Julkaistua 842 & Näyttelykuvia 1068: Virossa 190: Metamodernistinen imploosio

Tänään ilmestyneessä Sirpissä oli juttuni Kiwan (s. 1975) näyttelystä Helsingissä, Galleria 68:ssa. Vielä ehtii siis hyvin käymään. 

Metamodernistinen imploosio 

Kiwa: The Spiral of Void, Galleria 68, Helsinki 8.6.–2.7.2017

Olen jo vanheneva mies ja siksi otan heti alkuun vapauden muistella. Olen harrastanut aktiivisesti Viron taidetta parikymmentä vuotta. Olen nähnyt Viron nykytaide-elämässä täsmälleen samanlaisia vaiheita kuin Suomessakin, mutta myös jotain varsin erilaista: muun muassa sen, miten 1990-luvulla Soros Center of Contemporary Arts alkoi transformoida virolaista taide-elämää, luoda uusia infrastruktuureja ja muutenkin uudenlaisia struktuureja, määritellä ikään kuin poliittisesti korrektin vuorovaikutuksen suuntaa. 

Tähän sisältyi myös selän kääntäminen Suomelle. Ainakin siltä tuntui. Kun parikymmentä vuotta sitten esittäydyin Tallinnassa suomalaisena taidekriitikkona, se ei yleensä herättänyt minkäänlaista kiinnostusta – pikemminkin kuin sääliä. Nuoremmat virolaistaiteilijat olivat kiinnostuneita Berliinistä, Lontoosta ja New Yorkista. Suomen ja Viron taidesuhteet olivat käyneet vanhanaikaiseksi, menneisyyden tuottamaksi painolastiksi. Muistan eräänkin kerran kun keskustelin Wiiraltissa erään sattumalta tapaamani kollegani kanssa ja huomasin yhtäkkiä kelloa vilkaistuani, että minulle tuli kiire lähteä Leonhard Lapinin luokse. Meillä oli sovittu tapaaminen. ”Miksi teidän pitää aina mennä sinne Lapinin luokse?”, kysyi kollegani oudon kiukkuisesti, kun lähdin. 

Tähän kaikkeen sisältyi jossain määrin modernismin ja virolaiselle taiteelle tyypillisen, ehkä hieman herooisen neoavantgardismin kanssa tehtyä rankkaakin rajanvetoa. Sivusta tarkkailevan suomalaisen taidekriitikon tuntemukset olivat väliin aika paradoksaalisia. Miksi neuvostoajan toisinajattelijoista ei tullutkaan sankareita? Muistan kuinka ihmettelin esimerkiksi sitä, että Lapinin kirja Pimeydestä valoon – Viron taiteen avantgarde neuvostomiehityksen aikana (Otava 1996) ilmestyi vain suomeksi eikä lainkaan viroksi. Ihmettelin myös sitä, kun luin jonkun Raul Meelin artikkelin – nimeä en valitettavasti enää muista – omasta taiteellisesta tilanteestaan. Se henki aika voimakasta katkeruuden tunnetta virolaista taide-elämää kohtaan. 

Nyt kaikki tuntuu olevan toisin. Olen nähnyt viime vuosina Kumussa hienoja retrospektiivisiä näyttelyitä: Meel, Jüri Okas ja Tõnis Vint – nyt odottelen sekä Lapinia että Kaarel Kurismaata. Pienemmissä teemanäyttelyissä on kirjoitettu kiinnostavia lisälehtiä neuvostoajan virolaiseen taidehistoriaan. 

Virolaisten taiteilijoiden suhteet Suomeenkin ovat palanneet takaisin. Nuoremmat ovat vaihtaneet näyttelyitä keskenään, ja vanhemmatkin ovat kiinnostuneita. Tämä on vaikuttanut minunkin elämääni. Kun toimin Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorina vuonna 2011, minua pyydettiin kutsumaan mukaan myös virolaisia taiteilijoita, ja näin tapahtuikin. Nyt yritän parhaillaan etsiä Suomesta näyttelypaikkaa Eesti Energiad -ryhmälle (Jaan Paavle, Paul Rodgers, Jüri Ojaver ja Jaan Toomik). Viimeksi kun tapasin Raoul Kurvitzin Wiiraltissa, päädyimme samaan: toiveeni on saada hänetkin piakkoin Suomeen. 

Yksi tämän muutoksen symboleista – ainakin minulle – on ollut Kiwa. Hän Suomessa tuttu jo entuudestaankin, mutta oli hauskaa ja vähän yllättävääkin mennä pieneen helsinkiläisgalleriaan katsomaan Kiwan tuoreinta näyttelyä. 

Kiwa on käynyt läpi kuin nopeutetusti liukuman omasta punknuoruudestaan ja sen tuottamasta postsovjeettisesta tietoisuudesta nykyiseen miltei ironiasta vapaaseen asenteeseen. Tämän vuoksi uskallankin nimittää häntä virolaiseksi metamodernistiksi par excellence. Kiwan työskentelyssä on selvästikin mukana postmodernin kaltainen tietoisuus ja metatasojen suorastaan pakonomainen metodinen kehittely, mutta hän ei alleviivaa tietoisuuttaan eikä höystä sitä helpolla ja vähän halvallakin ironialla, mikä on ollut postmodernille niin ominaista. Metamodernismia on toisinaan nimitetty myös ”uusvilpittömyydeksi”, mitä ei tule sekoittaa naiiviuteen. Vaikka Kiwa on selvästikin cool, ei hän ole cool vastenmielisen välinpitämättömällä tavalla. Hänen työstään pystyy aistimaan rakentavan asenteen, vaikka siinä olisi mukana huumoriakin. Hänellä on metamodernismille ominaisella tavalla vilpitöntä kiinnostusta myös vanhempien sukupolvien kanssa yhteisesti luotuun todellisuuteen. Hänen työskentelystään aistii voimakkaasti juuri sen värähtelyn, jota metamodernismin teoreetikot Timotheus Vermeulen ja Robin van den Akker ovat kuvanneet: ”Värähtely modernistisen innostuneen sitoutuneisuuden sekä postmodernin ironisen irtonaisuuden välillä, värähtely toivon ja melankolian, naiiviuden ja tietämisen, empatian ja apatian, yhtenäisyyden ja moninaisuuden, totaalisuuden ja fragmentoituneisuuden sekä puhtauden ja epäselvyyden välillä.” 

Kiwa on uppoutunut Raul Meelin jo ikonisiin teoksiin tekemällä niistä scratchaamalla eräänlaisen remixin, jota jotkut varmaankin nimittävät taidehistoriasta tutulla käsitteellä ”Hommage à…” – eikä varmaankaan vähiten Meel itse. Teossarja ei kuitenkaan määrity selkeästi, ja kysyessäni asiasta Kiwalta itseltään avajaisissa, hän kertoi, että prosessi sai alkunsa hieman sattumanvaraisesti skannerin päällä olleesta Meelin työstä. Hän itse näki pidemmän prosessin myötä sen, miten ensin mekaaninen scratchaus alkoi tuottaa hiljalleen uusia merkityssisältöjä, joista hän ei itsekään ollut ensin täysin tietoinen. Luulen, että kyseessä on hyvinkin analoginen tilanne Meelin teosten synnyn kanssa, kun tämä aikoinaan aloitteli konkreettista runoutta armeijan kirjoituskoneensa kanssa. Asiat johtavat toisiin asioihin ja alkavat sekoittua ja limittyä keskenään muodostaen myös jonkinlaista systeemiä, jonka vasta prosessi määrittelee omien assosiatiivisten heiluriliikkeidensä myötä. Tekniikka on tietysti toinen, ja tietoisuuden määrä jo sitä luokkaa, ettei sitäkään enää kykene hallitsemaan mitenkään tarkan metodisesti. Digitaalisen maailman ja sen tuottamien yllätysten ja virheiden ennustamattomuus tuo myöskin oman lisänsä verrattuna mekaaniseen kirjoituskoneeseen. Itse asiassa kuvitellessani sekä Meeliä että Kiwaa työnsä ääressä havahduin aika kiinnostavan ajatuksen. Koen Meelin ja hänen muiden neoavantgardististen kumppaneiden työssä melko voimakkaan vastareaktion varsinkin maalaustaiteen historiaan, jossa tietyllä orgaanisuudella – vapaamuotoisuudella ja sattumanvaraisuudella – on epäilemättä ollut suurempi rooli kuin moni taidemaalari on halunnut myöntääkään. Nyt tuntuu siltä kuin Kiwa remiksauksessaan altistaisi Meelin menetelmät juuri niille voimille, joita Meel itse kuvitteli olevansa kieltämässä – käyttäen ikään kuin uuden digitaalisen tekniikan mahdollistamaa virtaavaa, sulattavaa ja sekoittavaa merkityksenannon menetelmää, joka on yhtäaikaisesti vanhanaikainen ja uudenaikainen sekä kiinnostavalla tavalla ennustamaton.
Ja pakkohan minun oli kysyä Kiwalta se merkittävä ja ilmeinen kysymys: Kuinka paljon mukana on ironiaa? Seurauksena oli monalisamainen hymy ja pitkä hiljaisuus. Mitään lopullista vastausta en edes saanut. Oletan, että totta kai mukana on ironiaa, ainakin hitunen. Mutta luulen, että kysymys oli Kiwalle lopultakin irrelevantti. 

Siitä olen kuitenkin melko varma, että metatasojen jatkuva kasautuminen on tuomittu loppumaan joskus. Minun on vaikea – ehkä se on jopa mahdotontakin – kuvitella sitä aikaa, joka tuottaisi remiksauksen Kiwan töistä. 

Kiwa on siis ehkä metamodernistisen imploosion ensimmäisiä airueita.

Julkaistua 401 & 402 & 403 & Virossa 90 & Näyttelykuvia 767 & Luettua 116: Kylmän ekspressionistinen on juurtumahapsi & Siiri Haarla & Taide isänmaan palveluksessa

Eilen tuli postilaatikosta uudistunut Taide. Ja hyvältä näytti. Olin kirjoittanut siihen yhden kritiikin, yhden kirja-arvostelun ja palan uudelle palstalle, jossa esitellään teoksia tuoreista näyttelyistä omalla sivullaan ja lyhyellä tekstikommentilla. Tuli tuossa taannoin (19.1.) piipahdettua päiväseltään Tallinnassakin ihan vain Kumun näyttelyä katsomassa – ja syömässä azerbaidžanilaisessa ravintolassa ja röökiostoksilla, minkä olin unohtanut jo blogissa raportoida. Oli siellä toinenkin hyvä näyttely, johon ehkä palaan, jos jaksan.

Kylmän ekspressionistinen on juurtumahapsi

Raoul Kurvitz, Kumu, Tallinna 18.1.–21.4.

Monipuolinen virolainen kuvataiteilija ja muusikko Raoul Kurvitz (s. 1961) kuuluu siihen isolukuiseen virolaiseen taiteilijaporukkaan, joka on saanut arkkitehtikoulutuksen. Hän valmistui Viron valtiollisesta taideinstituutista (nyk. Viron taideakatemia) arkkitehdiksi vuonna 1984. Mutta toisin kuin esimerkiksi Leonhard Lapin, Jüri Okas ja Vilen Künnapu, hän ei nojaa virolaisen ja yleiseurooppalaisen avantgarden vähäeleiseen perinteeseen vaan edustaa pikemminkin sitä postmodernia katkosta, joka meilläkin kytkeytyi ekspressionismin uuteen nousuun 1970–80-lukujen taitteessa. Ja aivan samoin kuin meilläkin, tähän liittyy tietty romantiikan uusi tuleminen, mikä virolaisessa neukkumaailmassa sai omanlaisiaan, varmaankin aidosta absurdiuden tunnosta johtuvia dekadenssia hipovia piirteitä. Tosin tässä kontekstissa ei murros ole niinkään suuri, koska samanlainen ”Jumalan hullu” Kurvitzkin tuntuu olevan kuin niin moni virolainen edeltäjänsä. Viittaus on tarkoituksella jumalinen: ”Älköön vain kukaan pettäkö itseään. Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas. Tämän maailman viisaus on näet Jumalan silmissä hulluutta. Onhan kirjoitettu: -- Hän vangitsee viisaat heidän omaan viekkauteensa.” (1 Kor. 3: 18–19)

Kurvitz oli vuonna 1986 mukana perustamassa Virossa jo taidehistoriallisen legendaarisen maineen saavuttanutta Rühm T:tä , jossa oli mukana myös muita arkkitehteja: Urmas Muru ja Peeter Pere sekä kuvataiteilijoita, muusikoita ja kirjailijoita: Hasso Krull, Ariel Lagle, Raul Saaremets, Ene-Liis Semper ja Tarvo Hanno Varres. Maalaustuotantoaan ryhmä nimitti ”kylmäksi ekspressionismiksi”, jota leimasi intohimon puute ja etäisyys. Ryhmä tuli kuuluisaksi myös performanssin kautta – huippukohta asettuu 1990-luvun alkuun. Taidehistorioitsija Ants Juske muisteli ryhmää ”brutaaleina dandyinä”.

On toki muistettava, että ryhmän toiminta sijoittuu osin vaiheeseen, jolloin Neuvostoliitto alkoi jo hajota ja muuttua kehittyväksi kapitalismiksi, joten ei näitä tyyppejä Siperia niinkään opettanut: he olivat yhtäaikaisesti undergroundia ja virolaisen taiteen eliittiä – ja hyvin itsetietoisesti.

Kurvitzilta on koottu merkittävään historialliseen näyttelyyn isoja installaatioita – osin rekonstruoituina – ja useita videoteoksia sekä hyvä valikoima Rühm T:n aikaisia performanssitallenteita – myös Suomesta, sillä Kurvitz on ollut mukana aikoinaan niin Helsingissä, Porissa kuin Billnäsissäkin. 

Taidehistorioitsija Andres Härm on todennut, että Kurvitz on yhtä aikaa esoteerinen ja sosiaalinen. Tämähän on aika rankka ristiriita, mutta Kurvitzin tapauksessa varsin totta. Hän lainailee eklektisesti eri kulttuurien ja uskontojen symboleita ja tekee niistä lähtökontekstista piittaamattomasti uusia kokonaisuuksia, joiden varsinaista uutta merkitystä on vähän vaikeakin arvailla, mutta tarttumakohtia piisaa.

Kurvitz uppoutuu erilaisten ideologioiden, mytologioiden, historian ja filosofian maailmaan luoden omaa rituaalinomaista lähestymistapaansa, mikä näkyy myös hänen musiikissaan – pari vuotta sitten ilmestyi tämän laulutaidottoman gurun hypnoottinen albumi Forbidden to Sing, jonka hienoimmasta biisistä (Jesse Colin Youngin Darkness, Darkness alun perin vuodelta 1969) tehty video toivottaa katsojan näyttelyyn ja virittää sen tunnelmaan.

Mutta ei Kurvitz mikään pelkkä synkistelijä ole. Hänen narratiiviset videonsa osaavat olla myös varsin hauskoja: ihan ääneen nauroin, kun katsoin hänen ”metafyysistä pankkitoimintaa” kuvaavaa videotaan, jossa taiteilija ostaa torilta sosiaalisella sopimuksella vihanneksia, maalaa niistä abstrakteja maalauksia, joita sitten vaihtaa taas sosiaalisiin tekoihin – mutta esimerkiksi kurkkumaalauksen ikään kuin kurkun hinnalla – jatkuvana sarjana, jossa on mukana esimerkiksi kosmetologin hoitoja. Näin maalaustaide tulee kytketyksi muuhun normaaliin elämään. Lopuksi hän hakee metafyysisestä pankista palkkiotaan. Pankkiiri ottaa kopiokoneella sadan kruunun setelistä kopion, jonka Kurvitz rypistää roskikseen. Kierto loppui.

Ja kuinka lumoutuneena tuli katsotuksi sitä, kuinka Kurvitz maalasi sian kanssa yhdessä maalauksia, joissa materiaalina käytettiin mutaa, perunoita, olkia ja kaikkea sitä, mitä sikolätissä nyt tarjolla oli. Kolme maalausta riippuu videon vieressä, ja museokontekstissa ne näyttävät varsin arvovaltaisilta modernin taiteen edustajilta. Itse asiassa videon näkeminenkään ei edes poistanut sitä tunnetta, että maalaukset olivat aika hienoja. 

Näin hienosti maalaa villisika.

Härm nimitti Kurvitzia myös ”ritsoidiksi”. Piti oikein käyttää sanakirjaa, ja kyseessähän on juurtumahapsi – ei siis ihan varsinainen juuri. Juuri tällainen Kurvitz tuntuu olevan: hän ei varsinaisesti juurru mihinkään vaan tarrautuu sinne sun tänne kevyesti sekä myös varsin herkästi ja irtonaisesti. Hänen jatkuvat rituaalinsa eivät ankkuroidu mihinkään selkeään oppirakennelmaan. Mutta intensiivisiä ne ovat. 

***

[Siiri Haarla]

Maalaus, jossa näytetään mitä kärsimyksiä Sain Jennan elämäntielle kaikkivaltias langettaa, 2012, öljy, 180 x 180 cm.

Siiri Haarla (s. 1986) onnistuu nivomaan maalauksiinsa sekä rajun ekspressiivisen otteen että runsaasti kerronnallisia elementtejä. Vastaavasti vapaata ilmaisua jäsentää ankara rakenteellisuus: käytössä on muun muassa taidehistoriasta tuttuja viittauksia kuten vaikkapa uskonnollinen sivupaneeleiden käyttö. Haarlan kieli onkin yhtäaikaisesti korkeakulttuurista tietoisuutta ja karkeaa arkista puhuntaa.

Siiri Haarla: Saint Jenna – The Scenes of My Life, Galleria Rantakasarmi 10.1.–3.2.

***

Taide isänmaan palveluksessa

Sakarias Sokka: ”Kansamme kykyyn itse arvostella ei voi luottaa!” Taidelautakunnat valtiollisina asiantuntijaeliminä ennen toista maailmansotaa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research, 452. Jyväskylän yliopisto 2012.

Miksi kiinnostua väitöskirjasta, joka käsittelee suomalaista taidepolitiikkaa ja -hallintoa ennen toista maailmansotaa? Siksi, että aihe on erittäin ajankohtainen ja että taidepolitiikkamme rakenteiden ja syntyhistorian ymmärtäminen lisää mahdollisuuksia hahmottaa tarkemmin sitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Instituutioiden historia on paljon muutakin kuin vanhaa tarinaa ja silkkaa kronologiaa. Kun ymmärrämme sen, mitä on rakentunut ja miksi, voimme myös yrittää ratkaista noiden jähmeiden rakenteiden jähmeyden tuomia ongelmia, joita muutoshetket kipupisteineen aina paljastavat.

Olemme juuri nyt tilanteessa, jossa taidehallintomme on kokemassa suuria muutoksia. Taiteen keskustoimikunnan muuttuminen Taiteen edistämiskeskukseksi on vielä osin ennustamaton tapahtumaketju, mutta ainakin se on selvä, että uudesta johtajasta on tulossa aikamoinen taideruhtinas ja että taiteemme totutussa vertaisarvioinnissa on tapahtumassa jonkinlaisia muutoksia.

Kun seuraa nykyistä kunnallispolitiikassa tapahtuvaa vääntöä vallasta, ei liene perusteetonta odottaa myös sitä hetkeä, jolloin esimerkiksi perussuomalaisten kulttuuripolitiikka joudutaan ottamaan vakavasti.

”Perusporvarillinen isänmaallisuus ei sanellut kaikkea taiteellisen laadun arviointia, mutta sillä oli vaikutusta – joskus ohi taiteellisen laadun, mutta useimmiten yhdistettynä laatuarvioihin. Samalla linjattiin suomalaiskansallisen kulttuurin määreitä ja nostettiin soveltuvia taiteilijoita kansallisen kuvaston tuottajiksi.” Näin kirjoittaa Jyväskylän yliopistossa juuri väitellyt Sakarias Sokka taidepolitiikkamme syntyä luotaavassa tutkimuksessaan. Sokka muun muassa osoittaa sen, miten lautakuntien (osapuilleen nyk. taidetoimikunnat) toimintaan leivottiin sisään poliittinen aspekti. Tämän kytkyn ymmärtäminen on edellytys sen ymmärtämiselle, mitä opetusministeriössä parhaillaan tapahtuu.

Sokan väitöskirja ei ole järin viihteellinen, mutta sen lukemista on pakko suositella kaikille taidepolitiikasta kiinnostuneille. Ainakin toistaiseksi varsin korporatiivisessa systeemissämme tämän tulisi itse asiassa tarkoittaa kaikkia taiteilijoita ja taidemaailman toimijoita. 

***

PS. Jos muusikko-Kurvitz kiinnostaa, voitte kuunnella ja katsoa hänen hienon Darkness, Darkness -versionsa tästä linkistä. Tästä olen oikeasti aika innostunut.