Hyvää vappua: Taide on vasara!

Maailman muuttuessa koko ajan paskemmaksi pitää vanhankin kai taas alkaa havahtua. Jotain tälle ahneelle kapitalismille pitää voida tehdä.
Niinpä vietinkin voimauttavan vappuaaton Kulttuuritalolla Agit Propin konsertissa. Tuli muutaman kerran oikein tippa silmään – varsinkin Aira Sinervon ja Henrik Otto Donnerin Rajassa, josta tässä pieni klippi:

Olivatpa vanhat starat tikissä! Varsinkin Monna Kamun ja Sinikka Sokan väristyttävä yhteislaulu, joka on vuosien saatossa jalostunut ja kypsynyt tosi hienoksi – ja kyllä äijätkin, Pekka Aarnio ja Martti Launis, pysyivät tosi hyvin mukana. Eero Ojasen kuusihenkinen bändi oli sekin vauhdissa, ja se emotionaalinen voima, jota he suvereenisti hallitsivat, toimi nostokohdissa tosi nostattavasti – mutta olihan mukana sellaisia sankareita kuin esimerkiksi Häkä Virtanen ja Antero Jakoila. Kun totesin yllä jotain voimauttavasta, olin siis tosissani.
Yleisö ei tahtonut päästää porukkaa pois lavalta, enkä minäkään olisi halunnut jäädä ilman Ukraina-kokemusta – varsinkin kun se edellinen oli hieman ambivalentti. Elvi Sinervon ja Kaj Chydeniuksen Natalia oli se toinen tipat silmissä -biisi, yksi hienoimmista poliittisista lauluista koskaan:

Peter von Bagh sanoi konsertin aluksi, että tässä ei ole kyse nostalgiasta vaan tulevaisuudesta: sosialismista.

***

Ja kun alkuun päästiin, niin...
Tänään lähdin Aleksis Kiven muistopatsaalle ollakseni vappuna Kiilan lipun alla:

Kuvataiteilija Mikael Kinanen (s. 1989), Kiilan nykyinen sihteeri, ja Tapio Tapiovaaran (1908–1982) tekemä vähän hassunkurinen Kiilan lippu, joka asui aikoinaan vuosia autotallissani. Mutta jatkuvuutta siis on.

Vaikka lippumme olikin vähän hassunkurinen, poliisit ajattelivat toisin. Meitä ei nimittäin meinattu päästää lainkaan matkaan, koska lippumme tangossa oli terävä metallikärki – juridiikassa tällaista asetta kutsutaan "hengenvaaralliseksi astaloksi". Näin vaarallinen Kiila ei tälle yhteiskunnalle ole ollut vuosiin. Piti oikein neuvotella:

Se lukutaitoinen tavaamassa: Koo-ii-ii-kii-äl-aa-la-kiila. Puheenjohtaja, kuvataiteilija JP Kaljonen (s. 1976) ja johtokunnan jäsen sekä entinen puheenjohtaja, kirjailija ja toimittaja Ville Ropponen (s. 1977) yrittivät avittaa parhaansa mukaan. 

Poliisit varmaankin tajusivat, ettemme me kuitenkaan oikein vaarallisilta näyttäneet (vaikka minäkin olin täysmustissa mukaan lukien polkupyöräkypäräni), mutta sanoivat matkaan lähtemisen ehdoksi, että "noitten mustien joukkoon ette sitten mene". Heillä oli varmaan joku etiäinen, sillä kymmenen anarkistia otettiinkin kiinni, koska heillä oli "lipuiksi naamioituja lyömäaseita". 

Tässä tilanne, jolloin poliisit alkoivat saartaa vieressämme ollutta mustaa blokkia:

Oli itse asiassa aika yliampuva fiilis, kun tori oli täynnä poliiseja mellakkavarusteissaan – ja osa tietysti naamioiduilla hevosillaankin:

Itse marssi Hakaniemen torille sujui rauhallisesti ja tosi hyvässä fiiliksessä, koska takanamme tullut Vasemmistonuorten auto soittii hyvää reggaeta ja räppiä koko matkan:

Olihan taas voimauttava kokemus! Joukkovoima ja yhteys kanssaihmisiin tuntuivat oikeilta.

Odotan jo ensi vuotta. Viimeksi olen ollut vappuna lipun alla vuonna 2001, jolloin toimin vähän aikaa Kiilan puheenjohtajana. Meitä oli torilla silloin vain kaksi: minä lipun kanssa ja naiseni vastailmestyneen Petr Rehorin (s. 1949) ja minun toimittaman Kiilan albumin myynnissä (tästä linkistä muuten silloinen esipuheeni, jonka takana vieläkin seison – vähän surullisena, koska taas on mennyt yli kymmenen vuotta, eikä maailma ole yhtään lähempänä valmista). Yhtäkään albumia ei myyty. Nyt meitä oli sentään 14 aikusta ja kolme lasta. Ensi vuonna lisää!

Illalla lupaan miettiä Majakovskin ajatusta, jonka mukaan "taide ei ole peili, joka kuvastaa maailmaa vaan vasara, jolla sitä muokataan".

Hyvää vappua vielä kerran. 

PS. Vai hitto, oliko se sittenkin Brecht? Vaan taisi se sittenkin olla Trotski vuonna 1924. Ihan sama. Tärkeintä, että opimme perusasiat – opetti ne kuka hyvänsä.

Mitä itse et tiedä,
sitä et tiedä.

PPS. myöhemmin illalla. Tästä linkistä hyvä ja kattava raportti Vallankumouksen hedelmiä -blogista. Ja nyt vasta tajusin, ettei poliisin toiminta keskittynyt edes pelkästään anarkisteihin vaan myös Vasemmistonuoriin, joiden lipputankoja he katkoivat Viherniemenkadulla (siihen oli kuulemma "syynsä"). Itse asiassa näin sen tilanteen, kun tankoja otettiin autosta, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota enkä tajunnut, että niitä ryhdyttiin katkomaan. Kiilan porukka käveli Vasemmistonuorten auton edessä, eikä ainakaan marssin aikana ollut mitään häiriöitä. Ja aivan samoin: eivät anarkistitkaan provosoineet tilannetta Aleksis Kiven luona millään tavalla. Minä seisoin ihan vieressä ja näin.
Tämähän alkaa olla kuin vastenmielinen fasistinen poliisivaltio!
Aamulla koin tilanteen vähän absurdiksi tai koomiseksi (varsinkaan kun en nähnyt kiinnottojen alkua, koska olimme jo lähteneet marssille), mutta nyt alan olla tosi vihainen. Tästähän voisi revittää vaikka otsikon: POLIISI YRITTI HÄPÄISTÄ KIRJAILIJA- JA TAITEILIJARYHMÄ KIILAN PERINTEISEN LIPUN VAPPUMARSSILLA!

PPPS. aamulla. Tästä linkistä Vasemmistonuorten julkilausuma. Tästä linkistä Paavo Arhinmäen blogikirjoitus. Tästä linkistä kiinniotetun järjestymies Jaakko Tiikasalon raportti. 

Julkaistua 208 & 209 & 210 & 211: Galleria Orton kymmenen vuotta & Ortonin teospuisto & Salvelan kesä II & Tallennuskokoelmat

Galleria Ortonin tuorein vuosijulkaisu ilmestyi kymmenvuotisjuhlien takia hieman laajempana ja varsin runsaasti kuvitettuna:

Normaalien taiteilijaesittelyiden lisäksi, jotka tein vanhan tuttuun tapaan Pessi Raution kanssa, kirjoitin julkaisuun pienen johdannon gallerian historiaan:

Galleria Ortonin kymmenen vuotta

Invalidisäätiö Ortonin sairaalan kahvilassa toimiva taidegalleria täyttää kymmenen vuotta syksyllä 2011. Syytä juhlimiseen on pelkkien saavutettujen ikävuosien lisäksi muitakin. Maailmassa on epäilemättä lukuisia sairaalakahviloita, joissa on järjestetty taidenäyttelyitä mutta tuskin Galleria Ortonin kaltaista ammattimaisella otteella, vaikkakin täysin epäkaupallisilla periaatteilla toimivaa galleriaa, joka on määrätietoisesti esitellyt vain laadukasta aikalaistaidetta – sekä jo uransa vakiinnuttaneita mestareita että nykytaiteen nousevia nimiä. Niinpä Galleria Ortonin avajaisvieraiden joukossa onkin tapana nähdä erilaisia taiteenkentän toimijoita – museoihmisiä, galleristeja ja kriitikoita – gallerian lukuisten muiden, jo varsin uskollisten vakiovieraiden seassa.

On selvästikin syntynyt Galleria Ortonin oma henki, ja ihmiset odottavat poikkeuksellisella innolla seuraavan kuukauden taiteilijaa. Tämä sama koskee myös sairaalan asiakkaita ja henkilökuntaa, joiden päivittäiset rutiinit saavat näin oman taiteellisen lisävirityksensä ja uusille urille pyrkivän, usein innostavan keskustelunaiheen. Henkilökunta tuntuukin ehkä lyhyen alkuaristelun jälkeen ottaneen taiteen omakseen: onpa sen keskuudessa tapana järjestää nykyään taideaamiaisiakin.

Galleria Ortonin esihistoria johtaa toiseen sairaalaan. Gallerian primus motor, Sairaala Ortonin nyt jo eläkkeelle siirtynyt johtava ylilääkäri, professori Seppo Seitsalo aloitti taidenäyttelytoiminnan toimiessaan Jorvin sairaalassa. Tuolloin hän ja tšekkiläissyntyinen mutta Suomessa jo pitkään vaikuttanut taidemaalari Petr Rehor aloittivat Jorvissa näyttelyiden järjestämisen, mikä toiminta Seitsalon siirryttyä Sairaala Ortoniin jalostui varsinaiseksi galleriaksi. Kuraattorina toimi alusta alkaen aina vuoteen 2010 saakka Rehor. Vuoden 2011 alussa tehtävään vaihtui taidekriitikko Otso Kantokorpi. Gallerian moninaisista käytännön toimista – roudaamisesta tiedottamiseen, taiteilijoiden kaitsemisesta ryhmien opastamiseen – on alusta asti vastannut Sairaala Ortonin yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen.

Miksi sairaalagalleria?

Syyt Galleria Ortonin perustamiseen ovat epäilemättä moninaiset. Ei toki kannata vähätellä Seitsalon omaa taiderakkautta, mutta varsinaiset sairaalan toimintaan liittyvät perusteet eivät nekään enää vaadi mitään erityisiä aasinsiltoja. Taiteen ja sitä kautta hyvän ympäristön tuottamista merkittävistä terveysvaikutuksista on olemassa jo kasapäin tutkimuksia, eikä todellakaan ole syytä epäillä sitä osuutta, joka gallerialla on ollut Sairaala Ortonin hengen – jos toki imagonkin – luomisessa siihen ihmisläheiseen ja kokonaisvaltaiseen suuntaan, joka siellä on vallalla ja josta se kauempanakin on tunnettu. Eikä kyse aina tarvitse edes olla mistään mitattavista tutkimuksista – vahvistaahan jo terve järkikin Seitsalon ajatuksen, jonka mukaan ”oli tehtävä jotain, koska sairaalaympäristöjä ei useinkaan ole rakennettu heijastamaan niitä tuntemuksia, jotka liittyvät niihin ihmisten keskeisiin elämäntapahtumiin, joissa sairaala on tavalla tai toisella mukana”. Syntymä, kuolema, kärsiminen ja toipuminen sekä toisesta huolehtiminen ovat usein myös taiteen keskeisiä aiheita – joko tausta-ajatuksena tai suoranaisina teemoina, joten taiteen ja sairaalan liitto tuntuu todellisuudessa nykyään täysin luontevalta, vaikka sitä ei ennen Galleria Ortonia olisikaan niin selkeästi tuotu esiin. Hieman toisin sanoin Seitsaloa lainaten: ”Hyvä taide tuo inhimillistä lämpöä monasti niin kylmäksi ja tekniseksi paikaksi koettuun sairaalaan.” Käytännön järjestä on kyse myös ihan sairaalan toiminnan kannalta: ”Kun potilas tuntee, että hänestä todella välitetään, paraneminen nopeutuu ja hoitojaksot lyhenevät.” 

Hieman kärjistäen voisi todeta, että se vanha mentaliteetti, jonka myötä ripoteltiin satunnaisia kukkatauluja ja maisemakuvia käytäville ja odotustiloihin vain helppoina sisustuselementteinä, on auttamattomasti – ja syystäkin – historiaa. Jos potilaille kelpaa vain paras mahdollinen hoito, on syytä vaatia heille tarjottavalta taiteelta aivan samaa.

Taiteen kirjoa

Galleria Ortonissa on esiintynyt toistaiseksi pitkälti yli sata taiteilijaa, eikä tuosta listasta voi oikein edes enää poimia esimerkkejä laadusta – koko lista alkaa nimittäin olla jo kuin Suomen taiteen Kuka kukin on. Onpa jo tapahtunut niinkin, että jotkut nimekkäät taiteilijat ovat ottaneet ehkä vähän loukkaantuneinakin yhteyttä ja ihmetelleet, että miksi heitä ole vielä kutsuttu joukkoon. Seuraavan kauden ohjelman laatiminen ei siis tässä suhteessa ole kovin työlästä. Tarjontaa on, eikä kompromisseihin tarvitse tyytyä.

Galleria ei ole vierastanut mitään taiteen lajeja: maalausten, piirustusten, veistosten, grafiikan ja valokuvien lisäksi siellä on nähty videoita ja performansseja. Taide on ollut esittävää, abstraktia ja käsitteellistä. Kolmimetriset maalaukset ovat vaihtuneet välillä pienenpieniksi piirustuksiksi, ja kun veistäjien koot alkoivat tulla liian isoiksi, siirryttiin sairaalan takapihan puistoon, jonne kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloittamasta ideasta ryhdyttiin vuonna 2004 kasvattamaan deponoinneista koostuvaa veistospuistoa, joka sekin on jo muodostunut Helsingissä lajityypiltään ainutlaatuiseksi.

Kun taidevyöry sai alkunsa, levisi se pian sairaalan joka kolkkaan. Sairaalaan on deponoitu yksittäisten teosten ja muutaman lahjoituksen lisäksi kaksi mittavaa kokoelmaa: kuvanveistäjä Kain Tapperin (1930–2004) tuotannosta on esillä edustava näyte, viitisenkymmentä teosta – sekä veistoksia että piirustuksia – taiteilijan lesken Riika Vepsä-Tapperin avustuksella. Vastaavasti suomalaisen nykytaiteen intohimoisena keräilijänä tunnettu Pirkko Pasanen deponoi kokoelmistaan 50 teosta sairaalalle. Näin sairaalan vierailija saa vaihtuvan näyttelyn, veistospuiston ja deponointien myötä osakseen halutessaan varsin vankan annoksen suomalaista nykytaidetta, kuin museokäynnin verran konsanaan.

Gallerian suomalaisuudesta on lipsuttu varsin vähän, mutta virolaiselle veljestaiteelle on päätetty antaa sijansa, ja niinpä galleriassa onkin alkanut uusi perinne: tuoda tarkasteltavaksi vuosittain yksi virolainen taiteilijavieras – alansa kärkinimiä hekin.

Toinen uudempi perinne on kesänäyttelyiden sarja, jossa on edetty jo kahteen rupeamaan. Salvelan kesä – avajaisten jatkopaikan ja lukuisten Ortonista käynnistyneiden taidekeskusteluiden näyttämön, Ravintola Salven mukaan – esittelee ”ortonilais-salvelaisen kantajengin” tuotantoa kutsuvierailla höystettynä näyttelyissään, joita taidehistoriallisen vakavuuden sijaan leimaa pikemminkin ystävyys ja tietty hauskanpito.

Käytännön toimintaa

Galleria Ortonia on alusta asti leimannut ammattimainen ote. Kahvilan valaistus muutettiin asianmukaiseksi, ja näyttelyiden ripustuksessa on alusta asti käytetty parasta ammattiosaamista. Ripustajana toimi pitkään monen taitelijan legendaarinen työhuoneassistentti Kalevi Tainio (1954–2006). Ripustajina ovat toimineet myös nuoremman polven osaavat taidemaalarit Markus Rissanen ja Pasi Mälkiä. Viime vuosina ripustuksesta on vakituisesti vastannut vähän vanhemman polven taidokas konkari, taidemaalari Olavi Pajulahti. Apuna on vuosien mittaan toiminut usein maalari Riitta Kymäläinen. Avajaisjärjestelyissä on apuaan eläkkeelle siirryttyäänkin tarjonnut Tuula Vanonen.

Galleria painattaa jokaiseen näyttelyyn kutsukortin, järjestää avajaiset puheineen ja pitää perinteiset kunnon jatkot ravintola Salvessa. Vuosittain julkaistaan runsaasti kuvitettu nelivärinen luettelo, jossa esitellään kaikki kauden taiteilijat. Tämäkin toiminta käynnistyi heti alusta asti – vuosijulkaisuja on siis ilmestynyt toistaiseksi yhdeksän. Lisäksi Juhani Harrin (1939–2003) vuoden 2009 muistonäyttelyn yhteydessä julkaistiin numeroituna sadan kappaleen painoksena pieneen sikarilaatikkoon tehty julkaisu – nykyään jo tavoittamaton keräilyharvinaisuus. Gallerian graafisesta ilmeestä, kutsukorteista ja luetteloista vastasi ensin Rehor, vuodesta 2010 graafinen ilme on ollut myös Taide-lehteä taittavan valokuvataiteilija Timo Setälän vastuulla. Luettelon haastatteluihin perustuvat taiteilijaesittelyt ovat yhdessä tehneet alusta alkaen Kantokorpi, Taide-lehden entinen päätoimittaja, ja Pessi Rautio, Taide-lehden nykyinen päätoimittaja.

Galleria on myöskin alusta lähtien – vuosittain useampia kertoja – esitellyt Viljasen johdolla toimintaansa laajemmille ryhmille, sekä taidemaailmaan (muun muassa Helsingin Saskia ja Maecenas Kilta) että terveydenhuollon maailmaan liittyen. Vieraana on ollut myös lapsia ja esimerkiksi veteraaniryhmiä. Myös sairaanhoitopiirien taidehankintaryhmät ovat käyneet tutustumassa kokoelmiin, jolloin galleria on voinut esikuvallaan viitoittaa tietä kohti monipuolisempaa taide-elämää ympäri Suomen sairaaloiden.

Julkista tukea

Koska Galleria Ortonin toiminta on ollut täysin ei-kaupallista, on galleria solahtanut paikalleen suomalaiseen taide-elämään vaivatta ja ilman kateuden ilmapiiriä. Galleria on voinut esitellä sellaisiakin taiteilijoita, joilla on kiinteät galleriasuhteet muualle, eikä julkisen tuen ja kunnianosoitusten saaminen ole haitannut toiminnan henkistä ilmapiiriä – päin vastoin.

Gallerian toiminta onkin huomattu myönteisesti monella taholla. Valtion kuvataidetoimikunta on tukenut galleriaa toiminta-avustuksella vuosittain vuodesta 2005 alkaen. Suomen Kulttuurirahasto on antanut gallerialle apurahan vuosina 2005 ja 2007. Tuorein kunnianosoitus toiminnalle on Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton valtakunnallinen tunnustuspalkinto vuonna 2011. Gallerialla on myös epäilemättä osuutensa siihen, että Kiasman Ystävät ry. on nimittänyt sekä Seitsalon (2006) että Kantokorven (2011) Vuoden nykytaiteen ystäväksi. Seitsalo sai lisäksi vuonna 2006 vastaanottaa Helsingin Saskia ry:n Saskia-mitalin ja vuonna 2010 Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin kulttuuripalkinnon.

Jatkuvuutta

Seitsalo on siirtynyt eläkkeelle johtavan ylilääkärin toimesta, mutta hän jatkaa edelleen gallerian johtajana. Muutokset eivät uhkaa gallerian toimintaa, sillä Invalidisäätiö-konsernin toimitusjohtaja Heikki Teittinen on täydellisesti tiedostanut toiminnan tarpeellisuuden – sekä potilaille että henkilökunnalle: ”Gallerialla on ollut huomattava merkitys säätiön toiminnalle, se liittyy ja sopii meidän arvoihimme hyvin. Haluamme olla ihmisen asialla, auttaa avuntarpeessa olevaa palveluillamme… Haluamme lähteä humanistisesta kokonaisvaltaisesta ihmiskuvasta, johon liittyvät taide ja taiteesta nauttiminen, taiteen tervehdyttävän vaikutuksen ottaminen mukaan.”

Teittisen mukaan taide nivoutuu luontevasti myös tieteeseen – myös yksi säätiön keskeisistä ulottuvuuksista – luoden sen kanssa tavallaan analogisen suhteen arkielämän kanssa, jonka kanssa sairaalassa päivittäin kilvoitellaan. Ja onhan taidekin usein tutkimusta – yksi menetelmä lähestyä ihmismielen vaikeasti saavutettavia ulottuvuuksia. Tähän vaihtuvat näyttelyt tuovat säännöllisesti uuden näkökulman.

***

Lisäksi luettelossa oli kolme kirjoittamaani anonyymiä pikkupalaa, jotka ovat osapuilleen viimevuotisen luettelon pohjalta tehtyjä, mutta laitetaan nekin nyt tähän:

Ortonin teospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho ja Antero Toikka. 

Ukri Merikannon Kohisten-veistosta pystytetään 2006. Vasemmassa reunassa Kalevi Tainio, oikeassa Ukri Merikanto.

  
Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.

Salvelan kesä II

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Jorma Hautala ja Olavi Pajulahti ripustavat Hautalan isoa maalausta viime kesän Salvelan kesään.

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara – toivat näytille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki hänkin. Ensimmäisenä vuorossa oli taidemaalari Marika Mäkelä.

Tallennuskokoelmat

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia.

Kain Tapper, Hevon pylly, 2002.

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”

Julkaistua 92: Seppo Seitsalolle Duodecimin kulttuuripalkinto

Enpä ole sitten 1980-luvun kirjoittanut yhteisartikkelia. Mutta nytpä tein sellaisen, kun hyvä ystäväni, ortopedi ja professori Seppo Seitsalo, Galleria Ortonin sielu, sai Suomalaisen lääkäriseura Duodecimin kulttuuripalkinnon, jota ei monelle henkilölle ole suotu. Kirjoitin yhteisen ystävämme, LL Juha Rytsölän kanssa Duodecimiin (21/2010) asiasta henkilöesittelyn, joka seuraa tässä:

Seppo Seitsalolle Duodecimin kulttuuripalkinto

Seppo Seitsalo lyhyesti: Syntynyt 1949 Nokialla, ortopedi, professori, Sairaala Ortonin johtava ylilääkäri. Harrastukset: kirjallisuus, teatteri, kuvataiteet, purjehdus, koripallo.

Suuri taiteenystävä Seppo Seitsalo. Kuva: Sirpa Viljanen.

Ilmeisestikin verenperintönä saatu kulttuurivietti vei Seppo Seitsalon viimeistään opiskeluaikana Zürichissä teatterin pariin, minkä tuloksena syntyi mm. pikkujoulunäytelmiä, joita sittemmin hyödynnettiin Suomen sairaalamaailmassa ja viimeksi pienehkössä purjealuksessa, jolla ylitettiin Atlanttia. Tällöinkin Seppo Seitsalo esiintyi pääosassa, joskaan ei tällä kertaa seimen lapsena. Teatteriharrastus jatkuu, välillä elokuvankin puolella.

Kulttuuri ja urheilu kulkevat usein rinnan. Seitsalon fyysinen sähäkkyys näkyi sprinttimatkojen hyvinä sijoituksina sekä asenteessa, ettei tarvitse kymmentä kilometriä juosta nähdäkseen kuka etenee joutuisimmin. Ammatin myötä syntynyt urheiluvammojen tuntemus johti balettilääketieteellisiin tutkimuksiin, joidenkin balettitanssijoiden luottolääkäriksi sekä jopa varaesiintyjäksi balettinäytöksin.

Viimeisten vuosien aikana Seppo Seitsalosta on tullut taiteenkerääjä ja -tuntija. Hän aloitti taiteen tuomisen luontevaksi osaksi sairaalamiljöötä jo toimiessaan Jorvin sairaalassa 1990-luvulla. Tuolloin hän kehitti tšekkiläissyntyisen mutta Suomessa jo pitkään vaikuttaneen taidemaalari Petr Rehorin kanssa pienimuotoista näyttelytoimintaa. Siirtyminen Invalidisäätön Sairaala Ortoniin vuonna 2000 muutti toiminnan jo vakiintuneemmaksi. Seitsalon johdolla sairaalan kahvio muutettiin taidegalleriaksi, joka alkoi heti toimia sekä ammattimaisella otteella – muun muassa avajaisineen, kutsukortteineen ja vuosittaisine julkaisuineen – että taiteellisella kunnianhimolla. Itse asiassa harva galleria pystyy esittämään taiteellisesti yhtä laadukasta listaa kuluneiden vuosien näyttelyistä kuin Galleria Orton.
Toiminta ei kuitenkaan Galleria Ortoniin. Sairaalan päärakennuksen takana sijaitsevaan puistoon on kehittynyt hiljalleen valtakunnallisestikin merkittävä veistospuisto, johon eturivin kuvanveistäjämme ovat deponoineet teoksiaan. Deponoinnit ovat muuttaneet sittemmin sairaalan sisätilatkin taiteen tyyssijaksi. Varsinkin kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin lesken deponoimat viitisenkymmentä Tapperin piirustusta ja veistosta luovat jo melko uniikin sairaalakokoelman, jota vahvistavat muun muassa nykytaiteen intohimoisen keräilijä Pirkko Pasasen deponoimat laajat kokoelmat. Galleria Orton lieneekin ainoa galleria, jolla on oma sairaala.

Gallerian töiden lisäksi uutena projektina on – kollega Ilkka Taipaleen kanssa – hankkia 10 000 taideteosta Suomen sairaaloihin. Taustalla on Seitsalon näkemys siitä, että taide edistää terveyttä ja potilaan tunnetta siitä, että hänestä todella välitetään sekä jouduttaa parantumista. Viimeksi mainittua osoittavat lyhentyneet hoitojaksot.

Tällaiseen ei ylletä millään ulkokohtaisella suhteella taiteeseen. Seitsalon kulttuurisesti merkittävää toimintaa onkin aina leimannut syvä henkilökohtainen kiinnostus ja suoranainen intohimo, joka on myös johtanut moniin ystävyyssuhteisiin taiteilijoiden kanssa. Näin hän on mukana aivan luovuuden juurilla, siellä missä taide alkaa syntyä.

Tieteellisen julkaisutoiminnan lisäksi Seitsalon kirjoitukset ja esitelmät ovat käsitelleet taiteen ja lääketieteen – erityisesti kirurgian – yhtymäkohtia, viimeisimpänä Suomen 119 vaivaisukon ja yhden vaivaisakan lääketieteellistä analysointia sekä pohdintaa vaivaisukkoperinteen yhteyksistä nykytaiteeseen.

Näyttelykuvia 109 & 110: Marginaalissa

Olisikohan se jotenkin oireellista, että meinasin unohtaa kaksi eilen näkemääni näyttelyä? Ne kuin eivät olleet samalla tavalla "oikeita" kuin kaksi muuta näkemääni. Toinen oli "vain kirjastossa", niin kuin helposti tulee ajatelleeksi, koska kirjastoissa näkee niin paljon huonoa amatööritaidetta – mikä on muuten ihan turha klisee. Tämäkin näyttely oli ihan mielenkiintoinen. Kirjasto 10:ssä, jossa vikkoittain käyn, oli esillä Laajasalon opiston kuvallisen viestinnän ja graafisen suunnttelun linjan kevätnäyttely Inside Outside the Box (18.5.–6.6.). Teemana oli siis yksinkertaisesti kuutio, ja oli ihan hauska katsella sitä, miten nuorempi väki kuution ulottuvuuksia oli hahmottanut:

Vielä huolestuttavampaa oli tietenkin se, että Kulttuurikeskus Caisan näyttely meinasi kokonaan unohtua. Itse asiassa ylipäänsä koko käyminen Caisassa tuppaa unohtumaan – eikä pelkästään minulta, mikä käy ilmi, kun miettii sitä palstatilaa, jonka Caisan näyttelyt valtamediassa ovat saaneet. Sitä jotenkin pitää paikkaa sympaattisena maahanmuuttajapaikana, mutta samalla sen näyttelyihin tulee suhtautuneeksi aivan liian vähätellen, ikään kuin ihan kivana maahanmuuttajapuuhasteluna, jota pitää periaatteessa tukea mutta joka ei silti todellisuudessa ole taiteena niin kiinnostavaa. Ja näinhän se on, hitto soikoon, usein ollutkin. 

Mutta miten nämäkin ongelmat ratkaisee? Onko tällainen keskus vain ghettouttavaa toimintaa? Eiväthän esimerkiksi monet vanhemmista maahanmuuttajataiteilijoista ole mitään erilliskohtelua taide-elämäämme integroitumisessa tarvinneet. Ei heitä itse asiassa kukaan ajattele "maahanmuuttajataiteilijoina". Ajatellaanpa vaikka Chilen 1970-luvun pakolaista Soledad Chuaquita (s. 1937) tai sitten vaikkapa aikoinaan itäblokista tulleita Petr Rehoria (s. 1949), Radoslaw Grytaa (s. 1955) tai Zoltan Popovitsia (s. 1940). Ja kukahan muka olisi syrjinyt Yhdysvalloista Suomeen jo kauan aikaa sitten muuttanutta Howard Smithiä (s. 1928), koska hän on musta? Kaikki nämä taiteilijat edustavat omaa varsin arvostettua osaansa suomalaisesta taiteesta. Tällaisia tulin pohtineeksi, mutta toki pitäisi miettiä vasta-argumenttejakin.

Nyt Caisassa oli kuitenkin ihan kiinnostava näyttely. Italialaissyntyisen arkkitehti Erika de Martinon (s. 1975) ja kuvataiteilija Egle Oddon (s. ?) näyttelyssä Flowing Traces (6.5.–18.6.) oli installoituna hauskalla tavalla rinnastettuna orgaanisia jälkiä ja ihmisen jättämiä vähemmän orgaanisia merkkejä:

 

Pitänee siis ruveta seuraamaan Caisan tarjontaa. Niin, ja samalla voi muuten käydä Café Caisassa syömässä kurdilaisen buffet-pöydän antimia [tämä ei ole maksettu mainos.]

Näyttelykuvia 83: Vasemmalla

Päätin pitkästä aikaa aktivoitua vasemmistolaisen taiteilijajärjestö Kiilan toiminnassa. Nyt taitaa olla sellainen kulttuuripoliittinen aika. Olen aikoinani istunutkin aika monta vuotta Kiilan johtokunnassa ja ollut yhden kauden jopa puheenjohtajana. Sain silloisen johtokunnan avulla ja kuvataiteilija Petr Rehorin (s. 1949) kanssa toimitettua pitkästä aikaa Kiilan perinteisen mutta pahasti hyytyneen albuminkin: Asennetta! ilmestyi vuonna 2001. Hitto, miltei kymmenen vuotta! Eikä maailma ole vieläkään valmis.
Nyt Kiilassa on ollut jotain omituista riitelyä ja kevätkokous pidettiin kokousteknisistä rikkeistä johtuen uudestaan, mikä tarkoitti puheenjohtaja- ja henkilövalintojen uusimista. Sen verran olen vanhasta henkisestä kodistani huolissani, että lähdin paikalle katsomaan tilannetta. No eihän siellä sitten onneksi hirveästi riideltykään, eivätkä riitelyn syyt oikein tulleet selviksikään, mutta vaara ohi signaali taisi soida. Mutta minun kävi vähän hassusti: outo turhamaisuus esti minua kieltäytymästä, kun minua esitettiin ehdolle johtokuntaan. Ja sinne jouduin. Eli nyt on sitten aktivoiduttava oikeasti, koska täytyyhän sitä olla kaiken luottamuksen arvoinen – niin kuin runsaasti pelatusta ravihevosesta on tapana sanoa.

Katseeni harhaili vähän väliä kokouspaikan – Pressiklubi rautatieasemalla – seinillä. Esillä oli nimitttäin paremmin leffamiehenä tunnetun Pentti Riutun (s. 1937) vuosina 1967–2007 kuvattujen Praha-aiheisten valokuvien näyttely (27.4.–31.5.):

Sympaattinen näyttely, jossa oli paljon osuvasti tallennettuja silmänräpäyksiä oikein klassisen katukuvaajaan tyyliin. Riutulla on selvästikin silmää sille ns. ratkaisevalle hetkelle.

Sympaattista oli myös se, että suomalaisen performanssin legenda – kuvataiteilija, runoilija, muusikko, säveltäjä ja ties mitä – Mattijuhani Koponenkin (s. 1941) oli tullut kokoustamaan ja lausumaan joitain viisaita sanoja:

 

Kai se on niin, että sukupolvenvaihdosten on hyvä sujua rauhallisesti ja myös vanhempien kokemusta hyödyntäen. [Etten vain olisi vanhenemassa?]

Mutta on se niinkin, että sukupolvenvaihdoksen on syytä myös oikeasti tapahtua – ja ajoissa. Onneksi uusi puheenjohtaja, sarjakuvataiteilija Johanna Rojola (s. 1970) on jo ihan eri maailmaa kuin meikäläisen nostalgia. Hän on keskellä kuvaa (no, ei kyllä paljoa näy), vasemmalla puolellaan kokouksessa puhetta johtanut suomentaja Jukka Mallinen: 

Julkaistua 25: Opettiko Afrikka mitään?

Tänään ilmestyi Ilkassa vihdoinkin EMMAn Afrikka-näyttelystä Afrikan voima (24.2.–6.6.) kirjoittamani arvio. Luulin jo, että se jää julkaisematta, ja päätin mielessäni jo lopettaa koko hemmetin avustajasuhteen. Olin nimittäin kirjoittanut jutun jo 9.3. – kaksi kuukautta sitten. On joskus vaikea totutella tähän freelancerin arkeen, siis siihen että pienen palkan työstään voi saada jopa kahden ja puolen kuukauden kuluttua työrupeamasta.   

Opettiko Afrikka mitään? 

EMMA:n suuri Afrikka-näyttely ei ole oikein – tai ei itse asiassa lainkaan – sitä mitä lupaa, mutta seinillä on silti mielin määrin kiinnostavaa katsottavaa. 

EMMA:ssa on jo pitkään melkoisella tohinalla rakennettu suurta näyttelyä, jonka tarkoitus on kertoa afrikkalaisen kulttuurin – tai siis pikemminkin afrikkalaisten kulttuurien – vaikutuksesta eurooppalaiseen taiteeseen ja myös suomalaiseen nykytaiteeseen. Sitten kaikki meni vähän pieleen, ja turhan hienotunteisesti ei ole juurikaan julkisesti puhuttu siitä, että näyttelyn taustoittamiseksi tarkoitettu kuvanveistäjämestarin Harry Kivijärven Afrikka-kokoelma ei ollutkaan aivan sitä, mitä sen oli oletettu olevan, ja nyt siitä ei sitten näyttelyssä ole ainuttakaan näytettä.

Jököttävät esineet

Näyttelyn lopullinen koostumus on nelijakoinen. Afrikkalaista materiaalia on nyt lainattu museoista, paljon muun muassa Tukholman Dansmuseetista. Viitisenkymmentä esinettä saavat roolikseen juuri sen, mikä tällaisilla esineillä on varhaisten modernistimaalareiden ateljeiden nurkissa ollut: siellä ne jököttävät omaa hurjuudesta ja elämästä vain vähäisen muistuttavaa nykykuollutta olemassaoloaan. On aivan yksi lysti, ovatko ne kotoisin Luba-kansalta tai Songye-kansalta – sitä ei normaalikävijä enää seuraavana päivänä muista.

1800-luvun kamerunilaisia tanssinaamioita Tukholman Etnografiska museetista.

No, näinhän niiden pitää tavallaan ollakin, sillä niitä ateljeissaan pitäneet kubistit ja niistä eritasoista innoitusta hakeneet ja saaneet ovat keskeinen osa näyttelyä. Eivätkä hekään niistä paljoa ymmärtäneet.

Tšekkien afrikkalaiset juuret?

Kubismia ja venäläistä kubofuturismia tulee esiin ehkä vähän liikaakin. Tulee mieleen vanha amerikkalainen sanonta: ”Lakkaa poraamasta, lähde löytyi jo.” Olisi se muotokielten sukulaisuus nimittäin vähemmälläkin tullut todistettua. Tässä näyttelyssä syntyy lisäksi hassu vinoutuma. Katsojille saattaa jäädä sellainen virhekuvitelma, että tšekkiläinen kubismi olisi jotenkin erityisen Afrikka-vetoista, koska nyt sitä EMMA:n saleissa piisaa. Kyse taitaa kuitenkin olla siitä, että luetteloonkin lyhyen tekstin kirjoittanut tšekkiläistaustainen Petr Rehor on aktiivinen espoolaistaiteilija ja on luonut hyvät suhteet tšekkiläisiin museoihin.

 Tässä kohden lakkasin kuitenkin olemasta kiinnostunut itse näyttelykonseptista ja aloin katsella vain yksittäisiä taideteoksia – Afrikasta piittaamatta. Ja toimihan sekin. Ei näitä teoksia Suomessa niin usein tulla näkemään.

Hyvät suhteet on luonut EMMA itse Valtion Venäläiseen museoon Pietariin. Ja yhtä hassu on taas lopputuloskin. Ei juuri näillä venäläisillä klassikoilla nyt niin järin suurta Afrikka-kytkentää ole, osa on tässä kontekstissa suorastaan koomista: esimerkiksi Olga Rozanovan Kortteja, Neljä ässää, samanaikainen esitys (1910-luku) on ihan väärässä paikassa. Mutta, kuten sanoin, hällä väliä. Oli suorastaan ihanaa nähdä se. Samoin kuin Fernand Léger’n Tukholmasta lainatut luonnokset, joiden sarja on todella hieno.

Fernand Léger'n pukusuunnitelma vuodelta 1923 Tukholman Dansmuseetista.

Suomalaisten klassikoiden osalta homma on kuitenkin mennyt täysin pieleen. Hugo Backmansson (1860–1953) ja Birger Carlstedt (1907–1975) eivät oikeastaan edes kuulu tähän näyttelyyn. Heidän pohjoisafrikkalaiset kokemuksensa liittyvät pikemminkin orientalistiseen perinteeseen, joka on ihan toinen tarina. Sitä paitsi Carlstedtin imelät pohjoisafrikkalaiset fantasiat ovat taatusti hänen tuotantonsa heikoin lenkki. Akseli Gallen-Kallela (1864–1931) vietti tunnetusti aikaa Keniassa, mutta olisi liioittelua pitää Afrikassa syntyneitä töitä kovin merkittävänä osana hänen tuotantoaan. Näinhän tietenkin tullaan tekemän, kun taidehistorialta alkavat vanhat aiheet olla vähissä.

Missä kriittinen asenne?

Kotimaista nykytaidetta on esillä melko laajasti. Monet teokset ovat syntyneet Beninissä, suomalaisessa residenssissä Villa Karossa, mutta jotkut taiteilijat ovat matkustaneet muuallekin ja vähän omille teilleenkin. 

 Teemu Mäen Voodoo Women vuodelta 2009. 

Kovin suurta merkitystä ei tämän otoksen perusteella Afrikalla kuitenkaan Suomen nykytaiteeseen ole ollut, mutta kiinnostavia juonteita on toki tarjolla. Hyvää taidetta on mukana paljon, mutta eivät ne nivoudu miksikään yhteiseksi kokonaisuudeksi, joka kertoisi katsojalle kiinnostavan tarinan vieraiden kulttuurien muuttumisesta osaksi omaa. Tässä suhteessa esimerkiksi rytmimusiikki on paljon kiinnostavampi asia.
Lisäksi näyttelystä tuntuu puuttuvan – sekä järjestäjiltä että taiteilijoilta – kokonaan se postkoloniaalisen maailman tietoisuus ja kritiikki, johon esimerkiksi minä totuin jo 1980-luvun antropologian opinnoissani, jolloin muun muassa luettiin algerialaisen Franz Fanonin kirjaa Sorron yöstä (suom. 1970). Mitähän sillekin ajattelulle sitten on käynyt? Ei Afrikka Siperian tavoin meille niin hirvittävästi ole siis opettanut.

PS. 9.5. Hieman muuten yllätyin siitä, että kollegani Ullamaria Pallasmaa näki Taiteessa (2/10) ilmestyneessä jutussaan näyttelyn niinkin onnistuneena. Minun pitääkin Pallasmaata nähdessäni muistaa keskustella assiasta. Juuri tämä onkin hienoa, jos näitä kriitikkejä enää ylipäänsä jaksettaisiin julkaista. Niiden kautta saadaan edes toisinaan hedelmällistä keskustelua aikaiseksi. Takaan, että kun seuraavan kerran tapaan Pallasmaan Ravintola Salvessa, käy koko pöytäseurue ainakin vähän aikaa keskustelua Afrikan vaikutuksesta suomalaiseen taiteeseen – sen verran kovia me ollaan nimittäin molemmat puhumaan. Ja kumpikin aina oikeassa.

Julkaistua 3: Täsmällisesti ja rennosti

Olen alkuvuoden ajan pitänyt Galleria Ortonin avaijaispuheet, kun gallerian kuraattori, taidemaalari Petr Rehor (s. 1949) on ollut työskentelemässä sveitsiläisessä residenssissä. Samalla olen tehnyt kustakin taiteilijasta lyhyen esittelyn Galleria Ortonin verkkosivuille näyttelyn ajaksi. Ohessa tänä aamuna kirjoittamani Blomstedt, jossa tietenkin lainasin vähän omaa puhettanikin: 
 

Täsmällisesti ja rennosti

Taidemaalari Juhana Blomstedt (s. 1937) on 1960-luvun alusta lähtien ollut kansainvälisimpiä – ja myös pariisilaisimpia – taidemaalareitamme.

Blomstedt työstää usein konstruktivistisiksi kutsuttuja abstrakteja teemojaan sarjallisesti, ja hän saattaakin palata vanhojen elementtien pariin vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Näin on myös nyt Galleria Ortonissa esillä olevan näyttelyn laita. Vaikka tämä serigrafioista koostuva näyttely onkin väistämättä melko pieni, voisi sen itse asiassa katsoa kuitenkin muodostavan varsin tiiviin ja harkitun retrospektiivin Blomstedtin keskeiseen kuvamaailmaan.

Blomstedtin tapa lähestyä kuvien maailmaa – tai siis ylipäänsä lopulta koko maailmaa ja sen rakennetta – on melko häkellyttävä, sillä hän tuntuu saavan niin pieneen ja niin vähäeleiseen kuitenkin niin huimaavan paljon. Taidekriitikko Timo Valjakka on osuvasti todennut, että 1970-luvulla Blomstedtin tuotannossa ”alkoi visuaalisuuden rinnalla vähitellen näkyä hänen määrätietoinen tunkeutumisensa kohti eurooppalaisen ja myöhemmin koko länsimaisen ajattelun, inhimillisen kokemuksen ja kommunikaation alkulähteitä”.

Abstraktin ja konstruktivistisen maalarin oletetaan helposti olevan jotenkin erityisen kova ja viileän analyyttinen. Kuinka toisenlainen totuus usein onkaan! Onkohan itse Blomstedtkaan tietoinen siitä, kuinka paljon runoutta hänen teoksissaan on?

Tuotannollaan Blomstedt tavallaan osoittaa vääräksi yhdysvaltalaisen taidemaalari Barnett Newmanin (1905–1970) usein siteeratun ajatuksen, jonka mukaan ”estetiikka on taitelijalle samaa kuin ornitologia linnuille”. Kyllä runoilijan on syytä tuntea runousoppinsa. Blomstedtin työt ovatkin usein kuin täsmällisellä mutta rennolla otteella kirjoitettua runoutta – mutta niihin liittyy samalla aina tietoisuus tekemisen prosessista.

Täsmällisyys tulee siitä, että runousoppi – sillä kyllä kuvien maailmassakin sellainen on – on hallussa ja rentous taas siitä loputtomien toistojen tuottamasta varmuudesta, josta esimerkiksi monet piirtäjät ovat tunnettuja. Mutta sitä katsojan ei tarvitse edes aavistella. Hänen tehtävänsä on vain uppoutua.