Guggenheim Helsinki 44 & [Julkaistua 490:] Adressien voima: Anna anteeksi, Cheek!

Onpa elämä jälleen vähän hauskaa, vaikka olenkin aika työuupunut. Olin eilen aamulla YLEn aamu-tv:ssä puhumassa ohjaaja ja näyttelijä Mari Rantasilan ja YLEn uutisten kulttuuripäällikon Janne Mällisen kanssa vuoden kulttuuritapahtumista. Etukäteen annetuina aiheina olivat Cheek, Guggenheim Helsinki ja Docventures – nämä aiheet olivat nimittäin YLE:n suorittaman yleisökyselyn kärkisijoilla. Tästä linkistä tuo kepeä keskustelu Areenasta.

Cheek

Ja siitähän riemu nousi. Olin vähän niin kuin muka nokkela ja aasinsilloitin keskustelua toteamalla aiheenvaihdossa jotenkin niin, että "Guggenheim on kuin suomalaisen taidemaailman Cheek" (en halunnut katsoa itseäni TV:stä jälkikäteen, joten en muista tarkkoja sanoja).

Vesa Sirén

Tästä sitten Helsingin Sanomien Vesa Sirén oli innostunut soittamaan Richard Armstrongille New Yorkin Guggenheimiin – "kannellut", kuten eräs Twitter-kommentaattori asian ilmaisi – ja kertonut tämä kauhean kulttuurisen faktan. Armstrong oli närkästynyt. 

Richard Armstrong

Näin Sirén: 

Guggenheimin taidemuseota Helsinkiin ajava Guggenheimin säätiön pääjohtaja Richard Armstrong (s. 1949) ärtyy kuultuaan, että suomalainen kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi kutsui Guggenheim-projektia "suomalaisen taidemaailman Cheekiksi" keskiviikkona Yleisradion aamu-tv-lähetyksessä.
"Halpa vertaus", kansainvälisen museoverkoston johtaja sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa saadessaan tietää, että Cheek on Suomessa huippusuosittu, mutta joidenkin kriitikkojen halveksima rap-artisti.
"Meitä ei kiinnosta kuinka monta tuhatta ihmistä kiljuu stadionkonserteissa. Emme ole taidemaailman rap-artisti, vaan korkeimman tason oopperalaulaja", Armstrong jatkaa.
Otso Kantokorpi on luonnehtinut Guggenheimia "laskevaksi brändiksi". Myös jotkut poliitikot ovat käyttäneet ilmausta. 

Ja mää. Ai mää vai?

Tässä linkki Sirénin koko juttuun (se ei ilmestynyt kuitenkaan tämän päivän printtiversiossa – liekö ansaittu häpeä iskenyt). Ja sitten vielä Ilta-Sanomatkin uutisoi saman asian (ei myöskään printissä – lienee järkevä journalistinen päätös): tässä linkki. Molemmat keräsivät myös kommentteja – tätä kirjoittaessa Hesarissa 73 ja Iltiksessä 213.
Joku irvileuka oli sitten keksinyt tehdä aiheesta adressin nettiin. Sen on allekirjoittanut toistaiseksi kaksi ihmistä, joista toinen olen minä itse. Eikä sitä varmaan kukaan enää allekirjoita. Mutta tällaista on kulttuuri ja adressien potentiaalinen voima. Adressi toimi jopa kahdella allekirjoituksella: Nyt haluan pyytää anteeksi Cheekiltä. Tajusin asiaa kunnolla mietittyäni, että loukkasin Cheekiä aika pahasti vertaamalla häntä Guggenheimiin. Hän brassailee erinomaisuudellaan, narsismillaan ja menestysretoriikallaan – juuri niin kuin Guggenheim – ihan omilla rahoillaan ja ansaitsee tällä elantonsa ilman veronmaksajien miljoonia, aivan toisin kuin Guggenheim. Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Se on nuorelta mieheltä legitiimiä toimintaa tässä umpikapitalistisessa maailmassa. Minua lohduttaa myös se, että hän ei kuitenkaan tule todennäköisesti koskaan saamaan virallisia tunnustuksia suomalaisen kulttuurin eteen tekemästään työstä – paitsi ehkä musiikkineuvoksen arvonimen joskus sitten tosi, tosi vanhana – jos jaksaa räpätä vielä parikymmentä vuotta – ja yhtä säälittävänä kuin Danny, joka sitä ilmeisen kuumeisesti himoitsi. Ihan yhtä hyvää taidetta molemmat kuitenkin ovat. Ja voihan hitto, miten minua lohduttaakaan se, että silloin minua ei enää ole olemassa.
Mutta nyt olen. Ja siis: Anna anteeksi, Cheek. Olin väärässä harkitsemattoman läppäni suhteen.

***

Olen iloinen siitä, että osaan pyytää anteeksi. Hesarin keskusteluissa tuli eteen kuitenkin (nimimerkkki täyttäpäätä) kommentti, joka sai minut vähän surulliseksi: 

Otso Kantokorpi on ensisijaisesti puoluepoliittinen taidekriitikko, hän on sitoutunut vasemmistoliiton edustajaksi Helsingin taidemuseon johtokuntaan. Hän sanoo siis sitä mitä vasemmistoliitto puolueenakin sanoo, ryhmäkuri ei siinä puolueessa petä.
Kaikki hänen lausumansa tulee nähdä tämän tosiasian läpi.

En tullut surulliseksi oikeastaan oman itseni tähden – olen nimittäin jo aika pitkään toiminut journalisti, joka ei paljosta enää jaksa hätkähdellä – vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että uskoni ihmiskuntaan ja omaan kulttuurijournalismin työni mielekkyteen taas notkahteli. Miten ihmiset voivat olla näin typeriä? Miten ihmeessä ihmisten välille saataisiin aikaan ihan oikeaa dialogia? Ymmärrän, ettei näihin nimimerkin takana – kirjoitan kaikki keskustelukommenttini omalla nimelläni – piileskeleviin ääliöihin kannattaisi suhtautua kovin suurella vakavuudella, mutta olenhan minäkin vain ihminen. Tulin siis vihaiseksi tästä paskapuheesta ja kirjoitin jopa vastauksen:

En ole ensisijaisesti puoluepoliittinen taidekriitikko. Olen Vasemmistoliiton jäsen, mutta en osallistu puolueeni toimintaan millään muulla tavoin kuin antamalla sille henkisen tukeni. Ei minulla ole edes aikaa sellaiseen, koska olen itseni elättävä freelance-kirjoittaja. En ole käynyt yhdessäkään puoluejärjestön kokouksessa. En osallistu minkäänlaiseen ryhmäkuriin. Kukaan puolueessa ei ole yrittänyt sanella minulle mitään. En ole sanonut yhtäkään sanomaani asiaa puolueen käskystä. En ole kysynyt puolueelta koskaan neuvoa yhdessäkään taideasiassa. Haluaisin nähdä esimerkiksi millä tavoin se, että käsittelen taidemaalari Rafael Wardin värimaailmaa, tulee nähdä näiden "tosiasioiden" läpi. Näitä tosiasiallisia juttujani voi lukea avoimesti ja julkisesti ja vieläpä aika paljon blogistani Alaston kriitikko – niistä muuten viime aikoina moni on ilmestynyt Helsingin seurakuntayhtymän lehdessä Kirkko ja kaupunki. Sekään ei ole minulle ongelma, koska tunnistan kirkon antielitistisen ja antikapitalistisen luonteen, vaikka olen ateisti. Eikä se tunnu olevan heillekään ongelma. Tämä on kai sivistynyttä ja suvaitsevaa yhteiseloa.
Mutta toki myönnän olevani poliittinen, niin kuin kaikki ihmiset todellisuudessa ovat. Olen ennen kaikkea demokratian ja tasa-arvon kannattaja ("Taide kuuluu kansalle") ja hyvin voimakkaasti antielitisti ja antikapitalisti, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että en halua taiteen jäävän eliitin yksinomaisuudeksi ja että en halua globaalin umpikapitalistisen taidemaailman sanelevan taiteen sisältöjä. Näin yksinkertaista se on. 

Kaikki yllä kirjoittamani on totta. Mutta ei kai sillä mitään varsinaista merkitystä ole.

***

Aamu-tv:hän on todellisuudessa aika kepeää viihdettä, jossa heitetään erilaisia läppiä, jotka saattavat vain viitata vähän vakavampaan todellisuuteen. 
Paljon vakavampaa on kuitenkin se syy, miksi ihan oikeasti aloitin kirjoittaa tätä vähän hassua postausta. Syy on Helsingin Sanomien Vesa Sirén. Jos ollaan ihan rehellisiä, minulle on ihan sama, mitä Cheek tekee ja kuka hänestä tykkää. Mutta Vesa Sirén ei ole ihan sama. Hän on kollegani, kulttuuritoimittaja, ja kulttuuritoimittajuus on minun murheeni. Vesa Sirén oli kelpo musiikkikriitikko, mutta yleiskulttuuritoimittajana hän on muuttunut vain säälittäväksi Guggenheim-puudeliksi. Tämä on oikeasti aika kauheaa. Olen miettinyt syitä ja olen keksinyt vain kaksi:
1) Joku Sanomissa käskyttää häntä kirjoittamaan näitä paskajuttuja aiheista, joista hän ymmärtää aika vähän ja joihin hänen pikaisesti hankittu asiantuntemuksensa ei oikein piisaa. Jos näin on, on se täysin perseestä ja silkkaa kulttuurijournalisimin pilkkaa. 
2) Helsingin Sanomat on päättänyt ratkaista nykyisen kulttuurijournalismin kriisin kouluttamalla talon sisällä tarpeettomaksi käyviä – siis nykytilanteessa liian vähän omalla alallaan työllistyviä – taiteenlajien asiantuntijoita yleistoimittajiksi. Jos näin on, on se täysin perseestä ja silkkaa Vesa Sirénin musiikkiasiantuntemuksen pilkkaa. 
Muita syitä en keksi, ja siksi olen aika todellisuudessa aika surullinen.

Julkaistua 489 & Näyttelykuvia 891: Rafael Wardin töissä näkyy oma elämä

Viime viikon keskiviikkona oli Ateneumin taidemuseossa Rafael Wardin (s. 1928) retrospektiivin (12.12.2013–2.3.2014) pressi, jossa myös hyväntuulinen ja pirteä taiteilija vastaili innokkaasti kysymyksiin. Ja mikä oli ollessa hyväntuulinen: hieno näyttely talossa, jossa hän itse oli nuorena opiskellut ja myöhemmin toiminut opettajana. Kirkko ja kaupunki oli tilannut minulta arvion näyttelystä, ja tämän viikon numero näkyi jo eilen ilmestyneen verkossa.

 

Rafael Wardin töissä näkyy oma elämä

Suhde taiteilijoihin muuttuu, eikä monesta taiteilijasta enää käytetä ilmaisua ”rakastettu taiteilija”. Rafael Wardi (s. 1928) lienee viimeisiä. Yksi syy tähän on varmaankin se, että Wardin maalaukset ovat olleet aina helposti lähestyttäviä ja arkista elämänpiiriä kuvaavia. Wardi itse kertoo yksinkertaisesti maalanneensa sitä, mitä on elinpiirissään nähnyt. Tähän elinpiiriin on kuulunut myös aina paljon ihmisiä – niin lapsia kuin aikuisiakin. Wardi on itse todennut, että hän tarvitsee ihmisiä, koska heidän kauttaan hän tavoittaa elämän.

Ei Wardi mikään umpihelppo tapaus ole, koska hänelle ominainen valon ja värin ylivalta aiheisiin ja mihinkään ilmeiseen näköisyyteen on ollut joillekin vaikeasti nieltävää. Esimerkiksi runsaasti keskustelua herättänyt virallinen muotokuva presidentti Tarja Halosesta (2002) ei hurjassa keltaisuudessaan saanut osakseen jakamatonta hymistelyä. 

Omakuva, 1969.

Keltaista onkin pidetty Wardin bravuurina. Tämäkin on johtanut ilkikurisuuteen asti – jotkut ovat jopa nimittäneet häntä ”Jaffa-maalariksi”. Nyt kun Ateneumissa on esillä töitä kuudelta vuosikymmeneltä, on helppo nähdä tuon keltaisen voima, mutta samalla on hedelmällistä nähdä kaikkea sitä, mikä ei olekaan niin keltaista. 

Omakuva, 2013.

Tuoreimmassa tuotannossaan Wardi on jopa mennyt lähelle pimeyttä ja mustaa. Viime kesänä maalatuissa omakuvissa ja valokuvista maalatuissa vanhojen sukulaisten henkilökuvissa on pimeästä hohkaavia, vaivoin erottuvia punasävyisiä ihmisfiguureja. Oudolla tavalla nämä tuoreet teokset eivät kuitenkaan ole synkkiä, eivätkä ne houkuttele ajattelemaan luopumista tai kuoleman odotusta. Pääosassa on edelleenkin valo, joka näennäisessä heikkoudessaan on kuitenkin uskomattoman intensiivinen. Mustan voi myös nähdä kaikkien värien synteesinä. On kuin Wardi olisi löytänyt oikean tavan tehdä tätä pitkällisen valon ja värin tutkimisen summausta – verrattuna esimerkiksi 1980-luvun joihinkin maalauksiin, jotka alkoivat mennä tukkoon, osa jopa vähän tuhnuisiksi. Yksi syy uuteen käänteeseen on varmaan se, että Wardi vaihtoi 1990-luvulla öljyvärit pastelliliituihin. Wardille ominaiseen tapaan tämäkin vaihdos liittyy taiteellisten ratkaisuiden sijaan omaan elinpiiriin ja arkiseen käytännöllisyyteen: Hänen muistisairas Reetta-vaimonsa vietti viimeiset vuotensa hoitokodissa, jossa maalaaminen mahdollistui kevyemmällä kalustolla. Wardi löysi näin myös uuden aihepiirin puolisonsa ja muiden hoitokodin asukkaiden kuvaamisesta. Näiden teemojen jälleennäkeminen toi heti mieleen sen vanhan havaintoni, että herkkä koloristi ja intimisti oli vuonna 1999 varmaan Suomen poliittisin taiteilija antamalla hoitokotien asukkaille kasvot ja tuomalla heidät keskustelun keskiöön täyttäessään Helsingin Taidehallin näillä asukkailla.  

Yksin, 1999.

Wardin näyttely on siis monessa suhteessa tavattoman kiinnostava. Vaan on se synti ja häpeä, ettei kansallinen lippulaivataidemuseomme kykene julkaisemaan mittavan retrospektiivin yhteydessä edes näyttelyjulkaisua, vaikka kyseessä on kuitenkin yksi menestyneimmistä taiteilijoistamme, joka on maalannut jo kahdeksalla vuosikymmenellä. 

Julkaistua 378: Taide ja suhtanteet

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi vuoden ensimmäinen kolumnini:

Taide ja suhdanteet

Ovatko taidemarkkinat oikeasti kiinnostava puheenaihe?
Yhdysvaltalainen nettijulkaisu Artinfo listasi loppuvuodesta taidemaailman vuoden kuumimpia puheenaiheita. Yksi niistä oli yllättävä. Useampikin kriitikko ilmoitti kyllästyneensä taidemarkkinoihin ja niiden raportointiin. Sarah Thornton ilmoitti lopettavansa markkinoiden seuraamisen kokonaan ja julkaisi artikkelin, jossa hän kertoi kymmenen syytä. Osa oli sisällöllisesti pohdinnan arvoisia: korkeiden huutokauppahintojen taiteilijat saavat liikaa huomiota osakseen. Osa liittyi yhteiskuntavastuuseen: oligarkit ja diktaattorit – taidemarkkinoiden merkittävä asiakaskunta – eivät ole Thorntonin mukaan cooleja.
Thornton ei ole yksin. Arvostettu kriitikko Dave Hickey ilmoitti The Observerin haastattelussa kyllästyneensä nykytaidemaailmaan ja vetäytyvänsä siitä pois. Hänen mukaansa kenellä tahansa Batmania lukeneella tuntuu olevan riittävät eväät taidebisnekseen. Hickeyn mukaan taidemaailma jakautuu kahtia: niihin jotka katsovat renessanssitaiteilija Rafaelin maalausta niin kuin se olisi graffiti ja niihin jotka katsovat graffitia kuin se oli Rafael. Hickey haluaa liittoutua jälkimmäisten kanssa.
Suomalaiset taidemarkkinat eivät onneksi ole kuumenneet, eikä huippuhinnoista juurikaan puhuta. Mutta 1980-luvulla puhuttiin: tuolloin joidenkin taiteilijoiden näyttelytkin saatettiin myydä loppuun ennen avajaisia. Moni kärsii tuon ajan krapulaa vieläkin – kuka mitenkin. Ehkä tätä krapulaa olisi syytä muistella ennen uutta nousukautta.

***

Nämä vajaan liuskan kolumnit ovat kyllä toivoton viestintäväline. Minun olisi pitänyt esimerkiksi avata vähän tuota 1980-luvun krapulaa. Meillä kun on vähän niin kuin "kehittymättömät" taidemarkkinat, saattaa yksi lamakausi pistää kaiken sekaisin. Kun esimerkiksi SKOP:in taidekokoelmat alkoivat hajota, meillä sai hyvää laatutaidetta alle torihintojen. Ensin duuneista maksettiin aivan liikaa ja sitten aivan liian vähän. Tällainen tuskin auttaa vakaiden ja rationaalisten markkinoiden syntyä – vaan mikäpäs taiteessa niin rationaalista olisikaan?

Olisi myös pitänyt ehkä miettiä tätä kirjoittamisen kannalta nimenomaan Suomessa. Meillähän ei nykyään ole kuin lähinnä yksi taidekirjoittaja, joka seuraa markkinoita: Pauliina Laitinen-Laiho, jonka Sydämen puhetta taiteesta -blogi on luettavaa vailla vertaa. Hän muun muassa julkaisee todella koomisia listoja taiteen kovimmista nimistä. Kevään listalla Johanna Oras (s. 1970) – mutta saihan hän linnakutsunkin! –  oli vähän kuumempi nimi kuin Rafael Wardi (s. 1928). Nyt syksyn listalla esimerkiksi Olli Joki (s. 1943) on kymmenennellä sijalla Suomen kuumimpien taiteilijoiden joukossa. 

Kirjoittaessani minulla oli tietenkin takaraivossa ajatus siitä, että entäs jos nousukausi koittaa ja entäs jos taiteen keräily lisääntyy ja entäs jos Laitinen-Laihosta tulee Batman-ihmisten guru. Eihän kukaan olisi uskonut Neuvostoliiton hajoamiseen tai persujen jytkyynkään. Haluanko minä sitten kirjoittaa enää sellaisessa maailmassa?

No pahaa unta tämä tietenkin oli, mutta lukekaa nämä kuitenkin: Tästä linkistä Thorntonin kovisivuille, josa löytyy myös mainittu artikkeli. Tästä linkistä Dave Hickeyn haastatteluun The Observerissa (28.10.12).
Hyvää uutta vuotta! 

PS. Onhan Laitinen-Laiho tietenkin tavallaan oikeassa. Oras ilmeisesti myy edelleenkin ihan hyvin, ja Olli Joki on taatusti yksi Suomen myyvimiä taiteilijoita, koska hän kuuluu niihin vaalien alla menestyviin puolueiden "vastikkeellisen rahan" taulukauppamaalareihin, joiden työt liikkuvat sykleittäin suorastaan tukkumäärissä. 

Julkaistua 290: Taide ja raha

Maanantaina tuli ulos YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin viime viikolla lukemassa. Ohjelmasyistä se tuli ulos vasta nyt – normaalin keskiviikon sijaan:

Taide ja raha

Olen juuri ollut Lontoossa katsomassa megatähti Damien Hirstin (s. 1965) näyttelyä. Hirstin yhteydessä puhutaan aina rahasta. Esimerkiksi siitä, että hänen platinaisen, yli 8.000 timanttia sisältävän pääkallonsa tuotantokustannukset olivat 14 miljoonaa puntaa, ja että se myytiin mahdollisesti 50 miljoonalla punnalla.

Yksi seuraamus tällaisesta puheesta on väistämättä se, että Hirstin uskottavuus taiteilijana asetetaan usein kyseenalaiseksi. Ikään kuin hänen ympärillään pyörivä raha poistaisi teosten mahdollisen taiteellisen arvon.

Lontoolaisen The Guardian -lehden taidekriitikko Jonathan Jones kiinnitti vähän aikaa sitten myös huomiota tähän ilmiöön ja kertasi hieman historiaa: esimerkiksi renessanssimestari Rafael (1483–1520) kylpi rahassa, ja Ranskan useampikin kuningas täytti puolestaan  Leonardo da Vincin (1452–1519) rahasäkkejä, ja hän sai vielä kokonaisen linnankin, jossa säilyttää niitä. Jones päätyykin siihen johtopäätökseen, että ”taide on ollut luksusta aina siitä saakka, kun erillistä taidetta on ollut olemassa ja että tätä on jatkunut jo vuosisatoja”.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Kävin Lontoossa katsomassa myös Lucian Freudin näyttelyä. Mutta ei Freudin yhteydessä ole tapana miettiä rahaa vaan ainoastaan Freudin merkitystä maalaustaiteessa – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi venäläinen oligarkki Roman Abramovic maksoi eräästä hänen 1990-luvun maalauksestaan Christie’sin huutokaupassa New Yorkissa yli 33 miljoonaa dollaria vuonna 2008.

Roman Abramovickin on käynyt suunnitellun Guggenheimin paikalla jahdillaan.

  

Tai siirrytään Suomeen. Ankkamaalauksista tunnettua Kaj Stenvallia on pidetty varsin kaupallisena taiteilijana. Hänellä oli aikoinaan tapana myydä näyttelynsä loppuun – jopa jo ennen avajaisia. Näin tapahtui vielä aiemmin ainakin yhdessä Cris af Enehielmin näyttelyssä, joka kuulemma myytiin loppuun jopa osin hätäisillä puhelintilauksilla. En kuitenkaan muista kuulleeni kenenkään puhuvan af Enehielmin kaupallisuudesta. Muistan senkin, kuinka Rafael Wardi myi loppuun Helsingin Taidehallin näyttelynsä vuonna 1999. Eikä hätää: Taidehallin toimistohuoneissakin riitti pettyneillekin vielä myytävää, koska Wardi oli tuolloin varsin tuottoisassa vaiheessa. Ja Wardiltahan ei taatusti kukaan hänen menestystään kadehdi – onhan hän rakastettu mestari. Tili taisi kuitenkin vastata meikäläisen mahdollisesti odotettavissa olevan loppuiän palkkatuloja.

Ja jos tätä sattuu kuuntelemaan osa niistä muutamasta tuhannesta suomalaistaiteilijasta, jotka eivät koskaan tule myymään näyttelyään loppuun, tiedän että heitä ottaa pannuun. Tällä kaikella on niin vähän tekemistä heidän arkensa kanssa, vaikka tietyllä tavalla samasta taiteen kentästä onkin kyse.

Jokin tässä kuviossa mättää. Selitys on kuitenkin varsin yksinkertainen, koska taide on kapitalismissa aina myös kauppatavaraa – vaikka se olisi mitä tahansa muutakin. Ja kun markkinoilla toimitaan markkinoiden ehdolla, pitää tavaran arvossa ja sen määrittelytavassa olla isoja eroja, jotta kaikki segmentit saadaan hyödynnettyä. Rikkaita ihmisiä ei halpa taide kiinnosta – pelimiehenä löisin aika paljon vetoa sen, puolesta että miljonääri ja taiteenkeräilijä Carl Gustaf Ehrnrooth ei ole koskaan käynyt Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudessa, josta ihan tavalliset perheet ostavat vaikkapa 1.500 euron maalauksia – usein vieläpä osamaksulla.

Carl Gustaf Ehrnrooth puolustelee Guggenheimia Höblän keskustelutilaisuudessa noin kuukausi sitten.
  

Näin se vain toimii. Ainoastaan kallis ja nimekäs taide tuottaa tietyissä piireissä sellaista hierarkkista eroa, että sillä on sosiaalista merkitystä. Taloudelliseksi pääomaksi muuntunut taide muuntuu näin myös siis sosiaaliseksi pääomaksi.

Kapitalistisessa maailmassa taiteen kenttä romahtaisi, jos ei näitä eroja olisi. Jos taide lakkaisi olemasta luksusta, sen kulttuurinen ja sosiaalinen pääomaluonne romahtaisi, eikä sitä silloin haluttaisi tukeakaan samalla tavalla kuin nyt.

Toinen miljonääri ja taiteenkeräilijä Rafaela Seppälä vaatii taidehankinnoille verovähennysoikeutta. Tätä hän kykenee toki perustelemaan sillä, että näin taiteilijatkin saisivat paremmin elantonsa. Veikkaan kuitenkin, että ei häntäkään ole juuri teosvälitystilaisuudessa tai vähän tavallisemmissa taidegallerioissa nähty. Hänen verovähennyksensä menisivät vain kalliin taiteen ostoon.

Mutta onhan tietysti olemassa ns. tihkumisteoria, jonka mukaan ylempien tuloluokkien verotuksen lieventäminen parantaisi myös köyhempien asemaa, kun tulot ja pääomat tihkuvat tai valuvat alaspäin kulutuksen rattaissa. 

 Kaj Forsblom, Matti Apunen ja Rafaela Seppälä keskustelevat avajaisissa pari viikkoa sitten.

  

Uskokoon ken tahtoo. Tätä tihkumisteoriaa ja ison rahan taidetta yritetään nyt Guggenheimin myötä tuoda suurelta osin veronmaksajien maksettavaksi. Sitten me joudumme vielä jonain päivänä maksamaan 12 euroa siitä, että saamme mennä katsomaan Ehrnroothin ja Seppälän kokoelmista lainattuja verovähennysteoksia verorahoillamme pystytetyssä rakennuksessa.

Julkaistua 161: Poissa silmistä

Viime viikon keskiviikkona (1.6.) ilmestyi Ilkan kolumnini, jossa pohdiskelin usein mielessäni olevia vammaistaiteeseen liittyviä asioita sekä taiteen poliittisia ulottuvuuksia – silloinkin kun kyse ei ole varsinaisista taiteilijan poliittisista intentioista.

Poissa silmistä

Kuvataiteen yksi voimista on se, miten taiteen avulla voi tehdä näkyväksi asioita. Näkyväksi tekeminen on kaiken lisäksi aika monimuotoista. Taiteilija voi esimerkiksi näyttää meille monia abstrakteja asioita, joiden taiteen kautta saatu muoto saattaa ikään kuin avata ihmisten silmät. Muistan esimerkiksi Maaria Wirkkalan teoksen Sokea seinä (1999), jossa hän pelkästään valaisi tiheästi asutussa Kallion kaupunginosassa öisiä talonpäätyjä ja niiden muodostamaa kiehtovaa maailmaa. Näin hän ihan konkreettisesti avasi ihmisten silmiä, opetti suuntamaan katsetta sellaisiin paikkoihin, joita ympäristömme on täynnä mutta joita emme rutiininomaisilla kävelyillämme välttämättä edes huomaa.

Maaria Wirkkala (s. 1954) julkaisi teoksestaan Sokea seinä (1999) onneksi myös dokumentaation.

Taiteilija voi tuoda näkyviin myös sellaisia asioita, joiden emotionaalista voimaa ei pelkällä dokumentilla pysty välittämään. Yksi maailman kuuluisimmista taideteoksista on juuri sellainen: Pablo Picasson Guernica (1937) on säilynyt miltei ylivertaisena esimerkkinä siitä, miten taiteen keinoin voi käsitellä inhimillistä tuskaa ja sodan kauhuja. 

Pablo Picasson (1881–1973) Guernica (1937) lienee maailman tunnetuin sodanvastainen taideteos.

Taiteen rooli nyky-Suomessa voi olla melko vaatimaton, mutta usein se saattaa vaikuttaa tavoilla, joiden merkityksen ymmärrämme vasta myöhemmin. Taide voi olla kampeamassa asenteita johonkin suuntaan niin, että emme välttämättä edes huomaa sitä.

Moni taiteentekijä on avoimen poliittinen, mutta monet ”epäpoliittisemmista” taiteilijoista saattavat olla melkoisia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Muistan kuinka vuosituhannen vaihteessa taidemaalari Rafael Wardin koskettavat maalaukset kuolevasta vaimostaan ja tämän tovereista hoitokodissa aloittivat aivan uudenlaisen keskustelun muun muassa saattohoidosta ja sen inhimillisistä ulottuvuuksista. Tämä enimmäkseen värien ja estetiikan maailmassa viihtyvä maalari olikin yhtäkkiä merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Rafael Wardin (s. 1928) hieno pastellityö Varjossa (1997).

Kaikkea tätä ja paljon muutakin pohdiskelin, kun luin pikku-uutisen siitä, että kansainväliseen vammaisten ihmisten luovuutta edistävään verkostoon kuuluva Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea järjestää kesäkuisen Cross Over -festivaalinsa yhteydessä tapahtuman, jossa on tarjolla kahtena päivänä vammaisen elävän mallin piirtämistä. Tiedotteessa he kysyvät: ”Oletko koskaan kunnolla katsonut vammaista ihmistä?”

Suurin osa ei-vammaisistahan tietää epäilemättä vastauksen tuohon esitettyyn kysymykseen. Erilaiset pelot tuottavat juuri sen, että tällainen kunnolla katsominen on aina ollut vähän ongelmallista. Ei tarvitse mennä kauas historiassa taaksepäin, kun voi törmätä siihen, että vammaisia on pidetty poissa silmistä. Enkä ole ihan varma siitä, että se olisi pelkästään historiaa.

Tällainen croquis-tapahtuma (= nopeaa elävän mallin piirtämistä) on sellaiseen osallistuvalle epäilemättä aivan konkreettisesti ikimuistoinen kokemus. Kunnolla katsominen muuttaa maailmaa peruuttamattomasti. Kun on kerran jotain nähnyt niin, että siihen liittyy vaikkapa voimakkaita esteettisiä kokemuksia, ei sitä helposti unohda. Sitä joutuu myös pohdiskelemaan aivan uudella tavalla ja jakamaan kanssaihmisille. Näin maailman voisi kuvitella hiljalleen muuttuvan kohti hyvän elämän tyyssijaa. Kaikille ihmisille.

***

PS. Vielä muuten ehtii. Cross Over järjestetään 9.–12.6. Helsingin Kaapelitehtaalla.

Näyttelykuvia 88 & Luettua 30 & Julkista taidetta 8: Kiireellä

Toisinaan kriitikollakin on aivan liian kiire. Niin oli tänäänkin. Lasitaiteilija Oiva Toikan (s. 1931) näyttely (30.5.–19.9.) Designmuseossa avataan yleisölle vasta sunnuntaina, mutta Kauppalehti halusi ennakkojutun jo huomiseen lehteen. Niinpä jouduin taas vierailemaan aivan keskeneräisessä ripustuksessa: 

Tämähän on tietenkin omalla tavallaan kiinnostavaa – näkee miten näyttely syntyy. [Tämä on ns. myönteistä ajattelua.] Mutta oli jotkut salit onneksi saatu jo aika valmiiksikin. Esimerkiksi linnut, joista Toikka erityisesti tunnetaan, olivat jo laskeutuneet sangen edustavasti:

Vähän minua nauratti, kun huomasin, että museon tiedottaja oli sujauttanut luettelon ja pressitiedotteen lisäksi paperipussiini Toikan mukin:

Eihän tämä nyt ehkä ihan lahjontaa ole, mutta tokihan tällaisella yritetään tuottaa hyvää mieltä kriitikolle. Turhaa hömppää. Vai olenko minä nyt liian tiukkapipoinen?  

***

Sitten vain ratikalla Kiasman kahvilaan, tietokone laukusta esiin ja lasillinen lattea eteen. Tunnin kuluttua juttu oli lehdessä ja olin jo valmis lähtemään uimaan. Hetken aikaa tunsin olevani kuin reportteri ja sitten jo kohta kuin hahmo David Hockneyn (s. 1937) – oli muuten hänkin ARS 74:ssä kahdella grafiikanlehdellä – maalauksessa:

Ratikkamatkoilla on hyvä lukea. Niin nytkin, ja sainkin päivän mittaan Oiva Toikan luettelon kokonaan luettua:

Marianne Aav, Susanna Vakkari & Eeva Viljanen (toim.): Oiva Toikka – 50 vuotta oivalluksia. Designmuseo 2010. [Tekstit: Marianne Aav, Jennifer Hawkins Opie, Lisbeth Landefort, Kaisa Koivisto]

Oiva Toikastahan ilmestyi muutama vuosi sitten kattava kirjakin, Jack Dawsonin Oiva Toikka (WSOY 2007), joten tämä luettelo ei sellaiseen pyrikään. Mukana on kuitenkin hyviä tekstejä. Opien teksti sijoittaa Toikkaa voimallisemmin kansainväliseen kontekstiin, 84-vuotiaan ohjaajan Lisbeth Landefortin ihastuttavan rehellisen muistelon on kirjannut muistiin Aav. Landefort muun muassa toteaa Rafael Wardista (s. 1928), jonka kanssa hän myöskin työskenteli: "Wardi on loistava taiteilija, mutta vihoviimeinen lavastaja." Koivisto esittelee tiiviisti Toikan teollisen tuotannon, joka on myös esitetty kronologisesti kuvin.  Koiviston tekstissä on muuten museotekstiksi ihan hienoja ja varmaan vähän uskaliaitakin kriittisiä huomioita. Alaakin on vähän helpompi ymmärtää, kun sitä peilataan kaikenlaisia EFTA-juttujakin vasten.

Kelpo kirja, jos suomalainen muotoilu kiinnostaa. 

***

Iltapäivällä kävin vielä ravintola Salvessa, jossa minulla oli sovittu haastattelu taidemaalariystäväni Olavi Pajulahden (s. 1944) kanssa. Haastattelin häntä ARS-tekstiäni varten ja kyselin hänen muisteluitaan näyttelystä ja 1970-luvun taiteesta ylipäänsä. Kyllä taiteemme lähihistoria on muuten aika kiinnostavaa.  

Matkalla katselin parhaillaan Galerie Anhavassa näyttelyään pitävän Ernst Billgrenin (s. 1957) ainoaa julkista helsinkiläistä taideteosta Kohtauspaikat (1998):  

Olisikohan rakennusvirasto vähän falskannut duunissa, kun alkaa tuo isompi kohtauspaikka olla jo aika masentavan näköisessä kunnossa?

Matkalla kiinnitin huomiotani taiteilijatarvikeliike Tuubiin (Lönnrotinkatu 23), jonka näyteikkunassa oli valikoima myynnissä olevia, Suomessa jo kolmisenkymmentä vuotta asuneen hollantilaissyntyisen kuvataiteilija Willem Krijgsmanin (s. 1953) 1990-luvun puolivälin pienoisveistoksia. Hyvä idea ja hauska valikoima:

Ja kun vieläkin oli aikaa ennen treffejä, kävin pitkästä aikaa Hietalahden kauppahallissa (Selim A. Lindqvistin suunnittelema (1867–1939) hieno rakennus vuodelta 1903), jossa myydään nykyään taidetta, antiikkia ja keräilytavaroita:

En muuten oikein jaksa uskoa tämän hallin tulevaisuuteen. Hyvää taidetta siellä ei ole ollut koskaan, ja muutenkin se näyttää muuttuvan koko ajan enemmän kirpputorimaiseksi kamakeitaaksi:

Muistelen itse asiassa jo haikeudella niitä aikoja, kun paikalla oli sen varsinaisen vanhanaikaisen hallin jälkeen luomutuotteisiin keskittynyt edelleenkin ihan oikea kauppahalli, josta ostelin muun muassa hyviä juustoja [tämä ei ole maksettu mainos]. Muistan myös, kuinka kuvataiteilija Juhani Harrilla (1939–2003) oli tapana ostaa sieltä kunnon perunoita ja tilliä. Ja myös luomuhapankaalista hän oli innostunut. Eivät vain antaneet hallille kunnolla aikaa kehittyä. 

***

Illalla katsoin vielä päivän postin. Mukana oli myös Billnäsin taidegallerian kesänäyttelyn (5.6.–8.8.) avajaiskutsu. Galerie Forsblom ja Galleria Uusitalo ovat yhdistäneet voimansa. Näyttelyn avaa Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Pirkko Siitari. Vähän ihmettelen sitä, että Valtion taidemuseon alaisen museon johtaja avaa kahden yksityisen kaupallisen gallerian järjestämän näyttelyn. Tai itse asiassa ihmettelen sitä aika paljon. Se on nimittäin aika vahva teko. Mielestäni se on sekä harkitsematonta että varsin epähygieenistä.