Julkaistua 510 & 511 & Näyttelykuvia 905 & 906: Suojassa & Maalaus ei-taiteena

Eilen ilmestyi On Displayssa juttuni Juhana Moisanderin (s. 1977) tuoreimmasta videoteoksesta Pommisuoja (2014). Kovasti meni henkilökohtaiseksi, mutta vakuutan, että silkasta narsismista ei ole kyse. Näin minulle ihan oikeasti tapahtui videon äärellä – taide ja estetiikka jäivät totaalisen kakkoseksi isoisäni ajattelemisen, ja kaipaamisenkin, rinnalla:

Suojassa

Juhana Moisander: Pommisuoja (2014)

yksikanavainen projisoitu installaatio, kesto 4’48, luuppi

Teos esillä:

21.2.–25.5.2015

Virka Galleria (Pohjoisesplanadi 11–13, Kaupungintalon aula, Helsinki)

Kun olin nuori, toinen maailmansota – ihmiskunnan tuhoisin sota, jossa Suomikin oli mukana – merkitsi minulle lähinnä Korkeajännitys-sarjakuvalehtiä ja yhdysvaltalaisia elokuvia. Pearl Harbour oli minulle taatusti tutumpi kuin Raatteen tie. Korkeajännityksen puhekuplien saksalaiskirous ”Donnerwetter!” ja kuolevan saksalaisen ”Aargh!” olivat tutumpia ilmaisuja kuin esimerkiksi ”kasapanos” tai ”motittaminen”.

Nuoruudessani Suomen osuudesta toisessa maailmansodassa puhuivat lähinnä oikeistolaiset miehet, jotka nimittivät itseään ”isänmaallisiksi” ja joihin minun oli vaikea samastua.

Minä olin nuoresta pitäen vasemmistolainen, ja ajattelin varmaankin, että kun kerran jotkut muut tahot ovat omineet itselleen tuon isänmaallisuuden ja Suomen sotahistoriasta huolehtimisen, niin menkööt sikseen. Minä kuuntelin rockia ja katselin elokuvaa.

Ilman isoisää

Kun olen seurannut isäni ja poikani yhteiseloa, olen nähnyt käytännössä sen perinnetieteistä tutun seikan, että traditiot loikkaavat usein yli yhden sukupolven.

Taiteilija-isäni opetti pojalleni asioita, joita hänellä ei nuoressa aikuisuudessaan ollut aikaa opettaa minulle. Poikani piti puolestaan isääni ajan tasalla populaarimusiikin kehityksestä: näin vaarikin tietää, mitä on rap-musiikki.

Minä en oppinut isänisältäni koskaan mitään, koska hän kuoli Helsingin suurpommituksissa helmikuussa 1944. Ensimmäinen raju pommitus 6. ja 7. päivän välisenä yönä vei mukanaan sekä isoisäni että Aatos-setäni. Ja ihan omaa tyhmyyttään, sillä he jäivät katsomaan vaikuttavia pommituksia, kun taas perheen pienimmät lapset – mukana tuleva isäni – vietiin pommisuojaan.

Ilman isoisää kasvaminen ei oikeastaan koskaan vaivannut minua erityisesti. En tullut oikein edes ajatelleeksi koko asiaa.

Vasta aikuisena olen alkanut pohtia sitä, minkälaisen loven tuo minulle lähinnä vain viihteenä aikoinaan välittynyt sota on jättänyt minunkin elämääni. 

Suojassa?

Kaikki tämä tulvi mieleeni, kun istuin Juhana Moisanderin (s. 1977) taideteoksen sisällä. Pommisuoja (2014) on Moisanderin videoinstallaatio: ulkoa ja sisältä raakalaudasta kyhätty koppi, jonka yhdellä seinällä on heijastettuna helmikuun 1944 pommitusten ihmisiä: sotilas, vanha mies, kolme naista, joista yhdellä itkevä vauva.

Äänimaisema koostuu räjähtävistä pommeista, hälytyssireeneistä, lentokoneista, radioselostuksista ja pommisuojassa olevien ihmisten puheista.

Pommisuoja on rakennettu Virka Gallerian näyttelyyn Kolmen yön ihme, joka juhlistaa Helsingin 70 vuotta sitten tapahtunutta pelastumista. Meitä ei pommitettu kuin Dresdeniä, mutta hetki ennen pommisuojaan menemistä olin katsonut näyttelyn seinältä kuvaa juuri siitä Aleksis Kiven kadun tuhoutuneesta hellahuoneesta, jossa isoisäni monilapsinen perhe oli asunut.

Olen ammatiltani taidekriitikko, joten ajattelihan minä, että Moisander on onnistunut hienosti. Hienovarainen ja -viritteinen installaatio ei pyri ylimitoitettuihin  efekteihin. Se ei shokeeraa. Siinä on voimakkaan harrasta vakavuutta.

Pommisuojan puupenkillä voi sotaisista häiriöäänistä huolimatta vaipua myös mietteisiin – ollaanhan sitä nyt ihan oikeasti suojassa.

Ja niin minä todellisuudessa teinkin: estetiikan sijaan ajattelin isääni, joka istui tällaisessa kopperossa 6.2.1944, kun hänen isänsä ja veljensä kuolivat, ja joka myöhemmin samassa kuussa lähti sotalapsena pitkälle matkalle Ruotsiin ja Tanskaan hankkimaan loppuelämäkseen lukihäiriötä.

 
Linkit: 

Juhana Moisanderin kotisivut

Juhana Moisander AV-arkinsivuilla

Näyttely Kolmen yön ihme Virka Gallerian sivuilla

Kolmen yön ihme -juhlavuosisivusto

Helsingin suurpommitukset Wikipediassa 

***

Sitten vielä yksi teksti, joka jäi itse asiassa julkaisematta, joten julkaisen sen nyt vain tässä. Kirjoitin On Displaylle jo 31.10. jutun Erkki Kurenniemen (s. 1941) näyttelystä Kohti vuotta 2048 (1.11.2013–2.3.2014) Kiasmassa. On Display esittelee teoksen kerrallaan, joten minun olisi pitänyt kirjoittaa juttu uudelleen, koska nyt käsittelin tuota Kurenniemen maalausläjää, jonka Kiasma oli laittanut esille ei-taiteena, ikään kuin yhtenä teoksena:

Kirjoittaminen kuitenkin jäi jalkoihin muissa kiireissäni – varsinkin kun korvasin sen silloisella kirjoittamisvuorollani Mika Taanilan (s. 1965) videon esittelyllä. Ihan kelvoton juttu ei kuitenkaan ole, joten tässä se:

Maalaus ei-taiteena

Erkki Kurenniemi: nimetön maalaus (1979).

Teos esillä: 

1.11.2013.–2.3.2014 

Nykytaiteen museo Kiasma (Mannerheiminaukio 2, Helsinki)

Tein juuri jotain, joka todennäköisesti saisi Erkki Kurenniemen (s. 1941) hymyilemään, ns. nauramaan partaansa. Kävin hänen elämäntyöstään kertovassa näyttelyssä Kohti vuotta 2048 ja siirryin alakerran kahvilaan kirjoittamaan tätä pohdittuani ensin pitkän aikaa sitä, minkälainen kokemus oli nähdä hänen 1970-luvun maalauksiaan, joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Nyt ne ovat esillä taidemuseossa – eivätkä edes missä tahansa taidemuseossa, vaan kansallisessa lippulaivassa –, mutta ne on ripustettu tavalla, joka ei ole normaalia. Niitä ei itse asiassa ole ripustettu lainkaan, vaan ne on sijoitettu puiselle nurkkakorokkeelle kolmeen päällekkäiseen riviin ja osin jopa limittäin. Ne ovat riveissään silkkana sekamelskana, jossa ei ole mitään sen kummempia esteettisiä ulottuvuuksia, kuten taideobjektien ripustuksessa yleensä on asian laita.

Miksi Kurenniemi hymyilisi? Siksi, että tämä suomalaisen elektronisen musiikin ja tietokonepohjaisen taiteen pioneeri on myös varsin huumorintajuinen mies. Hänestähän on alkanut rakentua aika mytologinen kuva jonkinlaisena syväfilosofisena meganörttinä, joka näki kaiken jo ennakkoon. Ja osin tuo kuva vastaakin todellisuutta. Haastattelin häntä aikoinani taiteilijaryhmä Dimension juhlanäyttelyn julkaisuun, ja tuo kokemus oli urallani yksi ikimuistoisimmista. Hän muun muassa piti minulle liki tunnin luennon ohjelmoinnin poetiikasta. En ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta se oli lumoavaa kuunneltavaa. Kävimme myös läpi hänen vempaimiaan – muun muassa nytkin Kiasmassa esillä olevaa kiroilevaa robottia Master Chaynjis, jonka eräs närkästynyt uskonnollinen taiteenharrastaja pisti paskaksi Helsingin Taidehallissa vuonna 1982. Näihin taideteoksiin liittyvät muistelukset olivat usein huumorilla ladattuja, vaikka joistain hänen keksinnöistään tuli sittemmin suuria uranuurtajaklassikoita, kuten Dimi-S-soittimesta, joka rekisteröi iholla tapahtuvia sähköisiä muutoksia ja teki niistä ääniä. 

Dimi-S:ssä oli mukana tietty seksuaalinen viritys, ja tämä viritys näkyy Kurenniemen näyttelyssä muutenkin – myös hänen 1970-luvun maalauksissaan, joissa on hauska kyborgi-fiilis. Ne yhdistävät konemaailmaa ja pornografista lihallisuutta.

Mutta miksi maalaukset on ripustettu niin kuin ne on? Siksi, että ne eivät ole taidetta. Museo haluaa kertoa tämän valitsemallaan ripustustavalla. Ne ovat osa sitä jättimäistä arkistoa, jonka Kurenniemi on lahjoittanut Kuvataiteen keskusarkistolle vuonna 2006. Näyttelyä voisi näiltä osin siis nimittää ”arkistonäyttelyksi”. Arkistossa vain sattuu olemaan mukana taideteoksen kaltaisia objekteja. Kurenniemi on amatöörimaalari, ja sellaisiahan ei Kiasmassa esitellä muuta kuin mahdollisesti ITE-taiteen yhteydessä. Samalla Kurenniemi on muilla alueilla erittäin arvostettu, jo klassikkoasemaan noussut taiteilija.

Hauska ristiriita. Juuri sellainen dialektinen luovuutta edistävä ristiriita, joka todennäköisesti viehättää Kurenniemeäkin. Hän ei koskaan ole piitannut luokituksista ja hierarkioista. 

Veikkaan kuitenkin, että joku tulevaisuuden taideteoreetikko keksii asialle lisäulottuvuuksia. Viimeistään silloin nämä ei-taideteokset ovat taas esillä Kiasmassa – vuonna 2048, olettaisin.

Linkit: 

Erkki Kurenniemi Wikipediassa

Kuvataiteen keskusarkiston Erkki Kurenniemi -sivusto

Julkaistua 491: Henkistä juoksua?

Nyt taitaa seurata tämän vuoden viimeinen julkaistu juttu. Kirjoitin On Display -verkkojulkaisuun Mika Taanilan (s. 1965) uudesta filmistä Kuuden päivän juoksu (2013) hänen mittavassa näyttelyssään (1.11.2013–2.3.2014) Kiasmassa. Tänään se tuli uutiskirjeenä. 
Nyt lähden vähäksi aikaa Tallinnaan lepäämään ja karkuun joulua.

Henkistä juoksua? 

Mika Taanila: Kuuden päivän juoksu (2013)
yksikanavainen projisoitu installaatio, kesto 14,25

Teos esillä:
1.11.2013.–2.3.2014 
Nykytaiteen museo Kiasma (Mannerheiminaukio 2, Helsinki) 

Mika Taanila (s. 1965) tuli uransa alussa tunnetuksi rockvideoiden ohjaajana. Sittemmin hänen työskentelynsä on ulottunut moneen suuntaan, menneisyyteen ja nykyisyyteen.

Taanila on usein työskennellyt löytömateriaalin kanssa, mutta viime vuosina hän on tehnyt myös dokumentaarista työtä kuvaten tätä aikaa juuri nyt, mutta toisaalta sen liikettä johonkin suuntaan.

Tuorein filmiteos, Kuuden päivän juoksu, kuvaa suomalaista ultrajuoksijaa, Asprihanal Pekka Aaltoa harrastuksensa – vai pitäisikö sanoa: elämäntehtävänsä? – äärellä. Aalto on nimittäin jättänyt tietokonemekaanikon päivätyönsä ja keskittynyt ultrajuoksuun. Liksaa hän tekee lehdenjakajana.

New Yorkissa kuvatussa filmissä kilpailijat juoksevat mailin pituista rataa yötä päivää, mahdollisimman pitkän matkan kuuden vuorokauden aikana. Seitsemäntenä levätään, kuin Jumala konsanaan.
Ja henkisistä asioista tässäkin taitaa olla kyse; Aalto on nimittäin Sri Chinmoy Marathon Teamin jäsen. Intialaisen rauhanfilosofi Sri Chinmoyn (1931–2007) viesti oli yksinkertainen: maailmanlaajuinen rauha alkaa henkilökohtaisesta rauhasta, rauhasta ihmisen sydämessä. 
En osaa samastua kuuden vuorokauden juoksemiseen, mutta voin kuvitella, että mailin pituisen radan yhtämittainen kiertäminen muuttuu varsin meditatiiviseksi. Särkyyn ja väsymykseen tottuu, sen verran tiedän. Kun tietty kynnys on ylitetty, alkaa ihminen olla itsensä – ja ympäröivän maailman – kanssa aivan uudella tavalla.
Taanilan teoksen lähtökohtana on kuulemma ajatusleikki ultrajuoksijoista tulevaisuuden tiennäyttäjinä, jotka haluavat puhdistaa itsensä stressaavan uraputken kuonasta ja teknologisesta elämäntavasta. Tähän varmaan viittaa filmimateriaaliin sekoitettu nopea kuvasto eläimistä ja lentokoneista. Ja epäilemättä myös Circle-yhtyeen kokeellinen rock, joka muodostaa teoksen äänimaailman, väliin hypnoottisena toistona ja väliin kovempana räimeenä. Filmiä katsoessa tulee jopa vähän hauskalla tavalla mieleen Taanilan menneisyys musiikkivideoiden maailmassa. 
Vaikka en nivelrikkoisena juokse enää edes lähtevään ratikkaan, saan lohtua Sri Chinmoyn runosta, jota Taanilakin lainaa. Sri Chinmoy puhuu ”ulkoisen juoksemisen” lisäksi ”sisäisestä juoksemisesta”. 
Minäkin näen toisinaan edes unta juoksemisesta, eikä siinä irtoa edes kynnet niin kuin Aallolla. Uni tuli mieleeni sen takia, että Taanilan teokset ovat oudossa poeettisuudessaan unen kaltaisia – niin tämäkin kaikesta tosipohjaisuudestaan huolimatta. 

Linkit: 
Mika Taanila Wikipediassa 
Mika Taanila AV-arkin sivuilla
Sri Chinmoy Marathon Teamin kotisivut

Näyttelykuvia 125 & 126 & 127 & 128 & 129: Rööperiin

Rööperistä eli Helsingin Punavuoresta on kehittynyt hijalleen kaupunginosa, jossa on vähän kaikkea. Siellä pelaan korttia, siellä katson taidetta. Siellä ryyppäsinkin joskus.

Eilen aloitin sieltä pienen taidekierroksen. Uudenmaankadun Galleria Huudossa oli tamperelaisen Jussi Karhunkorvan (s. 1971) maalauksia (5.–30.6.) jostain unen ja todellisuuden rajamailta. En saanut Karhunkorvan maalauksiin oikein otetta. Väreistä puuttui mielestäni intensiteettiä, ja jos esikuvana on olut muun muassa William Blake (1757–1827), niin ei ainakaan Blaken kaltainen hurja visionäärisyys näistä duuneista välittynyt. Jäi siis vähän pliisuksi:

Mutta ei Karhunkorvan minusta pidä välittää. Blakellakin oli kuulemma eläessään vain yksi näyttely, josta kirjoitettiin tasan yksi haukkuva arvostelu.

***

Sitten ihan toisenlaiseen maailmaan. Aikoinaan rockvideoilla maineeseen ponnahtanut elokuvaohjaaja Mika Taanila (s. 1965) on myös keskeisiä suomalaisia nykytaidenimiä. Hänellä oli Gallleria Heinossa kaksi duunia (12.6.–4.7.), toinen ensimmäistä kertaa Suomessa ja toinen maailman ensi-illassa. 5-minuuttinen Täydellisen pimennyksen vyöhyke (2006) nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Geodeettisen laitoksen vanhasta matskusta tehty kahden filmin projisointi preparoiduin vehkein käsitteli jotenkin epämääräisesti auringopimennystä ja mantereiden etäisyyttä. En minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta olen aina ollut heikkona Taanilan arkeologiseen kokeellisuuteen. Tämä vain on lumoavaa – vähän samalla tavalla kuin Grönlund-Nisusen "tiede":

   

Toinen duuni, maailmanensi-illassa oleva 6-minuuttinen Hämärä (2010) oli yhtä kummallinen. Siinä hitaasti kiskoilla liikkuvat projektorit näyttävät kuinka rupikonnat metsästävät synteettisiä matoja koeolosuhteissa (!):

Taanilan näyttely on ehkä hienoin tänä vuonna näkemäni gallerianäyttely. Mutta korostettakoon nyt, että minulla on jääväävä lukkarinrakkaus häntä kohtaan. Istuin hänen kanssaan yhdessä kulttuuriantropologian luennoilla 1980-luvulla ja matkustin hänen ja oikeaksi antropologiksi tulleen ystävämme Tapio Nisulan kanssa Sodankylän toisille elokuvafestivaaleille vuonna 1987 minun grafiitinharmaalla Volvo Amazonillani kuuntelemaan muun muassa Jim Jarmuschia (s. 1953). Tämänvuotinen festivaalihan aukeaa muuten tänään, joten malja kaikille hyville muistoille. Niitäkin tarvitaan. Joskus aivan erityisesti. Niin kuin minä juuri nyt.

***

Sitten katsoin ikkunasta Galleria 4-kuudessa Juha Veli Jokisen (?) kammottavan kitschin näköistä lasitaidetta (2.–15.6.) ja kävelin kiireesti ohi Galleria Jangvaan, jossa oli esillä (2–20.6.) Petra Koiviston (s. 1975) monotypioita. Koiviston päiväkirjamaiset elettyjä hetkiä ja tunteita luotaavat muistiinpanot ova saaneet maiseman muodon, ja varsin kauniisti ja herkästi se tapahtuu. Joissain värit olivat menneet vähän tukkoon, mutta kokonaisilme oli rauhoittava ja hienoa tyyneyttä henkivä:

Sitten kävin vielä Taidemaalariliiton tm-galleriassa, jossa ehdin jo muuttaa mieltänikin kesken näyttelyn (2.–24.6.). Ensin ajattelin vähän  ärtyneenäkin, että johan nuori kundi nyt elvistelee tekemällä vähän turhan isoeleisesti näyttävän "museokokoisia" maalauksia. Mutta kyllä Klaus Kopun (s. 1978) duuneissa on asennetta ja maalaamisen meininkiä. Vähän minä vierastan hänen kovaa keltaistaan, mutta on näissä varmuutta ja tyyliä:

Tämä on muuten Lahden taideinstituutista toissa vuonna valmistuneen kundin toinen yksityisnäyttely. Hänen kotivisuillaan voi tutustua pdf:nä hänen lopputyönsä kirjalliseen osuuteen, jossa hän muun muassa sanoo: "Maalaaminen on voimakasta pyrkimystä ylittää itsensä, intohimoista kaipausta rikkoa omia rajojaan, laajentaa horisonttia. Maalaamisen päämäärä on saavuttaa jotain sellaista, mikä ei lainkaan alistu maalattavaksi ja se kohde on paradoksi ja paradoksin ymmärtäminen on sen ymmärtämistä, että sitä ei voi ymmärtää. Näin käy siis selväksi, että minä itse olen paradoksi." 

Siis vähän niin kuin kiinnostava lupaava maalari.

***

Että sellainen kierros. Sitten elämä muuttui. Unohdin jo kertoa, että ilmoitin viime viikolla lopettavani Kritiikin Uutisten toimittamisen neljän ja puolen vuoden jälkeen. Sitten kävelin eilen pois ihmissuhteesta, jossa olen koko aikuiselämäni elänyt. Sitten soitin Kauppalehteen ja ilmoitin lopettavani sinne kritiikkien kirjoittamisen. Sitäkin kesti kai neljä vuotta.

Nyt on aika raskas olo. Saatan pitää taukoa, mutta toisaalta ehkä juuri työ on parasta terapiaa. Ainakin ryhdyn kirjoittamaan pariakin kirjaa.

Ja sitten menin vielä pelaamaan korttia ja voitin hirvittävän tukon seteleitä. Eksaktia summaa en verottajan takia viitsi paljastaa. Tässä siis vain kolikoita: