Julkaistua 359 & 360: Kuvataidevuosi 2011–2012 & Kimmo Kaivanto 25.5.1932–20.3.2012

Posti toi joskus viime viikolla MMM-vuosikirjan, johon tein taas vuoden kuvataidekatsauksen ja pienen nekrologin Kimmo Kaivannosta (1932–2012). Tässäpä ne:

Kuvataidevuosi 2011–2012

Alkuvuodesta 2011 alkanut keskustelu ja väliin hyvinkin vimmainen kädenvääntö Helsinkiin tarjolla olevasta Guggenheimin taidemuseosta jatkui koko vuoden ja vielä pitkälle kevääseen 2012, kunnes vaa’ankieliasemassa olleet vihreät ratkaisivat hankkeen kaatumisen Helsingin kaupunginhallituksessa toukokuun 2012 alussa.

Sekä Guggenheimin kannattajat ja vastustajat ovat epäilemättä samaa mieltä kuitenkin siitä, että näin runsasta kuvataide- ja taidemuseokeskustelua ei Suomessa ole käyty ehkä koskaan aikaisemmin. Hanke herätti myös itsensä taiteilijakunnan, ja monen taiteilijan voimin esitetty vaihtoehtoinen Checkpoint Helsinki -hanke jatkaa varmaan elämäänsä.

Helsingin taidemuseo joutuu joka tapauksessa miettimään tarkkaan tulevaisuuttaan ja tilaratkaisujaan, koska esimerkiksi Meilahden museorakennuksesta päätettiin luopua rakennuksen huonon kunnon vuoksi. Viimeinen näyttely (9.3.–10.6.) sulkeutui yhdysvaltalaisen valokuvataiteilija Taryn Simonin kuvien myötä 10.6.

Suurin osa Suomen taidemuseoista kamppaili joko lisääntymättömien tai pienenevien määrärahojensa kanssa, ja ehkä ainoa suurempi valopilkku taidemuseomaailman tapahtumissa oli mänttäläisen Serlachiuksen taidemuseon lisärakennuksen kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti espanjalainen toimisto. Museon tilat kolminkertaistuvat syksyllä 2012 alkaneen rakennusprojektin myötä. Uusi museo on tarkoitus avata vuonna 2014.

Jos oli taidemuseoilla ankaraa, koskivat säästötoimet ja leikkaukset myös suomalaista taidekoulutusta. Opetusministeriö toi lokakuussa 2011 julkisuuteen esityksensä ammattikorkeakoulujen säästöistä. Leikkuri osui kahteen perinteiseen taidealan oppilaitokseen: Lahden taideinstituuttiin ja Kankaanpään taidekouluun, joita ehdotettiin lakkautettaviksi. Kankaanpää sai taisteltua itselleen jatkoa, mutta Lahden tilanne vaikuttaa toivottomalta. 

Kaija Papu (s. 1980) virkkasi Camouflage-näyttelyyn kokonaisen poliisiauton varmaankin sormet puutuneina. 

Yksi tapa selvitä lama-ajasta on tietenkin ottaa synergiaeduista kaikki irti, ja niinpä kuvataidemaailmakin – jotkut museot ja jotkut galleriatkin – noteerasivat ohjelmassaan Helsingin muotoilupääkaupunkivuoden. Nykytaiteen museo Kiasmassa nähtiin Camouflage -näyttely (15.6.–7.10.2012), jossa esiteltiin nykytaidetta muotoilun maastossa. Helsingin Taidehallissa oli esillä Teollisuustaiteen Liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttely (16.6.–5.8.2012). Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä keskityttiin puolestaan muodin ja nykytaiteen suhteeseen näyttelyssä Boutique (17.8.–12.11.2012). Vantaan taidemuseossa oli esillä Kauneus – 6 käsitystä (10.2.–4.8.2012), jossa muotoilija–taiteilija-työparit olivat tehneet dioraamoja. Muutenkin kuvataide tuntuu hakevan juuri muotoilusta enenevässä määrin tukea. Turun taidemuseossakin nähtiin taiteen ja muotoilun rajapintoja peilaava näyttely Muotoseikkoja (9.9.2011–8.1.2012).

Taidemuseoiden lama näkyy edelleenkin pitenevinä näyttelyaikoina ja kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä. Monesta merkittävästäkin näyttelystä jää aivan liian vähän dokumentteja jälkipolville, koska näyttelyjulkaisuja ei ole useinkaan varaa tehdä.

Galleriaelämä kärsi sekin lamasta, mutta näyttelytoiminnassa tämä ei erityisesti näkynyt. Vahvat kaupalliset galleriat pitivät puolensa, ja taiteilijoiden itsensä kehittämä omaehtoinen galleriatoiminta tuntuu elävän kukoistuskauttaan – muuallakin kuin Helsingissä.

Pieni taidemaailmamme yksilöityy usein keskeisten toimijoiden näyttämöksi, ja niinpä museoiden johtajanpaikoista käydään kiivasta taistelua. Eläkkeelle EMMA – Espoon modernin taiteen museosta jäävä Markku Valkonen sai seuraajakseen Pilvi Kalhaman Gallery Piippo & Kalhama Contemporarysta. Anne-Maj Sahlin siirtyi Kuntsin modernin taiteen museosta Vaasasta Punkaharjun Retretin johtoon. Häntä seurasi tehtävässä Selma Green, joka siirtyi Vaasaan Lönnströmin taidemuseon johtajan paikalta Raumalta.

Naiset edelleen vahvoina

Vaikka nuori taidemaalari Rauha Mäkilä herättikin huomiota feministissävyisillä maalauksillaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (3.8.–2.9.2012), tuntuu siltä, että ajat, jolloin naisten suut on tukittu, ovat kaukana takanapäin. 

Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelystä...

Suomessa on opittu rakastamaan sekä vanhoja naismestareita, kuten Helene Schjerfbeckiä (Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.6.–14.10.2012) tai Fanny Churbergia (Turun taidemuseo 1.6.–2.9.2012), että myös arvostamaan nuorempaa tekijäkaartia, kuten taidemaalari Elina Merenmies (Helsingin Taidehalli 21.1.–4.3.2012) tai maalauksen lisäksi videoita ja installaatioita käyttävä Pirjetta Brander, (Helsingin Taidehalli 28.4.–3.6.2012).

Moni nainen tutkailee omaa identiteettiään ja elämänvaiheitaan hyvinkin henkilökohtaisesti. Pitkä sukupolvien kaari nähtiin valokuvataiteilija Raakel Kuukan retrospektiivissä (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 7.10.2011–15.1.2012). Varsin intiimi ja henkilökohtainen oli myös valokuvaa ja videota käyttävän Sophie Callen näyttely EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 2.3.–10.6.2012. Callen lisäksi toisen merkittävän kansainvälisen naistähden, Georgia O’Keeffen voimakasta maalaustuotantoa nähtiin Helsingin taidemuseossa 8.6.–9.9.2012.

Osa naisista ei luonnollisestikaan käsittele sukupuolitettuja teemoja vaan liikkuu taiteen eturintamassa paikkansa ikään kuin luonnollisesti ottaen. Tästäkin meillä on pitkät perinteet. Anitra Lucander (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 28.9.2011–8.1.2012) kuului sodanjälkeisen abstraktin maalaustaiteen eturintamaan, kun taas Silja Rantanen (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 17.9.2011–22.1.2012) on ollut näyttämässä suuntaa monella nykymaalauksen rintamalla.

Naisten menestyksen ja naistietoisuuden jälkeen on toisinaan hauska nähdä myös miehiä, joille oman miesidentiteetin muotoutuminen on tärkeä teema. Jarmo Mäkilä – Rauha Mäkilän isä – käsitteli laajassa näyttelyssään (Porin taidemuseo 15.6.–2.9.2012) poikien maailmaa.

 ... ja isänsä Jarmo Mäkilän (s. 1952) näyttelystä.

Eikä miehiäkään tarvitse aina sukupuolittaa. Konstruktivistissävyiset konkarimme Matti Kujasalo (Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012) ja Carolus Enckell (Seinäjoen Taidehalli 21.4.–21.6.2012) osoittivat laajoilla näyttelyillään, että moni 1900-luvulta ponnistava maalaustaiteen teema on myös tätä päivää – jollei ikuista.

Taidekin rokkaa

Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekoittuminen ei ole enää mikään uusi asia, mutta osalle yleisöä on varmaan vielä vaikea nähdä nuoremman väen ronskia menoa museomaailmassa.

Anssi Kasitonni nappasi arvostetun Ars Fennica -palkinnon ja toi museoon (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 18.11.2011–30.1.2012) pahvisia veistoksia ja huonon maun lyhytfilmejä. 

Anssi Kasitonnin (s. 1978) pahvinen Plymouth.

