Julkaistua 721 & Virossa 171: Taidetta ja kauraryynejä

Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehti (2/15) kuuluu ilmestyneen viime viikolla. En ole lehteä nähnyt, mutta kirjoitin siihen pienen raportin siitä, kun olin yhdistyksen taideretken oppaana Virossa viime kesäkuussa:

Taidetta ja kauraryynejä

Suomen Taideyhdistys järjesti jäsenmatkan Viroon 6.–7.6.2015. Olen harrastanut koko 2000-luvun aktiivisesti Viron taidetta, ja siksi oli ilo toimia kiinnostuneen ja motivoituneen ryhmän matkaoppaana. Kun kiinnostus on vakava, on myös helppo suunnitella taiteentäyteinen ohjelma. 

Lauantaina kävimme läpi Tallinnan taidetarjontaa. Ensimmäinen kohteemme oli Pietari Suuren rakennuttaman Kadriorgin barokkipuiston reunamalla sijaitseva Kumu, vuonna 2006 ovensa kävijöille avannut Baltian suurin taidemuseo.
Kumun näyttelytarjonta on ollut alusta alkaen varsin monipuolista. Taiteen eri aikakaudet sekä tyylilajit ovat esiintyneet sulassa sovussa. Niin nytkin.

Aloitimme peruskokoelmista ja yleisesittelystä. Oppaanamme toimi kokenut ja huumorintajuinen Urmas Orek, joka johdatti ryhmämme Viron taiteen toisinaan traumaattisiinkin vaiheisiin. 

Urmas kertoo Stalinista.

Peruskokoelmien lisäksi oli tarjolla ulkomaista taidetta: jo Helsingissä nähty häkellyttävä Hilma af Klintin näyttely, mittava kokoelma tšekkiläistä surrealismipainotteista avantgardevalokuvaa vuosilta 1922–50 – sankarinaan Jaromír Funke, yksi suurista klassikoista. 

Esillä oli myös uutta näkökulmaa virolaisen taiteen lähihistoriaan: Taidevallankumous 1966 -näyttelyssä oli rekonstruoitu Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan äkillisen suojasään tuottamat neljä merkittävää virolaisnäyttelyä. Lisäksi esillä oli pienimuotoinen näyttely Mustan neliön metamorfoosit, jossa esiteltiin Kazimir Malevitšin legendaarisen Mustan neliön (1915) vaikutusta Viron taiteeseen. Näin saimme jo esimakua myös Virossa venäläisen avantgarden perintöä ylläpitäneestä Leonhard Lapinista, joka oli odottamassa meitä sunnuntaiaamuna. 

Nykytaiteen galleriassa oli lisäksi vielä Marko Mäetammin ja yhdysvaltalaisen, osin virolaistaustaisen Raymond Pettibonin arkista elämää rankasti kommentoiva näyttely. 

Tarjontaa siis riitti, ja ryhmämme jakautuikin lopulta eri tahoille omien mieltymysten mukaan. 

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että todellisuudessa Kumu on yleensä kokonaiseksi päiväksi täysin riittävä matkakohde. 

Emme kuitenkaan saanet taiteesta tarpeeksemme. Tallinnan Taidehallissa (Tallinna Kunstihoone), yhdessä kaupungin merkittävimmistä funkisrakennuksista, sekä kahdessa sen hallinnoimassa galleriassa – Kunstihoone galerii ja Linnagalerii – oli esillä Viron taiteilijaliiton kevätnäyttely. Liiton kevätnäyttelyiden perinne juontaa juurensa aina 1930-luvulta saakka. 

KuKu Kohvikissa oli hädin tuskin aikaa käydä virvoittavalla.

Mittava, jos toki hieman levoton näyttely oli hyvä läpileikkaus Viron nykytaiteeseen. Ilahduttavaa Viron taide-elämässä on ikärasismin puute: mukana oli vähän yli parikymppisiä taiteilijoita sulassa sovussa nestoreiden kanssa – vanhin oli jo 90:n vuoden kieppeillä. Suomessahan vanhemmat mestarit eivät esimerkiksi STS:n vuosinäyttelyihin juurikaan osallistu. 

Sunnuntaina lähdimme bussiretkelle noin 75 kilometrin päässä Tallinnasta pohjoisrannikolla sijaitsevaan Viinistuun. Siellä sijaitsee Viron merkittävimmän taiteenkeräilijän, liikemies Jaan Manitskin kokoelmilleen rakentama museo, joka toimii myös teatteriesitysten ja erilaisten tapahtumien paikkana. Manitski on kerännyt virolaista taidetta kattavasti aina 1800-luvulta nykyaikaan saakka. Suomessa varmaankin tunnetuin virolaistaiteilija Leonhard Lapin liittyi seuraamme bussimatkalle, ja hän pitikin yhtämittaista innostavaa luentoa koko matkan. 

Leonhard Lapin (s. 1947) opastustöiden tiimellyksessä.

Manitski itse esitteli kokoelmiaan ja kertoi myös elämänvaiheistaan. Pikkulapsena Suomen kautta Ruotsiin emigroitunut Manitski teki uudessa kotimaassaan omaisuuden, muun muassa Abban rahojen sijoittajana. Hän palasi vuonna 1989 vanhaan kotikyläänsä ja avasi museon vuonna 2003. Virossa hän toimi ensin herkkusieniviljelijänä ja sitten laajensi liiketoimintaansa – olipa hän jonkin aikaa 1990-luvulla Viron ulkoministerikin. 

Viinistun retken jälkeen ravitsimme itseämme läheisessä Altjan krouvissa nauttien perinteisestä virolaisruoasta. Lautasella oli urvapuderia: kauraryynejä ja silavaa sienikastikkeella. Keinuimme myös kyläkeinussa, jota EU-säännökset eivät vielä olleet saaneet toimimattomaksi. 

Tältä näyttää urvapuder. Vähän samalta se maistuukin.

Päästyämme takaisin Tallinnaan kävimme vielä ryhminä Lapinin pikkuruisessa työhuoneessa Taidehallin yläkerrassa – vuoroaan odottavat saivat aistia taiteilijaelämää Taidehallin alakerran KuKu-kahvilassa, missä vanhemmilla virolaistaiteilijoilla on edelleen tapana istua – on ollut jo 1930-luvulta alkaen.
Yksi päivä ei Tallinnan taide-elämässä riitä mihinkään. Kaksi päivää jättää sekin vielä janon. Pienen sivistysmaan taide-elämä on uskomattoman rikasta.

Virossa 148 & Näyttelykuvia 987 & 988: Terveisiä Virosta

Vietin lauantain ja sunnuntain Suomen Taideyhdistyksen jäsenmatkan oppaana 30 retkeilijän kanssa. Taidetta tuli taas nähtyä paljon. Ensin menimme Kumuun, missä näyttelytarjonta oli taas ylitsepursuavaa. Osallistuin itse asiassa ensimmäistä kertaa opastettuun kierrokseen, joka käsitti peruskokoelmat. Hauska kokemus, ja Urmas Orek oli mainio opas. Suosittelen tätäkin tapaa tutustua museoon.

Urmas Orek ja Kumun hieman provokatorinen ripustus: vasemmalla hirttäytynyt ja oikealla Stalin. Molemmat Johannes Saalin (1911–1964) käsialaa. Aika häkellyttävää. Mainittakoon, että Stalinkaan ei kuulemma ollut koskaan neukkuaikana esillä, koska hänen ilmeensä ei tyydyttänyt sensoreita.

Koska ohjelmamme oli aika tiukka ja koska olin jo edellisellä reissulla nähnyt kaksi kiinnostavaa näyttelyä – Mustan neliön metamorfoosit – Malevitšin tulkinnat virolaisessa taiteessa (20.3.–9.8.) ja Taidevallankumous 1966 (17.4.–16.8.), päätin keskittyä peruskokoelmien lisäksi vain yhteen. Edellinen reissu jäi kiireen takia raportoimatta, mutta varsinkin Taidevallankumous 1966 lisää hienosti Viron taiteen lähihistorian tuntemusta. Tosi kiinnostava näyttely lyhyen suojasään ajalta. Näin tiedotteessa: "Näyttelyn lähtökohtana on joukko Tallinnassa ja Tartossa 1966 pidettyjä näyttelyitä, joissa esillä olleet teokset erosivat rohkeasti Neuvostoliiton virallisesta taidekaanonista ja toivat näkyviin sen ajan taiteessa ilmenneet uudet ideat ja strategiat: Tarton taiteilijoiden kevätnäyttely sekä Maalaus. Grafiikka. Valokuva -näyttely Viron tiedeakatemian kirjaston aulassa, nuorten taiteilijoiden näyttely Tallinnan taidehallissa, Ilmar Malinin (1924–1994) uusien töiden näyttely Taidesalongissa ja Elmar Kitsin (1913–1972) näyttely Tarton taiteilijatalossa. Näiden näyttelyiden yhteisvaikutuksesta raja silloisen taiteen sallitun ja kielletyn välillä siirtyi, ja käsitys siitä, millaista taidetta voi pitää realistisena, avartui." Tällaisia rekonstruoituja näyttelyitä kannattaisi Suomessakin kokeilla enemmän – Kiasmassahan tätä tehtiinkin tosin juuri ansiokkaasti Ismo Kajanderin (s. 1939) kanssa.

 Olav Maran: 1900-luvun irvistys, kollaasi, 1965.

Minun valintani oli Jaromír Funke ja Tšekkoslovakian avantgardistinen valokuvaus 1922–1950 (15.5.–30.8.). Tässä tiedotteesta:

"Kumun näyttelyn keskiössä on modernistisen tšekkiläisen valokuvataiteen johtohahmo Jaromir Funke (1896–1945). Hän oli monipuolinen intellektuelli, jota kiinnostivat kuvataide, kirjallisuus ja musiikki ja joka oli lisäksi vaikutusvaltainen kriitikko, aktivisti, toimittaja ja opettaja. Funke oli muuten ensimmäisiä valokuvaajia, jotka tekivät sarjoja.

Näyttelyn kuraattori Antonín Dufek on valinnut yhteensä 161 teosta 48 taiteilijalta. Näyttely on rakennettu teemoittain kuuden vaikutusvaltaisen taideryhmittymän tuotantoa esittelevinä osina. Edustettuina ovat Tšekkoslovakian surrealistien ryhmä, Ryhmä 42, Seitsemän lokakuussa, Ryhmä Ra, fotolinja ja viiden valokuvaseura."

 Jaromír Funke, Nimetön (Tyttö ja käsi), 1935.

Mielettömän hieno ja kiinnostava näyttely! Mukana oli niin kubismia kuin surrealismiakin, erilaisia kokeiluja ja ns. "emotionaalista valokuvaa", joka sai innoituksensa kuulemma André Bretonin (1896–1966) "maagisesta kohtaamisesta". Tämä lienee viittaus Comte de Lautréamontin (1846–1870) klassiseen esteettiseen maksiimiin: "Kaunis kuin ompelukoneen ja sateenvarjon satunnainen kohtaaminen ruumiinavauspöydällä." Tai sitten olen sivistymätön – ainakaan en löytänyt Bretonin ja 'magic encounterin' yhdistelmää googlettamalla.

Marko Mäetammin (s. 1966) ja Raymond Pettibonin (s. 1957) Kotona ja vieraissa (29.5.–13.9.) jäi näkemättä, mutta siihen palaan vielä heinäkuussa, ja Hilma af Klintiä (13.3.–7.6.) en jaksanut katsoa enää neljättä kertaa. Sitä muuten seuraa 3.7. alkaen Düsseldorfin taideakatemiassa opiskelleiden virolaisten klassikoiden näyttely. Vertailua suomalaisiin düsseldorfilaisiin voi siis suorittaa kesällä. Ensimmäinen Düsseldorfista valmistunut suomalainen oli muuten Hjalmar Munsterhjelm (1840–1905).

En mahda sille mitään, mutta joka kerta Kumussa käydessäni minuun iskee lievä kateus. Ei Suomessa ole yhtään taidemuseota, jossa olisi näin runsas, monipuolinen, kiinnostava ja usein yllättäväkin näyttelypolitiikka.

Nyt vetäydyn levolle ja palaan retkeen huomenna.

Julkaistua 452 & Guggenheim Helsinki 35: Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Herättyäni päätin heti, että Guggenheimista en ainakaan kirjoita – sitähän minulta kliseisesti kuitenkin odotettaisiin. No, onhan tämä Berliinin kokemusten pohdiskeluni todellisuudessa silkkaa mutta verhottua Guggenheim-kritiikkiä, sillä Guggenheim edustaa ehkä pahimmillaan sitä suorituskeskeistä tuotteistettua kulttuuriturismia, jonka osa en halua olla:

Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Olen juuri viettänyt viikon Berliinissä lomaillen. Loma tarkoittaa yleensä sitä, että pyritään eroon työstä ja sen aiheuttamasta stressistä. Olen ammatiltani taidekriitikko, joten siis ainakaan taidetta minun ei pitäisi lomallani harrastaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Ehdin viikon aikana käydä 11 taidenäyttelyssä, joista puolet oli vielä häkellyttävän laajoja, suorastaan uuvuttavia. Jättimäisiä museoita kertyi kaksi – Hamburger Bahnhof ja Martin-Gropius-Bau –, joissa kummassakin tutustuin yhdellä käynnillä kolmeen isoon ja myös varsin merkittävään näyttelyyn. Kumpikaan näistä laitoksista ei muuten kuulu sadan vieraillumman taidemuseon joukkoon The Art Newspaperin keväällä julkaisemien vuoden 2012 kävijätilastojen listauksissa. Ja nyt kun Guggenheim-keskustelu alkaa taas käydä kuumana, niin mainittakoon tässä yhteydessä vielä Guggenheimin sijoitukset: New Yorkin Guggenheim oli sijalla 47 ja Bilbaon Guggenheim sijalla 60.

Mutta määristä viis. Laatuahan sitä jokainen ainakin kuvittelee etsivänsä. Niin minäkin. Ja luulen sitä toissa viikolla löytäneenikin. Näin muun muassa ruotsalaisen taidemaalari Hilma af Klintin (1862–1944) näyttelyn. Kokemus oli suorastaan pakahduttava, ja joudun miettimään abstraktin taiteen syntyä näyttelyn tuottaman materiaalin avulla vielä moneen kertaan. Näyttely kuului selvästi sarjaan ”näyttelyt, jotka muistan koko loppuelämäni”. Sellaisia näyttelyitä ei muuten elämän aikana kerry monta: muistan kuinka istuin kerran oluella jo edesmenneen kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) kanssa listaten tällaisia kokemuksia. Hän pääsi omalta osaltaan noin kymmeneen näyttelyyn. 

Monelle taidemuseossa kävijälle käynti on vain suoritus ja museo on ikään kuin vain kohde. Ja mistä minä sen tiedän? En mistään, koska tutkimustuloksia on niin kovin vähän. Museokäyntien laadullisten mittareiden kehittäminen on vieläkin lastenkengissä, vaikka nykyaikaisen museon juuret voidaan jäljittää vähintäänkin renessanssin Italiaan. Yli 500 vuodessa emme ole oppineet paljoakaan museokokemuksen laadullisista ulottuvuuksista – emmekä katsojinakaan ole ehkä muuttuneet kovin paljon. 

Minä siis vain oletan, että museo on usein pelkkä suoritettava kohde. Osa museoista on tätä niin voimakkaasti, että niitä nimitetään ns. must see -nähtävyyksiksi eli täytyy-nähdä-nähtävyyksiksi. Tällaista kieltä voi opiskella muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön tänä vuonna julkaisemasta raportista Matkailu ja kulttuurin syke, jossa käsiteltiin Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen -toimintaohjelmaa. Raportin mukaan ”Suomelta puuttuvat ns. must see -nähtävyydet”. Tosin raportin SWOT-analyysissä tuodaan esiin ainakin yksi must see: ”Suomalainen luonto revontulineen ja muine ainutlaatuisine elementteineen houkuttaa kulttuurimatkailijoita.” Hoh hoijaa, niin kuin sanotaan. 

Brandenburger Tor, 1871. En käynyt kertaakaan.

Toisin kuin Helsingissä, Berliinissä on runsaasti must see -nähtävyyksiä. Kun päiväni kuluivat museoissa ja gallerioissa sekä hyvissä etnisissä ruokapaikoissa, huomasin että aika alkaa loppua. Oli jo vähän paineitakin. Minulla oli nimittäin paha aukko yleissivistyksessäni: en ole koskaan aikaisemmin edes käynyt Berliinissä. Pitäisihän sitä nyt nähdä edes Brandenburgin portti – yksi Berliinin legendaarisimmista nähtävyyksistä. Sitten minuun iski joku piru: päätin, etten käy katsomassa kyseistä kohdetta lainkaan. Olenhan minä nähnyt siitä satoja valokuvia. Ja mitä tuo tunnistamisen hetki ja väistämätön valokuvan ottaminen sitten lopulta voisi minulle tehdä? Eipä juuri mitään. Tajuttuani tämän päätin viedä asian vieläkin pidemmälle. Ihastuin Berliiniin, sen vapaaseen ja helppoon ilmapiiriin sekä erittäin laadukkaaseen taide-elämään aika voimallisesti, ja aion käydä siellä jatkossa vielä useasti. Siitä tuli ikään kuin minun kaupunkini. Kaikesta tästä huolimatta päätin tehdä testin: en aio mennä koskaan varta vasten katsomaan Brandenburgin porttia. Sen sijaan aion esimerkiksi palata asuinkatuni Bülowstrassen sympaattiseen olutbaariin, jonka henkilökuntaan ehdin jo viikon aikana tutustua. 

Bülow-Kneipe. Kävin n. 10 kertaa.

Olenkohan minä siis kulturelli individualistimatkailija sen sijaan että olisin matkailijana moderni humanisti? Tällaisia termejä opin myös tuosta opetus- ja kulttuuriministeriön raportista. 

Tätä ne miettivät, kun yrittävät laittaa minut johonkin segmenttiin, jotta kulttuuria voitaisiin helpommin tuotteistaa matkailullisesti. Jos laadullisten mittareiden kehittäminen jää tällaisten segmenttien ja SWOT-analyysien varaan, alankin yhtäkkiä epäröidä. Ehkä sittenkin haluaisin kaikessa rauhassa sulautua lukuihin – olla vain anonyymi yksikkö Maailman matkailujärjestön (UNWTO) arviomassa matkailijoiden vuosittaisessa lukumäärässä, joka muuten viime vuonna oli 1,035 miljardia. Etsiä kaiken ihan itse, käsikopelolla, yrityksen ja erehdyksen kautta, olla suorittamatta mitään…

Näyttelykuvia 846 & 847 & 848: Taideähkyn partaalla

Tiistaina luulin saaneeni rankan yliannoksen taidetta, mutta torstai pani vielä paremmaksi. Martin-Gropius-Bau on nimittäin jättikokoinen museo, jossa oli kolme merkittävää ja varsin laajaa näyttelyä.
Anish Kapoor (s. 1954) on iso tähti, jolla varmaankin työntekijöitä ja massia piisaa, ja niinpä hän pystyykin toteuttamaan hulluimmatkin ideansa:

Kapoor in Berlin (18.5.–24.10.) sisälsi sekä vähän vanhempia töitä että myös varta vasten paikan päälle installoitua materiaalia. Pigmenttiensä ja muotojensa kanssa Kapoor on aika maaginen:

Mutta hänen möykkymäiset uudet duuninsa eivät jaksaneet kiinnostaa kovinkaan paljoa, enkä minä oikein tiedä tällaisista tykeistä, jotka laukaisevat silloin tällöin nurkkaan möltin:

Vähän vekkulaksi hänen työnsä on mennyt. Sama koskee heijastavia pintoja ja vertigoja, jotka tuntuvat jäävän usein vain nopean efektin tuottajiksi. Vähän kaksinainen olo jäi: jotkut työt olivat tavattoman lumoavia ja sitä tajusi olevansa suuren nykytaiteen äärellä, mutta samalla tuli mietittyä, että jos joillekin suomalaisille veistäjille tarjottaisiin samanlaiset resurssit, voisivat he ehkä pistää vieläkin paremmaksi ja hullummaksi. Tällainen tämä nykytaidemaailma tähtineen on.

***

Meret Oppenheim (1913–1985) oli rankka surrealisti, jota ei pidätellyt oikein mitään. Hän käsitteli korkeaa ja matalaa ja jopa muotiakin vähän niin kuin halusi, ja tulokset ovat paikoittaisessa epätasaisuudessaankin tosi kiinnostavia. Meret Oppenheim – Retrospektive (16.8.–1.12) tarjoaa hyvän läpileikkauksen Oppenheimin urasta, ja af Klintin tavoin se onkin ehkä näyttely, jota kannattaa varta vasten lähteä Berliiniin katsomaan. Oppenheim ei ole ehkä niin syvähenkinen, mutta rohkea ja nokkela sitäkin enemmän.

 Omakuva tatuoituna, 1980.

Oppenheimin oivallukset ovat usein huvittavia, mutta taustalta löytyy aina jotain varsin kummallista ajateltavaa – sitä das Uhnheimlichia, josta taiteessa nykyään tupataan puhumaan. Oppenheimin kanssa ollaan tämän asian ytimessä. 

Pari, 1956.

***

Kahden ison näyttelyn jälkeen voimat alkoivat olla lopussa, joten Horst Antesin (s. 1936) iso maalausnäyttely Antes – Malerei 1958–2010 (14.6.–16.9.) meni väistämättä vähän läpijuoksuksi. Tämä informalistina aloittanut maalari tuli sittemmin tunnetuksi oudoista pääjalkaisista hahmoistaan:

Sitzende Figur mit Scheibe und Ei, 1971. 

Uudemmissa maalauksissaan Antes näyttää vähän 1980-lukulaiselta, ja ajattelinkin jotenkin vähän lapsellisesti, että kyllä esimerkiksi Silja Rantanen (s. 1955) näitä taloja teki aikoinaan vähän paremminkin:

 

Pantakoon nämä ajatukset väsymyksen piikkiin. Hyvä ja kiinnostava näyttely Anteskin oli, mutta liika taide on yksinkertaisesti liikaa.

Siksi olikin hyvä meditatiivisesti tuijotella museon vieressä jäljellä olevaa muurinpätkää ja miettiä muitakin kysymyksiä kuin taiteen arvoituksia:

Näyttelykuvia 841 & 842 & 843: Taidetta vanhalla rautatieasemalla

Viime tiistaina aloitin Berliinissä ei-minkään tekemisen katsomalla heti aivan liikaa taidetta. Hamburger Bahnhof on nimittäin jättimäinen taidemuseo. Tarjolla oli ensin Nationalgalerien kokoelmista kuvanveistonäyttely Body Pressure – Skulptur set den 1960er Jahren (25.5.2013–12.1.2014). Vähän yli parinkymmenen veistäjän joukko oli nimekäs – oli Marina Abramovićia (s. 1946), Martin Kippenbergeriä (1953–1997), Paul McCarthya (s. 1945) ja Nam June Paikia (1932–2006) jne. Teemana ihmisfiguuri kuvanveistossa viimeisen 50 vuoden aikana.

Näyttelyvieras takanaan Duane Hansonin (1925–1996) veistos.

Hieman jäi sellainen olo, että näyttelyyn oli vain koottu nimekkäitä taiteilijoita satunnaisine yksittäisine töineen. Kokonaishahmoa en oikein löytänyt, mutta toisaalta yksittäiset duunit olivat lähes kaikki kiinnostavia, ja tunnelma oli mainio, koska yksi laulaja oli pukeutunut salivalvojaksi ja heitti vähän väliä biisin, jossa puhuttiin jotain "propagandasta" – liekö yksi teoksista? En kuitenkaan jaksanut ottaa selville. Ja kyllä se teemakin oikeastaan täyttyi: ihmisfiguurin eri ulottuvuudet tulivat aika hienosti esiin taiteen kourissa: joissakin teoksissa omakin figuuri tuli osaksi teosta:

Minä ja John McCracken (1934–2011).

Suuri näyttelysali oli hieno:
 

***

Sitten Hilma af Klintin (1862–1944) retrospektiivi (15.6.–6.10), jonka olisin halunnut nähdä jo Moderna Museetissa, mutta keväällä ei ollut sen paremmin aikaa kuin rahaakaan.

Tämä oli kyllä järisyttävä kokemus. Tutustuin af Klintiin jo aikoinani The Spiritual in Art -näyttelyn luettelon (1987) myötä, ja nyt tajusin, että tätä on totisesti odotettu. Abstraktin taiteen synnyn historia on af Klintin retrospektiivin myötä kirjoitettava uusiksi.

En ole oikein kotonani teosofian, spiritismin ja antroposofian kanssa, mutta siitä viis: se kuvallinen voima, joka af Klintin teoksista välittyy, on kuin tulivuori – mutta samalla herkkä ja henkinen.

 

 Ja hänen isot duuninsa olivat aivan häkellyttäviä:

Ja koski se sama pienempiäkin. Tämänkin panisin mieluusti seinälleni:

Veti kaikkineen vähän sanattomaksi. Tämä taitaa olla vuoden tärkein taidekokemus. Onneksi ostin katalogin, ja iltalukemisen kautta opin ymmärtämään af Klintin symboliikkaakin vähän paremmin. Jos teiltä jäi tämä väliin, suosittelen vakavasti säästöpossun rikkomista ja Berliinin matkaa pelkästään tämän yhden näyttelyn takia.

***

Ja siihen päälle vielä Joseph Beuys (1921–1986), jolta oli paljon duuneja esillä. Vaikka taideammattilainen olenkin, jäi minulle epäselväksi tämän ripustuksen idea – eivätkä edes museon verkkosivut auttaneet. Varsinainen erillinen näyttely se ei näköjään ole, joten oletan, että kyse on Marx-kokoelmasta tehdystä ripustuksesta. Joka tapauksessa kyseessä oli iso Beuys-pläjäys, joka oli sangen vaikuttava sekin. Niin monen suomalaisenkin veistäjän tausta valottuu hienosti Beuysin vaikutuksen kautta, ja hänen teemansa tuntuvat aika ikuisilta ja ajattomilta. 

***

Eipä sitä sitten tällaisen taideannoksen jälkeen paljoa lisävirikkeitä jaksanut. Turkkilaisen baarin ja peliluolan minimalistisessa tyhjyydessä minttutee ja raki ehkä rauhoittivat vähän oloa:

Bülowstrasse

Terveisiä Bülowstrasselta. Olen jo kaksi päivää ollut Berliinissä ja nähnytkin yhtä sun toista, muun muassa Hamburger Bahnhofissa Hilma af Klintin (1862–1944) suorastaan järisyttävän näyttelyn (15.6.–6.10.):

Palaan aiheeseen, jos jaksan tai jos tökkivä nettiyhteyteni antaa myöten.
Lomallahan minä nyt yritän olla:

Bülow-Kneipen Schultheiss (2,90) taustanaan Bülowstrassen metroasema.

Eikä tämä vietnamilainen Ba kho ca moi (6,50) sekään paskempaa ollut: