Näyttelykuvia 446: Taidekin voi olla hauskaa

Maanantaisin on yleensä kriitikon vapaapäivä, koska galleriat ovat kiinni. Helsingissä poikkeuksen muodostaa kuitenkin Kuvataideakatemian Galleria FAFA, joka on avoinna joka päivä. Niinpä piipahdinkin siellä tänään katsomassa Tärähtäneiden Ämmien (Katriina Haikala & Vilma Metteri) näyttelyä Funny Games – Koti, nainen ja hauskat leikit (26.8.–11.9). Näin he kertovat tekevänsä: "Tärähtäneet Ämmät tarkastelevat naiseutta äitiyden ideaalin, ihanne-elämäntavan ja sosiaalisen median avulla rakennetun identiteetin kautta." Ja näin he myös he tekevät. Näyttely on sitä paitsi poikkeuksellisen hauska – huumori on nimittäin kuvataiteessa oikeasti aika vaikea laji: 

Sen lisäksi, että ironiset naisten rooleja tutkivat teokset olivat aidosti aika hersyviä, oli taiteen taito- ja käsityöulottuvuus myös kunniassaan. Oivaltavissa duuneissa oli nähty vaivaa ja mietitty toteutusta kuten vaikkapa tässä pullavapaudenpatsaassa:

Siis oikein hauska näyttely, mutta on se kuitenkin todettava, että Tärähtäneiden Ämmien yhteiskunnalliset kommentit tuppaavat jäämään vähän sivulauseiksi. Ei tämä näyttely mikään maailmaa muuttava kokemus ollut. Guerrilla Girlsien räjähtävämpää voimaa heillä ei ainakaan vielä ole arsenaalissaan. Tärähtäneiden Ämmien kanssa tulee vähän sellainen Todella upeeta -olo, mutta kyllähän senkin kanssa viihtyy ja miettii joskus isompiakin kysymyksiä. Ehkä olen nyt vain vähän liian ryppyotsainen.

Taas Mäntässä: Tuksun kaa

Kun olin viime viikon keskiviikkoiltana palannut parin viikon lomareissulta Puolaan ja Baltiaan, alkoi taidearki taas täydellä teholla. Perjantaina lähdin Mänttään, koska Mäntän kuvataideviikkojen oheisohjelmat niin käskivät. 

Kaikkeen sitä taiteen kautta joutuukin! Perjantai-iltana minulla oli DJ-keikka – elämäni neljäs – Mäntän paikallisessa paheellisessa luolassa Morgan Kanessa. Soittelin yli kolme tuntia neuvostovirolaista iskelmää, poppia ja rockia. Kun aloitin uuden urani vähän vajaa vuosi sitten, sain soittaa Kauko Röyhkän ja Singer Vingerin kanssa, joten lieneekö lyhyt urani jo laskussa, koska illan pääakti oli nyt Johanna "Tuksu" Tukiainen:

Keikka meni hyvin tai ainakin kohtuullisesti, vaikka toinen soittimistani oli vääränlainen – DJ-soittimen sijaan ihan tavallinen huonokuntoinen Denon:

Myöhässä ollut, esiintymiskamppeensa osin stadiin unohtanut, nousuhumalainen ja hahmoltaan kaikinpuolin tragikoominen – pääpaino osiossa tragi – Tukiainen veti kolme biisiä osin huulisynkassa, osin päälle kirkuen ja aloitti sitten pitkän tauon, jota piti seurata shown "eroottinen osuus". Minä olin jo niin väsynyt, että en jaksanut odottaa vaan lähdin hotelliin nukkumaan. En voi siis kertoa omakohtaisesti osin hauskoja ja osin surullisia juttuja, joista kyllä kuulin kaikuja kylillä seuraavana päivänä. Jääköön siis juoruilematta.

***

Lauantaina oli kaksi toisenlaista keikkaa. Iltapäivän aloitti elokuvaesitys Mäntän iki-ihanassa Kino-Säteessä, Suomen kolmanneksi vanhimmassa edelleen toimivassa elokuvateatterissa:

Katsoimme Imbi Pajun hienon dokumenttifilmin Torjutut muistot (2006), jossa hän kuvaa äitinsä ja tätinsä – ja muidenkin virolaisnaisten – kohtaloita Neuvosto-Viron ikeen alla. Tätä seurasi paneelikeskustelu, jonka puheenjohtajan toimin. Mukana oli Pajun lisäksi kuvataiteilija Pirjetta Brander (s. 1970), jonka vaikuttava teos Mäntän kuvataideviikoilla käsittelee osin samankaltaista tematiikkaa – muun muassa kollektiivista pelkoa. Yleisöä oli paikalla kiitettävästi ja keskustelu oli vilkasta, joten tähdillä oli syytä hymyyn:  

Pirjetta Brander ja Imbi Paju Kino-Säteen kuistilla paneelin jälkeen.

Sitten vedin tunnin mittaisen kuraattorikierroksen näyttelyssä, ja jälleen riitti väkeä. Haluan kertoa tästä tapahtumasta erityisesti, koska se tuotti yhden urani hienoimmista hetkistä. Mukana oli edellisen illan keikalla tapaamani stadilainen osapuilleen viisikymppinen pariskunta, jolla oli mökki lähistöllä. He innostuivat tulemaan myös elokuviin ja sitten kuraattorikierrokselle, ja mies kertoi minulle kierroksen jälkeen, että kyseessä oli hänen elämänsä ensimmäinen taidenäyttely. Hän oli niin innostunut, että sanoi tulevansa seuraavana päivänä uudestaan ehtiäkseen paneutua myös kaikkiin videoteoksiin.  

Tuli melkein tippa silmään ja vähän jeesusmainenkin olo: Sainpahan edes yhden pelastetuksi! Ja se kai riittää aika pitkälle.
Ilta jatkui Honkahovissa, jossa oli bileet. Performansseista ehdin nähdä Tärähtäneiden ämmien hirtehisen hauskan ja aika mainion esityksen:

Illan huipensi Anssi Kasitonnin (s. 1978) ja vaimonsa Maria Stereon keikka:  

Ja olihan hyvä bändi! Pariskunta sai kahdestaan aikaan nimenomaan kokonaisen garagebändin fiiliksen. Yksinkertaiset laulut olivat yhtäaikaa naivistisia ja aika raakoja. Kuunnelkaa tästä vaikka pari näytettä.

***

Sunnuntaina tein retken Keuruulle tutkimaan taidetarjontaa. Tästä kohta erikseen lisää. Iltapäivällä minulla oli toinen tunnin kuraattorikierros, johon osallistui lauantaitakin enemmän porukkaa.

Ja sitten autolla kotiin ja nukkumaan vähäksi aikaa ennen kuin aloitan tänään Galleria Ortonin vuosijulkaisun tekstien kirjoittamisen. Kiirettä siis jo piisaa, vaikka kesä onkin vielä puolessa.

Näyttelykuvia 150 & 151 & 152 & 153: Seminaarielämää

Maanantain ja tiistain vietin Tampereella XLVII Valtakunnalisilla taidemuseopäivillä, jossa osallistuin paneelikeskusteluun.

Ihan hirvittävän onnistuneeksi ei tapahtumaa voi kehua. Mikko Lehtonen piti ikään kuin tärkeimmän ulkopuolisen esitelmän. Hän hoiti hommansa rutiinilla ja maneerilla ("sympaattinen älykkö"), enkä usko, että se oli kyseisen väsyneen power point -esityksen läheskään ensimmäinen esityskerta. Mielenkiintoisia kulttuuriteoreettisia pointteja tuli esiin, mutta ulkokohtaiseksi kokonaisuus jäi. Ihan samaa voi sanoa paneelikeskustelusta, johon osallistuin. Aiheena oli "Median merkitys kuvataiteelle". Paneelia johti Maila-Katriina Tuominen, ja keskustelijoina siihen osallistui lisäkseni Aamulehden kultttuurin uutispäällikkö Markus Määttänen ja kulttuuritoimittaja Kaisa Heinänen Helsingin Sanomista. Heinänen oli tyylilleen uskollisesti hillitty ja aika varovainen, Määttänen amerikkalaistyyppinen pinnallinen sloganien heittelijä ja minä varmaankin se mitä haluttiin: turvallinen toisinajattelija, joka tuntuu aina narisevan samaa mantraa, jossa esiinty muun muassa sana 'kapitalismi'. Ei siitä oikein mitään hedelmällistä keskustelua syntynyt. Lähes kaikki muut esiintyjät olivat sitten taidemuseoihmisiä, jotka lähinnä tylsästi kehuivat omia projektejaan. Ainoan hienon poikkeuksen teki Valtion taidemuseon lakimies Tuula Hämäläinen, joka piti todella hyvän esityksen tekijänoikeuslainsäädännön kiemuroista.

Maanantai-iltana vierailtiin Sara Hildénin taidemuseossa, jossa oli esillä museon tuoreiden hankintojen ympärille rakennettu suomalaisen nuoren nykytaiteen näyttely Olotila OK! (11.9.–21.11.).  

Kriittinen taidemuseoväki – eduskunnan intendentti Liisa Lindgren ja Helsingin taidemuseon vastaava museomestari Ulla Saarinen – osoittaa yksissä tuumin virhettä: kyltissä väitetään Jaakko Mattilan (s. 1976) teoksen olevan maalattu melamiinille, mutta lastulevyksihän tuo tarkemmalla tarkastelulla osoittautui. [Lisäys lauantaina: etteivät vain asiantuntijamme ole sittenkin väärässä; melamiinilevyhän on lastulevyä, jonka päällä on melamiinilaminointi.]

Vähän pliisuksi näyttelyn kokonaisuus jäi, vaikka mukana olikin kiinnostavia uusia tuttavuuksia. Sitä paitsi on kehuttava Hildénin ostopolitiikkaa. Nuoriltakin tateilijoilta uskalletaan ostaa useamman teoksen kokonaisuuksia, jolloin teokset eivät jää vain satunnaisiksi esimerkeiksi aikansa teemoista. Mieleeni jäi varsinkin kaksi nimeä. Tamara Piilola (s. 1977) maalaa jo varsin virtuaalimaisesti:

Tamara Piilola, Suo, 2008.

Toinen erityisesti mieleen jäänyt nuori taiteilija oli Eeva-Riitta Eerola (s. 1980), josta voi todeta ihan samaa kuin Piilolasta, vaikka vähän sellaista itsevarmaa eleenomaisuuttakin oli ehkä myös havaittavissa. Mutta aikahan tunnetusti tasii, joten eiköhän tässäkin ole yksi tulevaisuuuden mestareista:

 Eeva-Liisa Eerola, Illustrator, 2010.

Ilta jatkui vielä uudehkossa taidehalli TR1:ssä, jossa oli kaksi näyttelyä ja vielä performanssi. manSEDANse-festivaalin (4.–10.10) elektroniseen taiteeseen en jaksanut kunnolla keskittäytyä, mutta kyllä esimerkiksi Heikki Salo (CJ Hekxsa) tuntui niin kiinnostavalta tekijältä, että päätin ottaa paremmin selvää hänen tekemisistään. Kyllä tietokonejutuissakin tiettyä runoutta on löydettävissä:

TR1:ssä oli myös valokuvataiteilija Anne Hämäläisen (s. 1966) valokuvia Normandiasta sesongin ulkopuolella. Autioissa maisemissa oli runollista kauneutta mutta myös taidehistoriallisesti ladattua huumoria:

Ilta huipentui performanssiin, jossa Tärähtäneet ämmät -niminen taiteilijaduo (Vilma Metteri ja Katriina Haikala) esitti melko löysän ja joutavanpäiväisen, ikään kuin taidekriittisen pläjäyksen, jossa kananmunakin lensi (olihan se performanssi!). Intensiteettiä ei juuri ollut, eikä pätkääkään lavakarismaa:

Vaikka onhan sekin mahdollista, että olin vain jo pitkästä päivästä väsynyt enkä jaksanut keskittyä esitykseen. 

***

Ja vähän turhaan minä muutenkin taidan narista. Taidemuseoväki on hauskaa ja työlleen omistautunutta porukkaa ja hyvä keskusteluseraa. Sitä paitsi verkostoituminenhan tällaisissa seminaareissa on tärkeintä. Minäkin sain itse asiassa tilauksen kahdesta tulevasta luettelotekstistä, joten tyytyväinen pitää olla.

***

Tiistai-iltana palasin kotiin Helsinkiin ja menin heti kapakkaan pelaamaan sököä ja hävisin valtavan summan rahaa. Sinne meni koko paneelin osallistumispalkkio – eikä ihan riittänytkään: