Näyttelykuvia 669 & 670 & Virossa 64 & Katutaidetta 66 & Julkista taidetta 56: Piipahdus Tallinnassa

Toissalauantaina piipahdin päiväseltään Tallinnassa – lähinnä katsomassa Tallinnassa nuoruutensa viettäneen Dora Gordinen (1895?–1991) näyttelyn (14.4.–5.8.) Adamson-Ericin museossa:

Gordine oli henkilöhistorialtaan varsin kiinnostava Liepajan juutalainen, joka ajelehti Tallinnan kautta Pariisiin ja Lontooseen päätyäkseen rikkaisiin naimisiin. Hän seikkaili myös paljon Kaukoidässä. 

Hän on sellainen art deco -henkinen klassinen veistäjä, jolla ei tälle ajalle niin paljoa sanottavaa ole, mutta jotain varsin viehättävää näyttelyssä oli. Palaan asiaan, kun Kauppalehteen kirjoittamani juttu ilmestyy.

Naisen pää, 1930–32 (omakuva).

Itse asiassa huomasin, että tällainen taidematkakokemus on henkisesti varsin terveellistä. Ei aina tarvitse juosta sen perässä, mikä koetaan ylen merkittäväksi ja juuri nyt tärkeäksi. Näin sitä saa taisteltua taidediskurssin kapeuttavuutta vastaan.

***

Tallinnan Taidehallissa oli tarjolla Tallinnan Taideakatemian uuden kuvanveiston professorin Kirke Kangron (s. 1975) kuratoima Eksootika (22.4.–3.6.).

Marko Mäetamm (s. 1965), Walking in My Hunting Ground, 2012.

Tässä oli siis vähän toisenlaista eksotiikkaa kuin Gordinella, ironiaa ja tietoisuutta. Mukana oli videoillaan myös kaksi suomalaista, Anssi Kasitonni (s. 1978) ja Seppo Renvall (s. 1963). Monipuolinen näyttely, mutta ehkä kokonaisuudessaan vähän itsetietoinen ja viileä.

*** 

Tallinnan Taideakatemiahan on purettu, ja tyhjä tontti odottelee kallista suunnitelmaa, jonka toteuttamiseen ei ole varoja. Rakennustyömaan aitaahan saa kuitenkin koristaa:

Ja kävelin minä muuallakin kaupungilla:

Ja tähän kohtaan vähän visuaalista lukutaitoa. FSM on yhtä kuin Flying Spaghetti Monster, yksi Pastafarianismin jumaluuksista.

Ja sitten laivaan ja takaisin. Matkustajasataman A-terminaalinen seinään on montteerattu tällainen:

Kyseessä on Aime Kuulbusch-Mölderin (s. 1942) pronssinen Kekkosen muistolaatta, joka paljastettiin viime vuonna. Kekkonenhan on Virossa varsin suuri sankari, jonka avulla tämä lauttaliikennekin aikoinaan avattiin.

Mutta jos aivan rehellisiä ollaan, paljon kotoisampi olo minulle tuli tästä miehestä:

Ja tässähän kyseessä on Steve Webb, joka on jo vuosia soittanut Eckerö Linen Nordlandian pubissa kitaraa ja laulanut. Väitän, että risteilylaivoilla ei tätä parempaa rockkitaristia juurikaan kuulla. 

Kuunnelkaapa tästä linkistä miestä työnsä ääressä – Still Got The Blues (Gary Moorea).
No hitto, tästä vielä Hendrixin Purple Haze.

Julkaistua 45 & Virossa 26 & Julkista taidetta 20: Mahtipontista politiikkaa ja harmitonta huumoria

Muutaman viikon työrupeaman hedelmät alkavat nyt sitten näkyä. Eilen tuli postiluukusta Taide-lehti (4/10), jossa oli neljä juttuani. Suuritöisin niistä käsitteli virolaista julkista taidetta. Kovin maireaa kuvaa en siitä antanut, ja omanarvontuntoisilta virolaisilta on siis varmaan odotettavissa joitain happamia kommentteja:

Mahtipontista politiikkaa ja harmitonta huumoria

Virolaisesta julkisesta taiteesta ei saa kovin hyvää kuvaa sen paremmin virolaisen nykytaiteen keskeisestä tematiikasta kuin laadustakaan. Julkisuuteen tuntuvat päätyvän vain poliittisesti vähintäänkin korrekti mutta yleensä mahtipontinen taide tai sitten harmiton hömppä.

Tallinnan tuorein julkinen taideteos on hyvä esimerkki virolaisen julkisen taiteen suorastaan kehnosta tilasta. Vapauden aukion kyljessä ja aivan Tallinnan Taidehallin lähellä paljastettiin uudelleenitsenäistymisen juhlapäivänä 20.8.2010 kuvanveistäjä Aime Kuulbuschin (s. 1942) muotoilema Solidaarisuuden kivi, jossa juhlittiin legendaarisen puolalaisen ammattiliittofederaation ja virolaisten suhteita. Paikalla oli muun muassa Lech Walesan poika, Jaroslaw Walesa. Kysehän on tietysti kommunismin romahtamisen juhlinnasta, ja loppua tälle monumenttilajille ei vielä näy. Kyyditysten muistomerkkejäkin alkaa Virossa olla kohta jo yhden kirjan verran. Vapaussodan muistomerkeistä on julkaistukin jo useampikin kirja. 

Aime Kuulbuschin Solidaarisuuskivi, Tallinna, 2010. 

 

Kyyditysten muistomerkit ovat yleensä melko vaatimattomia ja usein vailla figuratiivisia elementtejä. Usein kiveen on hakattu pelkät vuosiluvut: 1941 ja 1949. Tuolloin tapahtuivat ne kaksi isointa joukkokyyditystä, jolloin virolaisia vietiin Siperiaan.

Kehran kyyditysten muistomerkki on melko tyypillinen. Tekstikatkelma on Juhan Liivin runosta: ”Joka ei menneitä muista, sillä ei ole tulevaisuutta.”

Viron vapaussodan muistomerkit eivät nekään taiteellisella tasollaan yleensä loista. Yksi tyypillinen laji on nykyään tuhottujen muistomerkkien rekonstruoiminen. Toisinaan sekin saa huikeita ulottuvuuksia, kun veistosta pystytetään jo kolmatta kertaa. Tällainen on esimerkiksi itävirolaisen Lüganusen kunnassa sijaitseva vapaussodan muistomerkki, jonka teki aikoinaan varsin maineikas kuvanveistäjä Voldemar Mellik (1887–1949). Veistos paljastettiin Lüganusen kirkon vieressä vuonna 1924, ja neuvostojoukot tuhosivat sen vuonna 1940. Mellik teki sen uudestaan saksalaisten hallitessa Viroa – veistos paljastettiin vuonna 1944. Vähän ajan kuluttua neuvostojoukot tulivat taas, ja patsas tuhottiin jo toisen kerran. Vuonna 1989 se paljastettiin sitten jo kolmatta kertaa. Mellikin poika, arkkitehti Tõnu Mellik rekonstruoi muistomerkin valokuvien avulla, ja kuvanveistäjä Ants Viitmaa toteutti sen kiveen. Alkuperäisestä patsaasta on uudessa jalustassa jäljellä vielä neljä kiveä. Varsinaisesta pyhäinjäännöslippaasta siis on kyse. 

Vuoden 1989 rekonstruktio Voldemar Mellikin suunnittelemasta Lüganusen Vapaussodan muistomerkistä vuodelta 1924.

