Jukaistua 789 & Näyttelykuvia 1043: Lumouksen alueelle

Terveisiä edelleen Saarenmaalta, missä yritän kirjoitan kirjoittaa kirjaa. Toissa viikonloppuna piipahdin kuitenkin Suomessa ripustamassa ja avaamassa Eemil Karilan (s. 1978) näyttelyä (5.–30.9.) Galleria Ortonissa sekä lukemassa radiokolumnin, joka tulee kohta perässä tänne.

Tässä Karilan esittely gallerian verkkosivuille:
(Blogger temppuilee, enkä saa fontteja säädettyä haluamallani tavalla)

Lumouksen alueelle

Berliinissä jo vuosia vaikuttanut kuvataiteilija Eemil Karila (s. 1978) on opiskellut sekä Viron että Suomen kuvataideakatemiassa ja on ollut lukukauden myös Caracasissa, Venezuelassa.   

Eemil ripustamassa.

Karila on tehnyt työtään monen median parissa. Galleria Ortoniin hän toi tuoreita maalauksiaan, jotka ovat osin saaneet innoituksensa Albrecht Dürerin (1471–1528) teosten teemoista ja pienistä taiteilijaa kiinnostaneista yksityiskohdista, osin vedenalaisen maailman oudosta lumovoimasta.

Karila ei luonnostele vaan maalaa intuitiivisesti ja seuraa maalauksen itsensä viitoittamaa tietä. Lopputulos saattaa olla hänelle itselleenkin yllätys. 

Varhaisempaa taidehistoriaa kommentoiva maalaustaide on varsin suosittu menetelmä, mutta Karila lähtee varioimaan sitä myös toisenlaisiin syvyyksiin, joilla on ikiaikainen mytologinen tausta. Vedenalaisen maailman symboliikka on yksi tällainen ihmisenä olemisen perusasioihin kytkeytyvä ammennettavissa oleva lähde. Vedenalainen maailma on usein peilikuva reaalisesta maailmastamme, siihen liittyvissä myyteissä sitä kansoittavat ihmisen kaltaiset olennot, erilaiset haltijat ja vetehiset ja myös monenlaiset muodonmuutokset, kuten esimerkiksi merenneidot (nereidit), jotka ovat tunnettuja eri kulttuureissa kautta koko maailman.

All we can hope is a beautiful end, 2016, öljy kankaalle.

Vedenalainen maailma muistuttaa myös jollain tavoin unen maailmaa ja sen tapahtumat unen logiikkaa. Tai ehkäpä pitäisi pikemminkin puhua unen ja valveen välisestä rajatilasta, jossa uni vie jo mukanaan mutta jossa tietoisuudella on vielä oma roolinsa. Kyse on ns. hypnagogisesta tilasta, joka poikkeaa unesta siinä, että kosketus on todellisuuteen on vielä säilynyt. Ranskalainen filosofi ja kirjailija Maurice Blanchot (1907–2003) on kuvannut tätä tilaa: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.” (Kirjallinen avaruus, ai-ai 2003) 

Bildnis eines Mannes, 2016, öljy kankaalle.

On kuin Karilan maalaukset kertoisivat juuri tästä siirtymävaiheesta: sinänsä neutraalin tai historiallisesti aikaansa ja paikkaansa asettuvan kuva-aiheen päälle alkaa liukua unenomainen lumous, jossa kaikki on mahdollista.
Taiteilija tietää, mitä tekee mutta toisaalta ei olekaan siitä enää niin varma. Tähän välitilaan ja epävarmuuteen katsojankin on lumoavaa solahtaa.

Julkaistua 668 & 669 & 670 & 671 & 672 & 673 & 674 & Virossa 151: Arkea ja ylevää & Tiheitä kuvia & Voimakkaita liikkeitä, elämää & Tarkkaa haltioitumista & Latteuden ja syvällisyyden risteyksessä & Mies jäniksenä & Huolettomuutta ja kiihkoa

Ja tässä sitten viimeiset seitsemän taiteilijaesittelyä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–99. Kuten edellä mainitsin, kirja ei varmaankaan ole normaalissa kirjakauppamyynnnissä, joten jos haluatte tutustua itse pääasiaan, eli kokoelman taideteoksiin, tervemenoa Hotelli Kämppiin katsomaan niitä ja kirjaostoksille. Oluenkin meinasin juoda siellä käydessäni, mutta jäi sitten kuitenkin juomatta: en ole ennen maksanut 11,80 yhdestä tuopista.

Arkea ja ylevää

Taidemaalari ja -graafikko Antti Ojalaa (s. 1935) voisi luonnehtia ekspressionistiksi. Varsinkin hänen 1970–80-lukujen vaihteen tuotannossaan näkyy maalaustaiteen vapautuminen modernismin sääntöjärjestelmistä. Ojala oli kuitenkin astunut taiteen kentälle jo 1960-luvulla ja kokenut omat nuoruuden kamppailunsa ja vapautumisensa jo aiemmin. Hänen ekspressiivinen ilmaisu ei ole ollut kovin ”villiä” – ei mitään pidäkkeetöntä tunneilmaisua.
Ojalan repertuaari on laaja: hän on koko uransa ajan kuljettanut kahta linjaa rinnakkain. Hän tekee kerronnaltaan jopa sarjakuvamaisten, erilaisten symbolisten tiivistymien ja omaelämäkerralliseen havainnointiin perustuvien sattumien tuottamien kuvakertomusten lisäksi toisinaan aivan perinteistä maisemaa ihan ulkoilmamaalauksenakin. Samankaltaiseen klassiseen perinteeseen liittyvät myös hänen monet muotokuvansa. 

Antti Ojala on maalannut myös vaivaisukkojen muotokuvia, tässä Ikaalisten isäntä, 2006.

Ojalan ei ole tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan: hänen seesteinen maailmansa liittyy kotiseutuun. Se ei kumpua väriteorioiden klassikoista vaan pikemminkin Pohjanmaan väreistä – maasta ja mullasta sekä ajan patinoimista maalipinnoista: talojen puna- ja keltamullasta, lukemattomien päivänkiertojen tuottamasta haalistumisesta, kulumisesta ja patinoitumisesta. Mutta ei tämäkään asia ole ihan yksinkertainen. Aivan samoin kuin kansanomaisen luovuuden rakkaus on saanut Ojalan maalaamaan myöhemmin vaikka afrikkalaisia naamioita, on runsas matkustelu tuottanut myös oman lisänsä pohjalaiseen tematiikkaan. Ojala on kiertänyt maailmaa paljon, työskennellyt ulkomaisissa residensseissä ja löytänyt myös sen välimerellisen valon, joka on elävöittänyt niin monen klassikkomaalarin palettia.
Matkoilla mukaan on tullut paljon myös taidehistoriallisia ulottuvuuksia. Taidehistoriansa Ojala tuntee. Kirkot, museot, hautausmaat veistoksineen ja palatsit on koluttu, muun muassa renessanssi- ja barokkitaide ovat tuoneet omia lisiään Ojalan muotokieleen – ja myös uusia hahmoja hänen kuvakertomuksiinsa.
Ojalan kuvien maailmassa ei ole korkean ja matalan, juhlan ja arjen eikä ylevän ja banaalin eroa.

***

Tiheitä kuvia

Virolainen arkkitehti ja kuvataiteilija Jüri Okas (s. 1950) on häkellyttävän monipuolinen tekijä: hän on luonut sekä täyden arkkitehdin uran useine julkisine rakennuksineen, mutta samalla hänen panoksensa virolaiseen kuvataiteeseen on ollut merkittävä. Okas on tehnyt installaatioita, grafiikkaa, valokuvia, kirjankuvituksia sekä ollut pioneeri virolaisessa ympäristötaiteessa ja erilaisissa varhaisissa happeningeissä, joita nykyään kutsutaan performansseiksi. 
Okasin taiteellinen tuotanto ei ole jättimäinen. Sitä leimaa pikemminkin tarkka harkinta, tietty hiljaisuus ja ennen kaikkea voimakkaan filosofinen käsitteellinen ulottuvuus. Eri tekniikoita yhdistelevää Okasia voisikin nimittää ennen kaikkea käsitetaiteilijaksi – virolaisen käsitetaiteen uranuurtajaksi ja jo klassikoksi.
Okas sijoitetaan yleensä siihen nonkonformististen taiteilijoiden joukkoon, joka piti neuvostohallinnon ikeestä huolimatta taiteen vapauden aatetta elossa. Toisinajatteluun liittyy usein eskapistinen ulottuvuus, mutta taidehistorioitsija Anders Kurgin mukaan Okasin ympäristöön ja siihen liittyvien merkitysten maailmaan liittyvät kommentit tarjosivat nimenomaan vaihtoehdon eskapismin retoriikalle.

Jüri Okas, Torni I, syväpaino, 1986.

Graafisessa tuotannossaan Okas on mestarillinen montaasin tekijä. Viron 1970-luvun neoavantgardismissa palattiin omaan 1910–20-lukujen tarttolaiseen kasvupohjaan ja sitä kautta laajemminkin eurooppalaisen avantgarden perintöön. Okas tekee montaaseissaan grafiikalle vähän samaa kuin Sergei Eisenstein elokuvalle: sekvenssien totuttu kerronnallinen rakenne rikotaan, elementit eivät seuraa toisiaan vaan asettuvat päällekkäin ja limittäin. Näin Okasin töistä syntyy monilla merkityksillä ladattuja tiheitä kuvia, joissa oman ominaislaatunsa luo myös Okasin alituinen kiinnostus epäpaikkoihin, niihin alueisiin, joihin ihmisillä ei ole tapana kiinnittää huomiota. Hänen maisemansa on usein urbaani joutomaa, hylätyt takapihat ja kummalliset fasadit sekä kaiken näennäisen rationalismin keskellä rehottava absurdi, joka ei tahdo saada selitystään oikein mistään.

*** 

Tarkkaa haltioitumista

Nykyään Espanjassa vaikuttava kuvataiteilija Pekka Ryynänen (s. 1949) on tunnettu sekä taidemaalarina ja -graafikkona että kuvanveistäjänä. Hän on suomalaisista konstruktivisteista epäilemättä se, joka on eniten tutkinut vieraiden kulttuureiden ornamentiikkaa ja visuaalisen maailman muotokieliä, mikä on pitkään näkynyt hänen työskentelyssään. Hänen teoksissaan saattaa näkyä myös varsin monimutkaisiakin analyyttisiä tapoja lähestyä arkkitehtuuria ja musiikkia.
Ryynäsen litografiat ovat hyviä esimerkkejä hänen yhtä aikaa systemaattisesta ja kauneutta etsivästä lähestymistavastaan. Taidekriitikko Gertrud Sandqvist on osuvasti todennut, että ”Ryynänen on yhtä kiinnostunut välimuodoista kuin järjestelmän linjoista”. 

Pekka Ryynänen, Leijonapatio itään ja etelään, 1992.

Ensi alkuun tuntuisi siltä, että Ryynänen lähestyy aihettaan tiedemiehen tarkkuudella. Hän purkaa ja analysoi aiheitaan – oli se sitten Alhambran maurilainen linnoitus Granadassa huikeine ornamentteineen tai Hokusain klassinen japanilainen puupiirros Kanagavan suuri aalto – yksityiskohtaisesti jopa kaavojen ja laskukoneen tarkkuudella. Järjestelmän tai jopa täydellisyyden etsiminen on kuitenkin vain välivaihe Ryynäsen taiteellisessa prosessissa.
Ryynänen ei tee matematiikkaa vaan systeemit sisäistettyään transpononoi kuvan kieltä jopa musiikillisiin ulottuvuuksiin – tai siirtää kaksiulotteista kolmiulotteiseksi. Ryynänen lähestyy filosofi ja matemaatikko Bertrand Russellin ideaalia: ”Puhtaan mielihyvän, haltioitumisen, ihmisyyden rajojen ylittymisen tunne, joka on parhaimman erinomaisuuden koetinkivi, kuuluu matematiikkaan yhtä olennaisesti kuin runouteenkin.” 
Myös arkkitehtoninen tila näyttelee usein merkittävää roolia Ryynäsen tuotannossa. Hän lähestyy islamilaista ajatusta ornamentista tilan häivyttäjänä. Ankaran länsimaisen funktionaalisuuden sijaan kyse on usein funktion piilottamisesta, keveyden luomisesta rakenteelliseen raskauteen.
Lopputuloksena on aina rakenteellisten osien, muodon ja värin tuottama uudenlainen tulkinta, joka jatkaa elämäänsä lähtökohtien ankarienkin reunaehtojen tuolla puolen.

***

Latteuden ja syvällisyyden risteyksessä 

Taidemaalari Kaj Stenvall (s. 1951) aloitti uransa ismien aallokossa: vaikutteina ovat toimineet niin surrealismi kuin poptaidekin, ja myöhemmin hän tuli tunnetuksi ajalleen tyypillisenä realistisena työläiskuvaajana. 
1980-luvun lopulla poptaide sai tavallaan kuin luontevasti jatkoa, kun Stenvall siirtyi Aku Ankkaa muistuttavaan hahmoon, joka on ollut hänelle kuin tavaramerkki. Ensimmäinen ankkamaalaus syntyi vuonna 1989.  
Stenvallille itselleen ankkahahmon käyttäminen ei ole mikään julkisuusstuntti vaan pikemminkin eräänlainen Troijan hevonen. Sen suojissa on mahdollisuus esittää asioita, joille olisi muuten mahdotonta löytää oikeaa ilmaisua. Hän itse on nimittänyt kaikkien katsojien välittömästi tunnistavaa hahmoaan ”pelkäksi karikatyyriksi, latteuden kaksiulotteiseksi arkkityypiksi”. 

Kaj Stenvall, Pääsiäinen, 1990

Populaarikulttuurin ikonisen ankkahahmon ja klassisen taidokkaan maalausjäljen sekä usein klassisten maalausaiheiden yhdistäminen eksistentiaalisia ongelmia käsittelevään tematiikkaan on tuottanut omalaatuisen maailman, joka on ollut suomalaisessa taidemaailmassa yhtäaikaisesti rakastettu ja suosittu mutta on myös aiheuttanut monille kriitikoille harmaita hiuksia. Ankkahahmon synnyssä oli mukana myös epäilemättä taidepolitiikkaa ja ironiaa. Stenvall on itse muistellut, että kyseessä oli tietynlainen irtiotto, kun hän ei tuntunut löytävän omaa paikkaansa taidemaailmassa.
Helppo hahmo vie katsojan vaivattomasti sisään maalaukseen, jonka tematiikkaa on yleensä täynnä ikiaikaisia ja yleisinhimillisiä teemoja, suurten kysymysten kysymistä, uskonnollisuutta, elämän ja kuoleman tarkoitusta, haavoittuvuutta, yksinäisyyttä, kaipuuta, muistoja jne. Eikä Stenvallilta unohdu arkisuuskaan. Maalauksissa esiintyy myös paljon seksiä, parisuhteita ja alkoholia – ihmisten jokapäiväistä elämää. 
Voi Stenvallin näennäisen ankkahahmon sijoittumisen maalausten vakavaan maailmaan nähdä poliittisenakin – se on kuin muistutus siitä, että massakulttuurin ja pinnallisen helpon kuvamaailman takana piilee aina se maailma, jota todellisuudessa emme voi päätä karkuun. 

***

Mies jäniksenä   

Taidemaalari ja -graafikko Risto Suomi (s. 1951) on figuratiivisissa ja selkeissä, mutta siltikin ehkä vähän vaikeasti luettavissa olevissa maalauksissaan tuonut eteemme ikiaikaista myyttistä ainesta, mutta hänen kuvamaailmansa on myös aina ajankohtainen. 
Suomen teosten alkuideat kumpuavat usein unista, mutta ei niinkään selkeistä tarinoista vaan pikemminkin epämääräisistä tunteista. Hän ei kirjoita uniaan muistiin ja ryhdy kuvittamaan niitä. Hän antaa unien tulla kuvan aiheeksi silloin kun ovat tullakseen: ”Sieltä ne tunkevat aina jossain vaiheessa.

Risto Suomi, Zen II, 2006.

