Julkaistua 852: Yksilöllinen hyttyskoru?

Vähän rästejä taas tänne. Joskus helmikuun alussa julkaistiin Leena Pukin (s. 1984), Karoliina Paapan (s. 1983), Lari Lätin (s. 1984) ja Stina Riikosen (s. 1981) Route Couture -projektista kirja, johon kirjoitin kutsuttuna lyhyen jutun. Elämäni ensimmäinen hyttysaiheinen juttu:

Yksilöllinen hyttyskoru?

Kun olin nuorena autokoulussa, minulle opetettiin, että pienen eläimen tullessa yllättäen auton eteen sitä ei saa väistää. Peruste oli se, että äkillisellä väistämisellä saattaisi aiheuttaa vaaraa muulle liikenteelle. En tiedä onko tämä edelleenkin kuranttia oppia, mutta toinen ulottuvuus on tietenkin juridinen: omalta kaistaltaan poistuva autoilija on aina syyllinen mahdolliseen liikenneonnettomuuteen.

Olen ajanut aktiivisesti autoa 40 vuotta ja tappanut autollani tasan yhden eläimen: kerran pieni lintu törmäsi suoraan syylärinristikkooni. Muistelen tapahtumaa vieläkin puistatuksella ja pystyn palauttamaan mieleeni sen tömähdyksen. Kerran myös ajoin perheestään jääneen fasaaninpoikasen yli, mutta se jäi onnekkaasti renkaiden väliin, ja näin taustapeilistä, kuinka se vilisti hyvässä kunnossa äitinsä perässä pöpelikköön. Saldo on siis aika lohdullinen. 

Näin kirjoittaessani kuitenkin valehtelen: tuhannet ja tuhannet hyönteiset ovat kuolleet törmättyään autooni. Niiden raadot suihkutan pois silloin harvoin, kun pesen sitä. 

Minulla on kulttuuriantropologista taustaa, ja opiskeluajoiltani muistan ennen kaikkea luokittelun ja sen kulttuurisen sidonnaisuuden ulottuvuudet. Kun aiheutan linnun kuoleman, tapan eläimen ja tunnen syyllisyyttä. Kun aiheutan hyttysen tai jonkun minulle tuntemattoman yöperhoslajin kuoleman, en tunne tappavani eläintä. Silti tiedän tappaneeni eläimen, kun oikein ryhdyn miettimään sitä. 

Eläin on yksi luomakunnassa esiintyvien asioiden luokka, joka on ihmisen laatima. Huomaan, että en ole miettinyt eläimyyden ”riittäviä ja välttämättömiä” ehtoja kovinkaan paljoa.

Mikä on eläin? Miksi hyttynen on vähemmän eläin kuin varpunen? Miksi voin surutta lätkäistä ampiaisen kuoliaaksi mutta en kimalaista? Johtuuko se siitä, että kimalainen on karvainen ja söpömpi? Tai ehkä enemmän eläin juuri karvaisuutensa tähden? 

En osaa surra hyttysen kuolemaa, vaikka kuinka yrittäisin. Ehkä se johtuu siitä, että ne eivät ole yksilöitä. Tai ehkä tarkemmin: ne eivät ole yksilöitä, jotka voisin tunnistaa yksilöinä.

Muistan jo kansakoulusta väitteen siitä, että kahta samanlaista lumihiutaletta ei ole olemassakaan. Miten siis voisi olla kahta samanlaista hyttystä, koska onhan hyttysen pakko olla rakenteeltaan monimutkaisempi kuin lumihiutale? 

Ja niinhän minä sen keksin: autoon liiskaantuneesta hyttysestä tehty koru. Jokainen erilainen ja yksilöllinen – markkinakielellä ”kantajansa näköinen”.

Haiku ja opetus

Tein Facebookiin aamulla riemukkaan postauksen. Laajennan sitä tännekin. (Sorry, että en taas ole jaksanut päivittää, mutta harkitsen vielä tapojeni parantamista.)

HAIKU KRITIIKIN TULEVAISUUTENA?

Tuossa taannoin tuskailin täällä kahden 1500 merkin kritiikin kirjoitettuani tilanpuutteen aiheuttamaa uhkaa mielekkäälle sanomiselle. Kirjoitin silloin kummastakin näyttelystä vielä lisäkritiikit haikun muotoon. Vähän vihaisena vitsinä. Se oli oikeesti aika nasta ja herättävä kokemus.
Eilen olin Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelman opiskelijoille puhumassa taidejournalismista – pälätin kolme tuntia putkeen yhden röökitauon pitäen. Lopussa halusin vähän kiusata opiskelijoita ja järjestin poetry slamin – siis liverunouskilpailun. Laitoin kaikki kirjoittamaan nopesti valokuva-aiheisen haikun ja skabaamaan sitten esityksillään (puolet aina vuorollaan tuomareina, pisteet 1–10 desimaaleineen). Ja molemmat paikalla olleet lehtoritkin pakotin mukaan. Heli Rekula ja Hanna Weselius eivät epäröineet lainkaan ja selvisivätkin hienosti. Toki oppilailleen häviten.
Kirjoittamiseen annoin aikaa sen verran, että käyn alhaalla nopealla röökillä. Häkellyttävä kokemus. Kaikki kirjoittivat käsittämättömän hyviä haikuja.
Silkkaa viihdettä tämä ei ollut, sillä olin juuri korostanut, että esimerkiksi peruskriitikin kuolinkouristuksissa kannattaa miettiä erilaisia kirjoittamisen lajeja sekä niiden sekoittamista ja varioimista. Haikua kirjoittaessa joutuu tiukoissa rajoissa miettimään sanoja, niiden soundaamista, konnotaatioita ja piilomerkityksiä. Siis kaikkineen kelle tahansa kirjoittajalle hyvä harjoite.
Yksi opiskelijoista, Veera Konsti, teki ihan käsittämätömmän suorituksen. Hän kirjoitti nopean röökini aikana peräti viisi haikua. Mukana oli instituutiokritiikkiä ja huumoriakin.
Tässä Veeran setti:

aihepiirinä
nykyvalokuvassa
lähinnä metsä

en oikein jaksa
alastonta selkääni
kääntää kuvalle

taas siellä mennään
piilossa pusikossa
nuori tyttönen

punainen vaate
liike-epäterävyys
herättää tunteet

Johanna Oras,
neuvoisitko minua
rahanteossa?

On tää opettaminen aika nastaa, vaikka ikä alkaa painaa. Kolmen tunnin tosissaan framilla olo vie nimittäin kaikki voimat ihan totaallisesti, enkä jaksanut illalla tehdä enää mitään. Mutta odotan jo innolla ensi viikon keikkaa landella.

***

Jaettuani yllä olevan Facebookissa, sinne tuli paljon tykkäyksiä ja kehuja, muun muassa suuresti kunnioittamaltani Karri Kokolta. Itse asiassa juuri Kokon reaktio aiheutti sen, että viestin Weseliukselle. Pyysin saada loputkin, jotta voisin julkaista ne täällä. Ja näinhän tapahtui. Korostan vielä, että kaikki nämä ovat syntyneet yhden tosi nopean tupakkatauon aikana. 

Taidan kehitellä tästä jatkossa opetusmetodia. Hieman sentimentaalisesti: "Rakastan tätä työtä."

Kirjoittava taiteilija II -kurssilla 17.1.2018 kirjoitetut valokuva-aiheiset haikut 

katson toisaalle

rajaan ajatukseni 

neliömuotoon

– Pauliina Heinänen 

valon häivähdys

sana ei ehdi väliin 

jälki hälvenee 

– Aleks Talve 

kuvan tyhjyys

valotettua todellisuutta 

vai näkymätöntä 

– Ville Kumpulainen 

valot raameissa
valuvat Barbababat
onneksi maksoit

– Karoliina Paappa 

näenkö ajan 
hitaasti, oikeasti
kun valokuvaan 

– Ulla Kudjoi 

kohta jossa saa
kulkea ilmansuuntiin
ääri kurotus

kohta sielläkään
ei ole mitään syytä
hengittää olo 

valon kurotu
aineen ylitys kohtiin
ilmaston nytkäys

– Noora Sandgren

päivän valoisuus
muisto on mahdollisuus
pimeä hetki 

– Ulla Kokki

lammen pinnalla
lumpeiden alta kuultaa
päivän valo 

– Heli Rekula 

valokuvauksen
fokuksen ja rajauksen  
yli lintu lens

– Hanna Weselius

Kuraattori on huolissaan

Näyttelynjärjestäjien ja kuraattoreiden yhteistyö ei aina ole välttämättä helppoa. Harvoin kuitenkin kuulee, että kuraattori toteaa kaksi päivää ennen kuratoimansa näyttelyn avajaisia: "Luulen, että tämä jää minun osaltani tähän. Olen suoraan sanottuna vähän huolissani tästä paikasta." Näin Sysmässä, jossa Pinxinmäessä nähdään pitkästä aikaa taas kesänäyttely, nimeltään Samsara (6.6.–15.8). Kuraattori on Ars Auttoisesta tuttu Kati Joki. On tietenkin aika huonoa journalismia, ettei toimittaja yritä tarkentaa syitä moiseen. Liekö palkat maksamatta?
 

Näyttelyssä nähdään muun muassa Karoliina Paapan (s. 1983) Liisa (2011).