Julkaistua 306: Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Eilisessä Kauppalehdessä ilmeistyi lyhyt juttuni Carnegie Art Award -näyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa. Oli taas vähän pikainen tilaus. Olin toissa-aamuna klo 11 palaverissa keskustelemassa Tapio Tapiovaaran (1908–1982) kirjankuvitustaiteesta, kun pomoni lehdestä soitti ja ilmoitti, että huomiseen lehteen piti saada juttu, aikaa yhteen saakka. Siitä sitten palaveri loppuun ja töihin – onneksi olin jo käynyt pressissä edellisenä torstaina: 

Carnegie-palkinto tutuilla linjoilla

Pohjoismaiden merkittävin taidepalkinto toistaa itseään kuin Euroviisut konsanaan, mutta se ei estä nauttimasta hyvästä taiteesta.

Pohjoismaisista taidepalkinnoista prestiisipitoisin eli Carnegie Art Award on nyt jaettu kymmenennen kerran, ja näyttely on saapunut kierroksellaan Helsinkiin.

Suomessa onkin nyt hyvä juhlia, koska ensimmäisen palkinnon ja 1.000.000 kruunua voitti tänä vuonna Heikki Marila huikeilla ekspressiivisillä kukkamaalauksillaan, joilla hän on viime vuosina nauttinut suurta suosiota myös kotimaassaan.

Carnegiessa on mukana 17 pohjoismaista taiteilijaa, joista suurin osa on taidemaalareita, mutta onpa mukana taas yksi valokuvataiteilijakin, Heli Rekula. Carnegie on ollut nimenomaan maalaustaidekilpailu, mutta on se jopa voitettukin valokuvilla. Tämä herättää kuvataidepiireissä hilpeyttä, ja minunkin mieleeni juolahti, että mukana olevan suomalaisen Stig Baumgartnerin monumentaalisilla ja varsin plastisilla abstrakteilla maalauksilla voi aivan hyvin voittaa veistoskilpailunkin.

Näinkin voi maalata. Norjalainen Per Inge Bjørlo (s. 1952), Colour Follows Form Follows Psyche I & II.

Taiteenlajien rajojen venyttäminen ei kuitenkaan ole suuri ongelma, vaikka se kertookin niistä oudoista tavoista, joilla jatkuvasti kriisissä olevan maalaustaiteen on pyrittävä takaisin taiteen keskiöön. Paljon ongelmallisempaa on Carnegien jatkuva samankaltaisuus. Palkintoraadit tuppaavat pysymään samoina, ja se todella näkyy siitä kuvasta, mikä pohjoismaisesta huipputaiteesta halutaan antaa. Osa taiteilijoista on roikkunut mukana sekä varsinaisessa kilpailussa että bubbling under -osastossa jo pitkään. Prosessi on myös turhan raskas: nytkin raati kävi läpi 127 nimettyä taiteilijaa ennen varsinaista kilpailua.

Toisaalta yleisön ei tarvitse tietää kaikkea taustatyötä. Carnegie esittää kuitenkin aina hyvää pohjoismaista taidetta. Vaikka näyttely ei kokonaisuudessaan olisi erityisen kiinnostava, voi sieltä poimia omia suosikkejaan – nyt jopa ihan esittävääkin maalausta kuten konkari Jarmo Mäkilän lapsuutta peilaavat kuvat.

Näyttelykuvia 684 & 685 & 686: Päivät tiineenä taiteesta

Eilen alkoi taiteellinen matalalento aamulla klo 11 ja päättyi sitten joskus seitsemän kieppeissä. Etteikö kriitikonkin työ olisi työtä?

Ensin oli Carnegie Art Award 2012:n (20.5.–30.7.) pressi Amos Andersonin taidemuseossa. Carnegie on mielestäni aina ollut vähän liian hienostunut ja sisäsiisti. He voisivat vähän ehkä vaihdella juryn koostumusta. Vaan komeaa taidettahan taas on tarjolla, eikä varsinkaan suomalaisten tarvitse hävetä lainkaan tässä pohjoismaisessa seurassa. Lajityyppejäkin oli tarjolla meikäläisten toimesta aika moninaisesti: Stig Baumgartner (s. 1969), voittaja Heikki Marila (s. 1966), Jarmo Mäkilä (s. 1952) ja Heli Rekula (s. 1963). Tässä Mäkilä maalauksensa edessä:

 

Minä olisin valinnut voittajaksi todennäköisesti Baumgartnerin, jonka komeat maalaukset toivat mukanaan myös vähän ilkikurisen ajatuksen. Nyt Carnegiessa – siis maalauskilpailussa – oli totuttujen valokuvien lisäksi myös veistoksia. Haluaisinkin nähdä sen veistoskilpailun, jonka Baumgartner voittaisi suorastaan monumentaalisilla ja varsin plastillisilla maalauksillaan:

Eikä maalaustaide mihinkään ole kuolemassa. Näinkin vähillä ja tutuilla elementeillä voi tehdä varsin intensiivistä maalausta. Kyllä tästä tekijästä on kasvanut mestari:

Valo yössä.

***

Sitten piti jo rynnistää tapaamaan toista mestaria, Veli Granöta (s. 1960), joka esitteli Martti Jämsälle (s. 1959) ja minulle Polaroid-projektejaan tulevaa näyttelyä varten. Hän on tehnyt muun muassa kiinnostavia Kirlian-juttuja Polaroidia hyväksi käyttäen:

Kävimme kahvilassa läpi hänen materiaaliaan, ja niistähän voisi näytää melkein mitä vain, mutta tilat tulevat tietysti vastaan.

***

Ja sitten vähän Galleria Orton -neuvotteluita. Löysimme nopealla aikataululla aivan mainion virolaisgraafikon elokuun näyttelyä varten. Yleisömme saa tutustua Virge Jõekaldan (s. 1963) hienostuneeseen tuotantoon:

 ***

Ja sitten avajaisiin. Galleria Amassa avattiin Aarnen ja Arjan – Aarne Jämsä (s. 1956) ja Arja Jämsä (s. 1957) – näyttely (25.5.–17.6.). Molemmathan toimivat myös omillaan, mutta aina silloin tällöin he esiintyvät duettona, eikä töitäkään ole signeerattu erikseen. Heidän arkiset parisuhdepohdintansa ovat väliin hersyvän humoristisia ja väliin aika raa'an koskettaviakin, mutta juuri tässä linjattomuudessa ne ovat ylen tosia. Heidän työhönsä on myös helppo samastua, vaikka ei tätä ulottuvuutta taiteessa kovin suurena arvona ole pidettykään. Minä kuitenkin pidän.

Pitkäaikainen yhteistyö on sitä paitsi vain syventynyt. Tämä näyttely oli paljon saumattomampi kuin edellinen, jonka näin Forum Boxissa vuonna 2008.

*** 

Ja sitten vielä kotimatkalla yksi näyttely. Galleria Jangvassa oli Anssi Hanhelan (s. 1962) näyttely (16.5.–3.6.). Sielläkin oli tarjolla rosoa ja huumoria. Hänen railakas ekspressionisminsa tuo mieleen pietarilaisen taiteen 1980-luvulta – mikä sekin on minulle arvo. 1980-luvun eri puolilla maailmaa – myös Kuopiossa – vaikuttanut uusekspressionismi oli rajua maalaamisen aikaa, jolloin tietty hulluus temmelsi tavalla, joka saa ainakin minut kaipaamaan tällaistakin alkuvoimaa. Sen absurdit piirteet ovat Aarnen ja Arjan tavoin jollain perinpohjaisella tavalla totta.

Näyttelykuvia 313 & 314: Laiminlyöntejä museosta

Tiskiveden vähän jäähtyessä käytän aikaa hyväkseni ja palaan lähiaikojen laiminlyönteihin näyttelykäyntien raportoinnissa.

Aloitetaan museonäyttelyistä.

Olin niin innostunut Vapaan Taidekoulun 75-juhlanäyttelyn (4.2.–28.3.) kahdesta keskustelutilaisuudesta (kauneus, havainto) Amos Andersonin taidemuseossa, että unohdin kokonaan itse näyttelyn. Katsoin näyttelyn jo pressissä 3.2., jolloin kuraattorit – itsekin taiteilijoina näyttelyssä esiintyvät nykyiset ja entiset rehtorit – Carolus Enckell (s. 1945), Pekka Hepoluhta (s. 1957) ja Reijo Viljanen (s. 1950) esittelivät valitsemiaan teemoja:

 Carolus Enckell puhui muun muassa väreistä.

Helsingien Sanomien kollegani Veikko Halmetoja otti aika rankan kielteisen kannan näyttelyarviossaan. Hänen mielestään "kokonaisuudesta on mahdoton löytää mitään kantavaa ideaa". Aika kummallinen mielipide, kun ottaa huomioon, että kullakin kuraattorilla oli oma ihan selkeä ja esiin tuotu tematiikansa ja siten myös syynsä rinnastaa vanhempia ja uudempia tekijöitä. Toki ripustus oli joiltain osin omituinen, mutta välillä on hauska nähdä tällaisia näyttelyitä, joita ei ole rakennettu juuri niin olisi odottanut. Vähän niin kuin Pessi Raution syksyksi 2008 Helsingin taidemuseoon kokoama 1970-lukunäyttely Oudon lähellä, jota jotkut taiteilijat vieläkin kummastelevat. Tässä oli sama fiilis. Mukana oli outoja töitä ja seiniltä puuttui kokonaan muutama keskeinen nimi. Minunkin 76-vuotias taiteilijaäitini, joka 1950-luvulla kävi Vapaata, totesi vähän närkästyneenä, "ettei se ollut minun tuntemaani Vapaata Taidekoulua". Minulla meni tovi vakuutellessani häntä, että ei aina niin tarvitse ollakaan.

Aika piristävä ja epäkliseinen näyttely siis. Ja kauniskin.

***

Toisaalta minulle tuli aivan samanlainen tunne kuin Halmetojalle, kun siirryin alakerrokseen katsomaan Väinö Tannerin Säätiön residenssin juhlanäyttelyä  Mazzano! – 20 vuotta aikaa taiteelle (28.1.–14.3.): 

Oli siellä paljonkin hienoja töitä, mutta satunnainen residensissä vierailu ei liene kovin mielekäs konteksti näyttelylle. Ymmärrän toki, että säätiön pitää manifestoida jaloa toimintaansa, mutta ei siitä teemaksi ole. Esimerkiksi kahden niin eri lailla maailmaa sekä taidetta lähestyvän taiteilijan kuin Petra Innasen (s. 1970) ja Stig Baumgartnerin (s. 1969) tunkeminen samaan näyttelyyn on kuin tarjoaisi nakkeja suklaakastikkeella. 

Se on muuten sanottava, että Baumgartnerista on kehittynyt hieno ja tarkka maalari vuosien mittaan. Oikein harmittaa ja on myös pakko tunnustaa, että minulta jäi hänen kehuttu Forum Boxin näyttelynsä (8.–30.1.) näkemättä. Siirsin ja siirsin sinne menemistä, koska galleriakin on niin lähellä kotia, ja sitten viimeisenä viikonloppuna kun sinne piti mennä, tulikin yllättäen muuta tekemistä.