Julkaistua 794 & Julkista taidetta 86: Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

[Blogger ei toimi kunnolla. Anteeksi pistekoon temppuilu.]
 
Palasin tiistaina kuuden viikon Saarenmaan matkalta. Olin kirjoittamassa kirjaa, jota en saanut valmiiksi. Keskiviikkona odotti kuitenkin arkinen työ ja syksyn ensimmäinen Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumnini:

Nykytaide ja Ruotsin vallan aika

Arkinen ympäristömme on aika juhlava, kun katsoo vähänkin tarkemmin. Rakennettu ympäristömme on täynnä taidetta, jolla on juhlistettu jotain. On suurmiehiä, on historiallisia tapahtumia – erityisesti sotahistoriaa – ja on kansojen välistä ystävyyttä.

Oleg Kirjuhin (s. ?): Maailman rauha. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hanna Rikkonen.

Siihen, että Moskova halusi osoittaa ystävyyttään Helsingille lahjoittamalla Hakaniemeen sijoitetun Oleg Kirjuhinin veistoksen Maailman rauha (1990), on tapana suhtautua ivallisesti. Suurimman osan mielestä sosialistista realismia edustava veistos on sekä huonoa taidetta että valheellista politiikkaa. Hieman koomiseksi asian tekee se, että merkittävä osa niistä ihmisistä, jotka halveksuvat Maailman rauhaa huonona taiteena, haluaa todellisuudessa juuri tällaista taidetta: helposti tunnistettavaa, naturalistisesti esittävää ja herooista. Kunhan sen on tehnyt sopiva henkilö ja kunhan se juhlistaa sopivaa aatetta. Tämän monet patsaskiistamme ja niihin liittyvät ulostulot ovat osoittaneet. 

Tamás Ortutay (s. 1946): Alkumuna. Kuva: Helsingin taidemuseo / Hana Kukorelli.

Budapestkin lahjoitti aikoinaan Helsingille veistoksen. Tamás Ortutayn kalevalaisteemainen Alkumuna (1971) sijaitsee Helsingin Pihlajistossa. Se ei ole herättänyt intohimoja. Syitä on varmaankin kaksi. Ensimmäinen liittyy paikkojen hierarkiaan. Pihlajistolainen kalliorinne ei ole selvästikään kaupunkikuvallisesti yhtä arvokkaaksi koettu ja siten ristiriitoja herättävä kuin keskeisempi Hakanimenranta. Joku saattaa ajatella, että suhteellisen kökkö veistos on tungettu jonnekin sinne sivuun, pois silmistä – miettimättä lainkaan sitä, että pihlajistolainen asukas voisi loukkaantua tällaisesta ajattelusta. Juuri näin kuitenkin todennäköisesti tapahtui. Toisaalta veistos on saanut innoituksensa suomalaisesta mytologiasta, joten kukapa siitä loukkaantuisi. Veljeskansaa edustava tekijäkin on ikään kuin samaa heimoa, joten ei sitä oikein valheellisuudestakaan voi syyttää. 

Eva Lange (s. 1935): Monta osaa – Yksi kokonaisuus. Havainnekuva.

Tuorein taiteellinen ystävyydenosoitus oli esillä Helsingin kaupunginhallituksessa tällä viikolla. Kaupunginhallitus päätti sijoittaa ruotsalaisen Eva Langen veistoksen Monta osaa – Yksi kokonaisuus Erottajan aukiolle. Teos on ruotsalaisten lahja sata vuotta täyttävälle Suomelle. Vastalahjakin on menossa myöhemmin Tukholmaan. Vailla politiikkaa ei tämäkään taideteos ole: tiedotteen mukaan ”teoksesta tulee uusi puhutteleva maamerkki kaupungin keskustaan kertomaan Suomen ja Ruotsin pitkästä yhteisestä historiasta ja yhteistyöstä”. Hanketta hallinnoiva Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus katsoi vielä asiakseen muistuttaa, että ”Ruotsin vallan ajasta on niukemmin näkyviä jälkiä pääkaupungin katukuvassa”.

Poliittisen liturgian ja kaupunkilaisen arkisen kokemuksen välillä on huikea ero. En usko, että kukaan ohikulkija ryhtyy neljästä abstraktista elementistä koostuvan veistoksen nähdessään pohtimaan maittemme yhteistä historiaa ja yhteistyötä – saati pähkäilemään Ruotsin vallan aikaa ja sen merkitystä kulttuurillemme. Sitä tullaan pohtimaan julkistamispuheessa eikä enää koskaan sen jälkeen. Julkistamistilaisuus tulee epäilemättä muistuttamaan Ortutayn ja Kirjuhinin vastaavia. Poliitikot ja virkamiehet puhuvat mitä puhuvat ja taideväki hymyilee itsekseen vähän kiusaantuneena.
Langen teos tulee ”puhuttelemaan” aivan muulla tavalla: se voi toimia kiinnostavana aksenttina ja tilaa uudella tavalla jäsentävänä elementtinä. Voi tietenkin olla, että siitä tulee vain yksi väistettävä ja sellaisena ärsyttävä este kiireisten ihmisten kulkureitillä – sitten kun se on muuttunut teoksena miltei näkymättömäksi niin kuin julkiselle taiteelle aina väistämättä käy. Aika näyttää.

Vaikka julkinen taide herättääkin toisinaan kiivastakin polemiikkia, kansa tuntuu sitä kuitenkin haluavan. Suomen Taiteilijaseura on juuri teettänyt kyselytutkimuksen, joka osoittaa, että suhtautuminen julkiseen taiteeseen on muuttunut entisestäänkin positiivisemmaksi. Kahden vuoden takaisessa tutkimuksessa 70% vastaajista halusi taidetta arkisiin ympäristöihinsä. Nyt luku oli kasvanut jo 75:een. 79 % vastaajista uskoo, että taide parantaa ympäristön viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Vantaan vankilan pääportti EGSin jäljiltä. Kuva: valtion taideteostoimikunta.

Kyselyssä kysyttiin myös yleisön suhdetta katutaiteeseen. Jopa 68 % vastaajista halusi ympäristöönsä enemmän seinämaalauksia ja laillista graffitia. Näin maailma muuttuu. Ennen graffitin koettiin lisäävän turvattomuuden tunnetta – näin sen kieltoa myös perusteltiin nollatoleranssin Helsingissä kymmenen vuoden ajan. Yksi tuoreimmista julkisista teoksistamme onkin graffitimaalari EGSin kolmen teoksen kokonaisuus Vantaan vankilan muurien sisäpuolelle. Suuren yleisön asennemuutoksesta kertoo varmaan sekin, ettei vangeille maalaaminen ole herättänyt juurikaan kohua. Vankilatkin ovat osa suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa – jo Ruotsin vallan ajalta. Meillä oli 1400-luvulla viisi kuninkaan vankilaa. Mietitään hetki sitäkin.

Julkista taidetta 85: Taidevandalismia

Ystäväni, kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) soitti aamulla. Yleensä hän soittaa aamuisin halutessaan esimerkiksi keskustella juuri lukemastaan Søren Kierkegaardin kirjasta (tämä ei siis ole vitsi, kerrankin hän teki sen innoissaan sunnuntaiaamuna klo 8, kun olin vielä sängyssä – tuolloin hän halusi keskustella Alexandre Kojèven Hegel-luennasta, en suostunut), mutta nyt hän kertoi, että hänen tekemäänsä Pelle Miljoona -veistosta Haminassa on vandalisoitu: joku on vienyt siltä toisen käden.

Pelle vailla toista kättä. Kuva: Antti-Jussi Larvio.

Tässä linkki Kymen Sanomien tuoreeseen juttuun.

Olen ollut iloinen siitä, että joitain poikkeuksia lukuun ottamatta julkisia teoksia kohdellaan aika kunnioittavasti – graffaritkin jättävät ne yleensä rauhaan.

On tämä häpeällistä! Ja tuskin Pelle Miljoona herättää erityisiä vihoja. Jos joku fani on rälläkällä halunnut viedä matkamuiston kotiinsa, ei se ole oikeaa fanittamista. Se on vastenmielistä vandalismia. Se on yhtä loukkavaa ja vastenmielistä kuvanveistäjää kohtaan kuin rikkaiden jenkkien trofeemetsästys on leijonia kohtaan.

Julkaistua 688 & Julkista taidetta 84: Veistokselta veistokselle

Coca-Colasta vouhottamisen lisäksi teen oikeitakin töitä. Väliin jopa aika paljon. Toisinaan minulta tilataan aika erikoisiakin kirjoitustöitä. Lahden kaupunki tilasi viime vuonna kriitikon käymään kaupungissa ja kirjoittamaan näkemästään. Antoivat vielä luvan olla kriittinenkin. Siis äärimmäisen hauskaa ja kinnostavaa hommaa.

Olen kirjoittanut jo neljä juttua (1, 2 ja 3, 4), ja nyt ilmestyi Kaupunkilaisessa (3/15) tällä viikolla viides – kahta puuttuu vielä. Näissä merkeissä vietin 13.8. päivän Lahdessa etsien julkisia veistoksia:

Veistokselta veistokselle

Minulla on tapana matkoillani selvittää etukäteen kohteitteni julkiset veistokset – varsinkin jos joudun yöpymään, sillä iltakävelyiden suunta on näin ratkaistu. Näin olen tehnyt Lahdessakin jo vuosia sitten.  

Kriitikolle veistoskävely on toisinaan tuskallista. Suuressa mittakaavassa veisto on vaikea laji, ja esimerkiksi plastinen kömpelyys korostuu usein liikaa. Se, mikä saviluonnoksena näytti työpöydällä hyvältä, ei välttämättä enää näytäkään kolmimetrisenä pronssimöykkynä yhtä hyvältä. Kaupunkimme ovat täynnä jähmeää veistotaidetta, jonka varsinainen merkitys on usein muualla kuin taiteen sisällöissä.

Julkisen veistoksen konteksti on aina voimakas osa sen sisältöä. Niillä kunnioitetaan merkittäviä tekoja ja ihmisiä. Jotkut veistokset ovat aatteellisesti varsin pyhitettyjä, jotkut kykenevät luomaan paikan henkeä (genius loci) riippumatta estetiikasta. Veistoksista on tapana myös kiistellä. Ketä pitää kunnioittaa? Taiteellisista ratkaisuistakin on totuttu kiistelemään: joillekin näköistaide on ainoaa oikeaa taidetta. 

Toisinaan alueen omat veistäjäsankarit ovat yliedustettuja, ovat siis saaneet enemmän tilauksia hyvä veli -verkostonsa kautta. Näin paikallisvärin sijaan syntyy usein puuduttavaa nurkkakuntaisuutta. 

Lahtikaan ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Se ole mikään loistokas veistoskaupunki. Veistoksia voi kuitenkin katsoa monella tavalla. Niitä voi tutkailla suhteessa ympäristöönsä, niitä voi tutkailla taidehistoriallisina ajankuvina ja niistä voi löytyä katselutapaa muuntelemalla hauskoja ulottuvuuksia: aina ei tarvitse etsiä sitä rituaalista ja ihanteellista tarkastelu- tai kuvauskulmaa. Tämä vaatii katseen ja ajatuksen tarkentamista, sillä julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ja outo ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi asetuttuaan osaksi arkista ympäristöä. Joskus kannattaa pysähtyä varta vasten tai tehdä retki. 

Minulle Lahti on kuin itsestään selvästi Olavi Lanun (1925–2015) kaupunki, ja juuri Lanu kuuluu niihin veistäjiin, jotka rikkovat patsaiden normaalia pönötystä ja rituaalisuutta ja jotka toivat julkista veistotaidetta lähemmäksi arkea ja ns. tavallista ihmistä. 

Kulttuuri kehittyy koko ajan spektaakkelimaisempaan suuntaan, ja vastapainoksi on hyvä silloin etsiä jotain pientä, jonka äärelle voi pysähtyä. Viktor Janssonin (1886–1958) herooisen Vapaudenpatsaan (1921) sijaan kannattaakin ehkä joskus mennä varta vasten ja läheltä tutkailemaan hänen Lumisotaansa (1939), herkkää lapsitutkielmaa, ja vaipua vaikka omien lumisotiensa muistoihin. 

Lumisota.

Asiat kytkeytyvät toisiinsa monin tavoin, ja näitä kytköksiäkin on hedelmällistä selvitellä. Nyt tiedän, että Lumisodan lahjoitti Lahden kaupungille vuorineuvos J. Th. Lindroos (1867–1952). Olen vuosia kävellyt Vesijärvenkatua ja ohittaessani Tevin talossa pienen pronssireliefin, jonka tekstistä on vaikea saada selvää, olen ajatellut, että ketä se esittää ja kuka sen on tehnyt. Selvittely on aina jäänyt sikseen, mutta nyt soitin Lahden taidemuseoon ja kysyin – tätäkin muuten voimme kaikki vapaasti tehdä. 

J. Th.Lindroos.

Puhelimessa en vastausta saanut, mutta amanuenssi Maija-Riitta Kallio teki työtä ja lähetti sähköpostin. Hän myös vahvisti edellä mainitsemani näkymättömäksi muuttumisen: ”Joka päivä kuljen reliefin ohi työpaikalleni, mutta en ole koskaan tullut tarkistaneeksi sen tekijää! Näin sitä on tullut sokeaksi omalle arkiselle ympäristölleen.” 

Teosta ei ollut edes luetteloitu Lahden taidemuseon kokoelmiin. Nyt on. Sen tekijä on maineikas kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879–1949), ja teos on vuodelta 1937. 

Luulen, että katson sitä jatkossa aivan uusin silmin. Ehdotan kaikille retkeä katsomaan yhtä Lahden pienintä julkista ulkoteosta. Ja sitten katsomaan vielä Lumisotaa. Sitä kautta syntyy uusi kytkös kaupungin ajallistilalliseen hahmottamiseen. 

Julkaistua 686 & Julkista taidetta 83: Jaloja puita ja vieraita lajeja

Eilen alkoi taas syyskausi Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnien osalta. Heräsin tosi varhain ja menin puistoon aamukahville ja -röökille. Ei ollut aavistustakaan siitä, mistä aikoisin puhua. Katselin kanejani ja annoin ajatuksen harhailla ja yhtäkkiä tajusin, että kanien kautta saisin aikaan faabelimaisen kommentin maahanmuuttokeskusteluun. Eiköhän tämä ole sitä – jokainen lause ja ajatus on muuten täysin totta (kolumnistinhan ei aina tarvitse puhua eksaktia totuutta, jos retoriikka muuta vaatii):

Jaloja puita ja vieraita lajeja

Talossa, jossa asun, on käynnissä julkisivuremontti. Asun muovin sisällä. Sitä peittää jopa Coca-Cola-mainos. Juon aamukahvini viereisessä puistossa, koska jostain syystä tupakoin. Käyn siellä tiheään. 

Ensin minua harmitti, mutta nyt olen oppinut jo nauttimaan. Istun rauhassa ja ajattelen mitä tahansa. Välillä ajatus lentää korkealle. Välillä se myötäilee matalalla lentoradalla alakuloani. 

Toisinaan yritän tunnistaa faunaa ja flooraa. Puiston reunalla, Sinebrychoffin taidemuseon istutuksissa, asuu tällä hetkellä kuusi citykania. Citykanit eli villikanit muodostavat vapaaksi päästetyistä tai karanneista lemmikkikaneista syntyneen populaation. Villikania nimitetään vieraslajiksi. Niiden koetaan olevan ympäristölleen haitallisia, ja kaupunki on harventanut kantaa metsästämällä. Helsingin eläinsuojeluyhdistys on toista mieltä: kanit ovat jo vakiintunut osa kaupunkiluontoa, ja heidän mukaansa media on paisutellut niiden aiheuttamaa tuhoa. 

Rakastan tätä puistoa, jonka näen joka päivä. Kerran jopa suututin kapakassa kuvanveistäjäystäviäni, kun kehuin, että on hienoa asua sellaisen puiston kupeessa, johon ei ole laitettu yhtään veistosta pilaamaan sitä. Oli siellä kerran yksi Antero Toikan (s. 1954) tilapäinen veistos. Onneksi se vietiin pois.

Kanien seuraaminen on tuottanut lisätutkimuksia. Nyt tiedän, että Helsingissä on maailman pohjoisin vakituinen kanipopulaatio. Tieto saa minut katselemaan kanejani uusin silmin. Onkohan aamukahvimaisemassani jotain herooista? 

Katson televisiosta usein luonto-ohjelmia, ja minua naurattaa, kun mangustiklaania seuraava kuvausryhmä on antanut jokaiselle yksilölle nimen. Tämä sai minut tutkailemaan kanejani uusin silmin. Olen jo useamman päivän yrittänyt tunnistaa niitä yksilöinä. Toisinaan saan tarkkailla niitä aika läheltä. En ole kuitenkaan oppinut erottamaan niitä toisistaan. Päätin antaa ensimmäiselle tuntomerkeillään erottuvalle kanille nimen Pekka, mutta en ole vieläkään tunnistanut Pekkaa. 

Tämä ei ole Pekka vaan verkosta varastettu satunnaisnäyte. Laitan myöhemin Pekasta kuvan, kun olen ensin tunnistanut sen. Saman puiston kupeella asuva ystäväni Esko ei muuten suhtautunut lainkaan yhtä myönteisesti kaneihin, kun intoilin kapakassa aiheesta. Hän vertasi villikaneja rottiin. Emme kuitenkaan tulkinneet erimielisyyttämme vihapuheiksi.

Toisinaan katselen puita. Tunnistan jokaisen yksilön, koska ne eivät liiku. Mitä tarkoittaa tunnistaminen? Erotan ne yksilöinä, mutta en pysty nimeämään kaikkia. Maallikko tunnistaa puut lehtien muodosta sekä rungon rakenteesta ja kuvioinnista. Vaimoni on puutarhuri, ja muistan ihmettelyni, kun hän suoritti talvidendrologian kurssin. Kuka maallikoista osaisi tunnistaa talvikaljujen poppeleiden lajeja silmujen muodoista? 

Tiedän, että osaa puista kutsutaan jalopuiksi. Luokitus ei ole luonnontieteellinen, mutta sitä käytetään yleisesti. Se kuitenkin vaihtelee maittain. Suomessa esimerkiksi tervaleppää ei ole tapana nimittää jalopuuksi, mutta Keski-Euroopassa se useimmiten sellaiseksi luokitellaan. Koska jalopuu ei ole ns. tieteellinen luokitus, sanan alkuperän selvittäminen ei onnistu helposti. Selityksiä on varmaankin kaksi: harvinaisuus ja markkinahinta. Kartanoiden puistoihin istutettiin aikoinaan harvinaisia lajeja, ja sitä kautta puistoista on muodostunut nähtävyyksiä. Jalopuut ovat nekin siis useimmiten vieraslajeja, mutta niitä ei ole tapana sellaisiksi luokitella. Varmaankin siksi, että ne ovat yksilöitä – toisin kuin espanjansiruetanat. 

Koiria tarkkailen eniten. Ne olen oppinut tunnistamaan hyvin, koska useimmat tekevät saman reitin joka aamu. Koiralajien tunnistamista vaikeuttaa se, että niiden joukossa on sekarotuisia koiria, ja varsinkin se, että monet omasta mielestäni sekarotuisen näköiset turrit ovatkin nimenomaan jotain harvinaista ja kallista rotua. Jalokoiria ei kuitenkaan ole olemassa. 

Koiria on myös kiva rapsutella, jos isännät ja emännät sallivat. Yhden kanssa olen jo ystävystynytkin. Se on kahdeksanvuotias labradorinnoutaja, nimeltään Vili. Isännän nimestä ja iästä minulla ei ole aavistustakaan. Vili heittäytyy eteeni hiekkakäytävälle ja odottaa rapsutusta eikä tahdo helpolla luopua hetkestämme. 

Ihmisiäkin tunnistan jo aika paljon. Lapsia ei kuitenkaan saa rapsutella. Jos katselisin naisten pyllyjä ja yrittäisin tunnistaa ja luokitella niitä muotojen perusteella, en saisi kertoa sitä julkisesti, koska minut luokiteltaisiin seksistiksi. Tässä tapauksessa siis kulttuurinen luokittelu estää biologissävyisen luokittelun. 

Kahvilan tummaihoisen siivoojan kanssa vaihdamme jo tervehdykset, ja emmeköhän jo kohta kuulumisiakin. Hänen nimeään en vielä tiedä. Jos hän työskentelee tilapäisesti maassa, hänet luokitellaan vierastyöläiseksi. Voi hän olla ihan syntyperäinenkin. Ei kuitenkaan kotoperäinen eli endeeminen – noin niin kuin biologisesti luokitellen. 

Toisinaan juttelen vanhan tuttuni Pekan kanssa. Hän asuu asuntolassa, ja hänen habituksensa on muuttunut. Hänet voi ulkoisten tuntomerkkien mukaan luokitella syrjäytyneeksi. Hän on varmaankin myös vieraantunut. Hänen kaltaisiaan ihmisiä on yritetty häätää puistoista kuin kaneja. Helsingin poliisilaitoksen historiassa kerrotaan, että vuoden 1975 ETYK-kokouksen alla jopa tasavallan presidentti teki aloitteen katunäkymän puhdistamiseksi puliukoista. 

Olin tuolloin töissä Finnairin rahtivarastossa ja tutustuin elämäni ensimmäiseen mustaan mieheen, jonka kanssa silloin ystävystyinkin. Hän oli suomalainen, ja hänen nimensä oli Kalle.

Julkista taidetta 82: Ei leikata!

Hyvää yötä. Päivä oli aika vallankumoustäyteinen:

 Interaktiivista julkista veistotaidetta: Viktor Janssonin (1886–1951) Convolvulus (1931), jonka mallina on ollut tytär Tove (1914–2001), joka siis näin oli mukana – ja olisi hengessä varmaan ollutkin.

Meitä oli paljon. Meitä tulee lisää. 

Muun muassa näin huusimme: "Sipilä meiltä leikkaa, Stubb rahat keikkaa, Soini syyttää Kreikkaa!"

Näyttelykuvia 997 & Julkista taidetta 81: Peltokangas voitti sydämellään

Eilen ratkesi HUS:in kansainvälisen veistoskilpailun voitto. Tammikuussa 2015 julkistettiin kutsukilpailu, jonka tavoitteena oli tuottaa Meilahden sairaala-alueen keskuskalliolle ympäristöön sopiva, valtakunnallisesti merkittävä taideteos. 
Voittajaksi valittiin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) teos Suuri sydän:

Toiselle sijalle palkintolautakunta asetti Jaakko Niemelän (s. 1959) teoksen Kävyt – Lyhdyt. Kolmas sija jaettiin kahden teoksen kesken: Kirsi Kaulasen (s. 1969) Viola ja Laura Könösen (s. 1980) Sininen sade. 

Jaakko Niemelä. Anteeksi suttuinen kuva.

Kirsi Kaulanen.

Laura Könönen.

Näin palkintolautakunta Peltokankaan sydämestä:

"Teoksessa on käsitteellinen vahva idea, joka on toteutettu pelkistetyllä tyylillä. Teoksen yksinkertaisuus toimii arkkitehtonisesti hälyisessä ympäristössä hyvin. Tässä suhteessa se erottuu kaikista muista ehdotuksista edukseen.

Punaisen värin ja selkeän muodon käyttö sekä hulppea mittakaava luovat melko sekavalle ja eri aikoina rakennetulle alueelle voimakkaan ja kokoavan identiteetin ja kontrastin.Toisaalta teoksen sarjakuvamaisuus viittaa pop-taiteeseen. Teoksessa on lämmin ja empaattinen tunnelma, ja se toimii rikkaasti eri katselukulmista ja korkeuksista. 

Suuri Sydän toimii alakulmista katsottuna abstraktina tilateoksena, joka tuo teokseen lisää kerroksellisuutta. Keskustelua tuomaristossa herätti sydämeksi miellettävä muoto ja sen suhde anatomiseen todellisuuteen.

Teoksessa on lämmin ja empaattinen tunnelma, ja se toimii rikkaasti eri katselukulmista ja korkeuksista. Teos synnyttää ympäristöönsä iloa ja positiivista energiaa."

Kilpailuluonnoksia voi käydä tutkailemassa Meilahden sairaalan aulassa 18.9. saakka. Kilpailun kärki on varsin laadukasta, mutta häntäpää vastaavasti aika häntäpäätä. Käykää katsomassa. Ei näitä kilpailuja niin usein järjestetä.

Suomalaiset kuvanveistäjät ovat tunnetusti kollegiaalisia. Tässä ykkönen ja toinen kolmonen plastisessa onnittelumuodostelmassa – myöhemmin illalla:

Virossa 163 & Näyttelykuvia 992 & 993 & Julkista taidetta 80: Helsingin 1. Terje Ojaver -viikot käynnistyivät

Viime perjantaina palasin Virosta, missä vietin melkein koko heinäkuun. Lauantaina olin Pihlajasaaressa Punavuoren punavuoren jokavuotisissa onkikilpailussa, mistä nappasin kolmannen sijan, ja sunnuntaina alkoi paluu työelämään. Ripustimme Galleria Ortoniin Laulasmaalla asuvan kuvanveistäjä Terje Ojaverin (s. 1955) näyttelyn (3.–28.8.).
Terje on palnnut parinkymmenen vuoden jälkeen pienten pronssiveistosten pariin tuoreessa sarjassaan Strippiklubi (2015):

Lisäksi mukana on vanhempi video Sisyfoksen morsian (2009), jossa Terje pelaa ylärinteeseen surkuhupaisaa jalkapalloa morsiuspuku päällään:

Palaan aiheeseen tarkemman gallerian verkkosivuille tehtävän taiteilijaesittelyn muodossa, kunhan nämä Terje Ojaver -viikkojen humut vähän laantuvat – huomenna varmaankin. Humua nimittäin piisaa, sillä eilen kävimme Viron lähetystössä ripustamassa Terjen toista samanaikaista näyttelyä (6.8.–9.9.) – avajaiset ovat tänään:

Mukana on myös toisessa salissa aika hurjaa fantasiaa tekevä taidemaalari Einar Vene (s. 1952).

Einar Vene, Me rakastamme Viroa, 2014.

Olin jo Virossa ollessani henkisesti valmentautunut näihin juhlaviikkoihin. 22.7. kävin nimittäin Karepan rantakylässä Richrad Sagritsa Muuseumissa, jonka pihalle on muotoutunut 2010-luvulla hieno veistospuisto. Ensimmäisenä sinne pystytettiin Terjen Molbert (2011):

Molbert on viron sana maalaustelineelle. Oli siellä Terjen puolisonkin, Jüri Ojaverin (s. 1955) tuore veistos, Itsensäkatsomisen kappeli (2015) – ja Munchin kuuhan sieltä luuraa:

20.7. kävin Ülemisten kauppakeskuksessa ostamassa itselleni alennusmyynnistä Eccon sandaalit. Eikä sielläkään pääse karkuun Terje Ojaveriä. Aulassa on hänen iso teoksensa Taivaskivet (2015):

Ja tuli vielä 23.7. käytyä Sauessa valimolla, missä Terje valatti Strippiklubi-sarjaansa. Työt valmistuivat siis aivan viime hetkellä ennen näyttelyä.

Virossa 156 & Arkkitehtuuria 48 & Julkista taidetta 79: Väliaikaista...

Tallinnassa rakennusbarbaria jatkuu. Vähän keskustasta Pärnun maantietä eteenpäin sijaitsi valtiovarainministeriön vuonna 1978 valmistunut, Ülo Ilvesin (s. 1929) suunnittelema rakennus, joka oli neukkuaikana suunnittelukomitean – mitä se ikinä tarkoittikaan – talo. Rakennus oli yksi komeimpia ja harvoja tallinnalaisia esimerkkejä ns. kansainvälisestä tyylistä:

Kannattaa kiinnittää myös huomiota rakennuksen leikkaavaan dolomiittirieliefiin, joka on kuvanveistäjä Edgar Viiesin (1931–2006) käsialaa. Se on itse asiassa Viron ensimmäisiä julkisessa tilassa olevia abstrakteja teoksia – nyt se on silkkaa kivimurskaa. Tällaisena sen yllätyksekseni näin viime viikolla:

Tästä linkistä Ilvesin itsensä ajatuksia aiheesta. Tästä linkistä arkkitehti ja kuvataiteilija Leonhard Lapinin (s. 1947) ajatuksia.

Paikalle aiotaan rakentaa kaksoistorni, neljän ministeriön superministeriörakennus.

Tässä vielä pala Viiesin reliefiä:

Julkaistua 642 & 643 & Julkista taidetta 78: Takaisin luontoon & Luontoa kaupunkiin

Viikon aluksi ilmestyi Lahden kaupungin julkaisema tiedotuslehti Kaupunkilainen (2/15). Minulta oli tilattu juttu kuvanveistäjä Olavi Lanulle (1925–2015) omistetusta Lanu-puistosta ja vielä erikseen kainalojuttu parista Lanun kaupungilla olevasta veistoksesta. Tein retken Lahteen 16.5., ja se taisi olla jo tämän vuoden kolmas käynti siellä.

Takaisin luontoon

Lahtelainen kuvanveistäjä, professori Olavi Lanu (1925–2015) on yksi merkittävimmistä suomalaisen maa- ja ympäristötaiteen pioneereista. Taiteenlajien rajat alkoivat Suomessakin horjua 1970-luvulla, jolloin varsinkin Yhdysvalloista tulleet vaikutteet alkoivat ravistella taidekenttää, taiteen esittämisen ja lajityyppien rajoja. Pyrittiin ulos modernistisesta valkoisesta kuutiosta. Taiteen ja todellisuuden rajojakin alettiin hahmottaa uudelleen. Maisema oli toiminut pitkään ikään kuin ulkokohtaisena innoittajana taiteelle, mutta 1970-luvulla taiteilijat alkoivat mennä sisään maisemaan, muokkaamaan sitä, muuttamaan teoksiaan osaksi maisemaa, suorastaan sulauttamaan taidetta maisemaan. Oireellinen oli esimerkiksi Venetsian vuoden 1978 biennaali, jonka yleisotsikko oli ’Luonnosta taiteeseen, taiteesta luontoon’. Ja juuri tuolloin Olavi Lanu esiintyikin Venetsiassa näyttävästi taiteellaan kansainväliselle taideyleisölle. Lanun installoidun kokonaisuuden nimi oli Elämää suomalaismetsissä. 

Näitä alun perin lasikuituisia Venetsian töitä on myös rekonstruoitu betoniversioiksi Lahden Kariniemen mäen lehtometsän Lanu-puistoon kaksi kappaletta: Paju (1989) ja Kaksi kiveä (1991). Näiden lisäksi puistossa on kymmenen muuta vuosina 1989–92 toteutettua Lanun veistosta. 

Kariniemen arboretumissa on yli 40 puulajia, joihin voi tutustua opastetuilla poluilla. On oikeastaan varsin kiinnostava katsella samoilla poluilla puita, joita muunnetaan kylteillä tiedoksi ja tunnistamisen mahdollisuudeksi eli nimeämisen kautta vähemmän villiksi luonnoksi, ja taidetta, joka piiloutuu ja sulautuu luontoon – yrittää ikään kuin muuttua vähemmän taiteeksi. 

Kiertelin Kariniemen kukkulaa pitkään miltei yksin, törmäsin parin tunnin aikana kai yhteen koiranulkoiluttajaan ja yhteen eläkeläispariskuntaan. Juuri sellaisena se oli hyvä kokea. Sain istuskella penkeillä rauhassa sekä mietiskellä taiteen ja luonnon yllättävän monimutkaista suhdetta ja sen historiaa. Ensin ajattelin, että Lanu-puisto on kohde, jota pitäisi markkinoida paremmin, mutta sitten tajusin, että turistivirrat epäilemättä tuhoaisivat Lanun alkuperäisen ajatuksen. Teokset ovat vähän kuin piilossa, ja puistonkin on syytä olla hieman piilossa. Se ei ole spektaakkeli, suurellinen ja pintapuolinen turistikohde, vaan intiimin kokemuksen mahdollistava kätkö. 

Jos ajattelemme asiaa tulosvastuun kautta, voimme todeta, että määrälliset mittarit eivät ole ainoa tapa mitata luonto- tai taidekokemuksen merkityksellisyyttä. ”Liian pieni” kävijöiden määrä korvaantuu helposti kokemuksen laadulla, sillä syvyydellä, joka puiden ja Lanun veistosten kautta avautuu. Metsän sylissä on hyvä olla yksin. Psykoanalyytikko Pirkko Siltalan sanoin: ”Metsään on turvallista ulkoistaa sisäisiä mielenliikkeitä kuten tunteita, himoja, pelkoja ja eroottisia mielikuvia.” Tässä kokemuksessa Lanun veistoksilla on vahva rooli, sillä sekä niiden sensuaalinen ulottuvuus että suorastaan animistinen luonne on väkevä.  Niissä on muinaisen maailmankuvan voimaa tai olentoja eli väkeä.

 

***

 

Luontoa kaupunkiin

Lanun veistokset toimivat luonnossa kuin piiloutuen, mutta urbaanissa miljöössä tilanne on toinen. Lanun veistokset eivät pyrikään sulaumaan kaupunkikuvaan, vaan muodostavat pikemminkin aksentin, joka purkaa monotonisuutta.

Lahden kaupunginteatterin edustalla sijaitseva Kivettymä (1983) asettuu terävämuotoisen ja rakenteitaan paljastavan teatterirakennuksen eteen orgaanisena muotona. Toisin kuin monet merkkirakennusten veistokset, se ei hae voimaa herooisuudesta – ei myöskään kurkottele kohti taivaita, kuten veistokset usein. 

Kyyristyneet ihmishahmot eivät myöskään asetu nähtäväksi jostain tietystä katsomiskulmasta, ei ole ”oikeaa” tapaa vastaanottaa teosta, oikeaa paikkaa ottaa siitä esimerkiksi valokuvaa: niitä voi ottaa vaikka viisi. Ja veistoksen päälle voi vielä istahtaakin. 

Ristinkirkon edessä katujen risteykseen istutettu Paju (1991) on vieläkin häkellyttävämpi aksentti. Ihmisfiguuri ei katso ”luontevasti” puistoon vaan kyyristyen kohti avautuvaa pitkää katunäkymää – kuin ihmetellen olemassaoloaan. Kuin ihmisen peruskysymys: ”Mitä minä täällä teen?” 

Näyttelykuvia 967 & 968 & 969 & Katutaidetta 117 & Julkista taidetta 77: Hyvää pääsiäistä, osa 3: Vielä Dublinissa

1.4. iltapäivällä tutkailin lisää dublinilaista taidetarjontaa. Liekö tämä kuuluisan Trinity Collegen suojissa toimiva The Douglas Hyde Gallery kaupungin hienoin galleria:  

Rose Wylien (s. 1934) näyttely (6.3.–13.5.) oli aika vaikuttava. Tämä grand old lady maalaa räväkästi isokokoisia maalauksia yhdistellen populaarikulttuuria ja kansanomaisuutta ekspressiiviseen ja ehkä tarkoituksella vähän hutiloivaankin maalausjälkeensä.

Inglourious Basterds (film notes), 2007–08.

Kuvaaminen galleriassa oli kielletty, mutta sanoin olevani kuraattori ja suunnittelevani erästä projektia ja haluavani kuvata vain tilaa, millä lupa sitten irtosikin.

Ja tunnollinen kun olen, aloin heti suunnitella jotain projektia.

En viitsinyt käydä röökillä Trinity Collegen hienolla campusalueella, koska hinta oli vähän korkea – sakko 3 000 euroa:

Olisin siis voinut tähän hintaan poltella ja ihailla samalla Fellows' Squaren keskellä seisovaa Alexander Calderin (1998–1976) veistosta Cactus Provisoire (1967):

Mutta sitten taas pubiin. Matkalla törmäsin tähän hirvitykseen:

 

Siinähän on tietty Molly Malone. Vuoden 1988 veistoksen tekijä on Jeanne Rynhart (s. ?), joka tekee myös lahjaveistoksia isoina sarjoina. Osataan sitä veistoksellisesti kelvottomia näköisveistoksia näköjään pystyttää mihin tahansa, sivistyskaupunkeihinkin.

***

 

Pubia vastapäätä sijaitsee Irish Georgian Societyn kokoussali 1760-luvulta (alunperin kaupunginhallituksen kokoussali), joka on kuulemma yksi maailman vanhimpia taidegallerioita. Hienossa kahdeksankulmaisessa salissa oli Tom Haranin veistosnäyttely Friends, Writers and a Countryman (25.3.–4.4.):

 

Ja maailma on pieni kaikkialla maailmassa. Olin edellisenä iltana istunut Haranin kanssa sekä pubissa että taideklubilla, joten oli hauska nähdä hänet valvomassa omaa näyttelyään:

Kipsiin, pronssiin ja terrakottaan tehdyt muotokuvat olivat luonnikkaita ja sympaattisia, tässä Haranin naapuri ja ystävä, maanviljelijä Paddy Tuohy:

***

Sitten piipahdimme The Copper House Galleryssa, missä toimii digitaalinen taide- ja valokuvapaino huippuvehkeineen:

Siellä oli Maggy Morrisseyn (s. ?) näyttely Quietude (19.3.–27.3.), kaunista, sumuista ja minimalistista maisemaa Irlannista. Lyhyen näyttelyn piti siis olla jo ohi, mutta siellä se vain oli:

Ja sitten taas pubiin. Against the Grain kuuluu siihen joukkoon pubeja, jotka kilpailevat laajalla valikoimalla:

***

2.4. aamulla huomasin, että Groganin pubia vastapäätä oli yöllä ilmestynyt taideteos:

Näin oli itse asiassa tapahtunut myös edellisenä yönä:

Tätä kirjoittaessani näitä tuskin enää on olemassa, sillä Dublinissa on tiukka nollatoleranssi, eikä siellä näe juuri postereitakaan. Yritän kaikkialla liikkuessani kuvata katutaidetta, mutta Dublinin keskustassa sitä ei juurikaan ole. Yhden sähkökaapin näin yöllä:

Ja eiku pubiin. Oli nimittäin pakko käydä Palace Barissa, koska Pentti Saarikoski tapasi istua aikoinaan juuri siellä:

Ja sitten uuden tuttavuuteni, taidemaalari Margaret Tuffyn työhuoneelle. Temple Bar Gallery + Studios on taiteilijavetoinen paikka, joka toimii vanhassa paitatehtaassa. Työhuoneita on kolmisenkymmentä. Margaretilla on studionsa parvekkeelta hieno jokinäkymä – silta on kuuluisa jalankulkijoille vuonna 1816 rakennettu Ha'penny Bridge (Puolen pennin silta):

Keskustelimme, katselimme taidetta ja nautimme piknikin viineineen:

Ja eiku pubiin, koska matkalla bussipysäkille oli Ha'Penny Bridge Inn:

Ja koska Dublinissa oli satanut vähän väliä – jopa rakeitakin hetkellisesti – piti minun lääkitsemän itseäni uudella reseptillä. Tässä Hot Whiskey, johon kummasti miellyin:

Sitten bussiin ja yli maan länsirannikolle Galwayhin, missä on tarkoitus olla oikein lomalla viiden yön verran. Pienellä iltapalalla ehdittiin vielä käydä ennen majoittumista. Galway on kuuluisaa seutua näistä [täällä kulttuurityöläiselläkin on näihin jopa varaa]: