Julkaistua 841 & Luettua 143 & 144: Kuvat keskiössä ja marginaalissa

Tieteessä tapahtuu (4/17) ilmestyi juuri. Minulta oli tilattu arvostelu kahdesta kiinnostavasta kirjasta:

Kuvat keskiössä ja marginaalissa

Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen (toim.): Kuvatut kulttuurit. Johdatus visuaaliseen antropologiaan. SKS 2017.

Harri Kalha (toim.): Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin. SKS 2016.

”Elämme aikakautta, jossa visuaalisten ärsykkeiden kirjo ja informaation pukeminen kuvalliseen muotoon on yhä monimuotoisempaa ja laajempaa kuin koskaan aiemmin.” Vahva déjà-vu: on kuin olisin lukenut tämän Liisa Häkkisen artikkelin avauksen Kuvatuista kulttuureista viimeisen muutaman kymmenen vuoden aikana lukemattomia kertoja. Kriittistä kuvanlukutaitoa – tai miksi sitä kenenkin tutkijan toimesta halutaankin nimittää – on kaivattu yksimielisesti jo pitkään, mutta jostain syystä kehitys tuntuu laahaavan kuvavirran jäljessä. Tiedeyhteisön luulisi olevan paras ”esikatsoja”, koska nykyisessä voimakkaassa itsereflektiivisyydessä – joka leimaa esimerkiksi antropologiaa ja taidehistoriaa, ehkäpä juuri tuon muutaman kymmenen vuoden ajalta – menneisyyden kuvia on opittu katsomaan uusin silmin ja purkamaan niiden diskursiivisia rakenteita. On myös opittu näkemään kuvista – niin uusista kuin vanhoistakin – asioita, joita ei ennen ole välttämättä osattu etsiä.

Visuaalisen antropologian luulisi siis olevan aikamme perustieteitä, jotka tuottavat valppaamman tavan tarkkailla maailman kuvavirtaa ja eritellä sen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Näin ei kuitenkaan ole. Tämä tuodaan varsin vahvasti esiin Kuvattujen kulttuurien useammassakin artikkelissa. Visuaalinen antropologia on selvästikin ajautunut harjoittajiensakin mukaan akateemiseen marginaaliin – puhumattakaan siitä, että se olisi päätynyt populaarijulkisuuteen ja olisi ollut omalta lisäämässä ihmiselämän ymmärtämistä. 

Voisi tietenkin kuvitella, että Kuvatut kulttuurit – toimittajansa sanoin ”ensimmäinen suomenkielinen ’kokonaisesitys’ visuaalisen antropologian tutkimusalasta” – olisi lähtölaukaus kuvien tulkinnan renessanssille, mutta suhtaudun ajatukseen epäilevästi. 

Kirja on hyvä peruspaketti runsaine lähdetietoineen ja kiinnostavine tapaustutkimuksineen, mutta se hukuttaa potentiaalisen innostavuutensa loputtomaan akateemiseen suohon, jossa useammankin kirjoittajan voimin vatvotaan esimerkiksi elokuvan lajityyppien luokittelua. 

Olen kuitenkin lukevinani ainakin rivien välistä, että suurimmalla osalla kirjan kirjoittajista on epämääräinen kaipuu taiteen pariin tai ainakin lähemmäksi taidetta. Monelle löytyy sama nurkkajumalakin: Jean Rouch (1917–2004), joka liikkui sujuvasti – ja lumoavasti – dokumentin ja fiktion rajamailla. Näin oli epäilemättä vanhan ystäväni ja opiskelutoverini Ilkka Ruohosenkin (1958–2016) laita. Vahvasti teoreettisesti orientoituneenakin hän uskalsi tehdä elokuvia, jotka kyseenalaistivat luokitteluja. 

Tällaisessa kokeilussa yksi este saattaa olla tutkijoiden kapea käsitys taiteesta, kuten käy ilmi Jari Kupiaisen kommentissa: ”Yksi olennainen ero näiden [tiede ja taide] välillä voidaan liittää juuri antropologisen tutkimuksen eettisiin periaatteisiin: tutkijaa ohjaavat tieteenalan tutkimuseettiset reunaehdot siinä missä taiteilijaa ohjaa oma taiteellinen näkemys.” Näin ei enää ole: taidemaailman eettiset reunaehdot ovat tulleet esille ja tarkentuneet muun muassa viime vuosien voimakkaassa appropriaatiokeskustelussa, joka muistuttaa monin tavoin dekolonisoidun antropologian keskusteluja. Tietystä näkökulmastahan koko antropologiaa voi tarkastella yhtenä suurena appropriaationa. Näiltä osin tiede ja taide ovat ainakin etiikan suhteen lähestyneet toisiaan voimakkaasti. Mahdollisessa integraatioprosessi auttanee myös se, että niin moni nykytaideteos on laadultaan sellainen, että sen erottaa dokumentista lähinnä vain esityskonteksti ja taidehistoriallisesti painottunut oheisteksti. Yksi mahdollinen silta on tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksen yhteisen pelikentän löytäminen. Tästä kirjassa on hyvänä esimerkkinä Lea ja Pekka Kantosen artikkeli omasta Viron projektistaan, joskin on todettava, että heidän tapansa kirjoittaa ja kuvata alkaa muistuttaa enemmän tiedettä kuin taidetta. Rajalla kun pitää ilmeisesti vakuuttaa se toisella puolella oleva rajavartija. 

Mainittakoon vielä, että muutamalla suttuisella mustavalkovalokuvalla koristeltu kirja tekee pilkkaa nimestään. 

Moitteeni on perusteltu, sillä samaan aihepiiriä sivuava SKS:n toinen tuore kirja, Harri Kalhan toimittama Kummat kuvat on tehty samaan formaattiin, poikkeuksena vain osaava ja onnistunut kuvankäyttö. 

Kummat kuvat tarjoaa itse asiassa oivan parin Kuvatuille kulttuureille. Vaikka antropologit olisivatkin varsin tietoisia oman alansa premissien horjuvuudesta, minulla on edelleenkin vankka aavistus siitä, antropologian kohteena on edelleenkin joku aivan liian koherentti kokonaisuus, jonka ”lukeminen” pyrkii liian yksioikoisiin tulkintoihin ja mahdollisten anomalioiden tai marginaalien hyljeksimiseen. Taiteessa nämä ovat sen sijaan siirtyneet hiljalleen keskiöön. Tästä kertoo Kummat kuvat, joka on innoittunut sata vuotta vanhoista postikorteista ja niiden erilaisista luentatavoista – oppainaan muun muassa Sigmund Freud ja Walter Benjamin. 

Taidehistorialla on perinteiset kaanoniin kirjoitetut kohteet. Myöhempi taidehistoria on usein vain täydentänyt kaanonia ja ”löytänyt” puutteita – kuten esimerkiksi Suomessa ”unohdettuja” naistaiteilijoita. Kummat kuvat ei pyri tähän. Se ei yritä sijoittaa kohdettaan, massatuotettua populaarikuvastoa jollekin ”ansaitulle” paikalle vaan pikemminkin yrittää eri tavoin lukea mielekkäästi sellaista, jolla varsinaista tulkintaperintöä ei ole tai joka on unohtunut, koska se ei ole ollut osa mitään suurta tarinaa. 

Tällaisena kokeena se haastaa ajatuksen visuaalisen kulttuurin yhtenäisestä tarinasta, mutta kiinnittää hauskalla tavalla huomiota lineaariseen tarinaan löytämällä muun muassa surrealismin paljon ennen surrealismin keksimistä. Tämä on itse asiassa varsin ovela tapa kiusata historiankirjoitusta – miltei kulttuurista häirintää. Sellaisena se antaa paljon mietittävää.

Julkaistua 134: Taidemaailman tosi-tv:tä?

Eilen ilmestyi Kauppalehdessä lyhyt kritiikkini Lea Kantosen ja Pekka Kantosen näyttelystä Helsingin Taidehallissa. Vähän minua hirvitti kirjoittaa näinkin ilkeästi, mutta tällainen tunne vain lopulta jäi. Lopullinen juttu on muuten kaiken lisäksi alkuperäistä juttua vielä paljon häijympi, koska ingressi ei ole minun näppäimistöltäni lähtöisin vaan toimituksessa lisätty. 

Taidemaailman tosi-tv:tä?

Itseään halukkaasti esittelevä Kantosen taiteilijapari pelastatutuu akateemiselta tylsyydeltä piilokameran eteen

Taiteilijapariskunta Lea ja Pekka Kantonen ovat jo pitkään ja ansiokkaasti tehneet yhteisöllistä taidetta pitkin maailmaa. Lea Kantonen on ehtinyt jo tohtoroituakin projektin myötä, ja nyt on sitten Pekka Kantosen vuoro. Heidän Helsingin Taidehalliin rakentamansa yhteisnäyttely Kodin väreilyä on samalla Pekka Kantosen Kuvataideakatemialle valmisteilla olevan tohtorintyön taiteellinen osuus.

Tällaisissa tapauksissa tutkimuksellinen ulottuvuus ei synny useinkaan valmiiden taideteosten myötä vaan saattaa myös generoida uusia sisällöllisiä elementtejä teoksiin. Pahimmillaan teoksista tuleekin ikään kuin teorian kuvittamista, niin kuin nytkin joiltain osin. Kantoset ovat esimerkiksi kehitelleet uuttaa käsitettä: videokuvan sukupolvittelu. Kyse on siitä, että vanhaa kuvaa esitetään uudessa kontekstissa ja tätä tilannetta taas kuvataan, jotta sitäkin voitaisiin esittää jossain uudessa kontekstissa jne jne. Hyvä näin, mutta tätä prosessia demonstroiva taideteos on samalla auttamattoman tylsä.

 Hiustenleikkuu oli varmaan näyttelyn tylsin ja katsojaepäystävällisin teos. Kuva Sakari Viika.

Tämä ei koske koko näyttelyä, ja muutama työ on oikein kiinnostava, muun muassa originellista taiteilijaystävästä Goa Zweygbergkistä tehty muotokuvan kaltainen vaikuttava videoinstallaatio.

Koko näyttelyn perusidea on tuoda Taidehalliin Kantosten koti ja muutamia muita koteja, jotka näyttävät, ettei kodin tarvitse olla hermeettinen piilopaikka vaan että se voi olla myös kohtuullisen avoin monimutkaisten suhdeverkostojen keskittymä ja risteyskohta. Kotiin astuva vieras – nyt siis myös näyttelyssä kävijä – tuo sinne aina jotain uutta.

Jotain perverssiltäkin tuntuvaa Kantosten elämänmenossa tuntuu olevan. Kuinka ihmisten – ja varsinkin kasvavien lasten – psyyke voi kestää alituista kameran vahtivan silmän alla olemista? Kantoset ovat jo pitkään dokumentoineet perhe-elämäänsä sellaisella intensiteetillä, että huimaa. Välillä herää epäilys viettienergian liiallisesta kohdistumisesta omaan itseensä, vaikka puhutaanhan sitä ”terveestäkin narsismista”.

Näyttelykuvia 331 & 332: Mössöytyviä sukupolvia

Perjantainakin oli taas pressitilaisuus, joka muuntui sitten pieneksi näyttelykierrokseksi.

Helsingin Taidehallissa oli Lea Kantosen (s. 1956) ja Pekka Kantosen (s. 1955) näyttelyn Kodin väreilyä (19.3.–17.4.) pressi. Näyttely on samalla taiteellinen osa Pekka Kantosen Kuvataideakatemialle valmistelevasta tohtorintyöstä. Ehkä juuri tämä seikka toi näyttelyyn katsojan kannalta vähän turhaakin monimutkaisuutta, johon palaan tarkemmin myöhemmin – illalla kirjoitan siitä Kauppalehteen lyhyen kritiikin. 

Kantoset Ukko-poikansa kanssa "kodiksi" muutetussa Taidehallissa.

Sen uskallan kuitenkin jo todeta, että teoriankaipuu tällaisessa opinnäytetaiteessa on joskus tosi rasittavaa. Tämä näkyy muun muassa käsitteenmuodostuksessa. Kantosetkin ovat keksineet uuden teoriaa luovan metodin puhuessaan videokuvan sukupolvittelusta. Kyse on siitä, että materiaalia näytetään uusille katsojaryhmille ja tätä tilannetta taas kuvataan ja näytetään uusille katsojaryhmille. Kyse on siis metatasojen lisäämisestä ja ihan normaalista reflektiosta. Miksi ihmeessä sitä on pitänyt sekoittaa ottamalla mukaan sosiologiassa vakiintunut sukupolven käsitte?  

No, oli näyttelyssä parikin vaikuttavaa ja hienosti installoitua työtä, kuten ystävästä ja kollegasta Goa Zweygbergkistä (s. ?) tehty videoinstallaatio, jossa muuten hyödynnettiin ihan onnistuneesti jo vakiintunutta mallia: Erik Allardtin lanseeraamaa ja suomalaisessa sosiologiassa aikoinaan niin suosituksi tullutta nelikenttää. Mutta palaan siis asiaan.

***

Taidehallin Studiossa menivät sielläkin sukupolvet vähän mössöksi. Mari Keski-Korsu (s. 1976) oli matkustanut Yhdysvaltoihin haastattelemaan amerikansuomalaisia ja heidän jälkeläisiään. Sukupolvia oli esillä mainitusti useita, mutta ei Keski-Korsu ollut sukupolven käsitettä mitenkään operationaalistanut. Vähän sellaiseksi mössöksi nuo pienet toisiaan seuraavat ja ilmeisen strukturoimattomat haastattelut menivät. Ihmisiähän on aina hauska katsoa ja kuunnella, mutta jotain lisäarvoa hommaan olisi pitänyt keksiä, jotta se olisi kantanut myös taideteoksena. 

  Tämän lätsän oli Keski-Korsu saanut eräältä Rachelilta.

Haastattelut tulevat kaikki esiin projektin nettisivuille greenergrass.info. Toivottavasti sitten tulee lisää fokusta. Oikeastaan heräsi kysymys, että olisiko teos tällaista lyhyen (18 minuuttia) videoteoksen muotoa edes tarvinnut. Siellähän ihmiset studiossa vähän aikaa istuskelevat ja lähtevät sitten liian nopeasti pois – siis kesken kaiken.