Veistosten poliittinen latautuneisuus on yksinkertaisesti jättimäisen iso. Ja näin tulee varmaan olemaankin – sanovat esteetikot ja taiteentutkijat mitä tahansa. Turha siis ihmetellä sitä, miksi Viron venäläisväestö suhtautui taannoiseen Enn Roosin (1908–1990) muovaaman Pronssisoturin (1947) pois siirtämiseen niin isolla tunteella. Ja kun kuvataiteilija Kristina Norman (s. 1979) kommentoi omalla teoksellaan patsaskiistaa, syytettiin häntäkin vastenmielisestä poliittisten irtopisteiden keräämisestä. Taidemaailma osaa olla aivan yhtä kiihkomielistä kuin se ns. rahvaskin. 

Enn Roosin Pronssisoturi elää jo virolaisessa nykytaiteessa. Ripustuskuva Nykytaiteen museo Kiasman ostamasta Kristina Normanin teoksesta After-War (2009).

 Pronssisoturin paikalla on nykyään kukkaketo, jolle on vaikea järjestää mielenosoituksia.

 
Vapaussodalle pystytetään myös uusia muistomerkkejä, kuten Tallinnan Vapaudenaukiolle viime kesänä pystytetty 23,5-metrinen lasitiilistä koottu valaistu pylväs, jonka valot eivät toimi ja joka alkaa jo murentuakin liitoksistaan. Vuonna 2007 järjestetyn kilpailun voitti tuolloin 24-vuotiaan mekaniikkainsinööri Rainer Sternfeldin johtama ryhmä. Muistomerkki tilattiin tšekkiläiseltä firmalta, ja riitaa sudeksi osoittautuneesta ja peräti seitsemän miljoonaa euroa maksaneesta hökötyksestä käydään varmaan vielä pitkään. Kovin kiinnostavaksi taiteeksi se ei kuitenkaan muutu koskaan.

 Teknisistä ongelmista kärsivä Vapaussodan muistomerkki (2009) Tallinnan Vapaudenaukiolla.

 
Itse asiassa nykyvirolainen taide alkaa mahtipontisuudessaan muistuttaa Viron neuvostoaikaa, jolloin sosialistinen realismi oli vallitseva tyylisuunta. Vertailukohtia neuvostovirolaisesta taiteesta alkaa tosin olla jo vaikea löytää, koska niin paljon sitäkin on purettu. Leninin patsaita Virossa on jäljellä – tai siis jäljellä julkisella paikalla – yksi, sekin lähinnä puolijulkinen eli Narvan Lenin (1957), joka on siirretty Pietarinaukiolta Narvan linnoituksessa sijaitsevan museon yhteen puistonnurkkaukseen. Kyseisen Leninin veistäjä on kuitenkin virolainen kuvanveistäjä, Olav Männi (1925–1980), joka on tunnettu myös ihan ”oikeasta” taiteellisesta tuotannosta.

 Olav Männin puistonnurkkaan piiloon siirretty Lenin (1957) Narvassa.

Vaihtoehtona hassunkurisuus

Sille, joka etsii poliittisten muistomerkkien sijaan vähän vakavammin nykyvirolaista julkista taidetta, on tarjolla myös aikamoinen pettymys. En ole oikein vielä ymmärtänyt sitä, mistä virolaisille veistäjille ominainen postmoderni hilpeys johtuu, mutta selitykseksi voisi tarjota tietenkin sosialismin jälkeistä vapauden riemua – sitä kun saa kerrankin tehdä mitä haluaa. Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että reaktio onkin kohti entistä länttä. Josko virolainen taidemaailma ajattelisikin, että heidän postmoderni ilottelunsa laittaisi meidän jähmeän modernismimme samaan ruotuun tylsän sosialismin kanssa – minne se kuuluukin?

Tuloksena on kuitenkin lähinnä harmitonta hömppää, joka muistuttaa tietyllä tapaa hyväntuulista naivismia iloisine pulleine pyöräilevine posteljooneineen. Viron tuoreimmista julkisista veistoksista voi poimia useita tällaisia teoksia. Parin vuoden takainen esimerkki on Mare Mikoffin (s. 1941) Pojat sateenvarjon alla (2008). Istuskelin pitkään puistonpenkillä sitä katsellen ja miettien sitä, että kuinka kiinnostava voi pitkän päälle olla sellainen veistos, joka on lähinnä hupaisa ja hyväntuulinen. Yksi syy epäröintiin on tietenkin, että Mare Mikoff on sentään virolaisen kuvanveiston grand old lady, eikä hänen teoksiaan noin vain nonchaleerata. Niinpä en ole vieläkään päätynyt oikein mihinkään tulokseen.

 Mare Mikoffin Pojat sateenvarjon alla (2008), Tallinna.

 
Mutta kaikki saavat kivittää Tauno Kangroa (s. 1966), lähellä Tallinnaa nykyään johtavaa keskustapuoluetta (Keskerakond) olevaa kuvanveistäjää, jonka teoksia alkaa olla jo vähän joka puolella Tallinnaa. Kaikista tuorein niistä on tänä vuonna elokuvateatteri Sõprusin eteen paljastettu Onnellinen nokikolari, jota Viron etabloitu taidemaailma yritti turhaan estää. 

 Tauno Kangron Onnellinen nokikolari (2010), Tallinna.

Keskustelua on herättänyt myös Kangron jo kymmenen vuotta suunnittelema jättimäinen, suoraan merestä nouseva Kalevipoeg, joka ottaisi Tallinnan laivaturistit vastaan. Viron nykyisen talouslaman aikana sitä tuskin toteutetaan, mutta melkein uskaltaisin lyödä vetoa, että kyllä se sieltä merestä joskus nousee. Se olisi niin perin juurin virolaista. Ja sitten se alkaisi tietenkin vajota.

 Tauno Kangron havainnekuva 21-metrisestä Kalevipoeg-suunnitelmasta Tallinnanlahdelle.

Julkista taidetta 1 & Virossa 15: Aamunkoitosta illan hämyyn

Olen kuluneen kolmen viikon aikana kirjoittanut vähän liikaakin, mutta yksi asia meinasi silti unohtua. Tai väsymyksen takia se tietenkin unohtuikin. Yksi erityisistä harrastuksistani on julkinen taide, ja tokihan minä siitäkin aion kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä.

Edellisellä Tallinnan matkalla (16.–18.4.) jäi veistoksillekin vähän aikaa. Alla muutamia huomioita. Tallinnan taidehallin alakerrassa sijaitsevan KuKu Kohvikin terassilta aukeaa nykyään varsin vastenmielinen näky:

Vapaudenaukion reunaan heinäkuussa 2009 noussut Vapaussodan voitonpatsas on 23,5-metrinen pysti, joka on tehty 143 lasitiilestä. Muistomerkkikilpailun voittivat vuonna 2007 silloin 24-vuotiaan mekaniikkainsinöörin  Rainer Sternfeldin johtama ryhmä, johon kuului toinenkin insinööri ja kaksi arkkitehtia. Varsinaiseksi veistotaiteeksi ei häkellyttävän kallista – 3,4 miljoonaa euroa – hökötystä kai oikein voi laskea, mutta onpa monumentilla jopa omat kotisivutkin. Tšekkiläisen lasitehtaan toteuttaman patsaan järkyttävä hinta johtuu osin siitä, että siinä on kallis valaistusjärjestelmä, joka nyt on jo lakannut toimimasta, koska lasihökötys keräsi sisäänsä yllättäen kosteutta. Sitä siis korjaillaan jo. Näyttää veistos pimeälläkin aika hurjalta, vaikka valot eivät toimisikaan:

Sanonko siis suoraan? Silkkaa huonoa makua. Patsas muistuttaa natsien uhoa. Kyllä sankareita ja kovia aikoja voi kunnioittaa vähän hienovaraisemminkin. Oikein yököttää nykyään istua kantakahvilani terassilla. 

Eikä nykytallinnalaista julkista taidetta voi oikein muutenkaan kehua. Rävala puiesteen alkupäässä paljastettiin vuonna 2006 100-vuotiasta Estonia-teatteria juhlistava Ajatelg (= Ajan akseli). Sähkömootorin pyörittämää akselia somistaa graniittipaasi, johon on kuvattu sekä vanha että uusi Estonia. Ongelma on vain se, että ei muutenkaan ruma tai vähintäänkin vaatimaton veistos ole "toiminut" pitkään aikaan. Moottori taitaa olla hajalla. Veistoksen on sunnitellut kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957):

Eikä mene hyvin vähän vanhemmillakaan veistoksilla. Edgar Viiesin (1931–2006) Merineid (1980) Viru-hotellin nurkalla tehtin aikoinaan Talinnan olympiaregatan kunniaksi. Aikoinaan se seisoi myös vesialtaassa, mutta sitten se siirrettiin pois rakennustyömaan edestä ja nyt se on palautettu Virun nurkalle vuonna 2006. Mutta nurmikollahan se nykyään joutuu seisomaan, kun kaljaterassit ovat vallanneet alaa. Ja nyt jos Viru saa vielä läpi hurjat suunnitelmansa 20-kerroksisesta mustasta lasisesta lisäpilvenpiirtäjästä, saa veistos taas lähteä jonnekin muualle. Toivottavasti näin ei käy. Merenneitoa kuitenkin jo pelottaa:

Virolaista julkista veistotaidetta on pitkään leimannut jonkinlainen postmodernismiksi luonnehdittava vähän humoristinenkin lähestymistapa. Komein tällainen luomus on epäilemättä Mare Mikoffin (s. 1941) Viru-keskuksen yhden sisäänkäynnin luo tekemä ja vuonna 2005 paljastettu Hämarik (= Iltarusko), viisimetrinen pronssiveistos [sillä on tähti otsassa ja värjätyt silmät, jotka eivät tässä oikein näy], joka ottaa kantaa August Weizenbergin (1837–1921) samannimiseen pieneen marmoriveistokseen 1890-luvulta: 

Ja tässä Weizenbergin versio:

Alkuun en pitänyt Mikoffin veistoksesta ollenkaan, mutta nyt on mieli alkanut muuttua. Varsinkin kun katsoo niitä rumiluksia, joita Tallinnaan on alkanut nousta ja joita on lisääkin tulossa – muun muassa Tauno Kangron (s. 1966) merestä nouseva 20-metrinen Kalevpoeg, jonka lama toivottavasti hautaa ikuisiksi ajoiksi.

Tallinnan neuvostoaikaisia monumenteja leimaa jonkinlainen vähän iloton ja raskas yleisilme – toddennäköisesti kyse on akatemiasta opetetusta jonkin teorian tuottamasta monumentaalisuuden ilmaisukielestä [tämä pitäisi selvittää]. Vapaudenaukion lähellä Vabaduse Galeriin sisäänkäynnin kupeella sijaitsee säveltäjä Heino Ellerin (1887–1970) muistomerkki, jonka on vuonna 1987 tehnyt Aime Kuulbusch (s. 1942). Ihan klassista plastisuuttahan se edustaa – mutta ehkä silti vähän synkeää. Eller ei nimittäin ole sellainen säveltäjä, kuunelkaapa tästä vaikka sinfonista runoa Koit (= Aamunkoitto) vuodelta 1918 – Koit on muuten Hämarikin vastakappale myös virolaisessa mytologiassa. Niin että tässä syntyy nyt hyvä kaari. 

Ja mainittakoon vielä, että molemmat 1940-luvun alussa syntyneet veistäjät ovat naisia. Tässä suhteessa virolainen taide ei ole ollut kovin jälkijättöistä – edes neuvostoaikana.

Ja nyt kun YouTube on päällä, tässä Eller: