Julkaistua 758 & Katutaidetta 130: Kaduilta museoihin

Viime viikolla ilmestyi Taide (2/16), jossa minulta oli juttu katutaiteen viimeaikaisesta salonkikelpoistumisesta. Haastattelin kolmea tekijää, EGSiä (s. 1974), Jani Tolinia (s. 1974) ja Jussi TwoSeveniä (s. 1983):

 

Kaduilta museoihin

Katutaide elää suuressa murroksessa. Siitä on tulossa salonkikelpoista museotaidetta, ja keräilijäkuntakin on herännyt. Kesyttääkö pääsy taiteen keskiöön katujen anarkian ja vapauden?

 

Katutaiteesta ja graffitista pohjautuva taide on esimerkiksi Yhdysvalloissa ollut gallerioiden kauppatavaraa jo 1980-luvulta lähtien. Keith Haringista (1958–1990) ja Jean-Michel Basquiatista (1960–1988) tuli takavuosien rocktähtien tavoin suuria nuorena kuolleita legendoja, kun taas brittiläinen Banksy tahkoaa koko ajan suurenevaa tiliä osaten hallinnoida yhtä tehokkaasti anonymiteettiään kuin markkinointiaankin.

Marginaalista voimaa

Suomessa kaikki on pienempää ja tulee viiveellä, mutta elämme parhaillaan aikaa, jolloin katutaiteeseen pohjautuva tekeminen on vakiintumassa osaksi taiteen kenttää. Osin se tuntuu olevan jo keskiössä – ollen ehkä ITE-taiteen jälkeen seuraava trendi, joka tuo marginaalista kaivattua voimaa. On syytä muistaa, että voimaa on aina haettu jostain muualta – oli kyse sitten ns. primitiivisestä taiteesta tai oman maan kansanomaisesta tekemisestä. Pariisilaisilla avantgardisteilla oli itseoppinut tullimiehensä Henri Rousseau (1844–1910), venäläisillä kollegoilla georgialainen kylttimaalari Niko Pirosmani (1862–1918). 

Jani Tolin, Peru, 2014.

Vantaan taidemuseo muutti tammikuussa 2016 nimensä Artsiksi ja ilmoitti erikoistuvansa graffitiin, katutaiteeseen ja performanssiin. Helsingin Suvilahdessa on itsekin graffititaustan omaava Umut Kiukas pitänyt katutaiteesta ponnistavaa Make Your Mark -galleriaa jo viisi vuotta. Lopullinen läpimurto tapahtui viimeistään helmikuussa 2016, kun kansainvälisesti tunnetuin graffitimaalarimme Egs piti siellä näyttelyn, jossa kävi ostoksilla peräti kolme museota: Artsin lisäksi Nykytaiteen museo Kiasma ja HAM. Egsiä ennen toinen vanhan koulun legenda Trama myi viime vuoden marraskuussa koko näyttelynsä, ostajina sekä museoita että keräilijöitä.

Egs, Washed Ashore, 2016. Artsin kokoelmat, kuva: Pekka Hannila.

Museoiden ja katutaiteen suhde on alkanut 2000-luvun alussa. Kiasma aloitti urbaaniin taiteeseen keskittyneen URB-festivaalin vuonna 2000, ja siihen on liittynyt useina vuosina graffitin maalausta. Porin taidemuseo järjesti suuren graffitinäyttelyn vuonna 2012. Vantaan taidemuseo näytti katutaidetta yhdessä kokoelmiensa muun taiteen kanssa vuonna 2014. 

Jani Tolin, Lepakko, 1996.

Graffitin historia Suomessa on melko lyhyt, hieman yli 30 vuotta. Kenttä on yksimielinen siitä, että kaikki alkoi vuonna 1984. Esimerkiksi graffitista ponnistava kuvataiteilija Jani Tolin muistelee sitä, kuinka hän näki Huopalahdessa legendaarisen Spinnerin Hip Hop Don’t Stop -piissin samalla viikolla, kun breakdance- ja graffitiaiheinen elokuva Beat Street (1984) tuli Helsingin ensi-iltaansa syksyllä 1984. 

Olemme parhaillaan tilanteessa, jossa katutaiteen historiaa ryhdytään tutkailemaan taidehistorian kautta ja varmaan myös tarkentamaankin. Epäilemättä käy samoin kuin abstraktin taiteen synnyn kanssa: kuka oli ensimmäinen? Kandinsky, Kupka, Delaunay vaiko sittenkin af Klint? Entäs nyt myöhemmin, oliko se Spinner vai Joz vai Blitz? 

Jussi TwoSeven, Bubo Bubo, Pasila, 2016.

Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että kyse oli lapsista tai nuorista, jotka eivät olleet taiteilijoita. 1970-luvun puolivälissä syntyneiden muodostamaan graffitin ”toiseen polveen” laskettava Tolin muistuttaa täyttäneensä alkuräjähdyksen aikoihin kymmenen vuotta: ”Kyllä meitä kiinnosti majojen rakenteleminen aivan yhtä paljon kuin graffitikin.” Osin kyse on tietenkin samasta asiasta: kaupunkitilan tekemisestä omaksi. 

Kun Tolin voitti Lepakossa graffitimaalauksen SM-tittelin vuonna 1990, hän oli vasta 15-vuotias koulupoika.

Graffiti ja taiteen rajat

Missä vaiheessa graffitista tulee taidetta? Kuka sen määrittelee? Tuleeko 10-vuotiaan Tolinin skissivihosta joskus kallis keräilyharvinaisuus? 

Professionaalisesti tarkastellen graffitista tai siihen pohjautuvasta tekemisestä tulee taidetta ainakin silloin, kun se alkaa elättää tekijäänsä. Näin on käynyt esimerkiksi Tolinille, joka saa niukan elantonsa julkisesta taiteesta ja graafisesta suunnittelusta. Näin on käynyt myös samaa ikäluokkaa edustavalle Egsille, joka Tolinin tavoin tekee graafista suunnittelua. Toisin on vuotta nuoremman Traman – klassikko jo hänkin – laita: hän on pitäytynyt vapaammassa menossa, vaikka onkin pitänyt gallerianäyttelyitä. Hän kantaa hartioillaan myös käräjätuomiota ja raskasta velkataakkaa, joka seurasi Helsingin ankarasta nollatoleranssista Stop töhryille -kampanjan vuosina 1998–2008. Kampanja vaikutti myös lamauttavasti koko alaan, ”skeneen” niin kuin on tapana sanoa. 

Jani Tolin, Graf Style Sign, 1993.

Nyt graffitista on tullut jälleen hyväksyttyä taidetta. Museomaailmassa yhteydet kadun ja instituutioiden välillä aloitti Kiasma, joka järjesti URB-festivaalien yhteydessä 2001–02 lailliset maalaamistapahtumat – tosin hekin joutuivat poliisin painostamaksi. Vantaan päätös muuttaa koko museon toiminta katutaiteeseen ja performanssiin keskittyväksi oli raju veto, mutta epäilemättä markkinarako oli olemassa, ja museon profiloituminen omalle alueelle oli välttämätöntä. HAMissakin on  tulossa parin vuoden kuluttua mittava katutaiteeseen pohjautuva näyttely, jonka tarkempi koostumus on vielä ratkaisematta. Museon johtaja Maija Tanninen-Mattila muistuttaa, että katutaide vastaa myös museon tehtävää aluetaidemuseona: näin se tallentaa alueen visuaalista kulttuuria. Toiminta tulee liittymään helsinkiläisen ja uusmaalaisen graffitin historiaan, ja esimerkiksi Egs on lahjoittanut arkistonsa jo museolle. Lisäksi Kampin metroaseman laseilla eristetty iso tila on annettu näyttelyä odotellessa Kiukaksen kuratoimaksi graffititilaksi. Egs ehti jo esiintyä siinä. 

Egs, Macao, 2014.

Kiukaksesta on siis muutamassa vuodessa kehittynyt melkoinen portinvartija muotoutuvalle kentälle. Tämän hän tiedostaa itsekin, mutta huomauttaa samalla, että vaikka hän onkin graffitin suhteen melkoisen newyorkilaishenkinen puritaani, on gallerian pitäminen ollut samalla voimakasta ”siedätyshoitoa” ja on opettanut ymmärtämään monenlaista tekemistä.

Katutaiteen kenttä syntyy

 

Graffititaiteen perinne nojaa vapauteen ja anarkiaan, mutta kentällä käytävä liikehdintä tiivistyy ja muotoutuu taidemaailman tullessa mukaan. Osa graffititaiteilijoista pysyttelee varmaankin tietoisena valintana taidemaailman ulkopuolella – aina tulee epäilemättä olemaan niitä, joille ainoa oikea graffiti on varastetuilla maaleilla maalattu juna tai metrovaunu. 

Jussi TwoSeven.

Ratkaisumallit ovat yksilöllisiä. Tolin maalaa nykyään laillista ja tekee isoja tilaan istuvia teoksia. Hän mieltää itsensä kuvataiteilijaksi, mikä onkin luontevaa: onhan hänen isänsä Kimmo Tolin myös kuvataiteilija. Tolinin tausta on siis sekä kadulla että taidehistoriassa. Hän muistelee huvittuneena sitä, kun kouluaikana luuli roiskemaalauksia tehtyään keksineensä uuden tyylin ja tekevänsä itsensä sillä kuuluisaksi. Kotona isä näytti VHS:ltä, mitä Jackson Pollock (1912–1956) oli aikoinaan tehnyt. 

Egs, Helsinki, 1994.

Egs elää kaksoiselämää: hän säilyttänyt anonymiteettinsä, ja kiertää ympäri maailmaa maalaamassa –  kohteenaan vaikkapa Tirana tai Ulan Bator. Hänelle maalaaminen on kokonaistaideteos ja päättymätön projekti, yhtä aikaa seikkailu ja tutkimusretki: hän mieltää itsenä kuin graffitin antropologiksi. Toisaalta hänellä on erillinen taiteilijaura, joka on johtanut tussiteosten ja viimeisimmässä näyttelyssä jopa lasiveistosten tekemiseen. 

 

Jussi TwoSeven, Roar, Espoo.

Haastattelin myös yhtä nuoremman polven maalaria, Jussi TwoSeveniä. Hänen taustana on graffitissa, mutta nykyään hän ei miellä itseään graffititaiteilijaksi vaan kuvataiteilijaksi. Raja kulkee laillisen ja laittoman välillä. Lisämääreenä hän suostuisi käyttämään ilmaisua ’urbaani kuvataide’. Näyttelyiden lisäksi tavoitteena on nimenomaan maalata isoa seinämaalausta katukuvaan. Hän on Taidemaalariliiton jäsen ja on juuri valmistelemassa toista yksityisnäyttelyään Galleria Heinoon. Silti hänen taustansa on silkassa graffitissa: ”En minä ennen 20 ikävuotta ollut käynyt yhdessäkään taidenäyttelyssä.”

Huorat, taiteilijat ja tavallinen kansa syrjemmälle?

 

Graffitin merkitys maailmalla on melko iso. Helsingin Sanomien artikkelissa (16.3.2016) koko Syyrian sodan syttyminen aloitetaan Daraasta, missä joukko katutaiteilijoita aloitti Bashar al-Assadin vastaisen kampanjan, joka eskaloitui sodan aloittaneisiin väkivaltaisuuksiin. Sodan varsinaiset syyt ovat tietysti kompleksisemmat, mutta jotain katutaiteen voimasta tapahtumat kuitenkin kertovat. Samaa arabikevään katutaiteen voimaa saimme tutkailla Back to (the) Square 1 -näyttelyssä Forum Boxissa keväällä 2014. 

Jani Tolin, East 91 Street & 1. Avenue.

Graffitissa on myös kyse kaupunkitilan luonteesta ja siitä, kenelle se kuuluu. Mainosten ylivallasta on puhuttu jo loputtomasti, mutta asiaa voi tarkastella myös muista näkökulmista. Osa niistä liittyy graffitin sulautumisesta elitistiseen taidemaailmaan ja esimerkiksi gentrifikaatioon. Tuore esimerkki on bolognalainen graffitin klassikko Blu, joka alkoi tuhota julkisia ja osin 20 vuotta rauhassa säilyneitä isoja töitään vastalauseena taidemaailman kolonialistiselle asenteelle. Syynä oli se, että Palazzo Pepolissa avattiin maaliskuussa katutaidenäyttely Street Art: Banksy & Co, johon oli ripustettu myös taiteilijoilta lupaa kysymättä kaduilta siirrettyjä maalauksia. Näyttelyn kuratoi yksi kaupungin rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista taiteenharrastajista, Fabio Roversi Monaco, sekä Bolognan kuvataideakatemian että Banca Imin hallituksen puheenjohtaja (Hyperallegic 16.3.2016). 

Kaksi vuotta sitten Blu ja saksalainen taiteilija Lutz Henke peittivät maalaamalla Berliinin Kreuzbergissä ikonisen ryhmätyönä tehdyn muraalin vastalauseena gentrifikaatiolle. Maaliskuussa uutisoitiin, että Berliiniin avataan graffitimuseo vuonna 2017. Bülowstrasselle avattavan museon paikalle on seiniin tilattu 12 muraalin kokonaisuus museota odotellessa. Juuri Bülowstrasselta alkavat Schönebergin huorakorttelit, joten gentrifikaatio – käännettäköön se ”herraskaistumiseksi” – on väistämätön: boheemit ja taiteilijat sekä vähävarainen kansa joutuvat muuttamaan pois vuokrien noustessa. 

Jani Tolin ei ehkä ollut aivan väärässä todetessaan, että graffiti on ”viimeisen sadan vuoden merkittävin taidemuoto”. ”Se on ihmisiltä ihmisille syntynyt” ja on sellaisena ollut instituutioista vapaa. Saman totesi myös epäröimättä Jussi TwoSeven: ”Mikä muu taidemuoto olisi yhtä laajalle levinnyt?” 

Mutta miten käy graffitin nyt instituutioiden puristuksessa? Kaikki haastattelemani jakoivat saman huolen siitä, että säilyykö muutosten myötä laatu ja lisääntyvätkö ymmärrys ja tieto. Mukana heidän mielestään pitäisi olla toimijoita, joilla on tietoa ja joilla sydän on mukana graffitin 30-vuotisessa historiassa. 

Jonkinlaista valtataistelua on taatusti luvassa – jo pelkästään määrittelyvallan käytössä. Tässä suhteessa katutaide ei tue muodostamaan taidemaailmassa minkäänlaista poikkeusta.

Egs, Tirana, 2014.

Katutaidetta 127: Tukekaa Länsi-Saharaa, niin Tramakin tekee

Tässä teille Fb-sivusto Graffiti for Sahara. Tarkoitus on kerätä ympäri maailmaa 500 graffitia 500 kadonneen länsisaharalaisen kunniaksi. Ja mikä on Länsi-Sahara? Tästä linkistä alkeet Wikpediasta tuosta länsimaisessa mediassa melkein unohdetusta vapaustaistelun maasta. Tästä linkistä Rauhanpuolustajien kommentteja tuosta "viimeisestä siirtomaasta".
Ja tässä yhden suomalaisen katutaiteen grand old manin, Traman (s. 1975) kontribuutio kampanjaan. Tällä  hetkellä se sijaitsee Rauhanpuolustajien toimistolla, mutta toivottavasti se sieltä liikkuu ainakin joskus johonkin tilaisuuteen:

Näyttelykuvia 1015 & Katutaidetta 122: Traman seurassa

Keskiviikkona olin Jani Leinosen (s. 1978) ja Elina Rislakin Janin Tottelemattomuuskouluun liittyvässä radio-ohjelmassa yhdessä legendaarisen katutaiteilija Traman (s. ?) kanssa. Tässä linkki Areenaan. Puhuimme kaupunkitilasta ja graffitista ja vähän muustakin.

Kai se meni osapuilleen niinku piti.
Pasilasta lähdimme Janin ja Traman kanssa Make Your Mark Galleryyn, missä Tramalla on parhaillaan näyttely I waz born train trax (7.–29.11.). Ikää on Tramallekin jo kertynyt, ja tämä varmaan tuottaa tiettyä nostalgiaa. Näin tiedotteesta: "Graffitin luonnetta teoksissa ilmentävät niin niiden pohjamateriaalina toimivat lähijuna-asemilta varastetut asemakartat kuin teosten kaakelikuvioinnit. Trama kertoo saaneensa idean teosten toteutukseen matkustaessaan maailman juna- ja metroasemilla: 'Vanhoilla asemilla seinät ovat yleisesti kaakeloituja ja niitä koristelevat hienot graffitit. Maalattuani teokset valmiiksi olen leikellyt teokset erilaisia kaakelikuviointeja mukaillen, jonka jälkeen kasannut maalauksen ja viimeistellyt teoksen.'"

 Trama ja loppuunmyyty (!) näyttely.

Sanoin Tramalle, että kriitikkona voisin todeta teoksissa olevan "niiden historiallisuuden kautta kiinnostavaa kerroksellisuutta". Ja nyt totean, että juuri näinhän se on. 

Ja pannaan nyt sitten vihdoin liikkeelle tieto Make Your Mark Galleryn seuraavasta näyttelystä. Sepä olenkin minä itse! Ja vieraina eräs taide-elämämme mysteeri, Kamreeri Honkanen sekä Sirpa Viljanen. Kohta lisää tietoa.
Muun muassa tällaista provoa on luvassa:

Julkaistua 563 & 564 & 565 & 566 & 567 & 568 & 569 & 570 & 571: "Nyt olen sen todistanut" & Pienten hetkien draamaa & "Voimakkaita liikkeitä, elämää..." & "En voi vaatia kuvalta mitään" & Elävää ja ylevää & Arkkiatrin vaivaisukot & Salvelan kesä V & Tallennuskokoelmat & Ortonin veistospuisto

Galleria Ortonin jo 13. vuosijulkaisu ilmestyi viime viikolla. Olemme Pessi Raution kanssa esitelleet kuluneina vuosina jo 130 suomalaista – ja jokunen virolainenkin – nykytaiteilijaa. Tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Tässä tuoreimmasta julkaisusta minun osuuteni:

”Nyt olen sen todistanut”

Galleria Orton teki syksyllä 2013 historiaa antamalla tilansa käyttöön toiselle gallerialle. Helsinkiläinen katutaiteeseen keskittynyt Make Your Mark Gallery on toiminut vuodesta 2011. Aivan samoin kuin Galleria Ortonkin, se on rikkonut taiteen esittämisen totuttuja rajoja, laajentanut yleisöjä ja alentanut kynnyksiä. Gallerian perustivat 1980-luvun katutaidemaailmassa koulitut Umut Kiukas ja Trama, ja se on jo yli kolmen vuoden ajan esittänyt valokuvia, maalauksia, veistoksia ja installaatioita, jotka ovat ammentaneet kaduilla usein anonyymisti tai pseudonyymien kautta nähtyä kuvallista ilmaisua. 

”Näin silloin, että nuori polvi tarvitsee esikuvia ja heidän tarvitsee ymmärtää se, että graffitia tekemällä voi tehdä muutakin kuin pelkkää pahaa itsellensä”, muistelee Kiukas. ”Halusin todistaa, että se on toisin. Ja nyt olen sen todistanut”, sanoo Kiukas lainkaan häpeilemättä. 

Umut Kiukas tarkastelee EGSin maalaamaa ilmastointipömpeliä.

Syytä ylpeyteen onkin, sillä gallerialla menee koko ajan paremmin. Tämä johtuu varmaan siitä, että Kiukas osaa myös sekoittaa lajeja; mukana on akateemisesti koulutettuja tekijöitä ja pelkästään kadulla oppinsa saaneita. Kiukas on myös tuonut Suomeen kansainvälisiä graffareita; hänellä on tavoitteena tuoda noin neljä ulkomaista vierasta vuodessa. 

Galleriaa nykyisin yksin pyörittävä Kiukas valitsi Ortonin näyttelyyn neljä taiteilijaa, ja näyttelyn suppeudesta huolimatta se antoi hyvän läpileikkauksen suomalaisen katutaiteen kirjosta: mukana oli 1980-luvulla aloittaneen EGSin lisäksi 1990- ja 2000-luvulla aloittaneita taiteilijoita, ja mukana oli myös yksi nainen – katutaidemaailmassakin naiset ovat nimittäin saaneet taistella paikastaan. 

EGS aloitti uransa jo 1980-luvulla, ja hän on epäilemättä Suomen kansainvälisesti tunnetuin katutaiteilija, joka on maalannut yli 50 maassa. EGSin monipuolinen ilmaisu on eräänlaista katutaiteen antropologiaa. EGS on tutkinut ja dokumentoinut alan historiaa pitkään ja yhdistelee työssään erilaisia tyylejä ja elementtejä. 

Perinteisemmän graffitimaalauksen 1990-luvulla aloittanut Jussi TwoSeven vaihtoi 2000-luvulla tekniikkaa ja vienyt sapluunamaalauksensa (stencil art) virtuoosimaiselle tasolle. Hänen monikerroksiset ja isokokoiset työnsä ovat herättäneet ihmetystä sekä katukuvassa että erilaisten tapahtumien yhteydessä. Laajempaan tietoisuuteen hän nousi Ortonin näyttelyn jälkeen yksityisnäyttelyllään Galleria Heinossa kesällä 2014. 

Nora Helsinki on kasvanut graffitin parissa ja on myös tehnyt yhteistyötä erilaisten bändien kanssa luomalla niille visuaalista maailmaa – ja on hän maalannut klubisisutuksiakin. Itseoppinut taiteilija maalaa estottomasti erilaisin materiaalein – akryyli, spray, tussi tai vaikkapa remonttimaali – erilaisille taustoille. 

Moni katutaiteilija löytää itsensä lopulta graafisen suunnittelun alalta. Näin on käynyt myös Antti Ratiselle, joka on ollut muun muassa perustamassa Posse Magazinea – Suomen ensimmäistä täysin hiphop-kulttuuriin erikoistunutta lehteä. Ratinen sekä maalaa että installoi teoksiaan kolmiulotteisella materiaalilla.

*** 

Pienten hetkien draamaa

Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen linjalta vuonna 1983 valmistunut Pertti Nisonen (s. 1953) kiinnitti taidemaailman huomiota jo opiskelijana, jolloin Taide-lehti julkaisi useita hänen vaikuttavia mustavalkoisia henkilötutkielmiaan taiteilijoista. 

Nisosen kuvien myötä taiteilijoista tuli vähän kuin rockstaroja, koska silloin katuvalokuvauksen tyylin mukaan vedokset olivat rajaamattomina, jolloin negatiivin reunat näkyivät ikään kuin mustina kehyksinä, mikä muun muassa korosti työhuoneiden rosoisuutta. 

Muisto Nisosen kuvista jäi voimakkaasti elämään, ja juuri nuo otokset olivat yksi keskeinen lähtölaukaus Suomen Taiteilijaseuran 140-vuotisnäyttelylle Taiteilija kuvassa, jossa esiteltiin useiden valokuvaajien taiteilijamuotokuvia eri ajoilta ja joka järjestettiin yhdessä Kuvataiteen keskusarkiston kanssa Nykytaiteen museo Kiasmassa vuonna 2004. Aiheesta ilmestyi myös samanniminen kirja. 

Pertti Nisonen ja Sirpa Viljanen ripustamassa Nisosta. Marika Mäkelä on jo seinällä.

Nisonen on vielä myöhemminkin liikkunut taiteilijoiden kintereillä, ja esimerkiksi vuonna 2009 hän teki kuvareportaasin Tattarisuon kiviveistämöltä. Näitä kuvia oli esillä Taidekivenveisto ry:n näyttelyssä Hard Rocks kulttuuritalo Stoassa. 

Nyt Nisonen on jälleen palannut taiteilijoiden henkilökuviin. Hän on viime vuonna kuvannut muotokuvat 12 taiteilijasta, jotka ovat vuosien mittaan esiintyneet Galleria Ortonissa: mukana ovat Jorma Hautala, Outi Heiskanen, Pekka Kauhanen, Marika Mäkelä, Pirkko Nukari, Antti Ojala, Matti Peltokangas, Pekka Pitkänen, Päivi Sirén, Ossi Somma, Tarja Teräsvuori ja Anna Tuori. 

Marika Mäkelä ihmettelee itseään.

Juuri henkilökuvaus on ollut aina lähinnä Nisosen sydäntä: ”Minulle prosessi on aina yhdessäoloa, keskustelua – jopa leikkiä ja hassuttelua, joka syntyy pitkän kuvaussession myötä. Luottamus kasvaa hiljalleen, ja vasta satojen otosten jälkeen saattaa syntyä se yksi, jossa kaikki loksahtaa paikalleen.” 

Nisosen muotokuville on ominaista se, että ne eivät muodosta tyyliltään yhtenäistä, tavaramerkkimäistä ”nisosmaisten” kuvien sarjaa. Ne näyttävät aina pikemminkin kohteiltaan. Nisonen uskaltaa antaa mallinsa viedä prosessia kohti ”sitä hetkeä, jolloin linssin edessä olevan taiteilijan ominaislaatu – tai joku olennainen piirre siitä – tulee näkyväksi”. 

Hienona esimerkkinä on tästä vaikka kuvanveistäjä Pirkko Nukarin muotokuva, jossa sekä veistäjän että valokuvaajan ”ratkaiseva hetki” on kuin yhteen nivoutuneessa suhteessa toinen toiseensa. Nisosen tavoin myös Nukari on tunnettu mestarillisesta tasapainottelustaan äärimmäisen lyhytkestoisten ratkaisevien hetkien tallentajana: hänen veistoksissaan lintu on usein juuri laskeutunut tai lähdössä lentoon. Juuri tällainen herkkä lintuveistos taustallaan Nukari pitää Nisosen kuvassa sormissaan savuketta, jonka ylipitkä tuhka on kuin tipahtamaisillaan. Rauhallisen lepohetken kuva onkin yllättäen täynnä mallilleen ominaista veistoksellista jännitettä! 

***

”Voimakkaita liikkeitä, elämää…”

Taidemaalarina, graafikkona ja piirtäjänä tunnettu Ulla Rantanen (s. 1938) muistetaan 1960-luvun Maaliskuulaisista, taiteilijaryhmästä, joka liitetään usein informalismiin, mutta kovin yhtenäisestä ryhmästä tai mistään varsinaisesta ismistä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse. Yksilöllistä vapautta korostanut ryhmä kävi pikemminkin esitaistelua spontaanin ja vapaan muodon puolesta. Vapaus on tietenkin suhteellinen käsite, eikä se maaliskuulaisten kohdalla tarkoita ryöppyävän ja hallitsemattoman ylivaltaa vaan melko ankaraa suhtautumista sisältöihin ja luomiseen, kriittistä ja kiteytynyttä asennetta ilmaisuun.

Ulla Rantanen avajaisissaan.

Rantasella kriittinen asenne tuli mukaan myös aihepiireihin. Hän kuvasi 1960–70-luvuilla ympäröivää yhteiskuntaa ja urbaania elämänmenoa. Rantasen viiva oli usein varsin vauhdikas ja ilmaisuvoimainen, mutta hänellä oli myös vaihe, jolloin pikkutarkka ja terävä viiva tuottivat häkellyttäviä piirustuksia. Piirtäminenhän mielletään usein luonnostelemiseksi, sormiharjoituksiksi, mutta Rantanen oli yksi niistä suomalaistaiteilijoista, jotka nostivat piirtämisen aidosti ilmaisuvoimaisena välineenä ikään kuin arvokkaamman taiteen joukkoon. Sallittakoon pieni kasku. Muistan kuinka nuorena opiskelijapoikana vähän harmittelinkin sitä, että maaseudulla asuva taiteilija-isäni ei ollut kovin kuuluisa. Aina kun jouduin uusille tuttavuuksilleni selittelemään hänen taiteilijanlaatuaan, totesin että isäni on itse asiassa huikea piirtäjä – ehkä jopa ”Suomen toiseksi paras”. Se paras oli tietenkin Ulla Rantanen.

1980-luvulla Rantanen palasi luonnon pariin. Mitään maisemakuvaajaa hänestä ei kuitenkaan tullut – kohteena oli havainnon välittämisen sijaan pikemminkin subjektiivisesti suodattunut tunne. Rantanen itse kirjoitti vuonna 1980: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi, rauhallisen pinnan alla on kuitenkin voimakkaita liikkeitä, elämää, joka on dramaattisia tapahtumia täynnä. Voin sieltä löytää omalle ja jokaisen ihmisen olemukselle täydellisen vastineen: toivon, yksinäisyyden, kauneuden, kuoleman.” 

Rantanen on esiintynyt julkisuudessa harvakseltaan. Uranhoitoa tärkeämpää tuntuu hänelle olevan elämään ja taiteen sisältöihin keskittyminen: ”Olen vuoden 1985 jälkeen tietoisesti vetäytynyt. En ole halunnut pitää näyttelyitä, enkä ole halunnut olla mukana pakkotahtisessa esilläolon ja menestymisen kierteessä.” 

Monet Galleria Ortonissa esillä olleista 2000-luvun litografioista ovat saaneet ilmiasunsa kenialaisesta luonnosta – Rantanen on viihtynyt siellä vuodesta 1996 saakka –, mutta tätä ei ehkä ole syytä ylikorostaa: ”Aiheimpulssit ovat tulleet viime vuosikymmenen elämysmaailmasta. Siitä huolimatta teoksen lopullinen muoto saattaa viitata mihin tahansa.” 

Uudemmissa töissään hän kuin palannut vanhan informalismin pariin, mutta mukana on paljon eletyn ja koetun tuomaa kerroksellisuutta. Se ei kuitenkaan ryöppyä ja rönsyä, sillä Rantanen on mestari kiteyttämään, löytämään ne olennaiset jännitteet, joiden kautta taide elää ja hengittää.

***

”En voi vaatia kuvalta mitään”

 

Alkuun taidegraafikkona tunnettu Eeva Tiisala (s. 1952) on hieman paradoksaalisesti laajentanut välinearsenaaliaan sitä mukaa kun kuva itsessään on supistunut. Tiisalan vähäeleiset piirustukset alkavat toisinaan lähestyä pistettä. Myös hänen pieniä pronssivaloksiaan, valokuviaan ja videoitaan leimaa sama minimaalisten tapahtumien maailma.

Alkuun Tiisala kuvasi eläimien kautta elämää, mutta nyttemmin piirustuksen tai pronssiveistoksen kohde on usein ihmistä muistuttava figuuri. 

Eeva Tiisalaa ripustamassa veistoksiaan.

Tiisala piirtää paljon, parasta työaikaa on usein aamuyö. Hänen kuvansa vievät katsojan helposti tunne-elämän alueelle, mutta Tiisala ei kuvaa omia tunteitaan, vaan antaa pikemminkin prosessin myötä kuvan tehdä tunteen. ”Kohtelen kuvaa täysverisenä kumppanina, joka puhuu ja hengittää rinnalla. En voi pakottaa kuvaa. En voi vaatia kuvalta mitään, pikemminkin katson. Seuraan sitä, minne se minua kuljettaa, vie. Mitä se minulle näyttää.” 

Tiisalan teoksissa katsojaa koskettava niistä välittyvä elämän herkkyys, hauraus ja katoavaisuus. Hän ei kuitenkaan piirrä mallista, eikä tee videokamerallaankaan luonnonhavaintoja, vaikka näennäinen aihe olisikin avoimessa maisemassa tai puun lehvistössä: ”Kyse on pikemminkin tunteesta ja mystiikasta. Luulisin, että se mitä piirrän, ei ole niinkään vain näkemisen, vaan sisäisen näkemisen ja kokemisen matkaa.” 

Tiisalan teokset ovat kuin runoja. Lyhyitä ja ytimekkäitä. Niiden suuruus piilee niiden pienuudessa. Niiden voima ei koostu väitelauseista, joilla olisi täsmällinen merkityssisältö tai proosaa muistuttava oikeanlainen rakenne. Niissä ei ole lineaarisuutta, ei kehitystä. Havahtumisen hetkeen liittyvät taideteokset tuovat pikemminkin vain aavistuksen asioiden tolasta. Tiisalan sanoin ”sitä voi herätä, avata silmänsä ja tajuta olevansa hengissä, tajuta elämää uudessa valossa.” Aavistus vie kuitenkin olemisen peruskysymysten partaalle: ”Piirustukseni ovat minulle hirveän syvä todellisuus, se pienin liike on syvin liike, oleellisin liike.” 

Yhdessä kuviensa kanssa Tiisala hakeutuu kohti rakkauden ja lempeyden maailmaa: ”Olen riippuvainen positiivisesta ja liikuttunut ymmärryksestä hetkessä, kun elämän lempeys pystyy kasvamaan ja yltämään koskettamaan ihmiselämän vääjäämättömässä kipeydessä, lohduttomuudessa, tässä merkillisessä ihmisyyden matkassa… ” 

En yritäkään luokitella Tiisalan lajityyppiä. Ei hänkään – kun vetoan sienten luokittelun hyödyllisyyteen, hän vastaa: ”Rakastan lempeää elämää, en luokittelevaa. Ei sieniäkään tarvitse luokitella sen mukaan, onko niillä oikeus olla olemassa tai olla olematta.” 

Japanissa 1600-luvulla kehitetyn haibunin tavoin haluan lopettaa tämän matkakertomuksen runoon. Sanat tulevat Tiisalan kanssa käymistäni keskusteluista, enkä muista – en myöskään välitä – kumman sanoista on kyse: 

piste ja viiva, 

pienin ja syvin: 

kuvan lähteillä

***

 

Elävää ja ylevää

Taidemaalari Heikki Veijola (s. 1967) on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 1998. Hän piti yksityisnäyttelyn Galerie Artekissa jo vuonna 1997, mutta on esiintynyt sen jälkeen harvakseltaan – Galleria Ortonin näyttely on vasta hänen toinen esiintymisensä 2000-luvulla.

Heikki Veijola avajaisissaan.

Veijola on muutenkin hidas maalari, jonka töiden meditatiivinen luonne koskee katsojan lisäksi myös häntä itseään: maalausprosessiin liittyy elimellisesti katsominen. ”Maalatessani katson teoksiani pitkään ja hartaasti, annan ajatuksen kehkeytyä rauhassa. Tosinaan maalaus saa levätä keskeneräisenä sivussa ja odottaa sitä oikeaa hetkeä, jolloin vasta viimeistelen sen.” 

Artekin aikoina Veijoa maalasi ihmisfiguuria – ei kuitenkaan mitään realistista kuvaa. Nyttemmin hän on siirtynyt kokonaan abstraktiin muotokieleen, josta voi hakea korkeintaan tilallisia viittauksia. Veijolan maalausjälki muistuttaa ekspressiivisyyttä, se on väliin roisia ja nopeiden eleiden näköistä fyysistä maalaamista, ja toisinaan hän käyttää mukana valuttamista, mutta epäröisin kuitenkin yhdistää abstraktiutta ja ekspressiivisyyttä kutsumalla hänen tyyliään abstraktiksi ekspressionismiksi. Yhdysvalloissa 1950–60-luvuilla kehittyneen tyylin ominaispiirteitä on kuitenkin Veijolaan verrattuna liikaa suuri koko, ja tietty herooisuus. Veijolan kuvat eivät ole kuvia niistä eleistä ja energiasta, joista ne ovat syntynsä saneet. Häntä leimaa herooisuuden sijaan pikemminkin uskonnollista tunnetta muistuttava nöyryys ja meditatiivisuus. Maalausten rauha ja outo hehkuvuus tuo mieleen jopa ikonimaisia ulottuvuuksia. Ikonien tavoin ne ovat kuin väreihin puettua teologiaa – mutta ilman oppia ja liturgiaa. Ehkä myös ilman jumalaa. 

Veijolan maalaukset eivät sisällä kovinkaan tarkkaa merkityksenantoa; hän itsekin toteaa ”tulkitsevansa niitä eri päivinä eri tavoin”. Ja näin on väistämättä katsojankin laita – satunaisia assosiaatioita lukuun ottamatta. On kuin maalaukset pakottaisivat katsojan katsomaan myös itseään, koska mitään varsinaista avainta ei ole. Ehkä jopa löytämään ylevän – jonka koen olevan yhden Veijolan tavoittelemista virvatulista – itsestään. Ne viittaavat ”tulokseen ponnistuksesta ja yrityksestä saada havainnon ja mielikuvien piiriin jotakin, joka ei mahdu siihen tai rikkoo sen”, kuten emeritusprofessori Erkki Vainikkala on ’ylevän’ käsitteestä todennut. 

Jossain Veijolan teoksissa olen havaitsevinani juuri tuon mahtumattomuuden sekä rikkomisen tietoisia pyrkimyksiä, mikä tekee maalauksista myös elävämpiä. Mieleeni tulee yhdysvaltalaisen taidemaalari Mark Rothkon sanat omista teoksistaan: ”Taiteeni ei ole abstraktia, se elää ja hengittää.” 

Eiköhän Veijolan taide ole juuri sellaista, vaikka hän todennäköisesti ei itse niin tohtisi sanoakaan? 

***

 

Arkkiatrin vaivaisukot

Arkkiatri Risto Pelkonen on tullut tunnetuksi arvokkaasta lääketieteellisestä työstään, mutta hän on jo kymmenisen vuotta kunnostautunut myös kansantaiteen alueella. Rakastettu ja kunnioitettu terveysasiantuntija on aina ymmärtänyt taiteen merkityksen hyvinvoinnille ja terveydelle. 

Arkkiatrin ukkoja.

Galleria Ortonin piirissä syntyneen Pelastakaa vaivaisukot ry:n järjestämä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely innosti näyttelyn toisena suojelijana toimineen – toisena toimi emerituspiispa Eero Huovinen – arkkiatrin paneutumaan uusissa kaarnaveistoksissaan myös vaivaisukkoihin. Puukolla syntyi joukko miniatyyriukkoja, jotka pitävät vanhojen ukkojen sanomaa yllä. Arkkiatrin omin sanoin: ”Niin siinä sitten kävi, että taas jouduin kaarnan koukkuun ja aloin omalla tavallani veistää vaivaisukkojen, vaivaisakkojen ja samalla asialla olevien lasten hahmoja.” 

Ortonin pääaulassa avattiin huhtikuussa 2014 Galleria Ortonin järjestämä kaarnaukkojen vitriininäyttely, joka on avoinna toistaiseksi. Mukana on myös arkkiatrin valokuvia veistoksista.

***

Salvelan kesä V

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat ovat ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia.

 Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä. 

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki aina hänkin. Teemu Saukkosen, Marika Mäkelän ja Leena Luostarisen (1949–2013) jälkeen vuorossa Salvelan kesä V:ssä oli nuori mutta jo osaava ja paljon aikaa Tattarisuon kiviveistämöllä viettänyt Laura Könönen.

Laura Könönen, A Heart, 2014.

*** 

Tallennuskokoelmat

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia. Osa teoksista oli aiemmin Suomessa näkemätöntä Tapperin tuotantoa. 

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.” 

Tapani Tamminen työhuoneellaan valikoimaa tekemässä.

Kolmas mittava deponointi tapahtui alkuvuodesta 2014, kun taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) deponoi Ortonin remontoituihin odotustiloihin sekä toimenpidehuoneisiin 16 akryylimaalaustaan vuosilta 1999–2012 (Ulla Åströmin ja Tapani Tammisen kokoelma). Orton Oy:n toimitusjohtaja Juha Aarvala totesikin avajaisjuhlissa Ortonin vahvaan taideperinteeseen viitaten sangen osuvasti, että ”vasta taiteen myötä remontti tuli valmiiksi”. 

Varsin mittava (122 x 244 cm) oli myös vuonna 2014 deponoitu yksittäinen teos: Markku Pääkkösen hieno öljyväristä, mehiläisvahasta ja kivestä tehty maalaus Korkealle sarjasta Taivaitten sinet (1996). 

***

  

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo, Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho ja Antero Toikka.

Hannu Siren, Tie, 1978.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi. 

Vuonna 2014 veistospuiston kylkeen nousi vielä yllättävä lisä, kun Make Your Mark Galleryn ryhmänäyttelyn yhteydessä puiston kupeen betoniset ilmastointipömpelit saivat katutaiteen ulkoasun. Graffitit tekivät kansainvälisestikin maineikas EGS ja seniorikansalaisten graffitiryhmä SixFive Cru.

Julkaistua 241 & 242 & 243 & 244 & 245: Kadulta galleriaan & Uusitalo hävisi kuin tuhka tuuleen & Tekniikkaa, taidetta vai visuaalista kulttuuria & Keskinkertaisen taiteen erinomaisuudesta & Kolme aitaa on kolme aitaa

Taas on tullut oltua ahkerana. Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa (6/11) minulta oli peräti viisi juttua – tosin kaksi niistä oli vain lyhyitä silmäilyuutisia syntyvistä ja kuolevista gallerioista:

Kadulta galleriaan

Katutaide alkaa olla Suomessa jo täysi-ikäinen astuakseen galleriamaailmaan. Toki meillä on jo aiemminkin nähty gallerioissa graffiti-ilmaisusta ponnistavaa taidetta, mutta nyt asialla ovat omaehtoisesti kadun taiteelliset kasvatit itse.

Helsingin Suvilahteen on tämän vuoden maaliskuussa perustettu Make Your Mark Gallery. Toimintaa pyörittää kaksi jo neljännesvuosisadan työskennellyttä konkaria, Trama ja Umut Kiukas. ”Graffitin kurkoksi” nimetty ja kansainvälisestikin tunnettu Trama (Voima 4/11) piti huhtikuussa jo oman näyttelynkin.

”Keskitymme katutaiteeseen, mutta muukin ilmaisu on meitä kiinnostavaa” sanoo Kiukas. Ja kun haastattelen häntä, onkin seinillä parhaillaan Hannaleena Heiskan ja Rauha Mäkilän näyttely.

”Näyttely vaihtuvat kuukausittain, ja tarkoitus on tuoda Suomeen pari ulkomaalaistakin tekijää vuosittain. Ensi vuonna näyttelyn pitävät ruotsalainen Kaos ja myöhemmin keväällä newyorkilainen pioneeri Ghost, jo vanha äijä.”

Kiukas on varsin optimistinen tulevaisuuden suhteen ja kertoo ostajienkin jo löytäneen gallerian. Toimintaa vahvistaa kauppa, jossa myydään graffititarvikkeita.

Uusitalo hävisi kun tuhka tuuleen

Moni helsinkiläinen taiteenystävä kummasteli syyskauden alussa galleriakierroksen kaventumista, kun Galleria Uusitalo oli yllättäen hävinnyt katukuvasta.

Galleria Uusitalo edusti Helsingin B-sarjan gallerioiden kärkeä – näin ainakin voisi päätellä Helsingin galleriakenttää tutkineen Alina Mänttäri-Butlerin pro gradusta viime vuodelta.

Laman keskellä vuonna 1992 toimintansa Galleria Ullakkona aloittanut Galleria Uusitalo muutti uusiin tiloihinsa Lönnrotinkadulle vuonna 1998. Alkava uusi taantuma taisi nyt kellistää galleristin, joka vuonna 2006 hätkähdytti tuomitsemalla City-lehdessä (6/06) taiteilijavetoisten gallerioiden toiminnan: ”Niiden toiminta vääristää taidekenttää. Taiteen tekeminen on ammatti, eli millä taiteilija sitten elää, jos ei yhtään työtä myydä.”

Galleria Uusitalon paikalla myydään nykyään virolaisia huonekaluja. 

Uusitalon lopettaminen tuli kaikille täytenä yllätyksenä. Valitettavasti näin kävi myös hänen taiteilijoilleen. Haastattelemani taiteilijat haluavat pysyä nimettöminä, mutta he kertovat, ettei mitään yhteydenottoja koskaan tullut. Osa taiteilijoista ihmettelee myynnissä olleiden teosten kohtaloa, osa suree menetettyä vaikkakin jo sovittua näyttelyä.

Tekniikkaa, taidetta vai visuaalista kulttuuria?

Painavat kivet

Ateneumin taidemuseo, Helsinki 14.10.2011 – 15.1.2011

Taidegrafiikan yksi suurimmista ongelmista on epäilemättä ollut sen ghettoutuminen erityiseksi ”tekniikkalajiksi” verrattuna muihin kuvataiteen tekniikoihin. Tämä vähän koomisiakin piirteitä saanut ongelma on tiedostettu jo ainakin 1970-luvulta asti, jolloin teostensa väriä ja kokoa lisänneet taidegraafikot – muun muassa tässäkin Ateneumin litografianäyttelyssä monumentaaliteoksellaan mukana oleva uranuurtaja Tapani Mikkonen – aloittivat stereotypioiden murtamisyritykset.

Stereotypiat elävät kuitenkin sitkeästi, mikä tuottaa taidegrafiikalle vähän samanlaisen seuraamusilmiön kuin maalaustaiteelle, jota pitää nykyään tehdä videon ja valokuvan kanssa flirttaillen. Muistan hyvin elävästi sen, kun edellisen kerran kävin Tallinnan grafiikkatriennaalissa ja hämmästelin sitä, miten vähän ”varsinaista” taidegrafiikkaa siellä oli tarjolla. Grafiikaksi kun voi nykyään tulkita niin monenlaisia asioita.

Tästä ”taidegrafiikan laajentuneesta kentästä” huolimatta taidegrafiikka tuntuu ainakin osin edelleenkin elävän hiljaisessa umpiossaan ja omien teknisesti määrittyneiden rajojensa sisällä. Otetaan ihan konkreettinen esimerkki. Tuntuu täysin luontevalta, että Ateneumissa järjestetään litografianäyttely, mutta kuvitelkaapa, että museo järjestäisi vaikkapa akryylimaalauksista koostuvan näyttelyn ja että taustamateriaalista saisimme lukea, että ”akryyli valmistetaan polymeroimalla metyylimetakrylaattia (C₅H₈O₂)”.

No, nyt minä luen näyttelyn toisena kuraattorina toimineen Erkki Anttosen – toinen kuraattori on Heikki Malme – tekstistä, että ”arabikumi on kokkareina tai jauheena myytävä, veteen liukeneva kasvikumi, jota saadaan akasiapuusta”.

On pakko tunnustaa, että ajatus pelkistä litografisesti toteutetuista teoksista isossa näyttelyssä tuntui ennakkoon miltei puistattavalta. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ensin pitää tietenkin kerrata tekniikkaa. Litografia on painomenetelmä, jonka synty on varsin käytännönläheinen. Müncheniläinen näytelmäkirjailija Alois Senefelder (1771–1834) halusi löytää huokean tavan painaa omia näytelmiään ja omin keinoin. Lukuisten erilaisten kokeilujen jälkeen hän löysi kalkkikiven. Edelleen Anttosen sanoin: ”Senefelder havaitsi, että sekä vesi että rasva imeytyivät yhtä hyvin kalkkikivilaattaan. Sen sileälle pinnalle saattoi kirjoittaa rasvaa sisältävällä värillä, ja kun kiven pinnan kasteli, vesi imeytyi muihin kuin piirrettyihin pintoihin. Koska vesi ja rasva hylkivät toisiaan, kostutetulle kivelle levitetty rasvainen painoväri tarttui vain piirrettyihin viivoihin. Painettava kuva tai teksti on siis laatan pinnan tasossa. Tästä tulee nimitys laakapaino. Senefelder itse kutsui keksimäänsä painotekniikkaa ”kemialliseksi”. Nimitystä litografia (kreik. lithos = kivi) alettiin käyttää vasta myöhemmin.”

Näyttelyä katsellessa tekniikka unohtui kuitenkin nopeasti. Painavat kivet osoittautui nimittäin miltei lumoavaksi näyttelyksi. Ei siksi, että se olisi niin hyvä taidenäyttely tai että se niin opettavaisesti ja samalla kiinnostavasti kertoisi meille siitä, mitä kaikkea teknistä litografian tekemiseen liittyy ja miten ongelmia kunakin aikana on ratkaistu. Se on toki täynnä hyvää ja kiinnostavaa taidetta, se on huolella laadittu ja taustoitettu ja sen salitekstit ovat napakan ytimekkäinä sekä informatiivisia että sopivan kokoisia.

Henri de Toulouse-Lautrec: Mademoiselle Lender, 1895. 

Mutta ennen kaikkea Painavat kivet on tärkeä ja hieno näyttely laajentaessaan taidegrafiikan maailmaa muuhun aikansa visuaalisen kulttuuriin, johon se on saumattomasti liittynyt. Esimerkkinä tällaisen laajennuksen tarpeellisuudesta on vaikkapa yksi näyttelyssäkin esillä oleva merkittävä taiteen ja muun visuaalisen kulttuurin saumakohta: Henri de Toulouse-Lautrecin (1864–1901) maineikkaat kabareejulisteet, joita olemme tottuneet ihailemaan taideteoksina. Ja onhan meillä kotimainen klassikkokin: ensimmäisen suomalaisen taidelitografian tekijä Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), joka suunnitteli muiden julisteiden lisäksi myös oman klassikkojulisteensa: autoliikkeelle tehty Bil-Bol.

Aivan oma lukunsa tällä saralla on kamariherra Hjalmar Linderin keräämä mittava kokoelma ensimmäisen maailmansodan propagandajulisteita. Tärkeää on juuri se, että kyseessä on isompi kokoelma eikä vain yksittäinen esimerkki. Näin sotaan kantaaottava kuvakieli asettuu vähän laajemminkin mahdollisen analyysin kohteeksi. Mukana niin patriotismia kuin hygienian välttämättömyyttä. Tätä samaa on monin tavoin esillä myös suomalaisissa koulutauluissa, joita näyttelyssä on mukana. 

Georges Dorival: Il faut vaincre la tuberculose comme le plus malfaisant des reptiles, 1918. 

Joku katsoja voi lumoutua vanhoista kartoista, joiden runsas kuvakieli ja osin imaginäärinen sisältö on aika häkellyttävää. Minä uppouduin muistelemaan työskentelyäni 1980-luvulla antikvariaatissa, jolloin muun muassa ”lahdattiin” vanhoja litografioita sisältäviä kuvakirjoja, kuten vaikkapa Finland framstäldt i teckningar (1845), jotta yksittäisiä kuvia voisi myydä kehystettäväksi seinille. Vähän hävettikin moinen brutaalius, joka kuitenkin kertoo omaa kulttuurihistoriallista tarinaansa kuvien käyttötarkoituksen muuttumisesta aikojen saatossa. 

Joan Miró: Ihmisiä puutarhassa, 1951. 

Painavat kivet ei siis ole varsinaisesti taidenäyttely – ja hyvä niin. Itse asiassa minulle kävi pikemminkin niin, että mukana olevat taiteen mestarit – muun muassa Pablo Picasso, Joan Miró ja Henri Matisse – jäivät jopa vähän sivurooliin. Muutenkin Ateneumin taidemuseossa on viime vuosina uskallettu panostaa enemmän kulttuurihistorialliseen suuntaan, jolloin taidekin kontekstualisoituu monipuolisemmin.

Aivan mainio näyttely siis, mutta kyllä museoiden taloudellinen ahdinko alkaa olla jo hälyttävän katastrofaalista. Juuri tällaisesta näyttelystä olisi syytä saada aikaan myös mallikas julkaisu – varsinkin kun materiaali on niin monipuolista ja runsasta ja museolla olisi omastakin takaa asiantuntevia tutkijoita ja kirjoittajia. Rahapula sen tässäkin tapauksessa esti.

Jos haluaa tarkastella litografian nykyistä elämää ja elinvoimaa Suomessa, kannattaa matkustaa myös Hanasaaren ruotsalais-suomalaiseen kulttuurikeskukseen, jossa on 15.1.2012 saakka rinnakkaistapahtumana myöskin Anttosen ja Malmen kuratoima näyttely suomalaisesta nykylitografiasta. Yhteistyössä Pro Litografia ry:n kanssa järjestetyssä näyttelyssä on mukana 16 taiteilijaa. 

Keskinkertaisen taiteen erinomaisuudesta

Ilona Harima

Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.11.2011–19.2.2012

Timo K. Mukka

Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.11.2011–12.2.2012

Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila toi vuonna 2006 museoon tullessaan mukanaan hyvän idean, jota on toteutettu jo siis viiden vuoden ajan. Museossa järjestetään kokoelmanäyttelyn yhteydessä pieniä Fokus-näyttelyitä, joissa syvennytään lähemmin johonkin kokoelmiin liittyvään teokseen, taiteilijaan tai aihepiiriin. Hyvän syyn tällaiseen toimintaan tarjoaa tietenkin tuore lisä kokoelmiin. Nyt tarjolla on peräti kaksi lahjoitusta niihin liittyvine näyttelyineen.

Nuorena kuollut Timo K. Mukka (1944–1973) on kaikkien kulttuurinharrastajien tuntema kirjailija, mutta hänellä oli myös kuvataiteellista koulutusta ja aiheeseen liittyviä ambitioita. Hän viipyi hetken aikaa Suomen Taideakatemian koulussa ollessaan vasta 16-vuotias, mutta surkeat olot ja kirjailijankutsumus veivät voiton. 

Timo K. Mukka: Omakuva, 1971.

Mukka kuitenkin maalasi ja piirsi koko elämänsä ajan, mihin varmaan myös vaikutti kotona asunut ymmärrys – onhan hänen leskensä Tuula Mukka aktiivinen taiteilija edelleenkin.

Mukan perikunta on lahjoittanut Ateneumin taidemuseolle hänen kuvataiteellisen jäämistönsä. Yli sadan taideteoksen kokoelma sisältää lähinnä omakuvia ja kuvia kirjailijan lähipiiristä, muun muassa useita herkkiä tutkielmia vaimosta.

Olisi älyllisesti epärehellistä pitää Mukkaa unohdettuna kuvataiteilijanerona, vaikka hänen huikea kirjallinen uransa sellaiseen houkuttelisikin. Mukan intiimit ja lämminhenkiset teokset saattavat pikemminkin rikastaa – ja ehkä vähän puhdistaakin – kuvaa hänestä kirjailijana ja kulttuurihistoriallisena hahmona. Poikkeuksellinen kirjailijalahjakkuus sai julkisuudessa kuitenkin turhan värittyneen kohumaineen ja seksuaalimystikon leiman – varmaankin osittain tullessaan pohjoisten hullujen maailmasta, jossa tovereina olivat Kalervo Palsa ja Reidar Särestöniemi.

Osa Mukan maalauksista on varsin kömpelöä ja värimaailmaltaan onnahtelevaa jälkeä, mutta varsinkin piirustuksissaan hän tavoittaa hienosti intiimin arjen monine sävyineen.

Onkin kulttuurihistoriallisesti ensiarvoisen tärkeää, että Ateneumin taidemuseo uskaltaa näyttää saleissaan myös vähän keskinkertaisempaa taidetta. Toinen vaihtoehtohan olisi se, että kokoelmasta poimittaisiin tarvittaessa esiin pari parasta teosta, joita näyttämällä pidettäisiin yllä vain mytologiaa. Tällaisesta laajemmasta kokonaisuudesta tulee katsojallekin lämmin olo. Inhimillinen ja tavallinen korostuvat nekin kaikessa tärkeydessään.

***

Melkein samaa voisi sanoa toisesta Fokus-näyttelystä. Ilona Harima (1911–1986) on täysin unohdettu taiteilija, joka piti urallaan vain muutaman yksityisnäyttelyn. Minä en esimerkiksi ollut koskaan törmännyt edes hänen nimeensä.

Harima oli itäisiä vaikutteita imenyt pienten ja herkkien, usein eri tavoin valaistumiskokemusta kuvaavien kuvien tekijä. Hänen buddhalais-hindulainen maailmansa oli ilmeisen eklektinen, kuten myös taiteellisten vaikutteiden kirjo, mutta lopputuloksena syntyneiden pienten maalausten tunnelma on varsin intensiivinen.

Ilona Harima: Kirkastunut, 1939. 

Harimaakaan ei voi hyvällä tahdollakaan pitää erityisen merkittävänä kuvataiteilijana, mutta hänen pieni tuotantonsa valottaa hyvin sitä laajempaa itämaisten vaikutteiden kirjoa, joka suomalaisessa kulttuurissa on eri aikoina ollut toisinaan muodikasta, toisinaan unohdettua, mutta joillain tahoilla kaikkina aikakausina varsin elinvoimaista.

Tätä kaikkea taustoittaa hyvin myös Kuvataiteen keskusarkiston julkaisema pieni kirja, jossa Erkki Anttonen antaa lukuohjeita Hariman esoteeriseen, okkultistiseen, hindulaiseen ja buddhalaiseen kuvakieleen. Maallikkokatsojalle usein ”vain” pelkältä satukuvitukselta näyttävät kuvat saavat näin kunnon taustoituksen, ja kuviin liittyvä, uskontojen lisäksi taas myös laajempi kulttuurihistoriallinen kokonaiskuvio täydentyy mielekkäällä tavalla. Uutuutena on myös se, että kirja on pdf:nä ilmaiseksi tarjolla kaikille kiinnostuneille näyttelyyn liittyvän verkkojulkaisun (www.fng./harima) kautta.

Kolme aitaa on kolme aitaa

Denise Ziegler: Kolme aitaa

Helsingin Konala, Hilapellon puisto

Viime vuoden lokakuussa helsinkiläisessä lähiöpuistossa paljastettiin Denise Zieglerin teos Kolme aitaa (2010). Kyseessä on siinä mielessä poikkeuksellisesti teos, että teoksen sisältö vastaa miltei jäännöksettä nimeään: kyseessä on kolme aitaa, jotka eivät esitä mitään muuta kuin kolmea aitaa.

Jotain aivan erityistä teoksessa silti on. Ziegler on tutkinut erilaisia aitoja ja niiden asettumista kaupunkirakenteeseen, niiden funktioita ja ulkoista olemusta. Hän on valinnut teokseensa kolme erilaista aitaa – Kallion kirjaston edustalta ”vanhanaikainen” kivistä ja ketjusta koostuva aita, vähäeleinen funkisaita Töölön Topeliuksenkadulta sekä Meilahden sairaalan 1960-luvun aita, jossa on myös ajalleen tyypillistä teräsverkkoa – ja siirtänyt ne eräänlaisina replicoina aivan uudenlaisen paikkaan. Voisi siis jopa sanoa, että tietyssä mielessä Kolme aitaa on ankaraa näköistaidetta. 

Tämän vuoden helmikuussa Ympäristötaiteen säätiö nimesi Kolme aitaa Vuoden ympäristötaideteokseksi. Aidanpätkät olivat näin muuttuneet jopa veistotaiteeksi: ”Ilmaisultaan yksinkertaiset, keskenään erilaiset aidat eivät dominoi tilaa, ne voi myös kokea erikseen veistoksellisina elementteinä.” Oleellisempaa kuitenkin oli epäilemättä se, miten ne ”vapaasti tilassa, ilman aidalle kuuluvaa rajaamisen tai estämisen tehtävää myös herättävät kysymyksiä”.

Vailla erityistä symbolisisältöä Zieglerin teos herättääkin yllättävän monenlaisia kysymyksiä: miltä aita näyttää missäkin ympäristössä, miltä aita näyttää ikään kuin sellaisenaan, miten aita synnyttää paikan hengen ja voiko se sen ylipäänsä tehdä, mikä on aidan paikka eli miltä aita näyttää ”väärässä” ympäristössä? 

Mitä kaikkea vaatimaton aidanpätkä voikaan laukaista! Retkikumppanini ryhtyi muistelemaan lapsuuttaan ja yksinäistä keinumista ja tasapainottelua Kallion kirjaston edustan aidan ketjulla ja minä ryhdyin heti kuvittelemaan sitä konalalaislasta, joka aikuisena muuttaa Kallioon ja tunnistaa yllättäen lapsuutensa lähiön pulkkamäen huippua koristaneen aidan keskellä kantakaupunkia. Näin varsin yksinkertainen teos kykenee hauskalla tavalla sitomaan kaupungin henkisen ilmapiirin säikeitä tiiviimmäksi.

Ja mitä minulle tapahtui? Teos muuttui jopa toiminnalliseksi, koska lähdin välittömästi retkelle Töölöön ja Kallioon tutkimaan alkuperäisiä aitoja. Ja arvatkaapa, tulenko tarkastelemaan Helsinkiä vähintäänkin seuraavat pari viikkoa aivan uudella virityksellä. Missä minkäkinlaisia aitoja oikein onkaan? Ja mitä kaikkea ne voivat kertoa?