Julkaistua 728 & Näyttelykuvia 1018: Etäisyys ihmismitalla mitattuna

Tämän viikon Kirkko ja kaupungissa (47/15) julkaistiin juttuni Thomas Westphalin (s. 1972) näyttelystä Iconics & Beats (2.–27.12.) Galleria Sculptorissa. Kundi on aika neropatti.

Etäisyys ihmismitalla mitattuna

Saksalaissyntyinen mutta Suomessa koko 2000-luvun vaikuttanut ja Kuvataideakatemiasta valmistunut monia tekniikkoja käyttävä Thomas Westphal (s. 1972) on tuonut taiteeseemme uusia teemoja ja lähestymistapoja. Muistan esimerkiksi takavuosilta hänen urheilua käsittelevät teoksensa – varmaankin ensimmäiset nykytaideteokset, jotka käsittelivät teemaansa uskottavan nykytaiteellisesti ja myös kriittisesti. 

Nyt Westphal on tarttunut yhteen ihmiselon perusasioista: ei-verbaaliseen viestintään ja myös siihen tilaan, jota ihminen ympärilleen tarvitsee tai vaatii. Hänen näyttelynsä on sattumalta myös erittäin ajankohtainen: monikulttuurisessa Suomessa on syytä tajuta, että henkilökohtaisen tilan tarve on vahvasti kulttuurisidonnainen asia. Tutkimuksissa on myös todistettu, että mitä vaarallisempana ihminen ympäristöään pitää, sitä suurempi on hänen tarvitsemansa henkilökohtainen tila. Ahdistuneilla ihmisillä on myös taipumus tarvita enemmän henkilökohtaista tilaa. 

Westphal käsittelee myös koneiden ja ihmisten välistä kommunikaatiota – osin oivaltavalla huumorillakin. Olemme koko ajan tekemisissä sellaisten koodien kanssa, jotka ovat ikään kuin kirjoittamattomia ja tuntemattomia, mutta jotka ymmärrämme jollain tasolla. 

Muistan hyvin, kun sain ensimmäisen kännykkäni ja yritin lähettää viestiä siten, että ennakoiva tekstinsyöttö (T9) oli vielä päällä. Olin tulla hulluksi, enkä halunnut antaa puhelimelleni aikaa oppia minulle ominaista tapaa käyttää kieltä – T9 on nimittäin oppiva järjestelmä. Muistan vielä vanhemmankin ajan, jolloin tekstinkäsittelyohjelmani tarjosi itselleen tuntemattomista sanoista omia versioitaan. Kirjoitin toisinaan johonkin artikkeliin sanan ’perversio’ ja kone tarjosi aina vaihtoehdoksi sanaa ’peräversio’. Sen verran poikamaisen lapsellinen olin ensimmäisen nauruni jälkeen, että en koskaan edes opettanut ohjelmalle uutta sanaa. 

Westphal on yhdessä työssään liittänyt tähän outoon kommunikaatiota vielä luonnonkin: liikkuva vesi muuntelee tietokoneelle siirtyviä kirjaimia ja sanoja oman ikään kuin irrationaalisen järjestelmänsä mukaan – toki siinäkin on joku analysoitavissa oleva ulottuvuus, mutta siihen tarvittaisiin virtauksien käyttäytymistä ymmärtävä asiantuntija. 

Inhimillinen ei-verbaalinen kommunikaatio on itse asiassa aika kiehtova teema. Normaalisti me koskemme toisiamme koko ajan: kättelyssä kätemme koskettavat toisen ihmisen käsiä parhaimmillaan lukuisia kertoja päivässä. Eräs vanhempi galleristinainen on opettanut minut halaamaan itseään aina avajaisissa nähdessämme, pussaamme myös toisiamme poskille. Joissain kulttuureissa tämä suoritetaan vain eleenomaisesti, mutta häntä olen oppinut pussaamaan ihan oikeasti. Täydessä bussissa kosketus ei juurikaan haittaa, mutta avoimessa tilassa samalle etäisyydelle ei haluta päästää ketään. Se on jo häirintää. 

Westphal on taidokas tekijä, joka yhdistää teoksissaan high tech -ulottuvuuksia suvereenisti, mutta hän kykenee tekemään sen varsin laajalla rekisterillä: toisinaan hän on humoristinen, toisinaan hänen jälkensä on suorastaan runollisen kaunista. 

­

Näyttelykuvia 911: Retki Jyväskylään

Palaan vielä eiliseen kertomukseeni Jyväskylän taidesymposiummatkasta. Kyseinen tapahtuma liittyi Jyväskylän taidemuseossa parhaillaan olevaan näyttelyyn Space_Man_Technology_Order (23.1.–6.4.) – Stefan Nyströmin (s. 1959) kuratoimaan kattaukseen, jossa ovat Nyströmin lisäksi mukana Kaisa Lipponen (s. 1975), Ron Nordström (s. 1971), Sari Palosaari (s. 1974) ja Thomas Westphal (s. 1972).
Installaatioista ja videoteoksista koostuvan näyttelyn fokus on arkkitehtuurin, tilan, teknologian ja ihmisyyden hierarkioissa. Tätä tukee myös onnistunut ripustus, jonka luoma kerroksellinen maisema toimii hienosti.
Monilla tekijöillä on melankolisen huumorin täyttämä asenne, joten tunnelma viimeisen päälle edustavan nykytaideismin ja vähän vinksahtaneen huumorin välillä on hauska – tosin varmaan monelle tottumattomalle kävijälle vähän vaikea. 

Keskellä Stefan Nyströmin installaatio Terässulattamo maisemassa (2014). Taustalla Thomas Westphalin video Elavated Jam (2012). Edessä osa Kaisa Lipposen esinekoosteesta Vieraslaji I (2014). Kuva: Kaisa Lipponen.

Ja kun taidemaailma on kasvanut niin isoksi, että ammattilainenkaan ei enää tahdo kyetä seuraamaan kenttää kunnolla, oli ilo taas löytää jotain itselleen uutta ja raikasta. En muista nähneeni Nordströmin teoksia aiemmin, joten oli varsin metkaa syödä pitkässä pöydässä illallista seuranaan hänen viimeisen ehtoollisen versionsa hampaita kaivelevat hahmot:

Nordström on työskennellyt viime vuonna haudankaivajana – yksi versio taiteilijan arjesta –, mikä lienee osasyyllinen hänen vähän makaaberiin uskonnollisfilosofiseen tematiikaaansa.

Ja varsin makaaberia oli Kaisa Lipposenkin vieraslajien maailma: vettä, jota ei voi juoda, puu joka ei maadu ja ruokaa jota ei voi syödä. Tästä linkistä yksi vieraslajeista.

Mainio näyttely.

***

Symposiumissa Lipposen, Nordströmin ja Nyströmin lisäksi oli ihmisiä eri taiteen kentän alueilta: kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952), virolaisen kulttuuripolitiikan tuntija ja Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettava Egge Kulbok-Lattik, tutkija-taiteilija-moniottelija Ilkka Kuukka, Jyväskylän taidemuseon kuraattori Leena Lokka, taidemaalari Juhani Petäjäniemi (s. 1956), Muu ry:n puheenjohtaja Hannele Romppanen (s. 1967), Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö, kulttuuripolitiikan tutkija Sakarias Sokka, läänintaiteilija Kirsi Pitkänen (s. 1979) ja Kuukan tavoin taiteen outo moniottelija Pekka Hassinen – Mind Less Companyn jäsen Lipposen ja Nyströmin kanssa. Mind Less Company olikin tapahtuman pääjärjestäjä.   

Sirnö, Pitkänen ja Kuukka Jyväskylän yliopiston Seminariumin karsean taideripustuksen alla. Kyse lienee Tissarin taidekokoelmasta, josta on tehty gradukin. Näin pläjäytettynä kokoelman esittäminen on silkkaa pilkkaa.

Väänsimme kaksi pitkää päivää juttua taiteilijuudesta, taiteilijan asemasta, taiteen ja instituutioiden suhteista ja taiteesta nykykapitalismin puristuksessa. Välillä aika kiihkeästikin – väliin jopa riidellen. 

En ole aivan varma siitä, mikä tällaisen suljetun symposiumin vaikutushistoriallinen rooli on, koska kyllä minä tulin saunasta yhtä puhtaana ja likaisena kuin olin ollut sinne mennessäni. Opin kuitenkin jotain alueellisista ongelmista ja tuli tutustuttua uusiin ihmisiin – siis verkostoiduttua, mikä olikin muuten yksi tärkeistä keskusteluaiheistamme, kun puhuimme taiteilijan selviytymisstrategioista, minkä unohdin edellä mainita. Tästä esimerkiksi Aiha kertoi hyviä käytännön esimerkkejä.

Sunnuntaina oli museolla yleisötilaisuus, jossa edes 15 paikalle eksynyttä sai jonkinlaisen kuvan kahden päivän puheistamme.

Kaikkineen aika hedelmällinen viikonloppu – vaikka vanhalle miehelle kolme päivää poissa kotoa on jo kohtuullisen iso annos. 

Näyttelykuvia 56: Tulevaisuuteen

Heräsin jo kuudelta ja ryhdyin heti kirjoittamaan Lauri Ahlgrénin (s. 1929) kirjan johdantoesseetä. Oli nimittäin taas luvassa inhottavan kiireinen päivä. Kymmenen jälkeen lähdinkin jo juoksemaan. Kauppalehti halusi jutun Kuvataideakatemian lopputyönäyttelystä Kuvan kevät 2010 (12.5.–6.6.) jo huomiseen lehteen. Tämä tiesi taas pinnallista läpijuoksua neljässä paikassa ja toivoa siitä, että tapaisin edes jonkun taiteilijoista viimeistelemässä ripustusta. Suoraan sanoen vitutti aika rankasti.

Mutta kun pääsin koulun päärakennukseen, helpotti jo heti. En minä nuoria tavannut, mutta työt olivat kiinnostavia. Esimerkiksi Lauri Isolan (s. 1975) iso puinen tietokonehämähäkki, joka mölisikin vielä hienosti:

 

Tai sitten ihan toisenlaista, puleeratumpaa ilmaisukieltä, kuten Thomas Westphalin (s. 1972) aika hurja koripallokenttä, jolla on pelattu hajoavilla palloilla :

Itse asiassa kaikki näytti tavalla tai toisella kiinnostavalta. Sitten lähdin rynnistämään Sturenkadun ja Kirstinkadun nurkalla sijaitsevaan lasiboksiin, jonne Heidi Saramäki (s. 1979) oli virittämässä kaikille avoinna olevaa animaatiopajaansa: 

Kiinnostava projekti ja sympaattinen taiteilija.

Sieltä sitten vauhdilla Kasarmikadulle Kuvataideakatemian galleriaan, jossa Aada Sigurlina Niilola (s. 1974) viritteli kolmen screenin projektiota videostaan jossa hän käsitteli dokumentaarisesti mutta kokeellisesti kehostairtaantumiskokemusta:

Silläkin uhalla, että toistelen: kiinnnostava projekti ja sympaattinen taiteilija.

Ja eiku eteenpäin: Fafa Galleriaan Lönnrotinkadulle, jossa Asta Pajunen (s. 1982) – taas sympaattinen taiteilija – pani minut miettimään muun muassa kauneutta käyttäessään ilmaisua "kuvan syli":

Paljon jäi kertomatta ja valitettavasti vielä enemmän näkemättä. Sitten piti rynnätä kirjoittamaan ja tuntemaan itsensä pinnalliseksi. Tämän näyttelyn kierrän ensi viikolla uudestaan kaikessa rauhassa.