Julkaistua 679: Oheisvuo

Meinasi aivan unohtua. Vielä yksi tämän kevään teksti. Tämä on sitten vihoviimeinen ennen elokuuta, jolloin palaan Virosta, jonne toivottavasti tänään katoan – ja katoamiseen katson olevani nyt oikeutettu [olen nimittäin totaalisen umpipuhkiväsynyt]: puolen vuoden saldo on 83 julkaistua juttua ja neljä toimittamaani ja/tai kirjoittamaani kirjaa. Näiden lisäksi kaksi kirjaa lähtee vielä tällä viikolla painoon ystäväni ja monivuotisen työtoverini Timo Setälän (s. 1958) uskolliselta tietokoneelta: aiheina Kristian Krokfors (s. 1952) ja Arvo Summanen (1928–2006) – niistä syksyllä lisää.

Outi Heiskanen (s. 1937) on Pyhäniemen kartanon tämän kesän klassikkotaiteilija, ja minulta tilattiin luetteloon pieni johdantoteksti. Käytin häikäilemättä hyväkseni – siihen minulla on kai oikeus – muutaman vuoden takaista tekstiäni Didrichsenin taidemuseon luettelossa, mutta laajensin ja muuntelin tematiikkaa jonkin verran:

Oheisvuo

Akateemikko Outi Heiskasen viidelle vuosikymmenelle yltänyt ura on ollut ainutlaatuinen kokonaistaideteos suomalaisen taiteen historiassa. Hän on luonut kiehtovaa, jännittävää, salaperäistä, iloista, surullista, kaunista ja rumankaunista kuvamaailmaa yksin, pareissa, ryhmissä ja isommallakin joukolla – aina säännöistä ja rajoista piittaamatta.

Kuvan takana on aina toinen kuva, useimmiten lukemattomien eri lähteistä syntyneiden kuvavirtojen – tiivistyneinä kuvallisten perinteiden – satunnainen kohtaaminen: joskus hedelmöittyminen, joskus risteytys, joskus kontaminaatio, usein mutaatio, jolla on merkittävä, vaikkakin ei-ennustettava paikkansa kuvien evoluutiossa.

Kuvat virtaavat loputtomiin, väliin hillitysti yhteen suuntaan, väliin haarautuen, hajoten ja suistoja muodostaen: jokien vuot yhtyvät meriin kolmion muodossa, viuhkoina ja haaroittumina. Kaikki virtaa, merikin virtaa – kuten esisokraatikko Herakleitos totesi: ”Me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole.” 

Ilmakitara, 1992.

Taiteilijan kuvallinen virikemaailma on rajaton. Se on myös täynnä sattumuksia, sivupolkuja, syrjähyppyjä. Teemat ja motiivit johtavat toisinaan tietoisesti, jopa metodisesti mutta ennustamattomasti toisiin teemoihin ja motiiveihin. Toisinaan kuvien kulku on satunnaista. Taiteilijan henkilöhistoria ei ole johdonmukainen reitti kohti sitä kuvamaailmaa, josta yleisö hänet myöhemmin tuntee tai on oppii vuosien kuluessa tuntemaan – tai jopa rakastamaan, kuten Outi Heiskasen tapauksessa.

Heiskasen kuvamaailman kulkua on turha yrittää mallintaa selkeällä ja loogisella vuokaavioilla – hän on astunut niin moniin jokiin niin monissa paikoissa, niin monina aikoina. On mukana toki ykseyskin, jokin kaiken takana oleva ja vaikeasti määriteltävä ykseys, joka tuo mieleeni uusplatonistisen ajatuksen emanaatiosta, kaiken virtaamisesta samasta alkulähteestä. Tiedän myös uusplatonistisen teologin, filosofin ja mystikon Mestari Eckhartin olevan tuttu vieras Heiskasen lukulampun alla. Uusplatonistisessa traditiossa ’Yksi’ merkitsee hedelmällisyyden lähdettä, jolta kaikki muu oleva saa olemisensa. Tuo yksi sisältää valtavasti potentiaa, voimaa joka virtaa ulos itsestään. Tästä virtauksesta syntyvät ymmärryksen, materian ja sielun todellisuudet, joiden päämäärä on taas paluu ykseyteen. Jotkut nimittävät tuota Yhtä ’Jumalaksi’, mutta Heiskanen ei tunnu tarvitsevan omalle Yhdelleen erillisiä nimityksiä. Hän on ehkä synkretistinen, hänen uskonsa syntyy sekoittumisesta ja sulautumisesta. Hänen työssään eri uskonnot ja niiden kuvakieli ja symboliikka sekoittuvat toisiinsa – suomalaisugrilainen mytologia, kristinusko ja buddhalaisuus eivät käy verisiä uskonsotia hänen tuotannossaan. 

On tietenkin myös se ykseys, joka syntyy pitkän uran tuloksena ja joka on ulkopuoliselle helposti tunnistettava: Heiskasen työt näyttävät väistämättä Heiskasen töiltä. Hän ei kuitenkaan tuota Heiskasen näköisiä teoksia eikä ole koskaan rakentanut turvallista tavaramerkkimäistä tapaa lähestyä aihepiirejään. Itse hän kokee olevansa hajallaan. Hän sanoo jopa mielisanansa olevan ’hajallaan’.

Haave, 2013.

Heiskasen tuotannon voisi näin tietenkin katsoa olevan yhteyden ja ykseyden etsimistä – mutta minusta tuntuu, että hän nimenomaan haluaa olla hajallaan, hänen pitää olla hajallaan. Hajallaan oleminen rakentuu keskipisteestä kaikkiin suuntiin kohdistuville tutkimusmatkoille. Ykseys löytyy ehkä asenteesta hajanaista maailmaa kohtaan: ”Ihmiset ovat julmia, mutta heistä voi nähdä lempeitä unia”, on Heiskanen sanonut. 

Heiskanen ei kuitenkaan kaunistele, hän ei ole pelkkä lempeä satutäti, niin kuin hänestä tunnutaan toisinaan ajattelevan. Hän näyttää usein kauneuden lisäksi sen monet kääntöpuolet; ihmisen raadollisuuden, torat, kateuden.

Taiteilijan vapautta seuraa tietyssä mielessä väistämättä myös hajallaan oleminen – Mestari Eckhartin sanoin: ”Aine ei lepää, ennen kuin se on läpikäynyt kaikki muodot, joille se on vastaanottavainen (tunteellinen); eikä järki lepää ennen kuin se on läpikäynyt kaiken sen, mille se on vastaanottavainen. Kaikki luontokappaleet asettavat juoksunsa korkeimpaan täydellisyyteen pyrkien. Kaikki pyrkii monenkaltaisuudesta ykseyteen. Siksi juoksevat pilvet, siksi himoitsee ihminen ja juhta.”

Vaikka Heiskanen puhuukin mieluusti hajallaan olemisesta, on hän teostensa perusteella saavuttanut selkeästi tasapainon – uskaltaudun vieläkin siteeraamaan Eckhartia: ”Oikea riippumattomuus on hengen tasapainoa ihmistä ympäröivän rakkauden ja tuskan, kunnian ja häpeän sekä kaiken eripuran keskellä. Sellainen henki on horjumaton kuin jylhä vuori pienten tuulenpuuskien keskellä.” Kaikessa herkkyydessään Heiskanen on melko jylhä. 

Mutta pois minusta se, että yrittäisin tehdä Heiskasesta hengellistä taiteilijaa. Heiskasen tasapaino tulee epäilemättä myös siitä, että jo lapsena syntyneen fantasiamaailman voimakkuudesta huolimatta myös elämän raadollinen puoli tuli hänelle jo lapsena tutuksi. Lapsuudenkodin vaikutusta Heiskasen taiteelliseen ajatteluun ei kannata aliarvioida. Hänen isänsä Tauno Kanervo, joka toimi eläinlääkärinä, vei häntä mukanaan työmatkoille. Näin nuori Heiskanen oppi eläinten anatomian, muun muassa hevosille ja lehmille ominaiset asennot ja jalkojen rakenteet, lihaksistot, liikkumistavat ja ilmeet. Tämä näkyy edelleenkin voimakkaasti hänen töissään. Häntä voisi siis jossain mielessä nimittää realistiksikin.

Huhuilu, 2000.

Äiti Aili Kanervo (os. Hovikoski) oli puolestaan ”kävelevä performanssi”. Hän oli myös ”installaattori”, käsistään kätevä ja sellaisena varsin luova: ”Hän teki esinekoosteita, maalaili polkupyörämaalilla valkoisia posliineja, maalasi verhoja, jotta niitä ei tarvitsisi päärmätä, teki hedelmälaatikoista kaapistoja, jopa kirjahyllyn karkkirasioista.” Heiskanen tiivistää taiteellisen kehityksensä ja näkemyksensä laajenemisen sangen suoraviivaisesti: ”Isä opetti biologiaa ja anatomiaa, opin piirtämään lehmän ja hevosen polven, sitten tein itse havaintoja ja piirsin vaikkapa kuusenhavuja. Sitten tuli isovanhempien kultahäät, vietin 24 serkun kanssa viikon yhdessä, jolloin aloin seurata yhteiskuntaa ja tajuta sen rakennetta.” Eikö tämäkin tuota tiettyä yhteiskunnallista realismia? 

Yhteiskunnan rakenteet ovat heijastuneet muun muassa Heiskasen suunnittelemissa erilaisissa pelikorteissa, joista on julkaistu useita versioita – osalla on voinut pelata ”oikeasti” ja osalla ei. Paitsi että jälkimmäisilläkin on sittenkin voinut pelata. Heiskanen muisteleekin ystäväänsä kuvanveistäjä Tapio Junnoa, joka oli nauttinut suuresti pelaamisesta niillä korteilla, joilla ei voinut pelata – joista puuttuivat maat ja säännöt.

Jos Heiskasen käsitys taiteesta syntyi varsin pienenä lapsena, samaa voi sanoa hänen myöhemmin maantieteellisesti ja kulttuurisesti erittäin laajasta kuvamaailmastaan. Kotona oli ns. häpeänurkka, johon huonosti käyttäytynyt lapsi silloin tällöin määrättiin miettimään käytöstään. Nurkassa oli pieni lipasto, jonka päällä ja laatikoissa oli Sikkimistä ja Himalajalta tuotuja muistoesineitä: lohikäärmeitä, kilpikonnia ja pieniä rasioita yllätyksineen. Heiskasen isotädit olivat toimineet lähetystössä Sikkimissä. Heiskanen muistelee lämmöllä äitinsä outoa rangaistuspolitiikkaa: ensin rikollinen palkitaan tällä kiehtovalla mietiskelypaikalla ja sitten vain odotellaan, että hän kyllästyy ja tulee sieltä pois sanoen olevansa taas ”kiltti Outi”. 

Outi viitisen vuotta sitten erään näyttelyn jatkoilla.

Myöhemmin monet Heiskasen matkat veivät hänet eri puolille Aasiaa. Vuonna 1977 hän matkusti kuudeksi kuukaudeksi professori Asko Parpolan lähettämänä piirtämään Indus-sinettejeä intialaisiin ja pakistanilaisiin museoihin – siis varsin käytännöllisiin realistisiin kuvantamistöihin. Jo vuonna 1968 oli käynyt ensimmäistä kertaa Intiassa, Almorassa, ja samalla matkalla hän vietti aikaa myös Afganistanin Kabulissa. Näillä matkoilla oli suuri merkitys Heiskasen kuvamaailman muotoutumisessa. Hän onkin sittemmin pitänyt kiinteitä suhteita Intian ja Tiibetin kulttuureihin ja on matkustanut runsaasti.

Tietty ykseyden ja hajallaan olemisen jännite leimaa myös Heiskasen työn teknisiä ulottuvuuksia. Hän on yhtäaikaisesti henkeen ja vereen ankaran klassinen ja myös taidokas taidegraafikko, joka kiinnittää esimerkiksi vedostukseen tarkkaa huomiota, ja toisaalta perinteen murtaja, uudistaja, kokeilevan vallankumouksellinenkin tekijä, joka ei piittaa säännöistä kuin tiettyyn rajaan asti. Hän on saanut parhaan mahdollisen klassisen koulutuksen Pentti Kaskipuron, ”Mestari K:n” opissa, mutta hän itsekin korostaa, että Kaskipurolla oli varsinaisen opettamisen sijaan taipumus vahvistaa oppilaidensa ominta tekemistä. Ankaran keskittynyttä tämän monen taidegraafikon gurun oppi kuitenkin tietyllä tavalla oli: ”Kaskis veti minut neulansilmän läpi.” 

Heiskasen käsissä tulos voi olla pieni ja tarkka yksittäinen vedos, monella laatalla tehtävä kuin orgaanisesti kasvava kuvien synteesi, iso installaatio tai myös kahden taiteilijan kuvamaailman rajaton sulautuma. Hän näyttää kuvan ja oheiskuvan, monia oheiskuvia. Hän hymyilee ja sanoo toimistokielellä: ”Ks. oheinen liite.” Oheiskuvat ovat kyljessä, liitteenä, vieressä, mukana. Väliin ne haarautuvat, hakeutuvat erilleen – yhtyäkseen jälleen, jolloin syntyy huikea vuo. Siihen me voimme astua ja miettiä Herakleitoksen toista maksiimia: ”Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.”

Julkaistua 677: Charmia ja anarkiaa

Tulin perjantaina takaisin Suomeen. Tältä näytti Travemünden ja Helsingin välisellä merimatkalla jossain vaiheessa:

Kotona oli uusi Voima (heinä–elo 2015), jossa oli poimintojani mahdollisista kesänäyttelykohteista. Ja rehellisyyden nimissä todettakoon, että minulta taitaa tältä kesältä jäädä väliin jokainen kesänäyttely, koska lähden kohta heinäkuuksi Viroon tekemään ei-mitään, ja sitten on rahat syöty, ja elokuun alussa pitää Suomen kiertelemisen sijaan ruveta äkkiä kirjoittamaan rahaa. Tässä ne näyttelyt, joita en tule todennäköisesti näkemään:

Charmia ja anarkiaa

Kesämme kokivat pysyvän muutoksen vuonna 1967. Tuolloin Orivedellä avattiin ensimmäinen kesänäyttelymme, kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen Purnu. Purnua seurasi moni, toiset instituutioiksi muuttuen, toiset elääkseen muutaman vuoden. Tuskin kukaan tietää nykyisten määrää – kymmenissä kuitenkin mennään.

Harva suunnittelee lomareittejään taidetta miettien, mutta joihinkin paikkoihin matkaamisesta on tullut jo perinne. Kesänäyttelyt olivat aikoinaan huolettomia tapahtumia, mutta nyt osa alkaa segmentoitua asiakaskunnan mukaan, osa on saanut itsensä brändätyksi. 

Kirjo on laaja: nykytaiteellista kärkeä etsivät suuntaavat kulkunsa Mänttään, porvariston hillitty charmi löytyy Salmelasta, mutta jos haluaa anarkistista henkeä, kannattaa suunnata Haihatukseen.

Tässä joitain:

Purnu 

(14.6.–9.8., Mustasaari 63, Orivesi, avoinna päivittäin 11–18, 11/9 €) 

Nestori Purnu eli väliin hiljaiseloa, mutta on viime vuosina virkistynyt. Tämän kesän näyttelyn Kuvan täydeltä on kuratoinut Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio, jonka teemana on ollut oma ammattimainen katse: hän on pyytänyt mukaan sellaisia taiteilijoita, joiden teosten ääreen on täytynyt pysähtyä pidemmäksi aikaa, muun muassa Emma Helle, Marjatta Hanhijoki, Antti Arkoma ja Carita Savolainen.

Mäntän kuvataideviikot 

(14.6.–31.8. Pekilo, Tehtaankatu 21, avoinna päivittäin 10–18, 12/9 €) 

Mäntän kuvataideviikot on pitkään ollut kesän tärkein nykytaidenäyttely, jonne koko taidemaailma suuntaa matkansa. Kesän kepeyttä näyttelyissä ei yleensä ole, eikä tänäkään vuonna, kun taiteilijakaksikko – Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger – on valinnut teemakseen Suomessa vaikuttavat ulkomaalaistaustaiset taiteilijat. Liki 50 taiteilijan tai taiteilijaryhmän transkulttuurinen näyttely jo kuin tuomittu olemaan taidehistoriallisesti merkittävä pelinavaus. Ei syytä missata.

 Ahsan Masood, Lori (Lullaby), still from video, 2013. Mänttä.

Taidekeskus Salmela

(6.6.–9.8. Mäntyharju, Mäntyharjuntie 25, avoinna päivittäin 11–18, 12/9 €) 

Salmela on kuin Mäntän antiteesi. Jos kulttuurilehdet kirjoittavat Mäntästä, on Salmela naistenlehtien aluetta – ja aitoa taidebisnestä. Vanhempi kaarti koostuu aina hyvistä ja varmoista tekijöistä, kuten tänä vuonna vaikkapa Hannele Kylänpää, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki ja Marjatta Tapiola. Salmela on muun muassa residenssi- ja kilpailutoiminnassaan satsannut aina nuoriin taiteilijoihin, ja juuri heissä piilee Salmelan omituinen kahtiajakoisuus: valitut nuoret ovat useimmiten jopa vähän venäläistyyppisen jähmeästi esittävää kuvaa tekeviä ja melko epäkiinnostavia taiteilijanalkuja.

Asta Caplan, Silkkiaskelia tuulessa I, 2014. Salmela.

Pyhäniemen kartano

(27.6.–7.8. Pyhäniemen kartano, Rantatie 708, Hollola, avoinna ti–su 11–17, 15 €)

Välillä levossa ollut Pyhäniemen kartano on kuin Salmela pienemmässä mittakaavassa – paitsi hulppea päärakennus, joka on myös ollut monen suomalaisen elokuvan tapahtumapaikka. Pyhänimessä on tänä kesänä satsattu taattuihin tekijöihin: klassikkotaiteilija on kansan rakastama Outi Heiskanen, ja häntä peesaavat muun muassa Cris af Enehielm, Pekka Jylhä, Ritva Kovalainen ja Anne Tompuri. Laatua hienossa kartanomiljöössä.

Haihatus 

(7.6.–16.8. Jousitie 68–70, Joutsa, avoinna päivittäin 11–18, 10/8 €) 

Haihatuskin on jo vakiinnuttanut paikkansa, marginaaleja hamuavana rosoisena ja usein taiteessa niin vaikeaa huumoria sisältävänä paikkana. Jos nykytaiteen ns. biennalisoituminen – siis kaikki se kiiltävä nykytaiteelta näyttävä nykytaide – alkaa ärsyttää, on Haihatus varmin valinta kesän toisenlaiseksi taideretkeksi. Noin 25 taiteilijaa pitää sisällään myös vakiintuneita nimiä kuten Kaisu Koivisto, Jari Haanperä, Mi Duncker ja Sampsa Virkajärvi.

Hildegard Skowasch: Manual Operation (part of the installation). Haihatus.

Ars Auttoinen 

(19.6.–9.8., Keinuhongantie 17, Auttoinen, avoinna ti–su 11–17, 10/9 €) 

Ars Auttoinen on aina tarjonnut laatutaidetta, mutta suureksi yleisönsuosikiksi se ei vielä ole noussut. Parinkymmenen taiteilijan joukossa ovat muun muassa Teemu Mäki, Taneli Rautiainen, Annika Dahlsten, Pilvi Ojala ja Johanna Lecklin. Mänttää varmaan yritetään haastaa. Ei tätäkään ole syytä sivuuttaa, jos tietää missä päin Padasjoki on.

Juuret 1965–2015 

(9.6.–6.9., Taidekehä ja Kankaanpään galleria, Jämintie 2D, Kankaanpää, avoinna ke 12–18, to–pe 12–16 ja la 11–14, ilmainen) 

Taide-elämänsä 50-vuotisjuhlia viettävän Kankaanpään kulttuuritarjonta on mittavaa. Juuret 1965–2015 ei ole varsinainen kesänäyttely, mutta kesäksi on koottu Kankaanpään taidekoulusta eri vuosikymmeninä valmistuneita taiteilijoita. On vakavaa veistoa kuten Reijo Paavilainen, käsitteellistä maisemaa kuten Petri Ala-Maunus, ja on joukossa on yksi umpihullu boheemikin, pudasjärveläinen kuvanveistäjä, omatekoisten instrumenttien taitaja sekä performanssi- ja videotaiteilija Kari Tykkyläinen, YouTubesta kovin tuttu.

Näitä siis riittää. Seitsemän listatun lisäksi olisi ollut helppo listata toiset seitsemän… ja vielä kolmannetkin. Mediakin on armoton keskittyessään niihin, joihin on tapana keskittyä. Jalkoihin jää esimerkiksi aina Luopioisten Mikkkolan Navetta, jossa on pitkään järjestetty kiinnostavia kesänäyttelyitä.

Kirjoittaja on vapaa taidekriitikko, ja siksi hänellä ei yleensä ole varaa matkustaa kesänäyttelyihin.

Julkaistua 650 & 651: Viimeinen helmikana & Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Viime viikolla ilmestyi Taide (3/15), jossa minulta oli kaksi juttua, kirja-arvostelu ja  review-tyyppinen juttu viimeaikaisista tapahtumista taiteilijakirjarintamalla: 

Viimeinen helmikana 

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa. Siltala 2015.

Valtion taidemuseon ylijohtajan paikalta eläkkeelle jäänyt Tuula Arkio teki työuransa käytännössä yhdessä talossa – tosin useammassa rakennuksessa. Hän aloitti Ateneumin taidemuseon amanuenssina (1968–84) ja jatkoi apulaisintendenttinä (1984–90). Nykytaiteen museon johtajana hän aloitti Ateneumin suojissa vuonna 1990 ja lähti Kiasman johdosta (1998–2000) takaisin Ateneumin rakennukseen museon ylijohtajaksi (2000–06).

Arkion uraa, valta-asemaa ja vuosia ajatellen hän on siis institutionaalisessa mielessä miltei yhtä kuin suomalainen nykytaide. Niinpä hänen muistelmansa onkin tärkeä apuväline suomalaisen taiteen lähihistorian ymmärtämiselle ja kartoittamiselle. Siis silkkaa käsikirjastomateriaalia, minkä vuoksi annetaan nyt ensimmäinen moitekin: Nykyisinä ankeina aikoina kirjoihin ei enää tuhlata juurikaan mitään ylimääräistä, ja niinpä tässäkään kirjassa ei ole henkilöhakemistoa, josta olisi ollut tulevaisuudessa suuresti apua – nimiä nimittäin piisaa.

Arkion ura asettuu siihen saumakohtaan, missä komissaarit muuttuivat kuraattoreiksi ja taide-elämämme alkoi todella kansainvälistyä – sen sijaan, että olisi vain valittu toivorikkaasti edustajia Venetsian biennaalin Suomen paviljonkiin ja vaihdettu näyttelyitä itäblokin kanssa.

Arkio on silta vanhoista toimijoista – muun muassa Aune Lindström, Salme Sarajas-Korte ja Leena Peltola – siihen aikaan, jonka me nyt tunnemme omaksemme. Eikä työ ole edes loppunut: Arkio on jatkanut kansainvälistä toimintaansa Taidesäätiö Pro Arten IHME-nykytaidefestivaalin (2008–) johdossa.

Muistelmien keskeistä antia on epäilemättä se tarina, miten Ateneumin suojiin perustetusta Nykytaiteen museosta (1990) kehkeytyi Nykytaiteen museo Kiasma (1998) – sekä hallinnollisine kiemuroineen että lukuisine taiteilijoineen, joiden joukossa on niin suomalaisia kuin varsin iso liuta ulkomaisiakin. Toinen punainen lanka muodostuu ARS-näyttelyiden historiasta – ovathan nekin ensimmäistä (1961) lukuun ottamatta erottamaton osa Arkion työhistoriaa. 

Opettavaisena tarinana voi lukea Arkion kansainvälistymisen – hänen ”henkireikänsä” – reittejä. Kyse ei ole niinkään henkilökohtaisista ominaisuuksista tai ambitioista ja urapyrkimyksistä vaan siitä, että osaa verkostoitua samanhenkisten ja maailmalla taidevaltaa käyttävien ihmisten kanssa. Arkion tapauksessa kyseessä oli alun perin kansainvälisen museoliiton Icomin alajaostosta Cimamista (= Icomin modernin taiteen museoiden ja kokoelmien kansainvälinen komitea), johon Helsingin kaupungin taidemuseon intendentti Marja-Liisa Bell Arkion imi mukaansa. Sieltä löytyivät tuttavuudet, jotka veivät Arkion lopulta moniin kansainvälisiin luottamus- ja asiantuntijatehtäviin – muun muassa Carnegie Art Awardin jakajajoukkoon. Pyydettiinpä Arkiota Tukholmasta hakemaan Moderna Museetin johtajan paikkaakin.

Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että 2000-luvulla esimerkiksi taidemaalari Osmo Rauhala alkoi arvostella Suomen taidemaailmaa pysähtyneisyydestä ja kansainvälisyyden puutteesta. Syyllisiksi hän kaivoi esiin vasemmistolaisten helmikanojen ”neljän koplan”: Arkion lisäksi Tuula Karjalainen, Maaretta Jaukkuri ja Marja-Terttu Kivirinta. 

Mainittakoon, että pilkallinen helmikana-nimitys ei tule Rauhalalta, ei myöskään J.O. Mallanderilta, joka sitä omissa aiemmissa hyökkäyksissään käytti, vaan jo 1950-luvulta Erkki Koposelta, joka käytti sitä muun muassa Ateneumin ensimmäistä naispuolista intendenttiä Lindströmiä vastaan. Tuolloin puhuttiin alentuvasti Ateneumin ”helmikanoista ja samettitytöistä”. Tämäkin tulee esiin Arkion muistelmista. 

Arkio on aina tunnettu sivistyneenä ja hyväkäytöksisenä ihmisenä, millä seikalla on tietysti etunsa, kun johdetaan museota ja neuvotellaan vaikeistakin asioista, mutta lukijan kannalta katsoen tällainen rooli ei oikein istu muistelmien kirjoittajalle. Tässä lienee kirjan ansaitsema suurin moite: Nyt kun vihdoinkin olisi ollut tilaisuus ottaa kantaa taide-elämämme vesilasin myrskyihin ja seurata myös Kiasmaa oman toimikauden jälkeen vuodesta 2000, ei Arkio sano oikeastaan mitään. Hän tuo kyllä esiin Rauhalan oudon hyökkäilyn, mutta ei kommentoi ”oikeistopoikien” esiinmarssia ja lyhyttä interregnumia millään tavoin. On kuin Janne Gallen-Kallela-Siréniä (Helsingin taidemuseon johtajana 2007–13) ja Berndt Arellia (Kiasman johtajana 2007–2009) ei olisi ollut olemassakaan. Vaikeneminenkin tietysti puhuu omaa kieltään. 

Mitään juoruja ja paljastuksia ei siis ole luvassa. Minulle suurin paljastus oli se, että Arkio oli nuorena SM-tason florettimiekkailija.

***

Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Taiteilijakirja on ollut osa suomalaista kuvataidetta jo nelisenkymmentä vuotta, mutta edelleenkään laji ei ole vakiintunut osaksi taiteenharrastajien elämää. Pelkkä käsitekin tuntuu väliin varsin hämärältä.

Suomen ensimmäinen mittava taiteilijakirjanäyttely järjestettiin jo vuonna 1988. Taiteilijakirjoja Suomesta ja muualta oli Jaakko Lintisen kokoama näyttely, jonka järjestivät yhdessä Helsingin yliopiston kirjasto ja Suomen Taidegraafikot. Muualla maailmassa lajia oli harrastettu jo 1960-luvulta, ja nimeksi vakiintui taiteilijakirja (engl. artists’s book, ransk. livre d’artiste).
  

Senja Vellonen (s. 1954), Riisikirja, 2013.

Kyseessä on siis taideteos, joka yleensä jäljittelee kirjan muotoa. Lintisen vuoden 1988 sanoin: ”Nämä uudentyyppiset taideteokset olivat saaneet kirjan ulkoisen muodon tai ne olivat teoksia, joiden lähtökohtana oli ollut kirjamuoto tai kirjan idea. Ne olivat tavallaan eräänlaisia visuaalisia vastikkeita suppealevikkisille runokirjoille.” Yksi alan pioneereista, Marcel Duchamp (1887–1968) vältteli tarkempaa määrittelyä: ”Taiteilijakirja on sellainen, jonka taiteilija on tehnyt tai sellainen, jota taiteilija sanoo taiteilijakirjaksi.”

Monitahoiset juuret

Suomalaisella taiteilijakirjallakin on monitahoiset juuret. J.O. Mallander sai vaikutteita Fluxukselta, Bellinin akatemia – muun muassa Outi Heiskanen, Mirja Airas ja Hannu Väisänen – teki omia kokeilujaan, Raimo Reinikainen julkaisi pienipainoksisia kuvia ja runoja kirjekuorissa. Osin toimittiin kaupallisten kustantajien ja kirjapainomaailman avulla lajin rajalinjoja hämärtäen: esimerkiksi konstruktivistimaalari Seppo J. Tanninen julkaisi Guillaume Apollinairen (1880–1916) hengessä runoja ja kuvarunoja nimellä Krunoja (WSOY 1977).

Pohjoismaissa taiteilijakirja vakiintui viimeistään vuonna 1980, jolloin ruotsalainen taidelehti Kalejdoskop julkaisi aiheesta kattavan teemanumeron (1&2/80). Lehdessä oli mukana Mallanderin kymmenen vastausta siihen, miksi hän tekee taiteilijakirjoja. Yhden mukaan: ”Koska on yhtä tärkeätä voida leikkiä kirjojen kanssa kuin voida lukea niitä.” 

Kaija Poijula (s. 1963), Algebra, 2014.

Taiteilijakirjan historiaa nyt 2000-luvulla miettiessä ei välty siltä ajatukselta, että sen aika ei koskaan oikein koittanut. Jo Lintinen siteerasi taidehistorioitsija Lucy Lippardia: ”Taiteilijakirja on/oli tärkeä idea. Sen aika ei ole joko vielä tullut, tai se on tullut ja mennyt.” 

Museoiminen tuottaa kuhunkin lajiin aina oman juonteensa. Helsingissä taiteilijakirjoja voikin tarkastella jo ikään kuin museoituna vitriinissä. Rikhardinkadun kirjastossa on kerätty aktiivisesti taiteilijakirjoja vuodesta 2000, primus motorina nykyään eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Emmi Martin. RikArt-kokoelmassa on yli 400 uniikkia tai pienipainoksista taiteilijakirjaa sekä aiheeseen liittyvä käsikirjasto. Osa kirjoista on koko ajan vitriineissä esillä, ja toisinaan tiloissa järjestetään erikoisnäyttelyitä. 

   

Elääkö taiteilijakirja?

Avantgarden historiallistumisesta ja taiteilijakirjan museoitumisesta huolimatta kirjan idea taideteoksen lähteenä on edelleenkin kiehtova ja taiteilijoita haastava. Oman lisänsä on tuonut varmaan kirjan asema fyysisenä esineenä nykyisessä digitaalisessa maailmassa – onhan jopa kirjan kuolemaa povattu aika ajoin. 

Taiteilijakirja voi ja elää hyvin, vaikkakin omassa marginaalissaan. Viime vuosina ovat Suomessa alalla toimineet aktiivisesti ainakin Olof Kangas ja Tatjana Bergelt – ja muitakin tekijöitä on ainakin toistakymmentä. 1970-luvulla aloittanut Kangas on jo pitkän linjan tekijä, jonka taiteilijakirjojen retrospektiivi nähtiin Galleria Katariinassa syksyllä 2013 – samaan aikaan galleriassa nähtiin kansainvälinen 62 taiteilijan näyttely.

 Tatjana Bergelt (s. 1966), sanoista riita, vastus, ymmärtäminen – analyysit hommage à Thomas Bernhard, 2009, kollaasi, uniikki, suljettuna 13 x 33 cm.  

Itse asiassa on kuin eläisimme juuri nyt jotain taiteilijakirjarenessanssia. Kangas kuratoi nyt keväällä Galleria Jangvaan pohjoismaisen näyttelyn, jossa Suomesta oli mukana Bergelt, Kaija Poijula, Eeva-Liisa Isomaa, Juha Joro ja Kangas. Bergelt puolestaan järjesti Saksan Offenbachiin kirjataiteeseen keskittyneeseen Klingspor-Museumiin viime syksynä suomalaisen taiteilijakirjanäyttelyn, jossa mukana oli Bergeltin itsensä lisäksi Kristoffer Albrecht, Isomaa, Martti Jämsä, Sándor Vály ja Senja Vellonen.

Ahvenanmaalaissyntyinen Olof Kangas sai ensimmäiset vaikutteensa Tukholmasta, jossa hän asui 1970-luvulla. Hän muistelee muun muassa Moderna Museetin merkitystä. Eräs impulsseista oli Erik Dietmanin (1937–2002) kirjaveistos. Taiteilijakirja taipuukin moneksi, tekihän Filippo Marinettikin (1876–1944) aikoinaan 1930-luvulla metallilevyille metallisidoksisen litografisella menetelmällä valmistetun kirjan.

Kankaalle kirjan merkitys on hieman futurismia hiljaisempi. ”Kirja on aina ollut esine, jota ihmiset ovat kantaneet mukanaan, ja samalla tuo esine on kantanut itsessään kaikenlaista sisällään. Se on aina ollut hyvin tärkeä ihmisille. Toisaalta kirjoja heitetään pois. Ne ikään kuin kuolevat. Olen joskus sanonut antavani niille uuden elämän – vähän niin kuin reinkarnaationa. Toisinaan myös kirjan sisältö on vaikuttanut teokseen."

Olof Kangas (s. 1946), Terra Incognita, 2015, 23 x 14 cm. Akryylimaali, petsi, paperikollaasi kapalevylle.

Kankaalle tärkeää on myös ”kirjan ikä ja sen oma patina”. Hän myös käsittelee materiaalia monin menetelmin: ”Esimerkiksi petsissä on äärimmäisen hieno värimaailma, joka sopii hyvin yhteen paperin kanssa."

Mutta mikä kirjanmuotoisessa tai kirjan ideaa hyödyntävässä tekemisessä kiehtoo? ”Minulle keskeistä on jonkinlainen transformaatio. Se on prosessi, vähän kuin matka. Kirja on melkein kuin kulkuväline ajassa. Kyseessä on tavallaan aikamatka, jossa taustalla on kirjan oma historia, joka voi synnyttää kauttani jotain muuta, jota vien eteenpäin. Työskentelen usein spontaanisti niin, että pelkkä materiaalikin voi puhutella minua voimakkaasti. Antikvariaatista tai joskus jopa kodin paperiroskiksesta löytynyt materiaali puhuttelee minua. Koko prosessi on tavallaan myös kuin arkeologinen tapahtuma.” 

Kangas on hieman surullinen siitä, että taiteilijakirja ei vieläkään tunnu lyöneen kunnolla läpi Suomen taidemaailmassa. Aktiivisia tekijöitä on hänen mukaansa ”tusinan verran”, ja peruskäsitteitä saa selitellä edelleen. Pohjoismaisten kollegoiden kanssa aiheesta keskusteleminen on huomattavasti helpompaa, ja onpa lahden eteläpuolellakin heimolaisia: Liettuan Vilnassa järjestetään säännöllisesti taitelijakirjojen triennaali, nyt jo seitsemäs, minne hän on lähdössä tänä vuonna jo kolmatta kertaa mukaan. 

Yksi ongelma on varmaankin tietty elitistisyys. Kirjahan on sellaisenaan yksi demokraattisimmista kulttuurin välityskanavista, mutta taiteilijakirjat ovat joko uniikkeja tai pieniä numeroituja sarjoja. Niitä ei viedä mökille tai sänkyyn, ja niitä käsitellään useimmiten puuvillahanskoin. Tässä on tietty paradoksi, vaikka Kangaskin korostaa sitä, että juuri demokratiasta ja anti-elitismistä koko idea on alun perin syntynyt. ”Materiaalit ovat usein halpoja, ja teokset menevät pieneen tilaan: ”Näyttelyteoksia voi kuljettaa mukanaan vaikka kapsäkissä”. 

Ehkä meidän pitää vielä kehitellä ja opetella sekä uusia teko- että vastaanottotapoja. Pelkkä vitriini ei tunnu aina riittävän.

 – Pohjoismaiset taiteilijakirjat. Kuraattori Olof Kangas. Galleria Jangva, Helsinki 2.–26.4. 

– Luonnollisesti. Taiteilijakirjoja Suomesta. Tekstit Dorothee Ader & Tatjana Bergelt. Parvs Publishing 2014. 

– Olof Kankaan haastattelu 7.5.2015.  
– Vilnan taiteilijakirjatriennaalin kotisivut.

Sándor Vály (s. 1968), Dadabook, 2003.

Julkaistua 601: Kuvataidevuosi 2013–2014

Hups! Jäi syksyllä laittamatta tänne vielä yksi viime vuonna julkaistu teksti. Kyseessä on Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja 2015. Tämä oli jo 14. perättäinen MMM:lle raportoimani taidevuosi:

Kuvataidevuosi 2013–2014

Käymistila taidemuseomaailmassa jatkuu. Ovia suljettiin, mutta myös uusia avattiin. Lönnströmin taidemuseo Raumalla ilmoitti luopuvansa rakennuksestaan kokonaan mutta jatkavansa toimintaa muulla tavoin. Helsingin taidemuseo lopetti perinteisen Kluuvin gallerian. Museovirasto sulki Cygnaeuksen gallerian. Oulussa taidemuseo liitettiin isompaan museokeskukseen ja näytti yleisölle dinosauruksia, mikä herätti runsaasti keskustelua.
 

Joillakin tahoilla museomaailmassa menee hyvin. Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä ilmoitti uusista tilahankkeistaan Lasipalatsissa ja Narinkkatorin alla. Mäntässä Taidemuseo Gösta avasi uuden paviljongin kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun jälkeen. Uudessa 5700 neliömetrin näyttelytilassa nähtiin komea kolmen näyttelyn avaus: kansainvälistä ja suomalaista pop-taidetta esittelevä Superpop! (14.6.–28.9.2014), Riiko Sakkisen taidemaailmaa ironisoiva taiteeton näyttely Museum of No Art – MuNA (14.6.–7.9.2014) sekä kansainvälisesti menestyneimmän nykytaiteilijamme Eija-Liisa Ahtilan Tutkimuksia draaman ekologiasta 1 (14.6.2014–11.1.2015).

Kati Outinen Ahtilan videoteoksessa.

Guggenheim jatkoi toista yritystään laajentaa toimintaansa Helsinkiin: kesäkuussa 2014 avattiin kansainvälinen avoin arkkitehtuurikilpailu Eteläsatamaan kaavailtua museota varten. 

Taidelaitosten johtajaruletti kävi myös kiivaana, mikä tulee epäilemättä näkymään myös sisällöissä uusien johtajien näyttäessä kynsiään. Helsingin taidehallin johdossa aloitti alkusyksystä 2013 Jan Förster, Maija Tanninen-Mattila siirtyi Ateneumin taidemuseosta Helsingin taidemuseon johtajaksi lokakuussa 2013, Päivi Loimaala aloitti tamperelaisen Sara Hildénin taidemuseon johtajana toukokuussa 2014 ja samoihin aikoihin Susanna Pettersson valittiin Ateneumin taidemuseon tulevaksi johtajaksi. 

Säpinää taidemaailmassa aiheutti myös pitkästä aikaa mittava julkinen kilpailu: Helsingin Kasarmitorilla tullaan paljastamaan Talvisodan kansallinen muistomerkki. Kilpailuun lähetettiin 258 luonnosta, joiden joukosta voittajaksi joulukuussa 2013 nousi kuvanveistäjä Pekka Kauhasen kymmenmetrinen Valon tuoja. Kauhasen arvoituksellinen hahmo ei aiheuttanut takavuosilta tuttua patsassotaa. 

 Kauhasen voittoisa ehdotus.

Toven vuosi 

Kauden hahmo oli epäilemättä Tove Jansson (1914–2001), jota juhlittiin Ateneumin taidemuseossa Helsingissä 14.3.–7.9.2014. Tv-ohjelmin ja kirjoin huomioitu Jansson on liittynyt rakastettujen suomalaisten naistaiteilijoiden joukkoon, mistä kertoo varmaan sekin, että sekä medioissa että yleisön keskuudessa hänestä totuttiin puhumaan pelkällä etunimellä. Muumi-hahmojen luojalta esiteltiin ensimmäistä kertaa laajemmin maalauksia, joihin taiteilija suhtautui varsin vakavasti vaikkei varsinaista maalarinuraa luonutkaan. 

Historian hämäristä etsitään edelleenkin taidettamme rikastuttaneita naisia: tuorein ison esittelyn saanut naispuolinen mestari oli Beda Stjernschantz (1867–19010), jonka muun muassa symbolismia edustanutta tuotantoa kartoitettiin ensimmäistä kertaa kattavasti Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä (14.3.–31.8.2014). 

Beda Stjernschantz, Irma, 1895–98.

Kultakauden naiskonkarit pitävät myös pintansa: Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä oltiin Ateneumin kokoelmien avulla Naisten matkassa (27.3.–10.8.2014), ja Hämeenlinnan taidemuseossa pohdittiin Taiteilijatoveruutta (7.6.–7.9.2014) Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarckin ja Maria Wiikin kesken. 

Varsin rakastettu nykytaiteilija on akateemikko Outi Heiskanen, jonka monihaaraista mielikuvitusmaailmaa esitteli Wäinö Aaltosen museo Turussa 13.12.2013–23.2.2014, ja moni katsoja oli epäilemättä ilahtunut, kun Suomessa harvakseltaan esiintyvä Maaria Wirkkala teki yllättäen urheiluaiheisen teoskokonaisuuden Helsingin taidemuseolle 6.5.–13.7.2014.

Miehilläkin on identiteetti 

Identiteettitutkielmat ovat olleet keskeistä nykytaiteen tematiikkaa jo varmaan 1980-luvulta, mutta aihe ei tunnu tyhjenevän. Porin taidemuseossa tehtiin yhteisnäyttelyssä Rajanylityksiä (27.9.2013–19.1.2014), joissa tutkittiin yksilöitä hallitsevia sosiaalisen kontrollin mekanismeja. 

Identiteettitutkielmat ovat olleet paljolti naisten alaa, mutta Tampereen taidemuseo esitti kysymyksen Miehet – onko tunteita? (22.2.–20.4.2014). 

Yksi miestaiteilijoistamme on jo pitkään erikoistunut vähän oudompiin ja marginaalisiin identiteetteihin: Viggo Wallensköld esitteli klassisesta maalauksesta ponnistavaa laajemmin Hämeenlinnan taidemuseossa 21.2.–1.5.2014. Jotkut miehet eivät halua kasvaa lainkaan aikuisiksi. Sekä Tapani Kokon (Oulun taidemuseo 25.1.–16.3.2014) puusta tehdyt että Tommi Toijan (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 15.8.–27.10.2014) keraamiset poikahahmot ovat ilkikurisuudessaan riemastuttaneet taidemaailmaamme jo pitkään. Huumorin lisäksi molempien teoksissa sivutaan myös poikana olemisen kipupisteitä.

Tapani Kokko, Kummitustalo.

Taiteen henkisyydestä 

Monet museonäyttelyt joudutaan nykyään tulospaineiden takia rakentamaan spektaakkelin hengessä. Museot tarvitsevat ns. Bonanza-näyttelyitä, joilla kassa ja vuosikertomus laitetaan kuosiin. Tällainen oli varmaankin Andy Warholin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 8.3.–28.5.2014, muta samainen museo osoitti myös, että vakava taide voi kiinnostaa yleisöä ilman laajaa tunnettuuttakin, kuten kävi Ellen Gallagherin yllätyksellisen suositussa näyttelyssä (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 28.9.2013–26.1.2014), jossa yhtyivät runollisesti syvänmeren tutkimus ja afrikkalaiset myytit. 

Ellen Gallagher, Pomb-Bang, 2003.

Varsin syvähenkinen taiteilija oli ruotsalainen abstraktin edelläkävijä Hilma af Klint, jota nähtiin peräti kahteen otteeseen: ensin yhteisnäyttelyssä Feel the Spirit! (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014) ja sitten mittavassa yksityisnäyttelyssä Helsingin Taidehallissa (16.8.–28.9.2014). Teoksillaan af Klint kirjoituttaa taidehistoriaa uusiksi, sillä hän ei näyttänyt abstrakteja maalauksiaan yleisölle elinaikanaan lainkaan. Hän uskoi niiden avautuvan vasta tuleville sukupolville – ja saattoi olla oikeassa. Rudolf Steiner sen sijaan teki uraansa jo elinaikanaan – ja varsin monipuolisesti: antroposofinen ajattelija oli varsin taidokas monessa taiteenlajissa, kuten selvisi hänen laajassa näyttelyssään (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014). 

Koneiden runoutta 

Myös koneet ja tekniikka voidaan viedä henkisen alueelle. Tietokonemusiikin ja robotiikan uranuurtaja Erkki Kurenniemikin (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 1.11.2013–2.3.2014) puhui aikoinaan ”ohjelmoinnin poetiikasta”. Hänen jalanjäljissään on kulkenut Mika Taanila (Nykytaiteen museo Kiasma 1.11.2013–2.3.2014), joka omassa tuotannossaan on käyttänyt muun muassa tieteellisten kokeiden tuottamaa löytömateriaalia varsin arvoituksellisella tavalla. Kummallisia kokeiluita nähtiin myös Vilkettä ja tajunnanvirtaa -näyttelyssä (Keravan taidemuseo 18.9.–13.10.2013), jossa esiteltiin suomalaista sähköistä taidetta aina 1970-luvulta asti. Sveitsiläinen Jean Tinguely (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 28.2.–26.5.2014) puolestaan laittoi koneet tekemään taidetta, hajottamaan pulloja ja jotkut koneet jopa tuhoamaan itsensä. 

Jean Tinguely, Le Cyclop – La Tête, 1970.

Todellisuuskin voi olla varsin koskettavaa ja runollista. Epäilemättä yksi kauden merkittävimmistä kansainvälisistä näyttelyistä (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 11.4.–7.9.2014) esitteli chileläissyntyisen Alfredo Jaarin näkemyksiä maailmasta ja sen kipupisteistä vaikuttavina installaatioina. Sosiaalisessa mediassa käydyistä keskusteluista kävi ilmi, että useampikin katsoja oli ollut aidosti pala kurkussa. 

Taiteen vaikuttavuus on ehtymätön voimavara. 

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Laila Pullinen – 80-vuotisjuhlanäyttely, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 28.9.2013–5.1.2014 

Manno Kalliomäki, Wäinö Aaltosen museo, Turku 27.9.–24.11.2013 

August Uotila, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.9.2013–13.1.2014 

Timo Heino, Helsingin taidemuseo 13.9.–17.11.2013 

Olli Marttila, Jyväskylän taidemuseo 11.10.2013–12.1.2014 

Reidar Särestöniemi, Oulun taidemuseo 28.9.2013–5.1.2014 

Tapio Lötjönen, Juan Antonio Muro ja Tapani Tamminen, Rovaniemen taidemuseo 13.9.2013–12.1.2014 

Ilkka Lammi, Salon taidemuseo Veturitalli 12.10.2013–5.1.2014 

IC-98, Turun taidemuseo 4.10.2013–5.1.2014 

Harri Larjosto, Vantaan taidemuseo 9.10.2013–4.1.2014 

Onni Kosonen – muistonäyttely, Keski-Suomen museo, Jyväskylä 7.9.–3.11.2013 

Play – mediataiteen tähtiä, Helsingin taidemuseo 4.12.2013–26.1.2014 

Rosa Liksom, Aineen taidemuseo, Tornio 28.11.2013–2.2.2014 

Seppo Juhannus Tanninen, Nelimarkka-museo, Alajärvi 8.2.–4.5.2014 

Nuoret 2013, Helsingin Taidehalli 30.11.2013–5.1.2014 

Esko Männikkö, Helsingin Taidehalli 18.1.–2.3.2014 

Tuija Lindström, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 15.1.–9.3.2014 

Armas Hursti – 80-vuotisjuhlanäyttely, Hyvinkään taidemuseo 25.1.–16.3.2014 

Emil Wikström, Turun taidemuseo 24.1.–27.4.2014 

Kimpassa, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 16.5.–9.9.2014 

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 12.12.2013–2.3.2014 

Yksin, Helsingin taidemuseo 14.2.–13.7.2014 

Helsinki Photography Biennial, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 28.3.–27.7. 

Järven lumo, Ateneumin tademuseo, Helsinki 11.10.2013–9.2.2014 

Pilvenpitelijän tiellä, Keravan taidemuseo 15.2.–4.5.2014 

Heli Ryhänen, Helsingin Taidehalli 12.4.–11.5.2014 

Heikki Marila, Helsingin Taidehalli 17.5.–3.8.2014 

Vuoden nuoret taiteilijat Nabb + Teeri, Tampereen taidemuseo 10.5.–17.8.2014 

Paavo Kauramäki, Aineen taidemuseo, Tornio 11.4.–15.6.2014 

Kuutti Lavonen, Jyväskylän taidemuseo 6.6.–7.9.2014 

Chi Modu, Porin taidemuseo 13.6.–14.9.2014 

William Kentridge, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.6.–14.9.2014 

Olli Lyytikäinen, Salon taidemuseo Veturitalli 7.6.–28.9.2014 

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 14.6.–14.9.2014 

Mäntän kuvataideviikot, Pekilo 15.6.–31.8.2014

Palkintoja 2013–14 

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2013 Lauri Anttila 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2013 Riikka Kuoppala 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2013 Viggo Wallensköld 

Ars Fennica 2014 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 

AVEK-palkinto 2013 Erkka Nissinen 

Vuoden nuori taiteilija 2014 Janne Nabb ja Maria Teeri 

Suomi-palkinto 2013 Jari Haanperä ja Suomesta Galleria 

Taiteen valtionpalkinto 2013 Irma Optimisti 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2013 Pilvi Takala 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2013 Raakel Kuukka 

Vuoden ympäristötaideteos 2013 Saara-Maria Karirannan ja Pekka Niittyvirran Viides seinä 

Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2013 Olli Keränen 

Fotofinlandia 2014 Perttu Saksa 

Suomen Estetiikan Seuran vuoden esteettinen teko 2013 Viva Granlund 

Pro Finlandia -mitali 2013 Ismo Kajander, Marja Kanervo, Markus Konttinen, Matti Peltokangas 

Suomen Leijonan komentajamerkki 2013 Ossi Somma 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2013 Kaarina Kaikkonen

Julkaistua 500: Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Tällainen tiedote tuli äsken rustattua. Olen ainakin itse nyt aika innoissani. Pertti Nisosen (s. 1953) uudet taiteilijamuotokuvat ovat selvästi innostaneet myös tekijäänsä. Tulkaa ihmeessä maanantaina Galleria Ortonin avajaisiin, jos tahdotte nähdä ison joukon hyväntuulisia taiteilijoita!

Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Pertti Nisonen (s. 1953) kiinnitti taidemaailman huomiota jo 1980-luvulla nuorena Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opiskelijana, jolloin Taide-lehti julkaisi useita hänen hienoja mustavalkoisia henkilötutkielmiaan taiteilijoista. 

Nisonen on sen jälkeenkin liikkunut taiteilijoiden kintereillä, ja esimerkiksi viitisen vuotta sitten hän teki kuvareportaasin Tattarisuon kiviveistämöltä, joka oli myös esillä kulttuuritalo Stoassa (kuvia osoitteessa www.nisonen.fi/reportage). 

Jorma Hautala.

Nyt Nisonen on palannut taiteilijoiden henkilökuviin. Yhteistyössä Galleria Ortonin kanssa hän on viime vuonna kuvannut 12 nykytaiteilijaa, jotka ovat vuosien mittaan esiintyneet galleriassa: mukana ovat Jorma Hautala, Outi Heiskanen, Pekka Kauhanen, Marika Mäkelä, Pirkko Nukari, Antti Ojala, Matti Peltokangas, Pekka Pitkänen, Päivi Sirén, Ossi Somma, Tarja Teräsvuori ja Anna Tuori. 

Juuri henkilökuvaus on ollut aina lähinnä Nisosen sydäntä. Hänelle prosessi on yhdessäoloa, keskustelua – jopa leikkiä ja hassuttelua, joka syntyy pitkän kuvaussession myötä. Luottamus kasvaa, ja vasta satojen otosten jälkeen saattaa syntyä se yksi, jossa kaikki loksahtaa paikalleen.

 Outi Heiskanen.

Galleria Orton – Orton invalidisäätiön kahvila  

Tenholantie 10, 1. Krs. 

Avoinna 3.2.–28.2., ma–to 7.30–17.00 ja pe 7.30–16.00. Avajaiset maanantaina 3.2. klo 17.00. Kaikki tervetulleita!

Lisätietoja:  

Sirpa Viljanen (lehdistökuvat) 

Invalidisäätiö Ortonin yhteyspäällikkö 

050-5364235 

sirpa.viljanen@orton.fi

Otso Kantokorpi 

Galleria Ortonin kuraattori 

045-1188508 

otso.kantokorpi@hotmail.com