heinäkuussa, ja Hilma af Klintiä (13.3.–7.6.) en jaksanut katsoa enää neljättä kertaa. Sitä muuten seuraa 3.7. alkaen Düsseldorfin taideakatemiassa opiskelleiden virolaisten klassikoiden näyttely. Vertailua suomalaisiin düsseldorfilaisiin voi siis suorittaa kesällä. Ensimmäinen Düsseldorfista valmistunut suomalainen oli muuten Hjalmar Munsterhjelm (1840–1905).

En mahda sille mitään, mutta joka kerta Kumussa käydessäni minuun iskee lievä kateus. Ei Suomessa ole yhtään taidemuseota, jossa olisi näin runsas, monipuolinen, kiinnostava ja usein yllättäväkin näyttelypolitiikka.

Nyt vetäydyn levolle ja palaan retkeen huomenna.

Näyttelykuvia 370 & 371: Maisemia ja julkkiksia

Tänään kävin lähimuseossani katsomassa kaksi näyttelyä, jotta eivät vain jäisi katsomatta – näin sitä lähinaapureille nimittäin toisinaan käy. Sinebrychoffin taidemuseo on jäänyt vähän taidemuseomaailman katvealueeseen, mutta kyllä sen tarjontaa kannattaa seurata. Nytkin siellä on näyttely, jonka katsominen on suomalaisen taidehistorian ymmärtämisen kannalta varsin tärkeää. Luonto opettajana – maisemamaalaus Düsseldorfissa (10.2.–15.5.) pitää sisällään Düsseldorfin taideakatemiassa opiskelleiden taiteilijoiden tuotantoa, jota leimasi romanttisuuden, realismin ja luonnontutkimuksen vähintäänkin viehättävä liitto. Siitä ammensi aikoinaan moni suomalainen taiteilija. Ensimmäisten joukossa Suomesta Düsseldorfiin matkasi Werner Holmberg (1830–1860), jonka tuotannosta tässäkin näyttelyssä on hienoja näytteitä. Mutta kävi Düsseldorfissa moni muukin 1800-luvun suomalainen taidemaalari, kuten vaikkapa Hjalmar Munsterhjelm (1840–1905), jonka Rajuilma, maisema Saksasta (1868) on ihan hieno pilvitutkielma:

Ei tämä ihan vallankumouksellisen hieno eikä myöskään erityisen kattava näyttely ollut, mutta tärkeä kuitenkin – ja sympaattinen, jos vain uskaltautuu antamaan aikaa tällaisellekin ilmaisulle.

***

Museon kellarissa oli sitten tarjolla ihan toisenlaista maailmaa. C.G. Hagströmin (s. 1940) In Memoriam – valokuvia suomalaisista vaikuttajista (10.3.–15.5.) sisälsi nimensä mukaisesti julkkista julkkiksen perään. Mitä enemmän ikää kertyy, sitä enemmän olen heikkona tällaisiin vähän nostalgisiin näyttelyihin, joissa voi tarkastella takavuosien ikoneja – usein ikoneiksi muodostuneista kuvista:

 Tauno Palo, 1967. 

Tosi iloiseksi tulin siitä, että sain heittäytyä oikein henkilökohtaisenkin nostagian valtaan. Istuin nimittäin Juhani Harrin (1939–2003) vuosia samassa ravintolapöydässä, ja oli hauska tavata hänet näin museon kellarissakin:

Vielä yllättyneempi olin siitä, että kaikkien julkkisten joukossa oli yksi kuvasarja, jossa mainittiin vain kyseessä olevan "kokin ja upseerin häät". Tämä upseeri nimittäin osoittautui vanhaksi baarikaverikseni Kariksi, joka hänkin on siirtynyt jo tuonpuoleiseen:

Tuli suorastaan vähän haikea ja surullinen olo. Näitä baarikavereita nimittäin kuolee nykyään aika paljon liikaa ja aika paljon liian nuorina.