Porin taidemuseo toi museon seinien sisään – ja vähän kaupungillekin – uuden, usein pelkillä taiteilijanimillä toimivan katutaiteen näyttelyssään Street Art –The New Generation (10.2.–27.5.2012). Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä puolestaan esiteltiin erilaisten rockin alakulttuurien vaikutusta taiteeseen – innostunutta fanittamista unohtamatta – näyttelyssä Thank You for the Music, (20.1.–17.6.2012). Rockin mukana kulkee usein myös sarjakuva, niin Kiasmassakin, jossa nähtiin myös sarjakuvan ja taiteen raja-alueita näyttelyssä Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot (9.3.–9.9.).

Lajit kunniaan

Vaikka taide ja sen sisällöt vaihtuvatkin lajityyppien rajoista piittaamatta, pitää moni laji myös pintansa. Taidegrafiikkakin koki taas useita huippuhetkiä. Litografian historiaa esiteltiin Helsingissä Ateneumin taidemuseon mittavassa näyttelyssä Painavat kivet (14.10.2011–15.1.2012). Vanhoista taidegrafiikan klassikoista suurin oli epäilemättä Rembrandt, jonka Venäjältä tullut merkittävä näyttely Rembrandt – kuparilaatan mestari nähtiin Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 2.2.–6.5.2012. Eivätkä nuoretkaan ole unohtaneet näitä taitoja, minkä osoitti nuori mutta mestarillinen puupiirtäjä Ari Pelkonen (Tampereen taidemuseo 18.2.–22.4.2012), joka valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Taiteen lajit tuntuvat liikkuvan ikuisissa unohduksen ja paluun sykleissä.

Palkintoja 2011–12

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2011 Pekka Nevalainen

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2011 Hans Rosenström

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2011 Maija Helasvuo

Ars Fennica 2011 Anssi Kasitonni

AVEK-palkinto 2011 Lea ja Pekka Kantonen

Fotofinlandia 2011 Maija Tammi

Vuoden nuori taiteilija 2012 Ari Pelkonen

Suomi-palkinto 2011 Meiju Niskala

Kuvataiteen valtionpalkinto 2011 Erkki Pirtola

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2011 Merja Salo

Vuoden ympäristötaideteos 2011 Toisissa tiloissa -ryhmä

Pro Finlandia -mitali 2011 Pekka Kauhanen, Kari Piippo, Catarina Ryöppy

Muita merkittäviä näyttelyitä:

Torger Enckell, Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012

Akseli Gallen-Kallela, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Carl Larsson, Turun taidemuseo 1.6.2011–8.1.2012, Ateneumin taidemuseo 10.2.–29.4.2012

Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.9.20122–9.1.2012

Värin voima, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Charles Sandison, Hämeenlinnan taidemuseo 30.9.2011–5.2.2012

Nuoret 2011, Helsingin Taidehalli 2.12.2011–8.1.2012

Juhani Harri, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 11.11.2011–17.3.2013

Uusi veistos, Lahden taidemuseo15.10.2011–15.1.2012

Timo Kelaranta, Suomen valokuvataiteen museo 1.2.–29.4.2012

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen, Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.2012

Speed of Darkness, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 10.2.–30.5.2012

Erik Enroth, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 11.2.–6.5.2012

Juhani Linnovaara, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 11.2.–20.5.2012

Lauri Laine, Helsingin Taidehalli 10.3.–22.4.2012, Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 12.5.–2.9.2012

Uusi taide / nopeus, vaara, uhma – Italian futurismi, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 2.3.–10.6.2012

Peter Dahl, Gallen-Kallelan museo, Espoo 28.3.–27.5.

Kenen joukoissa seisot?, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 2.3.–7.5.

Pirkanmaan triennaali, Tampere 16.6.–12.8.2012

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 9.6.–9-9.2012

Mäntän kuvataideviikot 10.6.–30.8.

Carnegie Art Award 2012, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 25.5.–30.7.2102

Graphica Creativa ’12, Jyväskylän taidemuseo, 5.5.–9.9.2012

Tapani Kokko ja ITE-taide naista kuvaamassa, Lapinlahden taidemuseo 25.5.–30.9.2012

Polaroid, Suomen valokuvataiteen museo 18.6.–2.12.2012

***

Kimmo Kaivanto 25.5.1932 – 20.4.2012

Monipuolinen taidemaalari, -graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo kaivanto kuoli Helsingissä miltei 80 vuoden iässä.

Kaivanto oli yksi suomalaisen taiteen uudistajista 1960-luvulla. Hän oli mukana siinä prosessissa, jossa taide muuttui voimakkaasti osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Kaivanto tuli tunnetuksi ennen kaikkea luonnon hyväksi toimimisesta – ei niinkään varsinkin 1970-luvulle ominaisesta taiteen puoluepolitisoitumisesta, minkä ulkopuolella hän pysyi määrätietoisesti, mikä varmaan myös aiheutti hänelle tiettyjä ulkopuolisuuden tuntemuksia.

Kimmo Kaivanto. Kuva: Arja Lento.

Kaivanto teki runsaasti myös julkisia teoksia. Hän ei malttanut pysytellä perinteisissä lajeissa vaan teki myös runsaasti lavastuksia ja puvustuksia, jo 1950-luvulta alkaen. Yksi komeimmista esimerkeistä oli Aulis Sallisen Punainen viiva (1978).

Kaivanto oli kansainvälisestikin näkyvä taiteilija, joka oli mukana muun muassa São Paulon biennaalissa vuonna 1963 ja Venetsian biennaalissa kahteenkin kertaan, vuosina 1968 ja 1976.

Kaivanto sai professorin arvonimen vuonna 1995.

Näyttelykuvia 621 & 622 & Julkista taidetta 52: Retki Tampereelle

Sunnuntaina 11.3. tein retken Tampereelle, missä minulla oli yleisöesitelmä Sara Hildénin taidemuseossa Erik Enrothin (1917–1975) näyttelyssä. Tästä olen jo aiemmin raportoinut. Enrothin lisäksi oli onneksi vielä aikaa käydä kylillä kahdessa muussakin näyttelyssä.

Grafiikanpaja Himmelblaussa oli esillä hauska ryhmänäyttely Viisikko löytää jäljen (3.3.–5.4.). Lauri Anttilan (s. 1938) oppilaat – tai ainakin henkiset oppilaat – Jussi Heikkilä (s. 1952), Jussi Kivi (s. 1959), Jyrki Siukonen (s. 1959) ja Marko Vuokola (s. 1967) olivat yhdessä Anttilan kanssa laittaneet esille erilaisia tutkimusretkiensä tuloksia.

Käsitteellissävyisenäkin näyttely sisälsi aitoa huolta maailmasta ja myös tavattoman hienoja oivalluksia – näiltä taiteilijoilta se yleensä onnistuu. 

Jussi Kivihän kuvaa yleensä retkiään luonnon ja kulttuurin toisinaan hyvinkin absurdeissa välimaastoissa. Tässä hän on ryhtynyt jopa taidegraafikoksi kuvatessaan löytöretkeilyä luolissa:

Marko Vuokola oli kuvannut gallerian ikkunasta Tammerkoskea ja muuntanut vaihtuvan näkymän pikseleiksi – kuin konstruktivismia konsanaan:

Tältä se näytti livenä silloisena lauantaina minun digipokkarissani:

Kaikkineen vallan mainio näyttely. Oikein alkoi itsekkäästi harmittaa, että Suomessa on muitakin paikkoja kuin Helsinki. Nytkin osuin paikalle vain sattumalta. Kuinkahan paljon hyviä näyttelyitä jääkään vuodessa näkemättä?

***

Galleria Saskiassa oli Tuomo Saalin (s. 1957) näyttely (9.–28.3.). Saali on jatkanut romantiikan perintöä henkivää Wanderer-tematiikkaansa, mutta hän tuntuu löytävän siitä uusia ulottuvuuksia loputtomin – oli esimerkiksi hauska nähdä joissain maalauksissa useampiakin velikultia romantiikan maisemissa. Saali alkaa olla myös aika huikea pilvimaalari, jonka asteikossa muodot ja värit löytävät nekin loputtomia variaatioita:

Olen aina pitänyt tästä maalarimaalarista, ja niinpä laitankin tähän mukaan vanhan arvosteluni hänen Galleria Aman näyttelystään vuodelta 2008 (Uusi Suomi 30.3.2008) – tuli yllättäen mieleen muistini sopukoista ja johtuen nimenomaan hänen pilvimaalaustensa värikirjosta:

Vaeltaja värimeren yllä

Tuomo Saalin (s. 1957) edellisestä yksityisnäyttelystä on aikaa jo kolmisen vuotta. Nykyaikana näinkin pitkä tauko on jo riski, sillä liian hektinen taidemaailma unohtaa helposti taiteilijan olemassaolon. Saali ei taida kuitenkaan olla kovin kiinnostunut uransa hoidosta. Hän tuntuu olevan enemmän kiinnostunut väreistä.

Onkin vaikea keksiä suomalaisesta maalaustaiteesta ketään niin estotonta väri-ilottelijaa kuin Saali on. Jotkut taiteilijat nousevat maineeseen jollain tietyllä värillä; puhutaan ”Kimmo Kaivannon sinisestä” tai ”Rafael Wardin keltaisesta” – ranskalainen Yves Klein jopa patentoi oman sinisensä, vaikka sitä ei koskaan kaupallisesti alettu valmistamaankaan.

Saalille tuntuu sen sijaan käyvän väri kuin väri – ja jollain ihmeen kaupalla hänen onnistuu väistää kaikki mahdolliset karikot: hän ei ole koskaan levoton, ei falski, ja vaikka hänen teoksiaan uhkaisikin tietty sievyyden vaara, on niissä mukana aina aito maalaamisen intohimo, joka pelastaa ne harmittomasta kuvaviihteestä hyvän taiteen puolelle.

Saalin edellinen näyttely oli muinaisista kulttuureista ja kukista ammentavaa värien ilotulitusta, mutta nyt hän on keskittyneempi ja hillitympi. Hän on vaellellut Italian Dolomiiteilla, ja aihepiiri on näennäisesti varsin yksinkertainen: yksinäinen ihminen ja vuoret. Olin jo kesken näyttelyn katsomista sorvaamassa lausetta, jonka mukaan Saalin luontosuhde vuoristonsa edessä on hieman toisenlainen kuin Caspar David Friedrichin klassisessa maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä (1818), jossa yksinäinen vaeltaja seisoo jyrkänteellä ja tutkailee edessään avautuvaa sumuista vuoristoa, kun sitten huomasinkin näyttelyn teosten joukossa suoran Friedrich-parafraasin. Näyttelyn taidehistoriallinen kaari täydentyi kahdella pienellä teoksella, jossa kulkija seisookin sitten taidemuseossa vuorta kuvaavan teoksen äärellä.

En tiedä, teenkö Saalille vääryyttä, kun tulkitsen hänen kuitenkin tekevän näyttelyllään jotain aivan muuta kuin taidehistoriallista kommentointia. Taidehistoria luo ehkä kehyskertomuksen, mutta siihen se sitten jääkin. Samaa koskee luonnonkokemusta, luonnon esteettistä havainnointia, jota Saali epäilemättä on Dolomiiteilla tehnyt.

En katso näyttelyä kuin matkakertomusta, en koe välittömästi halua päästä Dolomiiteille tarkkailemaan vuoriston ihmeellistä maailmaa. Luonnonkokemuskin taitaa olla vain taidehistorian kertomukseen nivoutuva kehyskertomuksen säie, jonka avulla päästään rakentamaan uudenlaista maailmaa. Sitä maailmaa, jonka maalaus parhaimmillaan luo. Se ei ole vain kuva jostain, se ei ole muisto eikä väitelause maailman tilasta tai tolasta.

Se on värien kautta syntyvä oma lumoava maailmansa, jonka kanssa minulla on mahdollisuus olla kahden – jopa taiteilijan unohtaen. Se on myös hauskaa heiluriliikettä: välillä olen tietoinen taiteilijan intentioista, hänen käyttämistään kehyskertomuksista, jotka pitävät katsomiskokemuksen kiinni arkimaailmassa, ja välillä koen sen suoran ja välittömän nautinnon, jonka teos nopeasti herättää ja jolle ei sanoja tarvitsekaan löytyä.

Jos on olemassa maalaamisen riemua, on taatusti olemassa myös katsomisen riemua. Sen Saali on pystynyt aina herättämään. Niin nytkin.

***

Ja tulipa nähtyä pari julkista veistostakin. Näistä kokemuksista ei kuitenkaan jää paljoakaan lastenlapsille kerrottavaa. Kummisetäni Raimo Heino (1932–1995) on tehnyt Finlaysonin alueelle Väinö Linnan muistomerkin (1995), jonka outoa alaosaa en ymmärrä lainkaan ja jonka ilme muutenkin on varsin tavanomainen tai ehkä jopa suorastaan tylsä:

Galleria Saskian vieressä, Hiekan taidemuseon – oikein hävettää tunnustaa, että en ole koskaan käynyt siellä ammatistani huolimatta – edessä on Yrjö Liipolan (1881–1971) Kustaa Hiekan muistomerkki (1939). Sellaista klassista perusjööttiähän tämä on – ihan kelpo toki, mutta ei näistä oikein jaksa innostua:

Näyttelykuvia 606: Taiteen poliittisuudesta

Palataan vielä viikon päähän. Viime torstaina kävin Amos Andersonin taidemuseossa avajaisissa. Kenen joukoissa seisot? (2.3.–7.5.) pitää sisällään 1960–70 lukujen vasemmistosävyistä poliittista taidetta. Mukana on niin realistista työläiskuvausta kuin vähän julistavampaakin osallistumista. Silloista työläiskuvaaja Kaj Stenvallia (s. 1951) on siteerattu varmaan vähän hymyillenkin: "Tärkeäksi  muodostui kuvata kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevaa  ristiriitaa työn ja pääoman välillä, taistella työväenluokan rinnalla ja  sen ehdoilla imperialismin vastaisessa rintamassa, rauhan, demokratian  ja sosialismin puolesta."

Vaan onpa todettava, että pääosin näyttely on ihan kurantti ja yllättävän raikaskin. Kyllä esimerkiksi Harro Koskisen (s. 1945) culture jamming on edelleen mallikelpoista (niin kuin muuten Rauni Liukon (s. 1940) edessä näkyvät veistokset edelleen aivan koskettavia):

Ja melko rankoilta Koskisen siniristiliputkin tuntuivat kaikkien vuosien jälkeen:

Avajaisissa puhunut Aulikki Oksanen ja näyttelyn kuraattori Susanna Luojus Harro Koskisen lippukavalkadin edessä keskusteluun uppoutuneena.

Itse asiassa näyttely oli varsin onnistunut, vaikka väliin huomasinkin miettiväni kaikkea sitä, mitä siellä ei ollut ja mitä olisin halunnut nähdä. Kokonaisuus kuitenkin toimi, ja oli myös ihan raikasta valita Kimmo Kaivanto (s. 1932), jota ei kunnon vasemmistopiireissä aikanaan noteerattu, ja vähemmän poliittinen mutta kylläkin varsin yhteiskuntakriittinen Tapio Junnokin (1940–2006) mukaan näyttelyyn niin, ettei tuloksena ollut vain se kaikista kliseisin vaihtoehto. Samalla on tärkeää näyttää mueossa olevan firmojen taidesäätiöiden 1960–80-lukuihin keskittyvän mittavan näyttelyn Muutosten pyörteissä (20.1.2012–4.2.2013) sisältävän vain osan aikansa muutoksen pyörteistä, sillä eiväthän firmat tätä rankinta poliittista taidetta kuitenkaan aikoinaan ostaneet. Kuraattori Luojus on tehnyt hyvää työtä.   

 Kari Jylhä (s. 1939): Tiikerinpennut, sarjasta Yleisdemokraattiset kuvat, sekatekniikka, 1970.

Sen verran olin sitten innostunut, että lähdin vielä jatkoille ravintola Salveen – varsinkin kun oli tilaisuus lyödä kättä vähän kaukaisempien vieraiden kanssa. Oli nimittäin hauska vaihtaa jokunen sana turkulaistenkin kanssa. Heistä oli paikalla Harro Koskisen lisäksi Matti Helenius (s. 1951).

Rivi suomalaista kulttuurihistoriaa: Matti Helenius, Harro Koskinen, Kari Jylhä, Orvokki Autio ja Aulikki Oksanen.

Näyttelykuvia 587 & 588 & 589 & 590 & 591 & 592 & 593 & 594 & 595: Perjantain outoa ahkeruutta

Lähdin perjantaina pienelle kävelylle, lähinnä lukemaan Coronaan Hesaria, mutta reissu muuntuikin yllättäen vähän isommaksi näyttelykierrokseksi.

Ensin menin Galleria Brondaan, jossa oli kaksi näyttelyä. Taidemaalari Margareta von Bonsdorff (s. 1959) on koulutukseltaan myös arkkitehti, mutta tämä seikka ei hänen maalauksissaan (1.–26.2.) juurikaan näy:

Pikemminkin maalauksia leimaa maisemallisuus, jopa avaruudellisuus, mutta myös vähän vanhahtava informalismin sävy ja ehkä vielä ripaus yhtä vanhahtavaa itäeurooppalaisen sosialismin raskasväristä modernismia. Mukana oli vielä vähän kitschahtaviakin elementtejä, joten minun lajiani tämä näyttely ei oikein ollut.

***

Ja Brondahan oli kuin pikku-Guggenheim, jossa taide ja muotoilu yhdistyvät! Seinien vierellä oli myös huonekaluja Antti J. Kallion kokoamassa näyttelyssä Modern Historic 1900 (14.12.2011–31.12.2012). Mukana oli niin Akseli Gallen-Kallelaa (1865–1931) kuin Kimmo Kaivantoakin (s. 1932). Kovasti olivat kalliita nämä uustuotannot. Tässä esimerkiksi Kimmo Kaivannon Kilpi-tuoli alun perin vuodelta 1954 (hinta 4.490,00) – ja taustalla Bonsdorffin pieniä maalauksia:

Idea oli muutenkin oikein huono. Jos minä olisin taiteilija, en haluaisi esiintyä teoksineni sellaisessa galleriatilassa, jossa samaan aikaan toimi huonekalu-showroom. Tätä nyt on kuitenkin kestettävä Brondalla vuoden ajan – yrittävät siis WDC-synergiaa.

***

Galerie Forsblomissa odotti sitten kolme näyttelyä. Tamperelaisen taidemaalari Teemu Saukkosen (s. 1954) uudet maalaukset Between You and Me (10.2.–11.3.) löivät ensin ällikällä:

Kaakkois-Aasian rannoilta virikkeensä saanut maalaussarja oli tosi kummallinen. Ekspressiivinen ote, paksut reliefimäiset väripinnat varsinkin aaltojen kuvauksessa ja oudon surreaalisen kuollut ja jähmeä ihmiskuvaus tuottivat kaikki yhdessä kuitenkin aika jännän tunnelman. En minä oikein tajua, mihin Saukkonen on pyrkinyt, mutta kiinnostavan vinksahtanut lopputulos oli. Yhtäkkiä tuli mieleeni jopa toinen vanhempi ekspressionisti, Erik Enroth (1917–1975), joka on juuri (11.2.–6.5.) esillä Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa ja jonka luetteloon kirjoitin tekstinkin (palaan siis kohta asiaan). Jotain samaa raadollisuutta ja vähän kauheaakin Saukkosen kummallisessa – ja ilmeisen tarkoituksellisessa, toivon – anatomiassa oli. Tätä täytyy vielä pureskella. Kovin onnellinen ja auvoinen ei tämä Saukkosen luoma maailma ainakaan ole. 

***

Saksalaisen kuvanveistäjä Stephan Balkenholin (s. 1957) – New Works (10.2.–11.3.) – suuruutta en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Hän on taitava puuveistäjä ja hänen ihmishahmojaan leimaa myös aika outo tunnelma, missä on viehättävyytensä, mutta eiköhän hänkin voisi joskus vähän uudistua:

Tätä alakuloista uusasiallisuutta ei jaksa määräänsä enempää. Ja mihin se sitten johtaa? Onko ns. tavallinen ihminen nyt glorifioitu?

***

Forsblomin kolmas näyttely oli oikein heino. Moskovalaisen Irina Zatulovskayan (s. 1953) studionäyttely Two Together (10.2.–11.3.) käsitteli erilaisia dualiteetteja. Hänen tyylinsä yhdistää naivistisia elementtejä, vanhan avantgarden muotokieltä ja kierrätystä. Muun muassa laudankappaleille ja romumetallille maalatuissa teoksissa on yhtäaikaa sekä harras että hupaisa tunnelma. Kokonaisuus oli suorastaan koskettava. Ja oli myös hauska kuulla, että alla olevassa maalauksessa Zatulovskayan lisäksi järvessä lilluu taiteilijan kollega Leena Luostarinen (s. 1949). Kyllä minä tämän seinälleni laittaisin:

***

Hyvä tunnelma jatkui Galleria Duetossa. Taidegraafikko Maija Albrechtin (s. 1967) näyttely Pieni kokoelma (9.2.–4.2.), jossa luonnonkuvaaminen, keräily ja luokittelu yhdistyivät, oli aivan uskomattoman kaunis – ja myös oivaltava. Osa kuvista oli kuin ajattomia kasvikirjojen esityksiä, mutta tarkempi tarkastelu toi mukaan pieniä outoja metamorfooseja. Myös installaatiot olivat hienoja:

Ihmisen järjestys, 2012.

En minä montaa näin hienoa näyttelyä ole tänä vuonna vielä nähnyt.

***

Ja osaavat ne ihan nuoretkin. Galleria Katariinassa esiintyi viime vuonna Kuvataideakatemiasta valmistunut Siiri Haarla (s. 1986) ensimmäisessä akatemian ulkopuolisessa näyttelyssään Rotes Hause  (1.–19.2.). Haarla maalaa kuin vähän vanhempi ekspressionisti, ja oli hauska nähdä se, miten tällainen saksalaista poliittista ekspressionismia lähestyvä ankara ilmaisu pärjää vallan mainiosti nykyajan suttuisemmalle lähestymistavalla. En tiedä, onko tämä tietty vanhanaikaisuus tarkoituksellista (voihan Haarla olla asiasta täysin eri mieltä), mutta tosi voimakas näyttely kuitenkin oli:

Katsokaa muuten tästä linkistä videopätkä, jossa Haarla kertoo yhdestä teoksestaan. Tätä maalaria kannattaa seurata.

***

Valokuvagalleria Hippolytessä – joka kohta vihdoinkin muuttaa parempiin tiloihin – oli kaksi näyttelyä. Minulta alkoi olla jo vähän paukut lopussa, joten en ehkä jaksanut kunnolla paneutua Maija Savolaisen (s. 1980) filosofisiin hienouksiin hänen näyttelyssään N 45° 54' – N 29° 42' – paikoillaan liikkeessä (3.–26.2.). Tässä matkakertomus: "Lähdin matkalle 26.3.2011 sijainnista N 45° 54'. Kuuden vuorokauden kuluttua olin 2000 kilometriä etelämmässä, leveysasteella N 29° 42'. Tuona aikana aurinko nousi ja laski joka päivä samaan aikaan toistaen samaa päivää uudelleen ja uudelleen. Olin paikoillani liikkeessä." Ja tässä metodi: "Näyttelyni valokuvat ovat pysäytyskuvia filmilleni tallentuneista vahingoista. Ne kertovat sen, mitä en nähnyt sillä välin kun olin sokaistunut auringosta. Matkani päätyttyä huomasin, että kamerani oli jättänyt jokaisen valotetun ruudun väliin yhden kuvanmentävän, valottamattoman aukon ikään kuin osoittaen: mitä enemmän yritin tavoitella aurinkoa, sitä vähemmän sitä saavutin. Mitä enemmän yritin kuvata, sitä enemmän tuloksena oli tyhjää filmiä. Skannasin negatiiveistä kuvien väliset aukot yrittäen löytää niistä menetettyjä, ohikiitäneitä hetkiä. Loputon kuvien selailu näytöllä ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen kuin jälleen pysähdyin – pysäytin kameran avulla kuvien ehtymättömän liikkeen samalla tiivistäen kaikki menetetyt kuvaushetket uuteen muotoon." Ja tässä taiteellinen lopputulos, joka oli revitetty isoon kokoon kuin modernistinen herooinen maalaus:

 

2h 24min 7s No. 3, 2011.

En oikein hiffannut sitä syvempää ahaa-elämystä, koska valokuvan, ajan ja liikkeen suhteita on jo varsin pitkään tarkasteltu tällaisin keinoin. Usein varsin runollisesti niin kuin esimerkiksi Lauri Anttila (s. 1938), mutta kai nämäkin pyörät on keksittävä aina uudestaan. Ja on minun silti tunnustettava, että kaikkineen näyttely oli sittenkin aika hieno. Ehkä minua ärsyttää se, että näillä välineillä on aina "tutkittava" jotain niin ryppyotsaisesti. Tekisivät joskus vain suoraan ja häpeilemättä runoa.

***

Omanlaistaan runoa on tehnyt aina jyväskyläläinen valokuvataiteilija Kapa (oik. Martti Kapanen, s. 1949), jolla oli Hippolyten pikkuruisessa studiossa näyttely Maisemaa etsimässä (3.–26.2.):

Sarjasta Maisemaa etsimässä, n:o 0617, 2011.

Jos nyt oikein ymmärsin, oli Kapa ottanut kuvat uudella puhelimellaan. Tällekin lajille kehitetään varmaan hiljalleen oma estetiikkansa, koska taiteella – tai itse asiassa ihmisellä yleensäkin – on taipumus tehdä välttämättömyydestä hyve. Olisin kuitenkin Kapana vähän varovainen. Hän itse kirjoittaa: "Jo aloittamani maisemaprojekti muuttui radikaalisti enemmän kokemuksen, tunteen ja värin, sekä sävyjen suuntaan; etäännyttäen perinteiseksi katsotun tavan kuvata maisemaa valokuvan keinoin. Nämä 'epävalokuvat' nousivat kuviksi 'oikeitten valokuvien' ohi ja rinnalle." Olihan näyttely ihan hauska, mutta ehkä kuitenkin vähän välityön makuinen.

***

Ja sitten meninkin jo Coronaan lattelle ja Jallulle ja luin Hesarin lisäksi vielä Höblänkin – nauttiessani kaupungin parhaasta talviterassista lämpölamppujen alla. Ja tulin varsin iloiseksi, kun tuntematon ohikulkeva nainen pysähtyi ja kommentoi: "Halusin vain kehua sinua Guggenheim-kommenteistasi. Voimaa taisteluun." Kylläpä kahvi maistui hyvältä! Tai Jallu. Tai oikeastaan koko taiteentäyteinen elämä.