Suomen teokset ovat värimaailmaltaan hillittyjä ja hiljaiseen meditatiivisuuteen houkuttelevia. ”Vähän sinivoittoisiahan nämä ovat”, toteaa Suomi mutta ei taida niinkään viitata tiettyyn alakuloon tai suorastaan melankoliaan, jota hänen töistään toisinaan henkii, vaan siniseen ”ajattomuuden ja ikuisuuden värinä”. Jotain hyvin ajatonta Suomen maalauksissa onkin, vaikka kuva-aiheet lähtevätkin kehittymään henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Niissä ollaan usein esimerkiksi rannalla, mikä on sekin toki jo monin tavoin luettavissa, mutta läsnä on aina äärellisyyden ja äärettömyyden leikki. Vesi erottaa ja vesi yhdistää. Rannalle päästään ja rannalle jäädään. 
Suomen käyttämää kuva-ainesta nivoo yhteen henkilökohtainen kokemus. Toisaalta sekin on usein vähän piilotettu, koska ”päähenkilöinä” saattavatkin ihmisten sijaan olla eläimet: vaikkapa hevonen tai jänis. Kun kysyin Suomelta, keitä nämä eläimet ovat, mitä ne tekevät, hän vastaa avoimesti: ”Eläin on aika usein minä”. Suhde ei tietenkään ole aivan yksinkertainen. Suomi itse on todennut: ”Teoksissani esiintyvät eläinhahmot ovat luonnon erottamattomia osia ja elävät omaa mytologista elämäänsä, joka on tekijänsä kuva."Mieleeni tulee Albrecht Dürerin allegorioiden täyttämä Melencolia 1 (1514), jonka vähän maaginenkin kuva-aines sisältää saturnaalisuudessaan myös maailmankaikkeuden reunoille hamuavia aiheita – ehkä juuri sinne siniseen, jonka ajattomuuden Suomi niin hienosti on tavoittanut.

*** 

Huolettomuutta ja kiihkoa

Taidemaalari Marjatta Tapiola (s. 1951) kuului siihen naispolveen – Marika Mäkelän ja Leena Luostarisen kanssa – joka suorastaan räjäytti taidemaailmamme uusekspressionistisella otteellaan 1980-luvun alussa.
Tapiola on virtuoosimaisen viivan mestari, ja siksi on kuin luonnollista, että hän on tehnyt myös grafiikkaa.
Tapiola aloitti omasta arkisesta maailmastaan ja ihmiskuvauksesta, mutta tuli tunnetuksi sittemmin esimerkiksi taiteessa varsin klassisesta aiheesta: eläimen kallosta, jossa riitti hänelle vuosiksi tutkittavaa. Maatalon tyttärenä hän osasi lähestyä aihettaan taidehistorian sijaan myös käytännönläheisesti ja arkisesti. Takana on kuitenkin koko ajan ihmisen elämä ja tunnemaailma.

Marjatta Tapiola tekee litografioita 2000-luvullakin, tässä vuodelta 2005.

Miltei jokaisessa Tapiolan siveltimenvedossa voi nähdä sen tietoisen ja tiedostamattoman välisen liikkeen synnyttämän jännitteen, mikä leimaa piirtäjää, piirtäjää ”Jumalan armosta”: sen tuhansien toistojen tuottaman varmuuden ja lihasmuistiin vajonneen herkkyyden, joita ei voi erottaa toisistaan ja joita on turha yrittää erottaa toisistaan. 
Aistivoimaisena taiteilijanakin Tapiolan tapa käsitellä kuvapintaa on muuttunut: hän uskaltaa jättää tyhjää kuvapintaa enemmän ja jättää viivalle mahdollisuus luoda oma dynamiikkansa. Vaikka jälki olisi väliin viitteellisen kepeääkin, jopa aineettoman tuntuista, hänen viivansa löytää aina jonkin liikkeen, toisinaan huikean vitaliteetin, joka tarvitsee ympärilleen tyhjää tilaa ja katsojan mielikuvitukselle temmellyskenttää.
Sittemmin Tapiola on siirtynyt mytologisiin aiheisiin, jopa unimaailmoihinkin. Hänen tuotantoaan ei leimaa kuitenkaan niinkään älyllinen erittely vaan varsin voimakas ruumiillinen ja aistillinen, väliin lihallinenkin ote.
Tapiolan viiva, jos mikä, on todiste siitä voimasta, minkä huoliteltu huolettomuus voi yhdistyneenä taiteelliseen kiihkoon (renessanssista tuttu furore dell’arte) parhaimmillaan tuottaa.

Julkaistua 553: Ilon ja melankolian jännitteessä

Eilen aamulla kirjoitin Pirjetta Branderille (s. 1970) lehdistötiedotteen. Hänellä on kohta tulossa Galleria Sculptoriin näyttely Sans Souci (1.–19.10.). Pirjetta näkyi jo luoneen fb-tapahtuman ja laittaneen tekstin sinne, joten laitan sen tähänkin:

Ilon ja melankolian jännitteessä

”Ei väisty hän syrjään hattaran edestä, joka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen läpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos.”

                   – Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Vaan taiteilijathan valehtelevat aina – fiktio on heidän ammattinsa. Ei Pirjetta Branderkaan niin täysin huoletonna (sans souci) vaella pilvenhattaroidensa lomassa ja läpitse. Tai ehkä hän tavoittaa juuri sen makeansuolaisen, joka elämässä on todellisempaa kuin silkka sokeri. Pilvi voi olla jurmolaisen merimaiseman muistuma, rauhan ja hetkellisen levon symboli ja jopa tietyllä tapaa ikoni – mutta se voi olla myös se kahden kilon möykky, jonka me kaikki silloin tällöin tunnemme rinnassamme, kuka mistäkin syystä. Näennäisen kepeä, pehmeä ja sympaattinen muoto valettuna betoniin, veistomateriaalista raskasliikkeisimpään, ainakin tuottaa tällaisen vaikutelman. 

Brander liikkuukin tunneskaalassaan ilon ja melankolian välimaastossa, niiden ikuisessa jännitteessä. Kyse on taidehistoriallisestikin pitkästä kaaresta. Voin kuvitella sen tunteen, kun hän huomasi sattumalta – vai liekö sitten alitajuisesti? – käyttäneensä samanlaisia elementtejä, aihelmia ja muotoja kuin Albrecht Dürer kuuluisassa vuoden 1514 kaiverruksessaan Melencolia I. 

Sama tunne valtaa minut, kun katson betoniin valettuja näkkileipätaloja. Wasteland voi viitata niukkuuden politiikkaan, ihmisiin jotka joutuvat hankkimaan elantonsa kaatopaikalla, mutta samalla se voi tuoda mieleen tutun ja turvallisen, vähän nostalgisenkin: kansakoulussa ja armeijassa syötetyn näkkileivän. Näkkileivän symbolinen lataus on itse asiassa ihmeellinen – jo pelkän materiaalin tasolla: se on samaan aikaan hauras ja kestävä. Kuin elämä itse. Se on aito moniaistinen kokemus – tuoksu, tunto hampaissa ja pään sisäinen raksahdus. Kuten Leena Krohn kirjoittaa esseessään ’Kaspar Hauserin melankolia’: ”Miten omituista askartelua kyhätä kuvaa kuvan eteen, joka on esittävinään maailmaa samalla kun jossain kuvien peitossa – niin sitä uskoo – odottaa tositodellisuus, joka on kokemus, ei koskaan lause."
Kuvakaan ei ole koskaan pelkkä kuva, veistos ei pelkkä muoto.
Siirryn kuuntelemaan Miguel Calón bandoneonia Enrique Delfinon tangossa Sans Souci vuodelta 1917. Siinä ei ole sanoja. Mutta siinä on tangolle tyypillinen kokemuksen ja tunteen mahdollisuus melankolian ja ilon yhdistämästä elämästä. Kuin Branderin veistoksissa.

***

PS. Miguel Calón (1907–1972) levytys ei siis tietenkään ole vuodelta 1917 vaan Enrique Delfinon (1895–1967) sävellys; levytys on vuodelta 1944.

Julkaistua 73: "Vähän sinivoittoisiahan nämä ovat"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Risto Suomi (s. 1951). Suomen työhuoneella Kaapelitehtaalla olen käynyt aiemminkin. Hänen melankoliassaan on varmaankin jotain sellaista, johon meikäläisen kaltaisen miehen on helppo samastua.

 Don't Look Back, 2008.

”Vähän sinivoittoisiahan nämä ovat”

Taidemaalari Risto Suomi (s. 1951) on figuratiivisissa ja selkeissä ja mutta silti ehkä vähän vaikeasti luettavissa olevissa maalauksissaan tuonut eteemme erilaista ikiaikaista myyttistä ainesta, mutta hänen kuvamaailmansa on myös aina ajankohtainen, jopa röyhkeästikin populaarikulttuurin kuvastoa hyödyntävä. Suomi on rohkeasti tuonut korkeakulttuurin jalommaksi koetun henkilögallerian tai totuttujen symbolinen ja allegorioiden rinnalle vaikkapa Carl Barksin luoman Karhukoplan jäsenen. Kaikkea tätä ainesta nivoo kuitenkin yhteen henkilökohtainen kokemus. Toisaalta sekin on usein vähän piilotettu, kun ”päähenkilöinä” saattavatkin ihmisten sijaan olla eläimet: vaikkapa hevonen tai jänis. Kun kysyn Suomelta, keitä nämä eläimet ovat, mitä ne tekevät, hän vastaa avoimesti: ”Eläin on aika usein minä”. Suhde ei tietenkään ole aivan yksinkertainen. Suomi itse on todennut: ”Teoksissani esiintyvät eläinhahmot ovat luonnon erottamattomia osia ja elävät omaa mytologista elämäänsä , joka on tekijänsä kuva.”

Suomen mukaan lähtökohdat teokseen tulevat usein unista, mutta ei niinkään selkeistä tarinoista vaan pikemminkin epämääräisistä tunteista. Suomi ei myöskään kirjoita uniaan muistiin ja lähde sitten kuvittamaan niitä. Hän antaa unien tulla kuvan aiheeksi silloin kun ovat tullakseen: ”Sieltä ne tunkevat aina jossain vaiheessa.”

Suomen maalaukset ovat värimaailmaltaan hillittyjä ja hiljaiseen meditatiivisuuteen houkuttelevia. ”Vähän sinivoittoisiahan nämä ovat”, toteaa Suomi mutta ei taida niinkään viitata tiettyyn alakuloon tai suorastaan melankoliaan, jota hänen töistään toisinaan henkii, vaan siniseen ”ajattomuuden ja ikuisuuden värinä”. Jotain hyvin ajatonta Suomen maalauksissa onkin, vaikka kuva-aiheet lähtevätkin kehittymään henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Niissä ollaan usein esimerkiksi rannalla, mikä on sekin toki jo monin tavoin luettavissa, mutta läsnä on aina äärellisyyden ja äärettömyyden leikki. Vesi erottaa ja vesi yhdistää. Rannalle päästään ja rannalle jäädään. Taidehistorioitsija Altti Kuusamo on osuvasti todennut Suomen rannalla olevista hahmoista: ”Kertomus on saavuttanut oman rantansa, joka on lapsuuden ehdoton perustilanne. Ranta on tilanteen ja mielen reuna. Suomen hahmot kohtaavat yhä udelleen toiseksi viimeisellä rannalla.”

Eläinten lisäksi Suomi kuvaa myös omaa itseään myös ihan perinteisenä omakuvana. Omakuvien taiteilija ei ole kuitenkaan se totuttu uhmakas ja toisaalta kärsivä sankaritaiteilija vaan pikemminkin hiljainen ja jo ehkä vähän viisastunutkin kommentaattori, joka katsoo vähän sivuun ja puhuessaan pikemminkin kuiskaa.

Meren ja maan reunan lisäksi Suomen hahmot ovat ehkä vieläkin isommalla reunalla. Mieleeni tulee Albrecht Dürerin allegorioiden täyttämä Melencolia 1 (1514), jonka vähän maaginenkin kuva-aines sisältää saturnaalisuudessaan myös maailmankaikkeuden reunoille hamuavia aiheita – ehkä juuri sinne siniseen, jonka ajattomuuden Suomi niin hienosti on tavoittanut.