Kulahtanut kommariformalisti radiossa

Eilen aamulla olin yhdessä taiteentutkija Marko Gylénin kanssa Radio YLE 1:n Ykkösaamun haastateltavana. Aihena oli taiteen poliittisuus, ja jutun juuri syntyi Tampereelta uutisoidusta nuoren opiskelijan Juho Viitalan (s. ?) taideteoksesta, jonka toteuttamisen kaupunki esti.

Suomen Israeliin suuntautuvaa asevientiä vastustava väliaikainen teos No salaam, no shalom olisi ollut katuun maalattu, kyyhkysistä tehty arabiankielen sana salaam (= rauha).Visuaalisestikin näköjään vallan mainio teos.

Keskustelu oli vähän joutavanpäiväinen, emmekä me Gylénin kanssa ehtineet sanoa oikein mitään. Yritin kuitenkin sanoa, että tämä nykyinen oikeisto–vasemmisto-polarisaatio on täysin keinotekoinen ja tarpeeton. Minähän olen nyt sitten kuitenkin joutunut siihen mukaan, koska edustan ikään kuin sitä vanhaa vasemmistolaista kuppikuntaisuutta, joka Suomen taide-elämässä olisi muka vallalla. Tämä kävi hauskasti esiin, kun sain eräältä ystävältäni vinkin Facebookin – johon en aatteellisista syistä kuulu – keskustelunpätkästä, jossa tästä tulevasta ohjelmasta toissapäivänä esitettiin kommentteja. Toinen nuori taiteilija Riina Hänninen (s. 1985), jonka kanssa jo kerran aiemminkin olen ollut poliittisessa sananvaihdossa, arvioi kykyjäni puhua taiteesta ja politiikasta:

– Musta kantokorpi ei todellakaan ole mikään "oikea" ihminen puhumaan poliittisuudesta jollei oteta mukaan sitä pelkkää kommunisti/oikeisto asettelua. mitä mä olen aistinut niin siellä ollaan formalismin kyydissä aika rankasti. miks aina tollaset samat kulahtaneet ajatukset häh? mut marko on hyvä!

– Otso nimenomaan kumartaa valtasuhteita ja vanhoja klikkejä niinkuin kaikki melkein jotka täällä yleensä äänessä ovat, valitettavan usein Kantokorpi, siks tää maa junnaa taiteellisesti paikallaan ja nuoret suhtautuu taiteeseen pelkkänä valkosena tauluna ja hienoston runkkailuna. Tää Suomen "taidescene" on 10 ihmistä jotka riitelee keskenään ja joku akatemian formalisti paska. Siks ulkomailla on tunnettu vaan helsinki school ja pari muuta kun ei tää vaan nyt oikein toimi. 

– Pitää sanoa, mä en kestä tätä taidekeskustelua miten etääntynyt se on todellisuudesta ja mä en ainakaan jaksa kuunnella enää mitään samaa diipadaapaa tarvitaan uutta verta ja laajempaa skaalaa. 

 

Näin minusta on siis tullut kulahtanut kommariformalisti. Aika metkaa tämä toistensa ohipuhuminen. Siksi on kai vielä todettava painokkaasti pari asiaa:

1) Suomen taide-elämässä puoluepoliittisiin kähmintöihin kytkeytynyt taidepolitiikkaa siirtyi onnellisesti historiaan jo 1970-luvun myötä.

2) Suomen taide-elämässä ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole esiintynyt käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia poliittisia kuppikuntia (paitsi siis nyt viimeisten vuosien aikana yksi) – toki tietenkin monenlaisia kaverijärjestelmiä on joka alalla aina olemassa. Taide nyt vain sattuu olemaan ikään kuin jo määritelmällisesti vähän "vihervasemmistolaista", kuten Gylén radiossakin kommentoi, koska se tuppaa olemaan tavallisen ihmisen puolella ja kriittisesti erilaisiin valtarakenteisiin suhtautuvaa.

3) Museomiehet Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä heidän Sancho Panzansa, taidemaalari Osmo Rauhala (s. 1957) käynnistivivät tämän anakronistisen keskustelun osapuilleen vuonna 2007 – Helsingin Sanomien (23.9.2007) typerällä avustuksella. He ryhtyivät näkemään mörköjä, joita ei ole – samalla kun Arell ja GKS haalivat käsiinsä niin paljon taidevaltaa kuin mahdollista. Ja sitä on GKS:llä nyt aika paljon – Arellhan onneksi siirtyi Ruotsiin. 

4) Mitä tulee omaan mielipiteeseeni: Haluaisin lopettaa tämän turhan polarisaation niin nopeasti kuin mahdollista. Se ei vastaa maailmaa sellaisena kuin maailma nykyhetkellä toimii. Se ei ole tästä ajasta. Taiteen keskeiset kysymykset ovat toisenlaisia, ja niitä on jo pitkään määritellyt puolueiden sijaan itse taide. Onneksi.

5) Ja sitten Hänniselle, joka on vielä vähän nuori: Neuvostoliitossa tapettiin taiteilijoita, koska heidän sanottiin olevan "formalisteja". 

En siis suostu tuntemaan itseäni vielä niin kulahtaneeksi kuin Hänninen antaa ymmärtää. En suostu Paavo Väyryseksi. 

PS. Tuon vähän joutavan radiokeskustelupätkän voi ainakin jonkin aikaa kuulla YLE Areenasta tästä linkistä (alkaa noin 26 minuutin kohdalla). 

PPS. Radiosta lähdin suoraan Outi Heiskasen (s. 1937) työhuoneelle, jossa meillä oli palaveri tulevasta näyttelyluettelotekstistä, jota hänelle alan tehdä. Väliin hymyilin itsekseni, kun mietin, että mihinkähän pensastuulikansan puolueeseen Heiskanen kuuluu vai onkohan tuo korttipelien intohimoinen ystävä ja uusien sääntöjen keksijä herttaa, pataa, ruutua tai ristiä – vaiko täysin määrittelemätön valttikortti.  

  

Edellisen kerran olin tutustumassa Outi Heiskasen seinälle ripustettuihin poliittisiin asiakirjoihin noin vuosi sitten. Puolueen linja on pitänyt edelleenkin – mikä se sitten onkin.

Julkaistua 124: Kuppikuntaisuudesta

Nettilehti Mustekalassa ilmestyi 28.2. Pirkko Holmbergin artikkeli, jossa hän kommentoi aika häijysti yleisön joukosta tapahtunutta esiintymistäni taannoisessa Taiteen tulevaisuus -seminaarissa Kuvataideakatemiassa. Huomasin sen tänä aamuna, pahoitin vähän mieltäni ja kirjoitin ärhäkän vastineen, joka seuraa tässä:

Kuppikuntaisuudesta

"Hänninen oli poiminut esimerkeiksi taidemaailman kuppikuntaisuudesta ja klikeistä alkuvuodesta 2009 lehdissä käytyä keskustelua. Kyseinen sananvaihto oli ollut erittäin vahvasti tarkoitushakuista ja oikeisto- ja vasemmistopiirien keskinäisen nokittelun leimaamaa. Seurauksena tästä oli, että keskustelu Tulevaisuuden taide -tapahtumassa halvaantui saman tien, sillä yleisössä istuva vanhempi mieskriitikko ei voinut ottaa tajutakseen, ettei kyse ollut Hännisen sijoittumisesta puoluepoliittisella kartalla. Tunnepohjainen asenne tyyliin, ”ole vasemmistolainen tai olet huono ihminen” on yksi taidemaailman kehityksen esteistä. Perusteltua itsekritiikkiäkin kaihdetaan, koska pelätään sen antavan aseita vastapuolelle eli ’oikeistolle’. Tällöin on oikeastaan aivan sama, mitä ideologiaa edustetaan, sillä kyse on joka tapauksessa kaksinaamaisesta fanatismista ja omaehtoisen ajattelun kahlitsemisesta."

Näin kirjoitti Pirkko Holmberg. Tuli aika vittumainen olo. Niin kuin minunkaan ilmaisunvapauttani ei oikein olisi ymmärretty. Ensinnäkin pyrin aina olemaan vastuullinen yksilö, joka kirjoittaa aina myös omalla nimellään ja haluaa nimenomaisesti keskustella asioista. Minulla on ihan oikea nimikin, Otso Kantokorpi, sen sijaan että olisin ikään kuin lievän ylenkatseen kohde, "yleisössä istuva vanhempi mieskriitikko". Sanoin myös tilaisuudessa miltei sanatarkasti, että "suomalaisessa taidemaailmassa ei sellaista kuppikuntaisutta, jota tietyt tahot ovat viime vuosina yrittäneet osoittaa, ole ollut sitten 1970-luvun". Oikeistolaisiksi julistautuneet Arell, Gallen-Kallela-Sirén, Rauhala ja Susi ovat nähneet jossain kauheita vasemmistomörköjä, mutta hyvin oudolta tämä rintamalinjojen virittäminen on tuntunut. Olen aina tunnustautunut vasemmistolaiseksi, mutta ei se minään dogmaattisuutena työssäni (siis kirjoituksissani) näy – sen tiedän ja se jokaisen on helppo myös nähdä lukemalla tekstejäni, myös blogiani Alaston kriitikko, johon olen hillonnut viimeisen vajaan vuoden ajalta vähän yli 120 kirjoitustani.
En ymmärrä, mitä Holmberg tarkoitti sanomalla, että "keskustelu halvaantui". Minun mielestäni sitä käytiin aika paljon ja kiivaasti ja se oli ihan kiinnostavaakin. Toki minä olin hämmästynyt, että Hänninen otti keppihevosikseen juuri nämä oikeistoksi julkisuudessa julistautuneet henkilöt, jotka eivät taatusti olisi häntä puolustamassa kovan paikan edessä. Näkihän sen esimerkiksi, miten Gallen-Kallela-Sirén taannoin hylkäsi välittömästi oman taiteilijansa (siis Kluuvin gallerian taiteilijan) Ulla Karttusen, kun poliisi ja syyttäjä astuivat kehiin. Että se siitä sananvapaudesta.

Tässä muuten muistutukseksi viime vuoden toukokuussa löytämäni, kuvaamaani ja blogiini silloin laittamani hieno tarraduuni Kampin keskuksen kupeesta.

Ja mitä taas tulee "itsekritiikin puutteesen", jonka Holmberg myös kaataa päälleni, on itsekriittisyydenkin löytäminen aika helppoa blogistani, jossa yritän nimenomaan liputtaa suorapuheisuuden ja jopa kriitikon työn läpinäkyvyyden nimeen, yrittäen kertoa kaikesta – esimerkiksi toisinaan työtä vaivaavasta pinnallisuudesta ja kiireestä ja myöskin epäonnistumisista.

En minä voi yksinkertaisesti olla niin paha vasemmistomörkö kuin Holmberg antaa ymmärtää. Enkä varsinkaan tunne olevani "kaksinaamainen fanatisti" tai "omaehtoisen ajattelun kahlitsija". Itse asiassa minua loukkaa aika paljon moisten ilmaisujen käyttäminen yhteydessäni. Tulee myös sellainen olo, että miksi keskustella, kun sanoja ei kuitenkaan kuunnella.

***

No Holmberg ehti jo sitten tänään vastata kommentiini, ja nyt minua jo harmittaa, että pitikö minun olla niin kauhean herkkänahkainen. Taidan siis joskus ensi yönä vastatata siihen jotain sovittelevaa, sillä enhän minä – aika vanha kettu todellisuudessa – oikeasti pelihousujani kovinkaan helposti revi. Mutta nyt kuuntelen vähän aikaa Charlie Whiteheadin (s. 1942) fantastista levyä ja lähden ystäväni bileisiin, jossa olen luvannut koko illan soittaa silkkaa southern soulia – ja tuntemattomampaa sellaista – vähän niin kuin DJ-ominaisuudessa. Whitehead siellä ainakin soi:

Tästä voi kuunnella vaikkapa Whiteheadin taiteilijanimellä Raw Spitt levyttämän hienon biisin Songs to Sing (1971).

PS. Karttusen tapauksesta pitäisi vielä ihan oikeasti keskustella, niin kuin Holmberg vastauksessaan totesi. Minä olin muuten Karttusen puolustuksen ainoa asiantuntijatodistaja, ja minulle jäi aika pahasti sellainen tunne, ettei oikeussali ollut lainkaan kiinnostunut siitä, miten minä taiteesta ja sen roolista puhuin. 
Kaikkihan johtui siitä, että satuin silloin aikoinaan täysin vahingossa olemaan juuri paikalla Kluuvin galleriassa, kun poliisi takavarikoi Karttusen teoksen. Tässä linkki silloin Uuteen Suomeen kirjoittamaani kritiikkiin. Gallerian lasioven läpi ottamani hauska valokuva Janne Gallen-Kallela-Sirénistä ja poliisijoukosta on sen sijaan kadonnut jonnekin eetteriin, koska kovalevyni räjähti juuri pari päivää tapahtuman jälkeen. Paska juttu. Minua nimittäin kiellettiin silloin kuvaamastakin. Olisi ollut hauska näyttää nuo suttuiset otokset.

Seminaarielämää, osa 2

Eikä mennyt kuin kaksi päivää keskiviikon seminaarista, niin taas oli tarjolla sitä samaa: perjantai-iltapäivän täytti verkkolehti Mustekalan yhdessä Kuvataideakatemian kanssa järjestämä keskustelutilaisuus aiheesta Tulevaisuuden taide. Tällaisia piti kysymysten olla: "Millaista on taide tulevaisuudessa, mitkä ovat sen olemassaoloa määrittävät reunaehdot? Miten taiteen tekeminen ja kokeminen muuttuu esimerkiksi uusien taidemuotojen ja sosiaalisen median myötä? Onko taiteella yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulevaisuudessa ja millaista?"

No, näihin kysymyksiin ei oikein koskaan päästy, eikä alustajajoukon kokoonpano liiassa hajanaisuudessaan oikein antanut sellaiselle mahdollisuuttakaan. Kiinnostavaa – siis esimerkiksi paljon kiinnostavampaa kuin keskiviikkona – keskustelua kuitenkin käytiin, ja paikoin varsinkin yleisön joukosta – muun muassa performanssitaiteilija Pekka Luhta (s. 1954) ja nuorenpuoleinen kuvataiteilija Topi Äikäs (s. 1976) – tuli erityisen stimuloivia kommenteja.

Tilaisuuden aloitti Kuvataideakatemian maalauksen professori Silja Rantanen (s. 1955), ja hän kyllä jaksaa aina yllättää. Joskus hän saattaa olla erityisen – joskus ehkä vähän liiankin – filosofinen ja sivistynyt, mutta nyt hän uskaltautuikin aika räyhäkkään poliittiseksi – kuitenkin varustettuna sillä samalla harkinnalla ja tarkkuudella, joka hänen julkista puhettaan aina leimaa. Siinä menivät Guggenheimit, oikeistolaistuminen ja taideyliopistojen yhdistämishanke samaan kriittiseen soppaan:

Puhetta jatkoi performanssitaiteilija ja kirjoittaja, Esitys-lehden päätoimittaja Pilvi Porkola (s. 1972), joka oli ehkä vähän turhankin optimistinen ja pitäytyi myös vähän liikaa omissa "pieninstitutionaalisissa" asemissaan. Nuori Riina Hänninen (s. ?) oli ehkä vähän liian nuori tunteakseen suomalaisen taidekentän kiemuroita. Hän myös pitäytyi liikaa muutaman vuoden takaisissa traumaattisissa kokemuksissaan Lahden taideinstituutissa. Eikä tämä tematiikka oikein seminaarin aiheeseen liittynyt.

Taideteoreettiseen lenkkitossureadymade-performanssiinsa vähän liian ihastunut Marko Gylén oli

mustekalamaisen akateeminen, mutta varsinkin juuri Pekka Luhta sai hänetkin siirtymään omassa paperissaan pysyttelemisen sijaan keskustelemaan. Loppujen lopuksi tilaisuus oli aika onnistunut ja ennen kaikkea ihan aidosti keskusteleva. Yleisön joukosta tuli paljon kommentteja ja kysymyksiä.

Mutta on se niin vaikea pysyä aiheessa. Esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja taiteen tulevaisuudesta ei puhuttu halaistua sanaa. Itsekin olin valmistautunut kommentoimaan jotain Facebookista ja monopolikapitalismin vaihtoehdottomuudesta. Vaikka olenhan minä sanani siitä jo saanut sanoa.

***

Mutta nyt annan piutpaut kuvataiteelle. Kuuntelen vähän aikaa Aretha Franklinin 8. Atlanticille tekemää studioalbumia Young, Gifted and Black (1972), 

menen Yrjönkadun uimahalliin uimaan ja sitten syön karitsanmunuaisia ja juon chileläistä punaviiniä ja mietin, että olenkohan minäkin sittenkin 'sivistysporvari' – niin kuin jotkut nuoret eilen seminaarissa kauhukseni ja yllätyksekseni itseään nimittivät.

Miten vain, kuunnelkaa tästä Young, Gifted and Black.