Haiku ja opetus

Tein Facebookiin aamulla riemukkaan postauksen. Laajennan sitä tännekin. (Sorry, että en taas ole jaksanut päivittää, mutta harkitsen vielä tapojeni parantamista.)

HAIKU KRITIIKIN TULEVAISUUTENA?

Tuossa taannoin tuskailin täällä kahden 1500 merkin kritiikin kirjoitettuani tilanpuutteen aiheuttamaa uhkaa mielekkäälle sanomiselle. Kirjoitin silloin kummastakin näyttelystä vielä lisäkritiikit haikun muotoon. Vähän vihaisena vitsinä. Se oli oikeesti aika nasta ja herättävä kokemus.
Eilen olin Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelman opiskelijoille puhumassa taidejournalismista – pälätin kolme tuntia putkeen yhden röökitauon pitäen. Lopussa halusin vähän kiusata opiskelijoita ja järjestin poetry slamin – siis liverunouskilpailun. Laitoin kaikki kirjoittamaan nopesti valokuva-aiheisen haikun ja skabaamaan sitten esityksillään (puolet aina vuorollaan tuomareina, pisteet 1–10 desimaaleineen). Ja molemmat paikalla olleet lehtoritkin pakotin mukaan. Heli Rekula ja Hanna Weselius eivät epäröineet lainkaan ja selvisivätkin hienosti. Toki oppilailleen häviten.
Kirjoittamiseen annoin aikaa sen verran, että käyn alhaalla nopealla röökillä. Häkellyttävä kokemus. Kaikki kirjoittivat käsittämättömän hyviä haikuja.
Silkkaa viihdettä tämä ei ollut, sillä olin juuri korostanut, että esimerkiksi peruskriitikin kuolinkouristuksissa kannattaa miettiä erilaisia kirjoittamisen lajeja sekä niiden sekoittamista ja varioimista. Haikua kirjoittaessa joutuu tiukoissa rajoissa miettimään sanoja, niiden soundaamista, konnotaatioita ja piilomerkityksiä. Siis kaikkineen kelle tahansa kirjoittajalle hyvä harjoite.
Yksi opiskelijoista, Veera Konsti, teki ihan käsittämätömmän suorituksen. Hän kirjoitti nopean röökini aikana peräti viisi haikua. Mukana oli instituutiokritiikkiä ja huumoriakin.
Tässä Veeran setti:

aihepiirinä
nykyvalokuvassa
lähinnä metsä

en oikein jaksa
alastonta selkääni
kääntää kuvalle

taas siellä mennään
piilossa pusikossa
nuori tyttönen

punainen vaate
liike-epäterävyys
herättää tunteet

Johanna Oras,
neuvoisitko minua
rahanteossa?

On tää opettaminen aika nastaa, vaikka ikä alkaa painaa. Kolmen tunnin tosissaan framilla olo vie nimittäin kaikki voimat ihan totaallisesti, enkä jaksanut illalla tehdä enää mitään. Mutta odotan jo innolla ensi viikon keikkaa landella.

***

Jaettuani yllä olevan Facebookissa, sinne tuli paljon tykkäyksiä ja kehuja, muun muassa suuresti kunnioittamaltani Karri Kokolta. Itse asiassa juuri Kokon reaktio aiheutti sen, että viestin Weseliukselle. Pyysin saada loputkin, jotta voisin julkaista ne täällä. Ja näinhän tapahtui. Korostan vielä, että kaikki nämä ovat syntyneet yhden tosi nopean tupakkatauon aikana. 

Taidan kehitellä tästä jatkossa opetusmetodia. Hieman sentimentaalisesti: "Rakastan tätä työtä."

Kirjoittava taiteilija II -kurssilla 17.1.2018 kirjoitetut valokuva-aiheiset haikut 

katson toisaalle

rajaan ajatukseni 

neliömuotoon

– Pauliina Heinänen 

valon häivähdys

sana ei ehdi väliin 

jälki hälvenee 

– Aleks Talve 

kuvan tyhjyys

valotettua todellisuutta 

vai näkymätöntä 

– Ville Kumpulainen 

valot raameissa
valuvat Barbababat
onneksi maksoit

– Karoliina Paappa 

näenkö ajan 
hitaasti, oikeasti
kun valokuvaan 

– Ulla Kudjoi 

kohta jossa saa
kulkea ilmansuuntiin
ääri kurotus

kohta sielläkään
ei ole mitään syytä
hengittää olo 

valon kurotu
aineen ylitys kohtiin
ilmaston nytkäys

– Noora Sandgren

päivän valoisuus
muisto on mahdollisuus
pimeä hetki 

– Ulla Kokki

lammen pinnalla
lumpeiden alta kuultaa
päivän valo 

– Heli Rekula 

valokuvauksen
fokuksen ja rajauksen  
yli lintu lens

– Hanna Weselius

Julkaistua 696 & Näyttelykuvia 1001: Hurmion Saavuttamisen vaikeudesta

Keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (35/15) ilmestyi arvioni Amos Andersonin näyttelystä Pyhän Teresan hurmio (21.8.2015–26.1.2016). Oli vähän tuskallinen juttu kirjoittaa. Pidin melkein jokaisesta työstä, mutta kokonaisuus jäi minulle kuitenkin kummallisen ontoksi. Tosin on sanottava, että useimmat taiteilijatuttavani, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, olivat samaa mieltä. Vähän minua kuitenkin harmitti kirjoittaa näin, koska hyviä töitä oli niin paljon. Jo näyttelyssä minulle tuli olo, että kaikkia olisi ollut hauska tarkastella yksityisnäyttelyissä, osana jotain muuta kuin yliviritetyn tuntuista hybristä. "Vähän nysä arvosteluksi, sanoisin." Näin totesi Antti Nylén Twitterissä. Ja onhan hän ihan oikeassa, mutta tilaa oli tasan annetut 3200 merkkiä, ja koska päätin olla mediakriittinen – näyttelykin on medium, jota sellaisena voi arvioida, annoin palaa näin: 

Hurmion saavuttamisen vaikeudesta

Kymmenen suomalaista nykytaiteilijaa on lyönyt hynttyynsä yhteen tutkaillessaan hurmion osuutta taiteellisessa prosessissa. Idea syntyi Sara Oravan ja Stiina Saariston työhuonekeskusteluiden pohjalta heidän pohtiessaan taiteen ja mystiikan yhteyksiä. Taiteilijat muodostivat kuraattoriparin, joka valitsi näyttelyyn mukaan Jenni Eskolan, Jukka Korkeilan, Heli Rekulan, Seppo Salmisen, Henry Wuorila-Stenbergin, Juha T. Koskisen ja Merja Kokkosen & Antti Nylénin. 

Nimensä näyttely sai Avilan Pyhästä Teresasta (1515–1582) , joka kirjoitti muun muassa näin, kun enkeli lävisti hänen sydämensä kultaisella keihäällä: ”Se sytytti minut kauttaaltaan suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Niin ankara oli tuska, että se pani minut vaikeroimaan, ja niin ylenmääräinen oli se suloisuus, jonka tämä suunnaton tuska minussa synnytti, ettei kukaan haluaisi sitä menettää, eikä sielu tyydy vähempään kuin Jumalaan.” Tätä voisi epäilemättä käyttää myös yhtenä mahdollisena pakottavan luomisprosessin määritelmänä. 

Seppo Salminen, Johannes S, harjoituksia kellarissa III, 2015.

Pyhä Teresa ei ole ensimmäistä kertaa nykytaiteen inspiroija: Juha Saitajoki teki aiheesta kolme näyttelyä ja jopa väitöskirjan (2003). Moni taiteilija hakee innoitusta Gian Lorenzo Berninin (1598–1680) legendaarisesta veistoksesta Pyhän Teresan hurmiosta – näin Saitajokikin, mutta tässä näyttelyssä välittäjähahmot ovat poissa. Taiteilijat eivät ulkoista Teresan sisäisyyttä ja hiljaisuutta kuvittamalla. Keskeiseksi teemaksi nousee näin Teresan kokemuksia muistuttava minuudesta luopuminen. Tiedotteen mukaan kuraattorit ovat valinneet näyttelyyn ”miltei masokistisella tavalla ja ehdottomuudella omaan luomisprosessiinsa suhtautuvia taiteilijoita”.
Viritys on kova, ja katsojalle annetaan lupaus päästä uskonnollista kokemusta muistuttavan taiteellisen luomisprosessin äärelle ehkä poikkeuksellisella tavalla. 

Luulen, että Teresan kokemus on myöskin parhaimmillaan katsojan kokemus. Minuus saattaa hävitä, kun pääsee taideteoksen kanssa ekstaattiseen yhteyteen, jota on vaikea kuvata. Musiikissa ilmiötä nimitettiin minun nuoruudessani ”kolahtamiseksi”. 

Sara Orava, Rosario II, 2014, tempera ja öljy kankaalle.

Tämä näyttely ei kolahtanut. Mietin hämilläni syitä, ja päädyin kahteen. 

Näyttely on täynnä hyviä teoksia. Ne jäävät kuitenkin yksittäisiksi eivätkä muodosta kokonaisuutena sellaista kaikupohjaa, jonka kautta olisin pakotettu sisään näyttelyn tematiikkaan. Niistä puuttuu yhteinen klangi. Esimerkiksi Oravan maalauksissa aloin kiinnittää huomiota siihen, miten hänen isot maalauksensa muistuttivat hurmion sijaan taiteellisia suorituksia – vaikkapa taidokasta draperiaa eli kankaiden laskosten kuvaamista, mikä taiteessa on ollut yksi perinteinen laadun mittatikku. Pienemmissä maalauksissa tämä ulottuvuus puuttui: ne olivat intensiivisiä ja kiehtovia, mutta vain itsekseen. 

Toinen syy oli temaattisen virityksen ylikorostuminen. Suuri osa ystävistäni on taiteilijoita. He kaikki tuntuvat ”suhtautuvan luomisprosessiinsa masokistisella tavalla ja ehdottomuudella”. 

Taide nyt vain on tällaista. Tämä oli yksi satunnainen ryhmänäyttely sen osoittamiseksi.

Julkaistua 306: Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Eilisessä Kauppalehdessä ilmeistyi lyhyt juttuni Carnegie Art Award -näyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa. Oli taas vähän pikainen tilaus. Olin toissa-aamuna klo 11 palaverissa keskustelemassa Tapio Tapiovaaran (1908–1982) kirjankuvitustaiteesta, kun pomoni lehdestä soitti ja ilmoitti, että huomiseen lehteen piti saada juttu, aikaa yhteen saakka. Siitä sitten palaveri loppuun ja töihin – onneksi olin jo käynyt pressissä edellisenä torstaina: 

Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Pohjoismaiden merkittävin taidepalkinto toistaa itseään kuin Euroviisut konsanaan, mutta se ei estä nauttimasta hyvästä taiteesta.

Pohjoismaisista taidepalkinnoista prestiisipitoisin eli Carnegie Art Award on nyt jaettu kymmenennen kerran, ja näyttely on saapunut kierroksellaan Helsinkiin.

Suomessa onkin nyt hyvä juhlia, koska ensimmäisen palkinnon ja 1.000.000 kruunua voitti tänä vuonna Heikki Marila huikeilla ekspressiivisillä kukkamaalauksillaan, joilla hän on viime vuosina nauttinut suurta suosiota myös kotimaassaan.

Carnegiessa on mukana 17 pohjoismaista taiteilijaa, joista suurin osa on taidemaalareita, mutta onpa mukana taas yksi valokuvataiteilijakin, Heli Rekula. Carnegie on ollut nimenomaan maalaustaidekilpailu, mutta on se jopa voitettukin valokuvilla. Tämä herättää kuvataidepiireissä hilpeyttä, ja minunkin mieleeni juolahti, että mukana olevan suomalaisen Stig Baumgartnerin monumentaalisilla ja varsin plastisilla abstrakteilla maalauksilla voi aivan hyvin voittaa veistoskilpailunkin.

Näinkin voi maalata. Norjalainen Per Inge Bjørlo (s. 1952), Colour Follows Form Follows Psyche I & II.

Taiteenlajien rajojen venyttäminen ei kuitenkaan ole suuri ongelma, vaikka se kertookin niistä oudoista tavoista, joilla jatkuvasti kriisissä olevan maalaustaiteen on pyrittävä takaisin taiteen keskiöön. Paljon ongelmallisempaa on Carnegien jatkuva samankaltaisuus. Palkintoraadit tuppaavat pysymään samoina, ja se todella näkyy siitä kuvasta, mikä pohjoismaisesta huipputaiteesta halutaan antaa. Osa taiteilijoista on roikkunut mukana sekä varsinaisessa kilpailussa että bubbling under -osastossa jo pitkään. Prosessi on myös turhan raskas: nytkin raati kävi läpi 127 nimettyä taiteilijaa ennen varsinaista kilpailua.

Toisaalta yleisön ei tarvitse tietää kaikkea taustatyötä. Carnegie esittää kuitenkin aina hyvää pohjoismaista taidetta. Vaikka näyttely ei kokonaisuudessaan olisi erityisen kiinnostava, voi sieltä poimia omia suosikkejaan – nyt jopa ihan esittävääkin maalausta kuten konkari Jarmo Mäkilän lapsuutta peilaavat kuvat.

Näyttelykuvia 684 & 685 & 686: Päivät tiineenä taiteesta

Eilen alkoi taiteellinen matalalento aamulla klo 11 ja päättyi sitten joskus seitsemän kieppeissä. Etteikö kriitikonkin työ olisi työtä?

Ensin oli Carnegie Art Award 2012:n (20.5.–30.7.) pressi Amos Andersonin taidemuseossa. Carnegie on mielestäni aina ollut vähän liian hienostunut ja sisäsiisti. He voisivat vähän ehkä vaihdella juryn koostumusta. Vaan komeaa taidettahan taas on tarjolla, eikä varsinkaan suomalaisten tarvitse hävetä lainkaan tässä pohjoismaisessa seurassa. Lajityyppejäkin oli tarjolla meikäläisten toimesta aika moninaisesti: Stig Baumgartner (s. 1969), voittaja Heikki Marila (s. 1966), Jarmo Mäkilä (s. 1952) ja Heli Rekula (s. 1963). Tässä Mäkilä maalauksensa edessä:

 

Minä olisin valinnut voittajaksi todennäköisesti Baumgartnerin, jonka komeat maalaukset toivat mukanaan myös vähän ilkikurisen ajatuksen. Nyt Carnegiessa – siis maalauskilpailussa – oli totuttujen valokuvien lisäksi myös veistoksia. Haluaisinkin nähdä sen veistoskilpailun, jonka Baumgartner voittaisi suorastaan monumentaalisilla ja varsin plastillisilla maalauksillaan:

Eikä maalaustaide mihinkään ole kuolemassa. Näinkin vähillä ja tutuilla elementeillä voi tehdä varsin intensiivistä maalausta. Kyllä tästä tekijästä on kasvanut mestari:

Valo yössä.

***

Sitten piti jo rynnistää tapaamaan toista mestaria, Veli Granöta (s. 1960), joka esitteli Martti Jämsälle (s. 1959) ja minulle Polaroid-projektejaan tulevaa näyttelyä varten. Hän on tehnyt muun muassa kiinnostavia Kirlian-juttuja Polaroidia hyväksi käyttäen:

Kävimme kahvilassa läpi hänen materiaaliaan, ja niistähän voisi näytää melkein mitä vain, mutta tilat tulevat tietysti vastaan.

***

Ja sitten vähän Galleria Orton -neuvotteluita. Löysimme nopealla aikataululla aivan mainion virolaisgraafikon elokuun näyttelyä varten. Yleisömme saa tutustua Virge Jõekaldan (s. 1963) hienostuneeseen tuotantoon:

 ***

Ja sitten avajaisiin. Galleria Amassa avattiin Aarnen ja Arjan – Aarne Jämsä (s. 1956) ja Arja Jämsä (s. 1957) – näyttely (25.5.–17.6.). Molemmathan toimivat myös omillaan, mutta aina silloin tällöin he esiintyvät duettona, eikä töitäkään ole signeerattu erikseen. Heidän arkiset parisuhdepohdintansa ovat väliin hersyvän humoristisia ja väliin aika raa'an koskettaviakin, mutta juuri tässä linjattomuudessa ne ovat ylen tosia. Heidän työhönsä on myös helppo samastua, vaikka ei tätä ulottuvuutta taiteessa kovin suurena arvona ole pidettykään. Minä kuitenkin pidän.

Pitkäaikainen yhteistyö on sitä paitsi vain syventynyt. Tämä näyttely oli paljon saumattomampi kuin edellinen, jonka näin Forum Boxissa vuonna 2008.

*** 

Ja sitten vielä kotimatkalla yksi näyttely. Galleria Jangvassa oli Anssi Hanhelan (s. 1962) näyttely (16.5.–3.6.). Sielläkin oli tarjolla rosoa ja huumoria. Hänen railakas ekspressionisminsa tuo mieleen pietarilaisen taiteen 1980-luvulta – mikä sekin on minulle arvo. 1980-luvun eri puolilla maailmaa – myös Kuopiossa – vaikuttanut uusekspressionismi oli rajua maalaamisen aikaa, jolloin tietty hulluus temmelsi tavalla, joka saa ainakin minut kaipaamaan tällaistakin alkuvoimaa. Sen absurdit piirteet ovat Aarnen ja Arjan tavoin jollain perinpohjaisella tavalla totta.