Näytetään tekstit, joissa on tunniste Samuli Heimonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Samuli Heimonen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. tammikuuta 2012

Näyttelykuvia 569 & 570: Maalausko kuollut?

Maalauksen kuolemasta puhutaan uudestaan ja uudestaan. Viime aikojen maalausnäyttelyt ovat kuitenkin osoittaneet, että taidemaalaus voi suomalaisessa nykytaiteessa vallan mainiosti. Olen lyhyen ajan sisään nähnyt toinen toistaan hienompia maalausnäyttelyitä, eikä loppua tunnu olevan näkyvissä.
Viime perjantaina aloitin taidepäiväni Korjaamo Galleriasta, jossa on Mikko Paakkolan (s. 1961) näyttely En plein ciel (13.1.–5.2.):


Paakkola on valinnut kohteekseen varsain raskautetun aiheen: auringonlaskun. Aika ovela valinta, kuten tiedottessaakin todetaan: "Paakkolan kaltaiselle maalarille auringonlasku on kiitollinen kuva-aihe, sillä se ratkaisee kertaheitolla sekä sisällön että muodon ongelmat ja antaa hänen keskittyä varsinaiseen työhönsä, maalauksen tekemiseen."
Ja onpa Paakkola maalanutkin. Vahvat pigmentit ja toisinaan reliefimäisen paksu pinta antavat maalauksille todella rajun voiman. Samalla niissä on kuitenkin minimalistisen vähäeleistä tarkkuutta – jopa niin, että kävellessäni kohti galleriaa katsoin ohuita panoraamojen sarjaa ensin kuin Donald Juddin (1928–1994) veistoksia:

 
Varsin vaikuttava taidekokemus. Onneksi galleriassa oli yksi tuoli, jolla saatoin istuskella ja vähän kontempleeraillakin.

***

Ja hyvät kokemukset jatkuivat illallakin Salon taidemuseossa, jonne matkasin pitämään avajaispuhetta. Samuli Heimosen (s. 1975) näyttely Tulvan jälkeen (28.1.–4.3.) kertoi myös siitä, miten ahkeria taiteilijat ovat. Hän oli täyttänyt ison museon kokonaan teoksilla, jotka olivat kaikki viime vuodelta.
Puhuin avajaispuheessani muun muassa siitä, miten erilaiset ismit ovat taistelukenttänä olemisen jälkeen siirtyneet ikään kuin vapaavalintaisiksi taiteilijan työpakin osiksi ja miten Heimosen tuotannossakin voi nähdä aivan yhtä hyvin surrealismin kuin ekspressionisminkin elementtejä. Ja vapauttaan Heimonen on käyttänyt – tässäkin Tulvan jälkeen -maalauksessa elää hauskasti legendaarisen merimaalari Ivan Aivazovskin (1817–1900) henki:


Jossain vaiheessa ajattelin, että Heimosta voi hyvinkin uhata viime vuosien ison menestyksen kirous ja että hänellä voi olla vaara ryhtyä "tuotteistamaan" tiettyjä elementtejä töissään, mutta näköjään turhaan. Hän uskaltaa kokeilla ja ottaa riskejä, vaihdella tyylikeinoja ja myös tuoda varovasti lisää väriä teoksiinsa. 
Suosittelen siis retkeä Saloon. 

PS. Puhujanhan pitää aina välillä vähän vitsaillakin. Olin aika ylpeä siitä, että en aloittanut antiikin muinaisuudesta vaan päätin puheeni antiikkiin, kun vertasin Heimosta eläinkuvaajana Aisopokseen. Ja onhan niitä yhtymäkohtia ihan oikeastikin.

Asennekysymys, 2011.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Näyttelykuvia 74 & 75 & 76 & Virossa 18: Kriitikot syövät lammasta

Eilen matkustimme Taiteen päätoimittajan Pessi Raution kanssa tallinnalaiseen Printonin kirjapainoon. Raution tehtävänä oli valvoa Samuli Heimosen (s. 1975) tulevan kirjan painamista. Minä toimin matkaoppaana, koska olen ko. kirjapainossakin aikoinani asioinut useammankin kerran ja koska Tallinna on minulle muutenkin tuttu paikka. Kirjapainon Heidelberg toimi hienosti ja painajakin oli tarkka kaveri:


Niinpä Rautio pääsikin aika helpolla, ja saimme pian lisenssin lähteä taidekierrokselle. Lähdimme Kumuun ja arvioimme matkalla eri-ikäistä arkkitehtuuria ja arvuuttelimme rakennusten rakennusvuosia.
Kumussa jätimme pysyvät kokoelmat väliin, ja keskityimme kolmeen vaihtuvaan näyttelyyn. Pohjakerroksen isossa salissa oli myös säveltäjänä tunnetun liettualaisen symbolistin M.K. Čiurlioniksen (1875–1911) ja tämän aikalaisten näyttely (30.4.–8.8.).

