Julkaistua 608: Ristin sivupolulla

Helmikuun 16. kävin Kalliossa haastattelemassa Ilkka Sariolaa (s. 1969), joka on toiminut siellä jo pitkään päätoimisena pastorina mutta joka on nyt palannut taiteen pariin. Hänellä on käynnissä kiinnostava projekti – versio San Damianon kuuluisasta krusifiksistä lapinjärveläisen San Damianon osuuskunnan kappeliin. Sariolan Fb-sivuilta voi seurata krusifiksin valmistumista. 

Tein juttua Kirkkoon ja kaupunkiin (8/15), joka ilmestyi tänään:

Ristin sivupolulla

Ilkka Sariola halusi ryhtyä taiteilijapapiksi, mutta seurakuntatyössä ei jäänyt aikaa taiteelle. Hän jäi virkavapaalle vastatakseen kuvan tekemisen paloon.

Kuvataideakatemiasta vuonna 1995 valmistuneella Ilkka Sariolalla (s. 1969) oli jo takanaan kymmenen vuoden ura taiteilijana, kun hän lähti opiskelemaan teologiaa. Nyt hän tekee jälleen taidetta, puolisonsa Goa von Zweygbergkin kierrätysvaateliikkeen takahuoneen nurkkauksessa Helsingin Kalliossa. 

Viimeisimmän näyttelynsä Sariola piti Kluuvin galleriassa Helsingissä yhdessä Mika Aalto-Setälän kanssa loppuvuodesta 2004. Tuolloisen lehdistötiedotteen sanat voi nyt lukea enteellisesti: ”Taide ei ole uskon asia. Ei enää. Ehkä joskus, mutta ei vielä.” 

Sariola tuli tunnetuksi sekä piirtäjänä että performanssitaiteilijana. Aiheet olivat rankanpuoleisia. Kirkosta eronnut piispan poika – isä on Yrjö Sariola – aiheutti jo ensimmäisellä näyttelyllään piispalassa kohun, joka ylsi Vaasa-lehden etusivulle. 

”Hengellisen ja poliittisen tematiikan yhdistäminen on kuitenkin kulkenut työssäni punaisena lankana”. Näin myös performanssiryhmässä Uusi Jerusalem (2000–05), jonka performanssiin Ilkka imettää haavoistaan (2005) Sariolan taiteilijanura väliaikaisesti päättyi. 

”Kävin pari vuotta kamppailua ja harrastin lukemista – muun muassa ekumeniikan professori Tuomo Mannermaan (1937–2015) kirja Kaksi rakkautta (1983) säväytti. Kerran Albertinkadulla kävellessäni tajusin, että jos kerran uskonasiat kiinnostavat, on niistä otettava selvää.” Kohta Sariola olikin jo Kalliossa pastorina.

Sariolan haaveet taiteilijapappeudesta romuttuivat arkisen työtaakan alle, mutta ”kuvan tekemisen palo kuitenkin palasi”.

Sariola on mukana lapinjärveläisen San Damianon osuuskunnassa. Häneltä kysyttiin kiinnostusta tehdä osuuskunnan pieneen, Irja Askolan syksyllä 2013 siunaamaan kappeliin jäljennös Franciscus Assisilaista aikoinaan puhutelleesta San Damianon krusifiksista, 1100-luvun bysanttilaisesta ikonista, joka nykyään sijaitsee Santa Chiaran basilikassa Assisissa. Jäljentäminen ei Sariolaa kiinnostanut, eikä hänellä ollut ikonimaalarin osaamista. Hän koki tekevänsä ikonin sijaan ”hengellistä kuvaa läntisessä traditiossa”. ”Kun Kannelmäen pastori Konsta Korhonen – sandamianolaisia hänkin – ehdotti tekemään tradition pohjalta uuden version, minä innostuin.” 

Sariola lähti hiljaisuuden retriittiin miettiäkseen mahdollista virkavapaataan ja kuvan tekoa sekä kokeillakseen, että syntyykö kuvaa jälleen. Ja syntyihän sitä. Wille Riekkisen luentojen innoittamana hän ryhtyi piirtämään Raamatun hahmoja. Hän päätti hakea vuoden virkavapaata. 

Raamatun hahmojen piirtämisestä syntyi jopa uusi projekti, kun Riekkinen puolestaan innostui Sariolan piirustuksista. Nyt heillä on tekeillä kirja, jossa on mukana vähemmän tunnettuja Raamatussa mainittuja henkilöitä; ”Wille antaa tutkijana taustaa ja minä kuvallisen tulkinnan. Pallottelemme keskenään aiheita ja teemme työtämme kiireettömästi – kirja tulee, kun on tullakseen.” 

San Damianon krusifiksin Sariola haluaa kuitenkin mahdollisimman lähelle valmistumista virkavapauden päättyessä elokuussa.

Tuntemattoman tekijän umbrialainen esikuva 1100-luvulta.

Alkuperäisestä krusifiksista Sariola on edennyt jo aika etäälle. Triumfiristi on muuttunut kärsivää Jeesusta kuvaavaksi kärsimyskrusifiksiksi. Myös värimaailma on muuttunut: alkuperäinen verenpunaisen dominoima maalaus on muuttunut sinisävyisemmäksi. ”Teen muutoksella kuitenkin kunniaa aikakauden umbrialaiselle maalaustaiteelle, jota olen käynyt paikan päällä tutkimassa. Varsinkin 1200-luvun alussa vaikuttanut Giunta Pisano on ollut merkittävä esikuva.” 

Osa muutoksista on modernimpaa tulkintaa, mutta Sariola korostaa sitä, että pohjana on se, miten hän on yrittänyt ”ensin ymmärtää mitä vanha risti puhuu teologisesti, mikä sen kokonaisuus on”. Muutokset eivät lähde ”modernin taiteen fiilistelystä, vaan kerronnallisista ulottuvuuksista, siitä miten krusifiksi voisi tänä päivänä puhutella paremmin”. 

Sariola kokee, että ”kirkko on haavoilla ja rikki”; alkuperäisen krusifiksin kehyksen simpukankuoret (ikuisuus, kirkkaus) ovat vaihtuneet piikkilangaksi. Hätkähdyttävin on varmaan krusifiksin alaosa, jonka osin arvoitukselliseksi jääneet kuluneet hahmot ovat vaihtuneet nykyajan marttyyreiksi: keskitysleireillä kuolleet saksalainen evankelis-luterilainen pappi Dietrich Bonhoeffer, juutalaisia auttanut venäläissyntyinen nunna Maria Pariisilainen ja puolalainen fransiskaaniveli Maximiliam Kolbe, joka uhrautui toisen vangin edestä Auschwitzin keskitysleirissä. Neljäs marttyyri on Afganistanissa heinäkuussa 2014 surmattu avustustyöntekijä Seija Järvenpää, Sariolan ystävä. Alaosassa on kuvattuna myös Birkenaun portti – ”olen käynyt sekä Auschwitzissa että Birkenaussa. Pimeämpää ei maan päällä ole.” 

Mutta ristin sakaroiden linnut antavat uskoa tulevaisuuteen. Sariola on kuvannut suomalaisia lintuja, mukana on myös hätkähdyttävästi  korppi. ”Pohjoiseen Franciscuksen saarnan jälkeen lentävät västäräkki ja punatulkku, tutut linnut ja kristillisten legendojen innoittajat.”

Julkaistua 134: Taidemaailman tosi-tv:tä?

Eilen ilmestyi Kauppalehdessä lyhyt kritiikkini Lea Kantosen ja Pekka Kantosen näyttelystä Helsingin Taidehallissa. Vähän minua hirvitti kirjoittaa näinkin ilkeästi, mutta tällainen tunne vain lopulta jäi. Lopullinen juttu on muuten kaiken lisäksi alkuperäistä juttua vielä paljon häijympi, koska ingressi ei ole minun näppäimistöltäni lähtöisin vaan toimituksessa lisätty. 

Taidemaailman tosi-tv:tä?

Itseään halukkaasti esittelevä Kantosen taiteilijapari pelastatutuu akateemiselta tylsyydeltä piilokameran eteen

Taiteilijapariskunta Lea ja Pekka Kantonen ovat jo pitkään ja ansiokkaasti tehneet yhteisöllistä taidetta pitkin maailmaa. Lea Kantonen on ehtinyt jo tohtoroituakin projektin myötä, ja nyt on sitten Pekka Kantosen vuoro. Heidän Helsingin Taidehalliin rakentamansa yhteisnäyttely Kodin väreilyä on samalla Pekka Kantosen Kuvataideakatemialle valmisteilla olevan tohtorintyön taiteellinen osuus.

Tällaisissa tapauksissa tutkimuksellinen ulottuvuus ei synny useinkaan valmiiden taideteosten myötä vaan saattaa myös generoida uusia sisällöllisiä elementtejä teoksiin. Pahimmillaan teoksista tuleekin ikään kuin teorian kuvittamista, niin kuin nytkin joiltain osin. Kantoset ovat esimerkiksi kehitelleet uuttaa käsitettä: videokuvan sukupolvittelu. Kyse on siitä, että vanhaa kuvaa esitetään uudessa kontekstissa ja tätä tilannetta taas kuvataan, jotta sitäkin voitaisiin esittää jossain uudessa kontekstissa jne jne. Hyvä näin, mutta tätä prosessia demonstroiva taideteos on samalla auttamattoman tylsä.

 Hiustenleikkuu oli varmaan näyttelyn tylsin ja katsojaepäystävällisin teos. Kuva Sakari Viika.

Tämä ei koske koko näyttelyä, ja muutama työ on oikein kiinnostava, muun muassa originellista taiteilijaystävästä Goa Zweygbergkistä tehty muotokuvan kaltainen vaikuttava videoinstallaatio.

Koko näyttelyn perusidea on tuoda Taidehalliin Kantosten koti ja muutamia muita koteja, jotka näyttävät, ettei kodin tarvitse olla hermeettinen piilopaikka vaan että se voi olla myös kohtuullisen avoin monimutkaisten suhdeverkostojen keskittymä ja risteyskohta. Kotiin astuva vieras – nyt siis myös näyttelyssä kävijä – tuo sinne aina jotain uutta.

Jotain perverssiltäkin tuntuvaa Kantosten elämänmenossa tuntuu olevan. Kuinka ihmisten – ja varsinkin kasvavien lasten – psyyke voi kestää alituista kameran vahtivan silmän alla olemista? Kantoset ovat jo pitkään dokumentoineet perhe-elämäänsä sellaisella intensiteetillä, että huimaa. Välillä herää epäilys viettienergian liiallisesta kohdistumisesta omaan itseensä, vaikka puhutaanhan sitä ”terveestäkin narsismista”.

Näyttelykuvia 331 & 332: Mössöytyviä sukupolvia

Perjantainakin oli taas pressitilaisuus, joka muuntui sitten pieneksi näyttelykierrokseksi.

Helsingin Taidehallissa oli Lea Kantosen (s. 1956) ja Pekka Kantosen (s. 1955) näyttelyn Kodin väreilyä (19.3.–17.4.) pressi. Näyttely on samalla taiteellinen osa Pekka Kantosen Kuvataideakatemialle valmistelevasta tohtorintyöstä. Ehkä juuri tämä seikka toi näyttelyyn katsojan kannalta vähän turhaakin monimutkaisuutta, johon palaan tarkemmin myöhemmin – illalla kirjoitan siitä Kauppalehteen lyhyen kritiikin. 

Kantoset Ukko-poikansa kanssa "kodiksi" muutetussa Taidehallissa.

Sen uskallan kuitenkin jo todeta, että teoriankaipuu tällaisessa opinnäytetaiteessa on joskus tosi rasittavaa. Tämä näkyy muun muassa käsitteenmuodostuksessa. Kantosetkin ovat keksineet uuden teoriaa luovan metodin puhuessaan videokuvan sukupolvittelusta. Kyse on siitä, että materiaalia näytetään uusille katsojaryhmille ja tätä tilannetta taas kuvataan ja näytetään uusille katsojaryhmille. Kyse on siis metatasojen lisäämisestä ja ihan normaalista reflektiosta. Miksi ihmeessä sitä on pitänyt sekoittaa ottamalla mukaan sosiologiassa vakiintunut sukupolven käsitte?  

No, oli näyttelyssä parikin vaikuttavaa ja hienosti installoitua työtä, kuten ystävästä ja kollegasta Goa Zweygbergkistä (s. ?) tehty videoinstallaatio, jossa muuten hyödynnettiin ihan onnistuneesti jo vakiintunutta mallia: Erik Allardtin lanseeraamaa ja suomalaisessa sosiologiassa aikoinaan niin suosituksi tullutta nelikenttää. Mutta palaan siis asiaan.

***

Taidehallin Studiossa menivät sielläkin sukupolvet vähän mössöksi. Mari Keski-Korsu (s. 1976) oli matkustanut Yhdysvaltoihin haastattelemaan amerikansuomalaisia ja heidän jälkeläisiään. Sukupolvia oli esillä mainitusti useita, mutta ei Keski-Korsu ollut sukupolven käsitettä mitenkään operationaalistanut. Vähän sellaiseksi mössöksi nuo pienet toisiaan seuraavat ja ilmeisen strukturoimattomat haastattelut menivät. Ihmisiähän on aina hauska katsoa ja kuunnella, mutta jotain lisäarvoa hommaan olisi pitänyt keksiä, jotta se olisi kantanut myös taideteoksena. 

  Tämän lätsän oli Keski-Korsu saanut eräältä Rachelilta.

Haastattelut tulevat kaikki esiin projektin nettisivuille greenergrass.info. Toivottavasti sitten tulee lisää fokusta. Oikeastaan heräsi kysymys, että olisiko teos tällaista lyhyen (18 minuuttia) videoteoksen muotoa edes tarvinnut. Siellähän ihmiset studiossa vähän aikaa istuskelevat ja lähtevät sitten liian nopeasti pois – siis kesken kaiken.