Julkista taidetta 34: Taidekeskustelua

Tämä bloggaaminen on toisinaan tehdä minut hulluksi. En enää kykene ohittamaan sen velvoittavuutta, ja niinpä taaskin jatkan vanhan ja osin jo miltei unohtuneen purkamista.

Toukokuun 14. päivä oli aika kiireinen. Arabianrannan Suuren Katutaidetapahtuman jälkeen ajoin suoraan Poriin. Porin taidemuseossa järjestettiin museoiden yön kunniaksi Suuri taidekeskustelu, jonka paneeliin osallistuin yhtenä puhujista. Aiheena oli taidepolitiikka.

Puheenjohtajana toimi kulttuurituottaja Tuuli Penttinen-Lampisuo, keskustelijana lisäkseni kuvataiteilija Laura Lilja (s. 1975) ja Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmajohtaja Suvi Innilä. Voiman toimituspäällikkö Susanna Kuparinen oli valitettavasti estynyt.

Keskustelu kävi kiivaana sekä esiintyjien että yleisön toimesta. Pori on siitä kummallinen paikka, että siellä voi aina aistia harvinaisen aidon taidekiinnostuksen. Olen ollut siellä pitämässä useammankin yleisöluennon, ja aina on sali ollut täynnä ja kysymyksiä riittänyt. Niin nytkin. Ei tuntunut turhalta reissulta, vaikka emme me kovin pitkälle väittelyissämme päässeet.

***

Ennen tilaisuutta minulla oli vähän aikaa käydä syömässä ja haahuilla sitten museon ympäristössä. Valitettavasti en ollut ottanut yhtään selvää ruokapaikoista ja eksyin lopulta vahingossa Raxiin. Amerikassa on sanonta, jonka mukaan "everybody's got the right to be a sucker once". Minä hölmö tein tämän jo toista kertaa, kun en enää muistanut ensimmäisen kerran kauheutta. En ole tainnut eläissäni syödä yhtään näin kammottavaa maksullista ateriaa:

Pizza oli sekä sitkeää, pahanmakuista että haaleaa, sipulirenkaat lötköjä, pahanmakuisia ja haaleita. Ainoastaan raaka sipuli oli syötävää. Yllä näkyvä jäi siis syömättä. Otin vielä espressonkin saadakseni ruoan maun pois suustani, mutta sekin piti heittää pois, koska se oli melkein ruokaakin kauheampaa. On itse asiassa miltei rikollista, että joku saa tarjoilla maksusta tällaista ruokaa, joka ei ole sen paremmin ravintoa kuin minkään makuistakaan. En mene taatusti enää ikinä Raxiin. Nyt aion sen muistaa. Olisiko mahdollista aloittaa boikottikampanja tällaista saastaa vastaan?

***

Sipulinmaku suussani sain kuitenkin onneksi bongattua muutaman julkisen veistoksen.

Raxin lähellä oli Aimo Tukiaisen (1917–1996) veistämä Eetu Salinin muistomerkki (1955):

Vähän pateettinenhan veistos on, mutta sopii varmaankin omalla tavallaan työväenmies Salinin henkeen. Vasemmassa reunassa näkyy myös Salinin reliefi.

***

Porin taidemuseon kyljessä on Harry Kivijärven (1931–2010) tyypillinen harrykivijärviveistos Lokki (1988), jonka mittasuhteet ovat jotenkin pielessä. Olen minä häneltä hienompiakin julkisia veistoksia nähnyt:

Ja rannassa museon edessä on Eila Hiltusen (1922–2003) Polyfonia (1972–1987), joka on monessakin suhteessa kökkö. Ensinnäkin se ei sovi paikkaansa ja toiseksikin se on tyypillinen esimerkki siitä, miten kuvanveistäjä voi käyttää esimerkiksi musiikillisia ilmauksia – kuten fuuga, kontrapunkti, valssi tai polyfonia – ihan miten sattuu, koska se vain kuulostaa vähän niin kuin älylliseltä. Ei tämän veistoksen rytmillä tai melodisilla teemanpätkillä ole mitään tekemistä polyfonian kanssa. Muutenkin Hiltunen on mielestäni suomalaisen veistotaiteen yliarvostetuimpia tekijöitä. (Ohoh, olinpa minä nyt alaston kriitikko!)

Vähän paremmalle päälle tulin, kun viereisessä jazzkahvilassa oli alkamassa Muskan keikka. Otin ikkunasta pari kuvaa, Muska huomasi sen, heilutti iloisesti kättään ja minä nostin peukkua hymyillen. Tunsin itseni hetken aikaa faniksi:

Omassa takahuoneessamme museolla oli sielläkin keikka alkamassa. Sándor Vályn (s. 1968) ja Juha Valkeapään (s. 1967) konsertti olisi ollut varmaankin kiinnostavaa kuultavaa, mutta minua odotti pitkä ajomatka kotiin, joten jouduin tyytymään muutamaan Vályn kanssa vaihdettuun sanaan. Tässä tämä taide-elämämme yksi arkkianarkisteista – vaikkakin samalla hyvin avantgardeperinnetietoinen taiteilija – odottelee esityksen alkamista:

Julkaistua 85: Kuvataidevuosi 2009–10

Nyt näitä tunkee joka luukusta. Uusi Mitä Missä Milloin ilmestyi myös viime viikolla. Siinä oli kirjoittamani katsaus kuluneeseen taidevuoteen. Olen kirjoittanut niitä jo osapuilleen vuodesta 2003 asti joka vuosi. Älykköpiireissä ei MMM-juttuja varmaankaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, mutta tosiasia on, että suurimman vuosittaisen lukijakuntani minä niillä saan. Vastuu tuntuu itse asiassa aika isolta. Yksi aika raskaalta tuntuva ongelma on se, että olen sekaantunut moniin näyttelyihin jossain roolissa, usein näyttelyjulkaisun tekstin kirjoittajana, ja kuitenkin minun pitäisi pystyä lähestymään vuoden tapahtumia jollain neutraalilla objektiivisuutta lähentelevällä tavalla. Mutta tällaista tämä on, kun on pienet piirit. Yritän ainakin olla kehumatta niitä juttuja liikaa, joihin olen tavalla tai toisella sekaantunut. 

Kuvataidevuosi 2009–10

Virallinen taidepolitiikka saattaa toisinaan saada enemmän palstatilaa osakseen kuin itse taide, ja näin kävi, kun museonjohtajien valinnat ja näyttelyvaihtokeskus Framen kohtalo toivat ehkä vähän totuttua enemmänkin esiin opetusminiteriön roolia vahvana taidepoliittisena toimijana.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin nimitti monen yllätykseksi filosofian kandidaatti Pirkko Siitarin Nykytaiteen museo Kiasman johtajaksi 1.4.2010 alkaen. Valtion taidemuseon johdon mukaan pätevin hakija oli nykytaiteesta väitellyt Pariisin Suomi-instituutin johtaja Marja Sakari. Valintakohua oli edeltänyt edellisen johtajan Berndt Arellin vähintäänkin yhtä yllättävä keskenkautinen ero paikalta, jota hän oli hoitanut vasta vuodesta 2007. Arell siirtyi tammikuussa 2010 Konstsamfundetin johtoon.

Syyskuussa 2009 uutisoitiin siitä, kuinka opetusministeriön rahoittama näyttelyvaihtokeskus kärsii huonosta ilmapiiristä. Maaliskuussa 2010 uutisoitiin jo, että opetusministeriö lopettaa Framen tukemisen. Varsinainen tapahtumaketju on jäänyt kaikkineen melko epäselväksi. Taidekenttää hätkähdytti myös samaan aikaan julkaistu opetusministeriön yleinen kehotus lähettää ministeriölle ehdotuksia uusiksi tavoiksi hoitaa Framen tehtäviä. Alkusyksystä 2010 tilanne oli vielä kesken, eikä virallisista taiteen kansainvälistämisstrategioista ollut selvyyttä. Vaikuttaisi siltä, että vallalla on kaksi varsin erilaista ajattelutapaa: toinen korostaa vientiulottuvuutta ja toinen kulttuurivaihtoa.

Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana toiminut Berndt Arell käynnisti Stefan Wallinin aloitteesta taiteen keskustoimikunnan hallinnon kehittämistyön. Taidehallintoamme ollaan siis laittamassa uusiksi, mutta prosessi on vielä kesken.

Rakastettuja klassikoita

Olkoon taidepolitiikka mitä on, mutta ainakin kansa osaa tarvittaessa näyttää rakkautensa ja tarpeensa itse taiteeseen. Ateneumin taidemuseossa esillä ollut, Pariisin Musée National Picassosta koottu Pablo Picasso -näyttely (18.9.2009–28.1.2010) nimittäin rikkoi Ateneumin taidemuseon tähänastiset kävijäennätykset. Näyttelyn näki kaikkineen 314.755 kävijää. Näyttely ei myöskään ollut mikä tahansa Picasso-kooste vaan asiantuntemuksella laadittu kattava katsaus rakastetun taitelijan keskeisiin teemoihin.

Taidemaalarit Juri Saarikoski ja Jorma Hautala tutkimassa Picassoa. Kuvaaminen oli kiellettyä, ja tätä ottaessani salitäti kävi jo kimpppuun. Mutta kerkisinpäs, hähhäh.

Samalla tavalla hyvän katsauksen loi Ateneumin taidemuseon toisen, hyvin erilaisen klassikon näyttelyssä. Museo on viime vuosina ottanut valokuvataiteen suojiinsa esittämällä nimenomaan kansallisesti merkittäviä klassikkokuvaajia. Nyt oli vuorossa Caj Bremerin mittava retrospektiivinen näyttely (19.2.–16.5.2010), jossa oli näytillä niitä suomalaista sielunelämää klassisia lehtikuvia, jotka nostivat Bremerin lopulta taitelijaprofessoriksi.

Varsin rakastettu klassikko on jo pitkään ollut myös Ateneumin esittelemä Veikko Vionoja (11..6.–3.10.2010), jäyhän pohjalaisen sielunmaiseman tulkki.

Aina ei rakastettujen klassikoiden rooli taidehistoriassa ole edes täysin selkeä, ja niinpä heidän uraansa kannattaa valottaa eri näkökulmista. Näin tehtiin EMMA – Espoon modernin taiteen museossa, jossa 14.10.2009–10.1.2010 esiteltiin enemmän muotoilijana tunnettua Tapio Wirkkalaa nimenomaan hienovireisenä modernistisena kuvanveistäjänä.

Kuvanveiston juhlaa

Kuvanveisto oli yleisemminkin juhlinnan kohteena, kun Suomen Kuvanveistäjäliitto täytti sata vuotta. Päänäyttely Tähtihetkiä – Suomen Kuvanveistäjäliitto 100 vuotta nähtiin Wäinö Aaltosen museossa Turussa 19.5.–26.9.2010. Helsingissä liiton galleria Sculptor puolestaan esitteli vanhempaa veistotaidetta Julkisen veistotaiteen museossa (11.8.–5.9.2010).

Yksittäisistä veistäjistä isommilla näyttelyillä esiintyivät analyyttisilla teräskonstruktioillaan Kari Huhtamo (Helsingin Taidehalli 18.5.–13.6.2010) ja syvähenkisistä puuveistoksistaan tunnettu Pauno Pohjolainen (Turun taidemuseo 11.6.–12.9.2010). Molemmista veistäjistä ilmestyi myös kattava kirja viime vuosina Suomen ehkä liiankin harvalukuista taidekirjojen kustantajamaailmaa elävöittäneen Parvs-kustantamon toimesta.

Modernistisista vesiaiheistaan tunnettu kuvanveistäjä Eero Hiironen esiintyi laajalla koosteella Kumussa, Tallinnassa 21.5.–5.9.2010. Myös Huhtamo esiintyi ulkomailla: hänen laaja näyttelynsä nähtiin Moskovassa Tretjakovin galleriassa 3.9.–4.10.2009. 

 Eero Hiironen Kumun sisäpihalla.

Kuvanveistäjien nuorempi polvi osaa sekin täyttää isoja tiloja. Helsingin Taidehallissa (10.4.–9.5.2010) esiintyi komealla yhteisnäyttelyllä kaksi pariskuntaa Tampereen seudulta: Hanna ja Villu Jaanisoo sekä Heli Ryhänen ja Matti Kalkamo. Veistotaidetta, joskin käsitteellisemmällä tavalla, on myös Denise Zieglerin tohtorinopintoihin liittyvä tuotanto, jota nähtiin myös Helsingin Taidehallissa 6.–31.3.2010.

Kuvanveiston ystäviä kohtasi myös kaksi suru-uutista, kun abstraktin muodon mestarit Harry Kivijärvi (25.7.1931–15.4.2010) ja Ukri Merikanto (20.3.1950–25.7.2010) poistuivat keskuudestamme. Myös maalaustaiteemme vähäeleinen ja filosofinen modernismi jäi yhtä mestaria köyhemmäksi, kun Juhana Blomstedt (20.12.1937–3.8.2010) kuoli. 

Kokoelmista kiinnostavasti

Taidemuseot joutuvat epäilemättä rahanpuutteen takia tyytymään useammin omien kokoelmien esittelyyn kuin kalliisiin itse tuotettuihin tuontinäyttelyihin. On syytä kuitenkin muistaa, että kokoelmien esittely on yksi museoiden tehtävistä, ja siihenkin voi paneutua monella tavalla. Nykytaiteen museo Kiasmassa on temaattisia kokoelmanäyttelyitä järjestetty heti alusta alkaen, ja Järjestetty juttu (26.3.2010–20.2.2011) olikin jo museon 11. kokoelmanäyttely. Temaattisuuttahan voi varioida tuomalla esiin aivan uusia näkökulmia, kuten Kiasmassa on tehty. Nyt esimerkiksi huomion kohteeksi nousivat taiteen kokemuksellisuus ja henkilökohtaisuus ja se tekemisen tapahtuma, joka teoksen on synnyttänyt.

Ateneumin taidemuseon kesäinen kokoelmanäyttely paneutui puolestaan Helsingin 1910-luvun historiaan kirjailija L. Onervan (1882–1972) ja myös näyttelyn kuraattorin, taidehistorioitsija Anna Kortelaisen silmin näyttelyssä Onerva – Kaupungin naiset (25.3.–29.8.2010). Kuraattorin roolin korostuminen herätti myös joissain taidepiireissä närää – aihe josta Suomessa tullaan epäilemättä vielä keskustelemaan paljonkin, koska ulkomailta tuttua tähtikuraattorijärjestelmää ei maassamme ole vielä kovin voimakkaasti koettu.

Suomen valokuvataiteen museo esitteli omia kokoelmiaan jopa hieman absurdilla tavalla oudolla koostellaan Ihmisiä suviyössä (9.6.–29.8.2010), joka läpivalaisi Suomen kesään liittyviä kliseitä ja stereotypioita. Ja eivätköhän ne valokuvakirjat, joita museo esitteli näyttelyssään Sivukaupalla – Suomalainen valokuvakirja (16.9.2009–6.1.2010) olleet nekin museon kokoelmista. Katsaus osoitti, että valokuvakirjallakin on sangen pitkä ja myös erittäin monipuolinen historia maassamme. Löytämättömiä – tai siis laajemmalle yleisölle esittelemättömiä – mestareita on varmaan vielä luvassa.

Institutionalisoituvat radikaalit

Moni taiteilija on nuoruudessaan viettänyt vaihetta, johon on liittynyt voimakas yhteiskuntakriittisyys tai jopa porvarillisen elämän kieltäminen. Varhaisemmassa vaiheessa 1900-lukua tämä liittyi usein viinanhuuruisen boheemielämään, mutta 1960-luvulla alkoi poliittisuus tulla kuvaan mukaan. Vanhoista radikaaleista moni on pitänyt pintansa instituutioiden paineissa, vaikka heitä on sitten opittukin laajemmin myös arvostamaan ja palkitsemaan.

Filosofinen mutta toisinaan myös varsin poliittinen, jo 1960-luvlta radikaalina tunnettu Raimo Reinikainen on aina ollut vaatimaton ja vetäytyvä, mutta 70-vuotisjuhlanäyttelyssään hän esittäytyi komeasti kahdessa taidemuseossa: Hyvinkään taidemuseossa 23.10–29.11.2009 ja Jyväskylän taidemuseossa 11.12.2009–21.2.2010.

 Erkki Pirtola Berndt Arellina Kiasmassa 16.2.2010. Satuinpas paikalle!!! 

Myöhempää radikalisoitumista taiteessamme edusti 1980-luvulla Ö-ryhmä, jonka jäsenistä on lopulta kehittynyt varsin arvostettuja hahmoja taidekentällämme. Taiteen väsymättömänä monitoimimiehenä tunnettu Erkki Pirtola sai työstään Kiila-palkinnon; kesäksi 2010 hän kuratoi Nurmijärven Taaborinvuorelle nykykansantaidenäyttelyn Taabor 10: Taapori ITE (19.6.–22.8.2010). Yksi kansainvälisimmistä taitelijoistamme on jo pitkään ollut performanssitaiteen grand old man, Roi Vaara – vanhoja Ö-ryhmäläisiä hänkin – jonka esiintymisiä ja niiden dokumentointia ei kovin paljoa Suomessa nähdä. Nyt niitä oli tarjolla Kajaanin taidemuseossa 6.9.–18.10.2009. Vanhoista Ö-ryhmäläisistä kuluneen kauden menestyjä oli kuitenkin Jussi Kivi, joka voitti sekä Ars Fennica -palkinnon että edusti Suomea Venetsian biennaalissa. Hänen palkintonäyttelynsä oli esillä Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa 27.3.–23.5.2010, ja Venetsiassa nähty Kiven häkellyttävä yksityinen palo- ja pelastusmuseo oli esillä Nykytaiteen museo Kiasmassa 12.2.–12.9.2010.

Suomi vihdoin aidosti kansainvälinen

Taide-elämässämme on kansainvälisyys ollut aina vähän ongelmallinen alue. Usein kyse on ulkokohtaisen menestyksen kaipuusta, mutta ehkä vasta nyt, ruohonjuuritason kansainvälisyyden – muun muassa residenssitoiminnan – vallattua alaa alkaa kansainvälinen toiminta olla täysin luontevaa.

Yksi suosituista residensseistä on jo 10 vuotta ollut Beninissä toimiva Villa Karo, jossa eri alojen taiteilijamme ovat maailmankuvaansa rikastuttaneet. Tästä muistutettiin Helsingin Taidehallin näyttelyssä Huomenta Afrikka! – Villa Karo 10 vuotta (19.6.–11.8.2010).

Jostain kehityksestä kertonee sekin, että maahanmuuttajataitelijasta voi muutamassa vuodessa kehkeytyä yksi nykytaiteemme merkittävimmistä kansainvälisistä tekijöistä. Näin on käynyt irakilaissyntyisen ja viime vuodet monilla tärkeillä kansainvälisillä areenoilla esiintynyt Adel Abidin, jonka videoinstallaatiokatsaus nähtiin Nykytaiteen museo Kiasmassa 12.2.–25.4.2010.

Suomalainen nykytaidekin on siis tullut täysi-ikäiseksi, ja nyt on hyvä jäädä odottelemaan uusia tuulia.

Adel Abidin, Malja Muhammedille! Malja Mekalle!, 2009.

Muita merkittäviä näyttelyitä

Pippilotti Rist, Nykytaiteen museo Kiasma 5.9.–6.12. 2009

Bridgit Anderson, Suomen valokuvataiteen museo 16.9.2009–6.1.2010

Petri Hytönen, Gallen-Kallelan museo 26.9.2009–24.1.2010

Borders and Beyond, Helsingin Taidehalli 15.10–22.11.2009

Jani Leinonen, Hyvinkään taidemuseo 11.9.–11.10.2009

Jorma Kardén, Lahden taidemuseo 9.10.2009–10.1.2010

Zineb Sedira, Porin taidemuseo 16.102++9–31.1.2010

Laura Lilja, Lönnströmin taidemuseo 10.10.2009–10.1.2010

Flash! Valoa ja liikettä, Sara Hildénin taidemuseo 12.9.2009–17.1.2010

Tämä matka!, Turun taidemuseo 15.9.–28.11.2009

Henry Lönnforsin miniatyyrikokoelma, Turun taidemuseo 15.9.–28.11.2009

Art & Language 14.102009–10.1.2010

Helena Westermarck, Amos Andersonin taidemuseo 4.9.–23.11.2009

Catarina Ryöppy, Amos Andersonin taidemuseo 13.11.2009–4.1.2010

Nuoret 2009, Helsingin Taidehalli 5.12.2009–6.1.2010

Merja Puustinen & Andy Best, Keravan taidemuseo 10.11.2009–10.1.2010

Afrikan voima, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 24.2.–6.6.2010

Candice Breitz, EMMA - Espoon modernin taiteen museo 24.2.–6.6.2010

Ars Fennica 2009, 9.10.2009–10.1.2010

Kirsi Tapper, Saarijärven museo 18.9.–15.11.2009

Kauneuden pauloissa, Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi 21.10.2009–14.3.2010

Georg Baselitz, Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi 16.4.–1.8.2010

Stiina Saaristo, Amos Andersonin taidemuseo 15.1.–8.3.2010

Export – Import, Helsingin Taidehalli 16.1.–28.2.2010

Wilhelm Sasnal, Sara Hildénin taidemuseo 18.2.–30.4.2010

M.C. Escher, Amos Andersonin taidemuseo 3.3.–31.5.2010

Moderni[smi], Designmuseo 12.2.–9-5-2010

Antti Jantunen, Hyvinkään taidemuseo 12.3.–25.4.2010

Hiroyuki Masuyama, Mikkelin taidemuseo 26.3.–5.9.2010

Rauma Biennale Balticum 2010, Rauman taidemuseo 12.6.–19.9.2010

After Sauna Art – Elonkorjaajat ja valokuva, Suomen valokuvataiteen museo 9.6.–29.8.2010

Denise Grünstein, Nykytaiteen museo Kiasma 30.4.–15.8.2010

Ilja Glazunov ja Suomi, Nykytaiteen museo Kiasma 21.5.–9.8.2010

XV Mäntän kuvataideviikot, Mänttä 13.6.–22.8.2010

Isaac Julien, Helsingin Taidehalli 21.8.–10.10.2010

Palkintoja 2009–10

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2009 Lauri Laine

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2009 Petri Eskelinen

Vuoden Kiila 2009 Erkki Pirtola

Ars Fennica 2009 Jussi Kivi

Vuoden nuori taiteilija 2010 Anni Leppälä

Suomi-palkinto 2009, Kuutti Lavonen, Osmo Rauhala

Valtionpalkinto 2009 IC-98 (Visa Suonpää, Patrik Söderlund)

Taidekeskus Salmelan taidepalkinto 2010 Maria Laine

Vuoden ympäristötaideteos 2009 Riikka Latva-Somppi

Pro Finlandia -mitali 2009 Carolus Enckell, Ukri Merikanto

Näyttelykuvia 141 & Luettua 43: Hiroyuki Masuyama

Perjantaina matkustin Mikkeliin ja Mikkelin taidemuseoon kahdestakin syystä. Menin tapaamaan amanuenssi Paula Hyvöstä neuvotellakseni joistain kuvanveistäjä Johannes Haapasalon (1860–1965) kipsiluonnosten lainaamisesta näyttelyyn, jota kuratoin Villu Jaanisoon (s. 1963) kanssa Galleria Sculptoriin elokuuksi. Toiseksi menin katsomaan japanilaissyntyisen mutta nykyään Saksassa vaikuttavan kuvataiteilija Hiroyuki Masuyaman (s. 1968) valokuvanäytelyä (26.3.–2.5.), joka oli saanut lisäaikaa (5.9. saakka) kuvanveistäjä Harry Kivijärven (1931–2010) näyttelyn peruunnuttua tämän kuoleman johdosta. Kirjoittaakseni Masuyamasta juttua Taide-lehteen. Oli minulla vielä kolmaskin asia: olisin tavannut Hyvösen kumppanin, tutkija (väitellyt futisfanittamisesta) ja valokuvataiteilija Harri Heinosen (s. ?) ja keskustellut hänen uudesta valokuvaprojektistaan, josta on tulossa näyttely Helsinkiin, mutta juna-aikataulut olivat sekaisin, ja minulle tuli aivan liian kiire takaisin.

Liki puoli vuotta on tietysti aika pitkä näyttelyaika, mutta olipa Mikkelille sattunut onnenpotku, että he olivat Masuyaman maailmalta löytäneet ja että kyseessä on näyttely, joka pitkän lisäajan mainiosti myös kestää. Itse asiassa näyttely on varsin terveellinen muistutus siitä, että Helsingin ukopuolellakin on taidemuseoita ja että nekin tekevät ihan omaa salapoliisityötään siitä, mitä maailmalta on löydettävisä. Tämä vierailu on Masuyaman ensiesiintyminen Suomessa. Nyt siis joukolla Mikkeliin!

Mukana näyttelyssä on sekä videoita että digitaalisesti työstettyjä valokuvia, joissa Masuyama on muun muassa koostanut sadosta ja sadoista valokuvista hitaalla ja vaivalloisella tekniikalla J.M.W. Turnerin (1775–1851) ja Caspar David Fiedrichin (1774–1840) maalausten kopioita. Olihan häkellyttävän hienoja! Tässä malliksi Friedrichin Jäämerta (1824) kuvaava konstruktio LED-valokaapissa. Se on koottu 780 valokuvasta, jotka Masuyama on ottanut muuten oululaisissa ja kemiläisissä maisemissa:

Tässä reproduktio Friedrichin originaalista:

Erotatteko öljymaalauksen ja sadoista digitaalisista valokuvanpalasista tehdyn koosteen? On tämä siis vähän vitsikästäkin. Mutta on Masuyamalta esillä muutakin. Tässä esimerkkinä yksityiskohta (oma huono kuvani) teoksesta, jossa hän kuvasi satoja kuvia eräästä saksalaisesta kukkivasta kirsikkapuusta (sakura) – joilla on siis Japanissa aivan erityinen kulttuurinen merkitys – viiden kuukauden ajan ja koosti tuloksista sitten yhden kuvan, jossa näkyy kirsikankukkien keväinen herääminen ja sitten nopea lakastuminen:

Matkalla takaisin Helsinkiin luin junassa vielä pienen näyttelyluettelon Turner- ja Friedrich-kuvista:

Hiroyuki Masuyama: Caspar David Friedrich – Joseph Mallord William Turner. Sfeir-Semler Gallery 2007. [Tekstit: Anna Grosskoplf, Carl Friedrich Schröer]

Kaksikielisessä (saksa ja englanti) luettelossa käydään läpi Masuyaman Friedrich- ja Turner-sarjat, reprotaan työt ja näytetään myös yksistyiskohtia kuvista. Schröerin taidefilosofinen johdanto taustoittaa Masuyaman työn käsitteellisiä ulottuvuuksia. Kiinnostava pieni luettelo.

***

Koko valtakunnan ja VR:n aikataulut olivat palatessakin sekaisin, ja niinpä seisoimme esimerkiksi jossain pöpelikössä Kouvolan lähistöllä ties kuinka kauan. Kun en muutakaan keksinyt, otin Masuyaman innoittamana junan ikkunasta ties kuinka monta kymmentä pöpelikkökuvaa, joista ajattelin tehdä Photoshopilla koosteen. Enhän minä sellaiseen koskaan jaksa ryhtyä. Kunhan mainitsen tämänkin seikan vain esimerkkkinä siitä, kuinka monella tapaa hyvä näyttely voi inspiroida katsojaa. Tässä yksi satunnainen pöpelikkökuva:

Julkaistua 25: Opettiko Afrikka mitään?

Tänään ilmestyi Ilkassa vihdoinkin EMMAn Afrikka-näyttelystä Afrikan voima (24.2.–6.6.) kirjoittamani arvio. Luulin jo, että se jää julkaisematta, ja päätin mielessäni jo lopettaa koko hemmetin avustajasuhteen. Olin nimittäin kirjoittanut jutun jo 9.3. – kaksi kuukautta sitten. On joskus vaikea totutella tähän freelancerin arkeen, siis siihen että pienen palkan työstään voi saada jopa kahden ja puolen kuukauden kuluttua työrupeamasta.   

Opettiko Afrikka mitään? 

EMMA:n suuri Afrikka-näyttely ei ole oikein – tai ei itse asiassa lainkaan – sitä mitä lupaa, mutta seinillä on silti mielin määrin kiinnostavaa katsottavaa. 

EMMA:ssa on jo pitkään melkoisella tohinalla rakennettu suurta näyttelyä, jonka tarkoitus on kertoa afrikkalaisen kulttuurin – tai siis pikemminkin afrikkalaisten kulttuurien – vaikutuksesta eurooppalaiseen taiteeseen ja myös suomalaiseen nykytaiteeseen. Sitten kaikki meni vähän pieleen, ja turhan hienotunteisesti ei ole juurikaan julkisesti puhuttu siitä, että näyttelyn taustoittamiseksi tarkoitettu kuvanveistäjämestarin Harry Kivijärven Afrikka-kokoelma ei ollutkaan aivan sitä, mitä sen oli oletettu olevan, ja nyt siitä ei sitten näyttelyssä ole ainuttakaan näytettä.

Jököttävät esineet

Näyttelyn lopullinen koostumus on nelijakoinen. Afrikkalaista materiaalia on nyt lainattu museoista, paljon muun muassa Tukholman Dansmuseetista. Viitisenkymmentä esinettä saavat roolikseen juuri sen, mikä tällaisilla esineillä on varhaisten modernistimaalareiden ateljeiden nurkissa ollut: siellä ne jököttävät omaa hurjuudesta ja elämästä vain vähäisen muistuttavaa nykykuollutta olemassaoloaan. On aivan yksi lysti, ovatko ne kotoisin Luba-kansalta tai Songye-kansalta – sitä ei normaalikävijä enää seuraavana päivänä muista.

1800-luvun kamerunilaisia tanssinaamioita Tukholman Etnografiska museetista.

No, näinhän niiden pitää tavallaan ollakin, sillä niitä ateljeissaan pitäneet kubistit ja niistä eritasoista innoitusta hakeneet ja saaneet ovat keskeinen osa näyttelyä. Eivätkä hekään niistä paljoa ymmärtäneet.

Tšekkien afrikkalaiset juuret?

Kubismia ja venäläistä kubofuturismia tulee esiin ehkä vähän liikaakin. Tulee mieleen vanha amerikkalainen sanonta: ”Lakkaa poraamasta, lähde löytyi jo.” Olisi se muotokielten sukulaisuus nimittäin vähemmälläkin tullut todistettua. Tässä näyttelyssä syntyy lisäksi hassu vinoutuma. Katsojille saattaa jäädä sellainen virhekuvitelma, että tšekkiläinen kubismi olisi jotenkin erityisen Afrikka-vetoista, koska nyt sitä EMMA:n saleissa piisaa. Kyse taitaa kuitenkin olla siitä, että luetteloonkin lyhyen tekstin kirjoittanut tšekkiläistaustainen Petr Rehor on aktiivinen espoolaistaiteilija ja on luonut hyvät suhteet tšekkiläisiin museoihin.

 Tässä kohden lakkasin kuitenkin olemasta kiinnostunut itse näyttelykonseptista ja aloin katsella vain yksittäisiä taideteoksia – Afrikasta piittaamatta. Ja toimihan sekin. Ei näitä teoksia Suomessa niin usein tulla näkemään.

Hyvät suhteet on luonut EMMA itse Valtion Venäläiseen museoon Pietariin. Ja yhtä hassu on taas lopputuloskin. Ei juuri näillä venäläisillä klassikoilla nyt niin järin suurta Afrikka-kytkentää ole, osa on tässä kontekstissa suorastaan koomista: esimerkiksi Olga Rozanovan Kortteja, Neljä ässää, samanaikainen esitys (1910-luku) on ihan väärässä paikassa. Mutta, kuten sanoin, hällä väliä. Oli suorastaan ihanaa nähdä se. Samoin kuin Fernand Léger’n Tukholmasta lainatut luonnokset, joiden sarja on todella hieno.

Fernand Léger'n pukusuunnitelma vuodelta 1923 Tukholman Dansmuseetista.

Suomalaisten klassikoiden osalta homma on kuitenkin mennyt täysin pieleen. Hugo Backmansson (1860–1953) ja Birger Carlstedt (1907–1975) eivät oikeastaan edes kuulu tähän näyttelyyn. Heidän pohjoisafrikkalaiset kokemuksensa liittyvät pikemminkin orientalistiseen perinteeseen, joka on ihan toinen tarina. Sitä paitsi Carlstedtin imelät pohjoisafrikkalaiset fantasiat ovat taatusti hänen tuotantonsa heikoin lenkki. Akseli Gallen-Kallela (1864–1931) vietti tunnetusti aikaa Keniassa, mutta olisi liioittelua pitää Afrikassa syntyneitä töitä kovin merkittävänä osana hänen tuotantoaan. Näinhän tietenkin tullaan tekemän, kun taidehistorialta alkavat vanhat aiheet olla vähissä.

Missä kriittinen asenne?

Kotimaista nykytaidetta on esillä melko laajasti. Monet teokset ovat syntyneet Beninissä, suomalaisessa residenssissä Villa Karossa, mutta jotkut taiteilijat ovat matkustaneet muuallekin ja vähän omille teilleenkin. 

 Teemu Mäen Voodoo Women vuodelta 2009. 

Kovin suurta merkitystä ei tämän otoksen perusteella Afrikalla kuitenkaan Suomen nykytaiteeseen ole ollut, mutta kiinnostavia juonteita on toki tarjolla. Hyvää taidetta on mukana paljon, mutta eivät ne nivoudu miksikään yhteiseksi kokonaisuudeksi, joka kertoisi katsojalle kiinnostavan tarinan vieraiden kulttuurien muuttumisesta osaksi omaa. Tässä suhteessa esimerkiksi rytmimusiikki on paljon kiinnostavampi asia.
Lisäksi näyttelystä tuntuu puuttuvan – sekä järjestäjiltä että taiteilijoilta – kokonaan se postkoloniaalisen maailman tietoisuus ja kritiikki, johon esimerkiksi minä totuin jo 1980-luvun antropologian opinnoissani, jolloin muun muassa luettiin algerialaisen Franz Fanonin kirjaa Sorron yöstä (suom. 1970). Mitähän sillekin ajattelulle sitten on käynyt? Ei Afrikka Siperian tavoin meille niin hirvittävästi ole siis opettanut.

PS. 9.5. Hieman muuten yllätyin siitä, että kollegani Ullamaria Pallasmaa näki Taiteessa (2/10) ilmestyneessä jutussaan näyttelyn niinkin onnistuneena. Minun pitääkin Pallasmaata nähdessäni muistaa keskustella assiasta. Juuri tämä onkin hienoa, jos näitä kriitikkejä enää ylipäänsä jaksettaisiin julkaista. Niiden kautta saadaan edes toisinaan hedelmällistä keskustelua aikaiseksi. Takaan, että kun seuraavan kerran tapaan Pallasmaan Ravintola Salvessa, käy koko pöytäseurue ainakin vähän aikaa keskustelua Afrikan vaikutuksesta suomalaiseen taiteeseen – sen verran kovia me ollaan nimittäin molemmat puhumaan. Ja kumpikin aina oikeassa.