Sunnuntain näyttelykierros tarjosi monenlaisia tunteita. Jos Henry Wuorila-Stenberg hätkäytti aika rajusti, saivat Eeva Ristan (s. 1947) ja Simo Ristan (s. 1933) valokuvat Hakasalmen huvilassa minut puolestaan palaamaan nostalgisen lempeästi lapsuuteen ja nuoruuteen. Helsingin 1970-lukua kartoittava näyttely Asfalttia ja auringonkukkia (14.10.2010–27.2.2011) oli viimeistä päivää auki, joten taas veti tiukalle. Mutta onneksi tuli mentyä.
Simo Rista, Miehiä Wärtsilän telakalla, 1970.
Illemmalla keskustelin vielä erään ystäväni kanssa nimenomaan mustavalkoisen valokuvan tuottamasta totuusarvon tunteesta. Tokihan siinä on mukana vähän nostalgiaa ja ripaus mystiikkaakin, mutta jostain kumman syystä mustavalkoinen dokumentaarinen valokuva on vaikeasti selitettävän todentuntunsa lisäksi emotionaalisesti aivan käsittämättämän vahva väline. Ja vieläpä jostain syystä aivan erityisesti näin käy arkisten aiheiden – siis juuri Ristojen kuvamaailman – kanssa. Pakko se on todeta, että tämä oli yksi hienoimmista näyttelyistä pitkiin aikoihin.
Onneksi Ristojen kuvia on paljon (60 000), joten voimme varmaan odottaa niitä myös kaupunginmuseon julkaisemien tutkimusten kuvitukseksi. Arkisia aiheita riittää.
Eeva Rista, Lastenvaate- ja alusvaatekaupan ikkuna, Hämeentie 6, 1970.