M.K. Čiurlionis: Preludi, 1906.

Olipas aika kiehtovaa maalaustaidetta. Vähän kuin Hugo Simbergiä (1873–1917), vähän sellaista tavanomaista art nouveau -koristeellisuuttaa mutta aika paljon sellaista, joka jäi varsin oudoksi – jotain aikansa ylempien sfäärien ja tasojen henkistä ajattelua, johon pitäisi joskus kunnolla paneutua eikä vain pitää kaikkea sellaista jonain ruusuristiläisenä huuhaana, mihin minulla on valitettavasti taipumus. Lumoava näyttely kuitenkin. Uskallankin suositella kenelle tahansa taiteenharrastajalle Tallinnan matkaa pelkästään tätä katsomaan.

 Tällaiselta näyttää sosialistinen naistraktoristi (ei näyttelyssä).

Pysyvien kokoelmien yhteydessä oli huolella rakenettu pieni neuvostonaista Viron taiteessa käsittelevä näyttely (8.4.–26.9.) Nõukogude naine Eesti kunstis, jossa olin jo käynyt jo kuukautta aiemminkin. Kiinnostavalta se tuntui edelleenkin. Jos sinne innostuu lähtemään, kannattaa edullinen ja aikakauden probleemoita hyvin avaavan luettelo ehdottomasti hankkia. Museon konkkaan mennyt kirjakauppakin näytti jälleen toimivan.
Ylimmässä kerroksessa oli iso katsaus virolaiseen nykymaalaukseen Muutuv maalikunst (14.5.–10.10). Ihan hirvittävän hyvässä kuosissa virolainen maalaustaide ei taida olla. Kovin sekavaa eikä millään osa-alueella erityisen kiinnostavaa. Mutta olihan se hauskaa nähdä esimerkiksi vanhanaikainen prikaatimaalaus (kuka muistaa tällaista sanaa?):

 
Mutta ei pilunkuvia tee kiinnostavammaksi se, että niitä tekee kolmekymppinen nainen. Liekö niin, että sosialistiselle Itä-Euroopalle tyypillinen pornon kokeminen vapaudeksi – tästä Rautio muistutti – jatkuu vielä sosialismin romahdettua jo aikoja sitten? Tässä Merike Estnan (s. 1980) pornahtavien maalaustensa taustaksi kuvittamaa seinää:


Kokonaisuudessaan näyttely oli kuitenkin vähän sellaista kusten lorautettua väriä, kuten hienon videotaiteilijan Jaan Toomikin (s. 1961) aika hauskassa akryylimaalauksessa Järvi (2009):


Toisaalta en ole varma siitä, että näyttely oli ihan niin levoton kuin ensituntuma antoi ymmärtää. Ammatimaisen taiteenkatsomisen yksi iso ongelma on se, että pipon vaihto aivan liian nopeassa tahdissa rassaa aika paljon – ja sumentaa näköä. Kyllä tymäkkä symbolistiannos pitäisi oikeastaan olla yhdelle päivälle tarpeeksi. Nyt tuli yritettyä sisään aivan liian monenlaiseen kuvamaailmaan.
Mutta onhan tuo näyttely vielä pitkälle syksyyn avoinna.

***

Näkyipä pihalla touhuamassa suomalainen kuvanveistäjä Eero Hiironenkin (s. 1938). Hän viimeisteli näyttelyään (21.5.–5.9.), jonka avajaiset ovat tänä iltana. En kuitenkaan viitsinyt mennä häiritsemään. Olisihan se sitä paitsi ollut vähän kuin olisi mennyt torstain kunniaksi Tallinnaan syömään hernekeittoa.
Vaan mepäs söimmekin Argo Baarissa dolmia ja lammassaslikkia, joista ei paljoa jäänyt: