Julkaistua 506 & Luettua 127: Vaakaa ja vitsaa

Eilen ilmestyi Taiteen tuorein numero (1/14). Olin kirjoittanut arvostelun kirjasta, joka on ehtinyt innoittamaan – kaikkine puutteineenkin – minua jo yhteen radiokolumniinkin:  

Vaakaa ja vitsaa

  

Virpi Harju (toim.): Oikeuden näyttämöt. Kuvallisuus lainkäytössä.

Valtion taidemuseo / Suomen Lakimiesliitto 2013.

Kaikki tuntevat varmaan yhden oikeuden keskeisistä symboleista, vaa’an. Mutta kuka tuntee liktorin vitsakimpun – tai tietää ylipäänsä, mikä on liktori? Tai entä sitten, kun luovumme normaalista eurosentrisyydestämme ja otamme mukaan vaikka indonesialaisen banianpuun?

Näihin ja moniin muihin kummallisuuksiin antaa vastauksen Lapin yliopiston oikeuslingvistiikan emeritusprofessori Heikki E.S. Mattila, joka on kirjoittanut tuoreeseen Suomen oikeuslaitoksen kuvallista ja esineellistä kulttuuria kartoittavaan kirjaan Oikeuden näyttämöt kiehtovan esseen ’Tuomarinviitasta banianpuun lehviin’. 

Tämä kirja ei ole ensimmäinen aiheestaan. Valtion taidemuseo ja eduskunta julkaisivat yhdessä näyttelyyn liittyvän kirjan Oikeuden kuva (2000) – silloinkin mukana oli tämän kirjan toimittaja, taidehistorioitsija Virpi Harju. Harju on tehnyt hienoa pioneerityötä, ja niinpä taiteenharrastajalle ja -tutkijalle onkin nyt tarjolla tuhti peruskattaus oikeuden kuvallisuutta. 

Oikeuden näyttämöt on kattava, mutta vastenmielisen pönäkkä kirja turhassa arvokkuudessaan: mukana on tietysti julkaisijatahojen johtajien alkulöpinät ja kokosivun kuva hankkeen suojelijasta, presidentti Sauli Niinistöstä. Mutta kun ne on saanut sivuutettua, pääsee itse asiaan Mattilan hienon esseen myötä. Emeritusprofessori on seurannut aikaa. Hän ulottaa aiheensa monenlaiseen oikeuden kuvallisuuteen, myös kuvan ja uusien teknologioiden merkitykseen ja rooliin esimerkiksi todistelussa. 

Kirjan varsinainen pääluku on Harjun käsialaa. Hän on käynyt pedanttisesti läpi kaikki Suomen oikeustalot ja niiden taideaarteet. Teksti jää valitettavasti jonnekin inventaarion ja esseen välimaastoon, ja Harjulle on selvästi käynyt niin kuin tutkijalle usein. Hän on perin juurin ja naiivisti rakastunut lähdeaineistoonsa. Adjektiivivarastokin on jäänyt päivittämättä: tuntuu siltä, että miltei jokainen keskinkertainen muotokuva ja jopa kökkö arkkitehdin harrastuksenaan tekemä ”taideteos” – tarkoitan siis Jorma Salmenkiven viherveistosta Seinäjoen oikeustalossa – on korvaamaton, hienostunut, merkittävä ja arvokas. 

Harju on onneksi ryydittänyt tekstiään kahdella nykytaiteeseen liittyvällä erityistapauksella haastatteluineen. Mukana ovat Miina Äkkijyrkkä, joka teki Iisalmen oikeustaloon railakkaan reliefin, ja vähän yllättäen Kuutti Lavonen, jonka käsialaa ovat Tyrvään Pyhän Olavin kirkon viimeistä tuomiota kuvaavat vaikuttavat seinämaalaukset.
 

Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.

Kirjassa on myös kattava ja kiinnostava Tuukka Talvion artikkeli oikeusaiheisista mitaleista – kuvitusta olisi tosin saanut olla paljon enemmän. 

Käytetään sitten sitä vaakaa. Metaforaa hyödyntäen toisessa vaakakupissa painavat kirjan pedanttinen paneutuminen aiheeseensa, jotkut varsin tuoreet näkökulmat ja nykytaiteen sitominen mukaan aiheeseen. Toisessa kupissa painavat puolestaan kuvatoimitukseen liittyvät puutteet, Harjun auktoriteettiuskoinen naiivius ja kirjan kaikinpuolinen pönäkkyys. Sitten käytännön vaakatesti: hyllyyn kirja jää, koska pelkästään sen käsikirjastoluonne takaa sen, että tulen epäilemättä avaamaan sen joskus myöhemminkin.

PS. Liktori oli muinaisessa Roomassa virkamiestä suojeleva henkilö, jonka tehtävä oli myös panna täytäntöön virkamiehen määräyksiä.

Julkaistua 495: Maatalouden kuvallisuudesta

Joulu tuotti pienen lisätauon, mutta tänään pääsin taas radiotyön pariin, mikä tuntui tosi mukavalta. Oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Olin niin innoissani yhdestä aiheesta, että en edes miettinyt mitään guggenheimeja tai muita kulttuuripoliittisia urputuksia, joita olen tehnyt vähän liikaakin. Kylläpä on hienoa innostua jostain kokemastaan asiasta:  

Maatalouden kuvallisuudesta

Olen juuri viettänyt unettoman yön sen takia, että innostuin ja antauduin sille vahvalle tunteelle, joka syntyy, kun antaa ajatusten ja fantasioiden edetä estotta. Näin tapahtuu joskus, ja silloin elämä tuntuu hauskalta – vaikka seuraavana päivänä väsyttäisikin. 

Se mikä minua varsinaisesti hämmästyttää on, että ajatusvyöryn sai aikaan juridiikka, joka ei koskaan ole kiinnostanut minua. 

Kaikki käynnistyi, kun luin Valtion taidemuseon ja Suomen Lakimiesliiton julkaisemaa tuoretta kirjaa Oikeuden näyttämöt, joka käsitteli kuvallisuutta lainkäytössä. 

Lapin yliopiston eläkkeelle jäänyt oikeuslingvistiikan professori Heikki E.S. Mattila on kirjoittanut kirjaan innostavan esseen oikeuden kuvallisuudesta ja tuonut esiin sellaisia seikkoja, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi. Mattilan kirjo on laaja: hän käsittelee oikeuden kuvaa vaikkapa liikennemerkkien semiotiikassa tai lukutaidottomille maahanmuuttajille tehdyissä visuaalisissa oppaissa – esimerkiksi New Yorkissa on katukauppiaita varten tehty kirja, jossa ehdot ja säännöt on puettu havainnollisten tilannekuvien muotoon. 

Mattila käsittelee myös tuomarien pukeutumista aikojen saatossa. Esimerkiksi uunituoreessa venäläisessä ohjekirjassa Asianajotoimi Venäjällä (2012) ohjeistetaan naisjuristeille, että oikeussalissa ”keskipitkät hiukset sopivat parhaimmin” ja että ”luotettavaa vaikutelmaa korostaa naisasianajajan sormessa välkkyvä vihkisormus – täysin hänen siviilisäädystään riippumatta”. 

No, enhän minä tämän takia vielä yöuniani menettänyt. Ajatukseni lähtivät liikkeelle, kun aloin soveltaa Mattilaa. Nykytaiteessahan on tapahtunut käänne, jossa arki ja tavallinen elämä on nostettu valtaa ja mahtia vahvistavan mahtipontisen kuvailmaisun rinnalle ja ohi – esimerkiksi julkisessa taiteessa. 
Oikeuslaitos on tyypillinen vallan ja mahdin linnake, joka on pelannut arvokkuuden kuvastolla, tuottanut lukuisan määrän pönäköitä muotokuvia ja ison joukon hienoja oikeuspalatseja – Oikeuden näyttämöt käsittelee myös oikeusarkkitehtuuria. 

Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.
  

Mitä jos tämä arkinen käänne alkaisi näkyä instituutioihin liittyen myös taidehistoriassa? Yöunet menivät, kun ryhdyin kuvittelemaan samanlaista kirjaa suomalaisen maatalouden kuvallisuudesta. Päähänpälkähdys oli vähän kummallinen, koska en ole erityinen maatalousihminenkään. Mutta ehkä juuri vieraus auttoi, koska se sai uteliaaksi. Olin ensin miettinyt vähän aikaa kevyen musiikin kuvallisuutta, mutta se tuntui niin tutulta levynkansineen ja ikonisine kuvineen, että halusin muille alueille. 

Kysymyksiä heräsi loputtomasti. Mikä on maatalouden suhde kuvaan ja kuvallisuuteen? Millä ikonografisilla ja semioottisilla keinoilla maatalouden merkittävyyttä on lujitettu? Minkälaisena kuvastona maatalous on haluttu ja halutaan välittää? Minkälaista on navetta-arkkitehtuuri ja miten se on aikojen saatossa muuttunut. Piti oikein nousta sängystä ja lähteä googlettelemaan: ’navetta-arkkitehtuuri’, ei yhtään tulosta, ’maatalouden semiotiikka’, ei yhtään tulosta. 

Postikortti Naudan historian museosta (2013).

Sitten mieleeni tulvi erilaisia osa-alueita. Olen nähnyt joitakin vanhoja muotokuvia rakkaista lehmistä ja hevosista. Jopa veistoksia palkituista mahtisonneista tai lypsyihmeistä. Toisinaan maanviljelijät tilasivat paikallisilta taidemaalareilta maalauksia tiluksistaan. Sitten oli ilmakuvavillitys, jolla aikoinaan tehtiin paljonkin bisnestä. 

Arkkitehtuurikin tarjoaa loputtomasti tutkittavaa. Ei pelkkiä navettoja vaan myös vaikkapa maamiesseurojen taloja. Minkälaista niiden arkkitehtuuri on ollut? Entäs niiden juhlasalit ja näyttämöt taustafondeineen? Mitä kuvallista materiaalia ne ovat sisältäneet? 

Entä maatalousnäyttelyt ja niiden visuaalisuus? Olen kerran elämässäni käynyt maatalousnäyttelyssä ja ainoa asia, jonka muistan, oli tungoksesta harmistunut hevonen, joka puraisi minua olkavarresta. 

Entäpä mainokset? Minkälaista puhtauden kuvastoa nykyään monessa suhteessa varsin likainen maataloutemme on pitänyt yllä. Minkälaisilta maatalousnaisen tulee näyttää? Mieleeni tuli heti Valion vuoden 1981 maitomainos, jossa laulettiin: ”Aina kun mä juon maitoo”. 

Valion maitomainos herätti sosiaalisessa mediassa toissa vuonna raivoa valheellisuudessaan.

Eikä nykytaidettakaan tarvitse unohtaa – Oikeuden näyttämöt -kirjakin sisältää Miina Äkkijyrkän ja Kuutti Lavosen tulkintoja oikeudesta. Onhan meillä maataloudessa esimerkiksi kuvataiteilija Jan-Erik Andersson, joka suunnitteli arkkitehti Erkki Pitkäsen kanssa kuminanmuotoisen luomunavetan Teuvalle. Tai valokuvataiteessa Henrik Dunckerin ja Yrjö Tuunasen kirja Viljelijän sopimus (1993), jossa tekijät muun muassa miettivät sitä, miten heidän tavoitteensa sopivat maaseudun muutospaineiden esittämiseen. Ja uunituore tapaus: Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin taideprojekti Naudan historian museo (2013).

Miina Äkijyrkkä, Armo ja totuus (2001), Iisalmen oikeustalo.

Jos olisin nuori taidehistorioitsija, ryhtyisin heti toimeen. Nyt täytyy vain odotella ja toivoa, että joku tekisi minulle tällaisen kirjan. Sitä lukiessa menetän mieluusti yöuneni. 

 Anderssonin ja Pitkäsen Kumina-luomunavetta (1997).

***

PS. Loppua innostukseeni ei tunnu tulevan. Kirjoitin jutun aamulla ja tullessani studiolta lukemasta sitä mietin koko matkan uusia ideoita. Palasin myös tuohon kevyen musiikin kuvallisuuteen. Onhan se selvä, että esimerkiksi levykansia, julisteita ja live-kuvia konserteista on käsitelty paljon, mutta usein pelkältä fanituksen pohjalta, ja paljon on hukkunut historiaan. Tiedän esimerkiksi, että kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) on tehnyt Pelle Miljoonalle taustafondeja ja banderolleja. Onkohan niitäkään dokumentoitu mitenkään? Tiedän myös, että taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (s. 1952) koristeli diskon nuoruutensa Lieksassa. Onkohan olemassa kuvan kuvaa? Ja onhan noita vielä paljon muita.

Sitten siirryin jo baarien maailmaan. Baarien kuvallisuuskin olisi kiehtova aihe – mukana tietysti ne baarit, joissa on järjestetty ja järjestetään taidenäyttelyitä. 

Kyllähän näitä aiheita piisaisi. 

Julkista taidetta 53: Retki itärajalle

Ja enpä päässyt viime viikonlopuksikaan heittäytymään lepoon kodin rauhassa. Lauantaiaamuna alkoi matka Virolahden Klamilaan, itärajan pintaan Suomenlahden rannalle. Olutsilta–Õllesild-nimisellä yhdistyksellä on nimittäin aktiivinen Klamilan paikallisosasto (puuhamiehenä monitoimija Erkki Kupari), joka järjestää kuukausittain erilaisia keskustelutilaisuuksia. Minä olin nyt vuorossa, aiheena kaksituntinen luento Viron taiteesta ja arkkitehtuurista, muistitikulla oli runsaasti kuvia.

Kaikki tämä tapahtui hiihtomajalla:

Ja tietenkin kävimme paikallisessa Kujansuun baarissa:

Sitten vielä saunaan ja avantoon, kevyen rommipaukun voimalla:

Kaikki oli siis miltei täydellistä. Innokasta ja keskustelavaa kuulijakuntaakin oli kolmisenkymmentä. Varsinainen täyttymys oli, se että äidinäidinisäni Frans Matias Kivistön mökki oli vielä tallella – jopa varsin hyvässä kunnossa:

Tässä sahalla – jo purettu – teroittajana toiminut äidinäidinisäni asusteli ja kuulemma keitteli kiljua.

Ja paluumatkalla Haminassa piti vielä pysähtyä ottamaan kuvia Miina Äkkijyrkän (s. 1949) tuoreimmasta kiivaan keskustelun aiheesta, Woima-sonnista:

On se todettava, että Äkkijyrkkä on loistava plastikko – oli materiaali mikä tahansa. 
Sitten myöhään illalla takaisin kotiin ja sänkyyn. Mutta olipa taas täydellisen monipuolinen taidepäivä!

Näyttelykuvia 462: Silkkaa lehmää

Lauantaina kävin vihdoin tutustumassa alkuvuodesta avattuun uuteen helsinkiläisgalleriaan: Galleria G12 on siinä mielessä harvinainen tapaus, että se on kuopiolaisgallerian haaraosasto pääkaupungissa. Yksi syy vierailun venymiseen lienee se, että paikalla on vähän huono karma, sillä G12:ta edeltänyt Galleria Ulaani ei juurikaan kiinnostavia näyttelyitä tarjonnut; useimmiten se tuli tsekattua ohi kävellessä pelkän ikkunan läpi. Näin sanoessani tunnen kuitenkin piston sydämessäni, sillä ehtihän Ulaanikin toimia yli kymmenen vuotta (1999–2010). Julma maailma se on tämä gallerioidenkin maailma.

Nyt oli esillä Miina Äkijyrkän (s. 1949) näyttely (30.8.–18.9.). Ja silkkaa lehmäähän siellä tietysti käsiteltiin:

Äkkijyrkkä on omituinen tapaus. Hän parhaimmillaan aivan loistava piirtäjä, joka löytää ainoasta aiheestaan aina uusia ulottuvuuksia, ja veistäjänä hän sekä kekseliäs että myös jopa ihan klassisen plastisesti taidokas. Olen nähnyt häneltä vuosien mittaan useita loisteliaita teoksia, ja monia niistä on onneksi mahdolllisuus nauttia myös julkisen taiteen muodossa. Mutta ei hän hyvää näyttelyä osaa tehdä. Nytkin kokonaisuus näytti siltä kuin hän olisi kaivellut nurkistaan sekalaisia töitä satunnaiseen myyntinäyttelyyn. Ja myyntiulottuvuuskin oli aika hurja, sillä vaikka Äkkijyrkkä tähti olisikin, oli hinnoittelu aika rankkaa. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa vasemman reunan pienet akryyliduunit maksoivat peräti yli 5 000 euroa/pala. Toki ne olivat vähän vanhempaa tuotantoa 1980-luvulta, mutta silti... 

Sekava ja huonosti ripustettu – muun muassa kökköä pylvääpäätyripustusta – näyttely ei ollut mikään virstanpylväs Äkkijyrkän uralla, mutta eihän hän toisaalta ole mikään sääntöihminen, mikä koskee epäilemättä myös taidemaailmaa sääntöjärjestelmineen. Mestari tekee mitä haluaa. Kriitikko räksyttää minkä kehtaa.

Talo täynnä taiteilijoita

Näyttelykierrokseni tulevat seuraavan kuukauden aikana vähenemään huomattavasti, koska Mäntän kuvataideviikot tulee työllistämään minua aika tiiviisti.

Niissä merkeissä kävinkin tänään Kaapelitehtaalla tapaamassa Pirjetta Branderia (s. 1970), jotta paremmin ymmärtäisin hänen Mänttään tulevaa työtään Jättiläinen (2010) (johon palaan vielä myöhemmin):

Mutta Kaapelitehtaalla on vaikea käydä törmäämättä muihinkin taiteilijoihin, sillä iso talo on niitä täynnä. Törmäsin aika hienoon oveen matkallani. Luulen, että tämä oven takana täytyy jollain tavalla olla Miina Äkkijyrkkä (s. 1949) – suomalaisen nautakarjan plastisten ulottuvuuksien suuri mestari, joka todella osaa sekä piirtää että muovata lehmän sen kaikissa olonuodoissa:

Lähtiessäni pois törmäsin vielä Jaakko Tornbergiin (s. 1961), joka kutsui minut piipahtamaan työhuoneelleen katsomaan uusia töitään. Tornberg on aikoinaan todennut: "Muistin, kun opiskeluaikana Kuvataideakatemiassa kuulin joltakin vanhemmalta opettajaltani teesin, etteivät taide ja huumori sovi yhteen. Riemastuin siitä niin, että päätin ottaa sen väitteen kumoamisen elämäntehtäväkseni. Jos huumori ja taide eivät sovi yhteen, ei varmaan myös huumori ja elämäkään."

Juuri tältä vaikutti edelleenkin. Oli hauska katsella osaa hänen alitajuntaansa eli työhuoneen rönsyäviä hyllyjä (uusista töistä en voi vielä puhua tai näyttää kuvia, koska ne ovat juuri valmistumassa Hyvinkään Tajuun):

Ja sitten vielä Hietalahdenrantaan, jossa kävin Tarja Teräsvuoren (s. 1947) työhuoneella katsomassa hänen ensi maanantaina Galleria Ortonissa avautuvan näyttelynsä töitä, joita hän on ryöppyäväm ahkerasti maalannut viime aikoina. Hienoja konstruktivismin rajoilla liikkuvia herkkiä maalauksia, jotka tulevat varmaan vähän yllättämäänkin katsojia:

Kriitikon arki oli siis taas täyttä juhlaa. Työhuoneilla käynti on nimittäin oikeasti niitä parhaimpia hetkiä. 

***

Ja kaiken tämän työhuoneilla käynnin välissä tapasin yhden taiteilijan kahvilassakin. Myös Mänttään tuleva taidokas puuveiston mestari Maija Helasvuo (s. 1968 ) kertoi muun muassa teoksestaan Mummo itse kolmantena:

Julkista taidetta 13: Lehmiä ja vettä

Aamulla kirjoitin huomisen radiokolumnin Kultakuumetta varten ja kävin sitten Pasilassa lukemassa sen. Aloitin jostain tuntemastani epämääräisestä kulttuuriähkystä ja kulttuurisen suorittamisen tunteesta ja päädyin miettimään sitä, voisiko arjen esteettisessä kokemisessa olla samanlaista vieraannuttamista kuin Viktor Šklovskin (1893–1984) mukaan on hyvässä taiteessa. Palaan aiheeseen huomenna.

Eräässä Radiotalon taukohuoneessa huomasin hauskan taideteoksen kaltaisen esineen:

Katsoin ensin nopeasti ja ajattelin, että sinne oli hankittu Miina Äkkijyrkän (s. 1949) maalaus. Ihmettelin kuitenkin sitä, että olipa se huonosti ripustettu tai siis liian iso tilaansa. Kun menin lähemmäksi, huomasin, että sehän onkin niitä painokankaita, joita Äkkijyrkkä on suunnitellut Marimekolle. Joku oli älynnyt laittaa kankaan kehyksiin, mistä syntyi itse asiassa aika hauskan näköinen duuni.

Tästä herää myös aika hauska teoreettinen ajatusketju. Tällainen kehystetty tuote ei ole ikään kuin varsinainen taideteos. Mutta mitä se sitten on, jos se tuottaa aivan samanlaisen tuntemuksen kuin samankaltainen öljymaalaus tekisi? Molemmista ainakin välittyy Äkkijyrkän suvereeni lehmänkuvaustaito kaikessa hienoudessaan. Ja hienohan se on. Luulenpa, hitto soikoon, että kehystän itsellenikin tällaisen – ehkä pienen ja jotenkin hauskasti rajaten, ja mietin sitten tarkemmin asiaa. Voisiko tällainen esimerkiksi olla sitä poptaidetta, joka vielä 1960-luvulla ei osannut tulla samanlaiseksi suosituksi ja kansan rakastamaksi fanittamisen taidemuodoksi kuin popmusiikki? 

***

Sitten kävin päivittäisellä uintireissullani. Menin Stadikan sijaan Mäkelänrinteen uimahalliin, koska se oli Pasilaa lähellä ja halusin höyrysaunaan. Yläkerran aulassa oikein varta vasten pysähdyin ja katsoin Kari Huhtamon (s. 1943) veistosta Vedenvälke (2001). En ollut kovin innostunut Huhtamon tuoreesta näyttelystä, mutta kyllä hän tämän lajin komeasti hallitsee:

   

Sitä vähän ihmettelin, että kuuluvatko jalustan ympärillä olevat saniaiset alkuperäiseen suunnitelmaan. Huhtamon omila kotisivuilla olevassa kuvassa niitä ei nimittäin ole. En oikein ymmärrä niiiden funktiota. Mutta kaikkineen tällainen tyylipuhdas ja komeasti toteutettu kiiltävän teräksinen modernismi on aulojen juhlavaa taidetta par excellence. Tämä korostuu tietenkin vielä voimakkaammin silloin, kun joutuu suorittamaan vertailuja – tässä tapauksessa ikävä kyllä. Samassa aulassa on nimittäin tarjolla myös oikein huonoa taidetta:

Jalustassa lukee: "Mäkelänrinteen Urheilun Tukisäätiö on lahjoittanut tämän patsaan Helsingin kaupungille Mäkelänrinteen lukion urheilijoiden kiitoksena uintikeskuksesta, jonka suunnittelu käynnistyi koulun Kannatusyhdistyksen aloitteesta jo 1967 ja jatkui sitä varten perustetun Urheilun Tukisäätiön toimesta." Kyseessä on prinssi Monyo Mihailescu-Nasturelin (s. 1926) Uimari-niminen veistos. Nykyään floridalainen prinssi on Romanian vanhan kuningashuoneen jäsen ja ammatiltaan taiteilija – joskin selvästikin aika huono sellainen. Silkkaa kitschiähän tämä on.

Tämän hankintaan johtanut tarina olisi hauska kuulla.

*** 

Ja sitten takaisin kotiin jatkamaan Kritiikin Uutisten toimittamista ja ARS 74 -aiheisen artikkelin kirjoittamista. Näyttelyissähän kriitikoiden ei maanantaisin tarvitse käydä. Galleriat ja museot eivät siis ole auki.