Julkaistua 356 & 357: Taiteen voima on kiveen hakattu & Taiteen monistettavuudesta

Eilen oli taas varsinainen kolumnipäivä. Vaalikaranteenini [ja muuten lämmin kiitos kaikille niille 357:lle äänestäjälle, jotka antoivat minulle tukensa!] on ohi, ja radiokolumnistin urani jatkuu taas. Tiistaina kirjoitin Kauppalehteen lyhyen kolumnin yhdysvaltalaisen ympäristötaiteen kohtaloista, ja eilen se ilmestyi. Eilen aamulla kirjoitin ja kävin heti päivällä studiossa lukemassa Taide-lehden silmäilyuutisen innoittamana Radio YLE1:n Kultakuumeeseen jutun taiteen monstettavuudesta, joka on kiehtonut minua pitkään. Olisiko taas multippelin aika? [Katsokaa tästä linkistä perään tulleet keskustelukommentit.]

Taiteen voima on kiveen hakattu

Miksi usein niin turhaksi koettu taide herättää kuitenkin suuria intohimoja?

Julkisten veistosten tuho sotien myötä herättää aina puhetta vandalismista. Toisinaan veistoksia vain siirretään. Näin käy, kun valta vaihtuu. Esimerkiksi Neuvostoliiton tuhon myötä moni veistos sai muuttaa. Muistan itsekin, kuinka huvittavalta tuntui löytää museon varaston nurkan takaa maassa makaava Stalin. Tallinnassa ”neuvostovapauttajien” hautamuistomerkin siirtäminen aiheutti melkoisia mellakoita viitisen vuotta sitten.

Veistosten voimassa ei kyse ole aina edes poliittisesta historiasta suurmiehineen ja sotineen. Luin juuri The New York Timesista kiinnostavan taideuutisen. Wyomingin yliopiston kampusalueelle ilmestyi viime vuonna Chris Druryn teos Hiilinielu, nurmikolle upotettu pyörrekuvio, joka koostui osin palaneista puista ja hiilestä. Taiteilija halusi kuvata ilmaston lämpenemisen ja vuoristomäntykovakuoriaisen aiheuttamien metsätuhojen kytkentää. 

 Chris Drury: Carbon Sink.

Ympäristöhuolen aiheuttama taide on nykyään tavanomaista, eikä sen luulisi erityisesti loukkaavan ketään. Toisin kävi Wyomingissa. Hiiliteollisuuden edustajat ja jotkut poliitikot kävivät lobbaustaistoon ja saivat aikaan väliaikaiseksi alunperinkin suunnitellun teoksen ennenaikaisen poistamisen. Se oli kuulemma paikallista teollisuutta loukkaava.

On se kummallista, miten yleensä niin turhaksi puuhasteluksi mielletty taide tuntuu säilyttävän voimansa – olivat sen yhteiskunnalliset ulottuvuudet mitkä tahansa. 

***

 

Taiteen monistettavuudesta

Kaksi helsinkiläisnuorta, jotka esiintyvät vain etunimillään – Joel ja Lasse – on herättänyt huomiota kiinnostavalla taideyrityksellä. Aava Helsinki markkinoi itseään uudella liikeidealla: firman tarkoitus on tuoda käsinmaalattua öljyväritaidetta ihmisten koteihin ja toimistoihin järkevällä hinnalla. Eihän tämä ole mitään aivan uutta – käsinmaalattuja sisustustauluja on ollut tarjolla jo pitkään, mutta poikien idea pitää sisällään myös taiteilijan luovan roolin. ”Öljyväritöistä nauttiminen ei kuitenkaan olisi mahdollista ilman teoksen luoneen taiteilijan visiota”, toteavat pojat. Heidän kehittelemänsä designed by -konsepti tarkoittaa sitä, että taiteilija suunnittelee taulun, jota siten monistetaan maalaamalla firman yhteistyöverkoston kautta. ”Vedosmäärä”, niin kuin Aava Helsinki asian ilmaisee, on korkeintaan 50. Teosten hinnat asetuvat 189 euron ja 289 euron välille. Taiteilijoita on toistaiseksi mukana seitsemän.

Taidemaailmassa tällainen herättää tietysti hilpeyttä, mutta on ollut aikoja, jolloin taideteosten monistaminen on ollut aito taidefilosofinen ja -poliittinen kysymys. Taiteen kehitys on ollut tilaajatahojen ikeestä vapautumista, kirkot ja hovit menettivät asemansa taiteen merkittävimpänä isäntinä. Anonyymit markkinat sitoivat taiteen enenevässä määrin kapitalismin ikeeseen: taide kytkeytyi tavaramarkkinoihin, elitismiin ja hierarkkiseen kulutuskäyttäytymiseen. Tätä kehityskulkua on moni taiteilija halunnut vastustaa, aina 1900-alkupuolen avantgardistisista liikkeistä alkaen. Taiteen jakelun ongelma on myös demokratian ongelmana. 1960-luvun villit vuodet toivat Suomeen uuden idean: multippelin eli teollisesti monistettavan taideteoksen. Ruotsissa multippeleita nähtiin jo vuoden 1967 Multikonst-projektissa, jonka myötä yhteensä sadalla paikkakunnalla esiteltiin näyttely, joka koostui 66:sta monistetusta työstä. Suomessa seurattiin esikuvaa vuonna 1972, jolloin Suomen Taideakatemian valistusosasto ja Nykytaide ry. järjestivät Multippeli-nimisen kiertonäyttelyn. Taiteilijat olivat maamme huippunimiä, ja esimerkiksi Paul Osipowin puristemuovista teosta Nurkka myytiin 10 markalla 26 kappaletta.

Myös Tapio Junno (1940–2006) osallistui Multippeli-näytelyyn Tontullaan.

Tarkoitus oli hyvä. Yksi multippelin puolestapuhujista, suomessakin voimakkaasti vaikuttanut unkarilainen Victor Vasarely (1906–1997) on todennut ankarasti: ”Mutta taideteoksen saattaminen mahdollisimman monien ulottuville on myös uuteen estetiikkaan liittyvä välttämättömyys ja sen sisäinen laki. Taiteellisen luomistyön etiikka ei ole enää ajateltavissa ilman sitä. Mikään plastinen toteutus ei päde, ellei siinä ole käytetty monistamiseen soveltuvaa tekniikkaa. Vasta se oikeuttaa taideteoksen elämään yhteisöön liittyvänä tekijänä.”

Väärässähän Vasarely oli, eikä esimerkiksi Multippeli-näyttely jättänyt Suomen taide-elämään juuri minkäänlaisia jälkiä. Se on lähinnä historiallinen kuriositeetti, hellyttävä muisto ajasta, jolloin taide yritti olla yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä.

Muistan ne ajat, jolloin valokuva ja video alkoivat tunkeutua nykytaiteen keskiöön. Muistin myös tuolloin monistettavuuden lupaukset ja olin melko optimistinen. Voisiko koittaa aika, jolloin voisin mennä kirjakauppaan ja ostaa videoteoksen aivan samalla tavalla kuin kirjan tai levyn? Maksaa siitä esimerkiksi 26 euroa? Alkaa mahdollisesti kerätä suomalaisen videotaiteen kirjastoa?

Mutta eihän näin tapahtunut. Video ja valokuva pettivät demokraattiset odotukset. Valokuvavedosten koot suurenivat kalliiseen laboratoriokokoon, numeroituja sarjoja alettiin rajoittaa voimakkaasti. Videoteokset monimutkaistuivat, ja teos saattaa olla monista projisoinneista koostuva installaatio, jota ei omalta tv-ruudulta kannata edes yrittää katsella.

Nykytaide karkasi gallerioiden ja kansainvälisten huippunäyttelyiden myötä tavallisen kuluttajan ulottumattomiin.

Miksi Vasarelyä kunnioitetaan ja miksi Joelille ja Lasselle naureskellaan? Syy on varmaan se, että Vasarely halusi taiteellaan muuttaa maailmaa, kun taas Joel ja Lasse haluavat todennäköisesti tehdä rahaa. Rahan, taiteen, maun ja originaalisuuden monimutkaiset kytkennät tuntuvat pitävän ns. tavallisen ihmisen tehokkaasti taiteen taikapiirin ulkopuolella. Ostamalla Joelin ja Lassen markkinoimaa taidetta osoittaa huonoa makua. 

15.000 dollarin monistettu Vasarely.

Myös aika tekee tehtävänsä: Vasarelyn multippeleista saa huutokaupoissa maksaa tuhansia dollareita. Itse asiassa Vasarely teki vähän samaa kuin Joel ja Lasse. Hänen käsinmaalattu multippelinsa saattaa nykyään maksaa 15.000 dollaria – vaikka samanlaisia on valmistettu sata eikä hän itse niitä varmaankaan maalannut.

Mutta on pakko tunnustaa, että olen alkanut himoita Osipowin Nurkkaa. Nyt se on jo harvinaisuus – monistettavuudesta huolimatta. Ja osoittaisi taatusti hyvää makua sekä historiatietoisuutta.

Julkaistua 285 & 286 & Luettua 109: "Enemmän kuin 15 minuuttia" & Taide minän ja maailman ykseytenä

Eilen tuli postiluukusta tuorein Taide (2/12), jossa oli kaksi kritiikkiäni – toinen näyttelystä ja toinen kirjasta. Sanottakoon vielä Deweyn kirjasta, että mitään niin taiteen tarkastelun kannalta tärkeää en olekaan vähään aikaan lukenut.

Tässä jutut:

”Enemmän kuin 15 minuuttia”

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen: Taiteilija ja hänen miehensä

Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.

Tuntuu vahvasti siltä, että taiteemme lähihistoria ja erityisesti 1960–70-luvut luku alkavat olla taas varsin kiinnostavaa aikaa. Moni taiteilijasukupolvi on ehtinyt kasvaa jo ilman erityisiä oppiriitoja, eikä nykytaitelijoiden tarvitse enää tuntea mitään isänmurha-ajatuksia modernismia kohtaan.

Toisin oli vielä 1980-luvulla, jolloin lähihistoriaan suhtautuminen oli monin tavoin tulehtunutta. Kun esimerkiksi Suomen Taideakatemia järjesti vuonna 1980 kiertonäyttelyn Kokeileva 60-luku, ei siinä noteerattu oikeastaan lainkaan Vapaan Taidekoulun piirissä syntynyttä konstruktivistista Ryhmä 4:ää, jonka vaikutus aikansa taide-elämään oli kuitenkin varsin merkittävä. Tämän tosin huomasi jo silloin Taide-lehteen (4/80) kirjoittanut Paul Osipow, joka totesi ryhmästä: ”Tuolloin, nk. informalismin ollessa lähes kaikennielevänä voimana, edusti Ryhmä Neljä ainoaa varteenotettavaa vaihtoehtoa nuoren polven keskuudessa ja sillä oli tärkeä vaikutus kehittymiseemme.” Osipow myös ennusti aivan oikein, että Kokeileva 60-luku -näyttelyn luettelo tulisi muokkaamaan kaanonin syntyä ja siten jättämään Ryhmä 4:n melko tarkkaan ulos taidehistoriasta. Ja juuri näin kävi.

Lyhyenä kertauksena: Sam Vannin (1908–1992) oppilaiden muodostama Ryhmä 4 esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1959 Taidesalongissa, jolloin kokoonpanoon kuuluivat Tor Arne (s. 1934), Erkki Hienonen (s. 1933), Kauko Hämäläinen (1928–1986) ja Seppo Kärkkäinen (s. 1935). Myöhemmin joukkoon liittyivät Tapani Tamminen (s. 1937), Sakari Alanen (s. 1940) Outi Ikkala (1935–2011) ja Tuomo Latvala (s. 1926). Kun ryhmä esiintyi viimeistä kertaa yhdessä Kluuvin galleriassa vuonna 1969, oli joukon koko siis kahdeksan.

Seppo Kärkkäinen: Maalaus, 1972.

On tietenkin liian suppea määrittää kahta pitkän uran tehnyttä taitelijaa pelkästään 1960-luvun taide-elämän kautta, mutta taiteilijapariskunta Ikkala & Kärkkäisen ura on seurannut johdonmukaisesti Ryhmä 4:n konstruktivistista henkeä ja myös sitä ankaraa vakavuutta, jota ryhmä manifestoi viimeisessä esiintymisessään: ”Syy yhteisesiintymiseen oli yhteinen usko puhtaan kuvakielen olemassaoloon ja sen mahdollisuuksiin toimia ilmaisukeinona ajassamme. Epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme jatkamme työskentelyä tietäen, että tulee aika ja on jo, jolloin selviää: Että taiteen keinot ovat toiset kuin sirkuksen. Että kuvataiteen ei tule ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Että taideteoksen on kestettävä enemmän kuin 15 minuuttia. Että kuvan on puhuttava itse ilman kvasifilosofiaa, koodeja ja kehyskertomuksia. Että taide on perusolemukseltaan konstruktiivista. Että kuvallinen kieli on yleispätevää, yli ajan, kulttuurin ja paikan. Että taiteen tärkein tehtävä on tehdä meidät onnellisiksi ja että se sisällöstään riippumatta sisäisesti vapauttaa meidät.”

Järvenpään taidemuseo kunnioittaa pitkään Järvenpäässä vaikuttanutta taiteilijapariskuntaa komealla yhteisnäyttelyllä, joka on samalla Outi Ikkalan muistonäyttely.

Ikkalalla onkin näyttelyssä selkeä päärooli, mutta molemmilta taiteilijoilta on koottu edustava retrospektiivinen otos, jonka avulla on hyvä tutkailla heidän konstruktivisminsa kestävyyttä. Ja kyllä se kestääkin paljon, paljon enemmän kuin nuo mainitut viisitoista minuuttia.

Toki ajan kevyt patina tuo teoksiin kevyttä taidehistoriallista häivähdystä, mutta sekin on lähinnä lempeän nostalgista, sillä mitään tunnetta siitä, että joistain teemoista olisi ajanut aika jotenkin peruuttamattomasti ohi, ei synny lainkaan.

Mukana on molemmilta taiteilijoilta kuitenkin myös erilaisia kokeiluja, jotka kertovat siitä, että taiteilijan itsekin on täytynyt toisinaan epäillä ja testata perusajatustensa kantavuutta. Viivoitin vaihtuu välillä siihen harmaaseen alueeseen, jossa kuvapinnan värien välimaasto on parhaimmillaan kuin päivätietoisuuden ja unen logiikan vuoropuhelua – näinkin voi abstrakti ja konstruktivistinen teos vaikuttaa. Kärkkäisen kokeilut muistuttavat toisinaan Tor Arnen tuotantoa – ja molemmat toisinaan tietyllä tavalla niitä draamoja, joita esimerkiksi Mark Rothkon (1903–1970) tuotannossa oli.

Outi Ikkala: Risteystasot, 1968.
  

Ikkalaa ja joitain hänen keskeisiä teoksiaan – joita olen ennen nähnyt lähinnä vain valokuvina – katsellessani tuli vääjäämättä mieleen, että tässä taiteilijassa on selvästi aineksia jopa suureksi suomalaiseksi klassikoksi. Jäin vain kaipaamaan hänen veistoksellisia kokeilujaan, niitä teollisesti ja sarjana – toki vain valitettavasti teoriassa – valmistettavia multippeleita, joita hän teki Suomen Taideakatemian mittavaan Multippeli-näyttelyyn vuonna 1972.

Ainakin sen tämä näyttely vahvisti, että Ryhmä 4 oli oikeassa todetessaan taiteen olevan yleispätevää yli ajan. Vaikka lähestynkin näyttelyä nyt historiallisesti, toi katsomiskokemus mieleeni filosofi John Deweyn sanat ”menneisyydestä voimavarana, johon luottaen voidaan siirtyä eteenpäin”. Näin Dewey toista filosofia siteeraten: ”Jokainen elävä kokemus on velkaa rikkaudestaan sille, mitä Santayana on sattuvasti kutsunut ’vaimentuneiksi jälkiheijastuksiksi’.”

***

Taide minän ja maailman ykseytenä

John Dewey: Taide kokemuksena. Suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin 2010.

Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey (1859–1952) on yksi merkittävistä pragmatismin edustajista – Charles Sanders Peircen (1839–1914) ja William Jamesin (1842–1910) ohella. Pragmatismihan tiivistetään usein banaalisti maksiimiin: ”Se mikä toimii, on totta.” Hedelmällisempää olisi ottaa lähtökohdaksi pragmatismin suhde käytäntöön, käytännön ensisijaisuus, missä lähtökohtana on aina ihmisen suhde ympäristöönsä – ja muun muassa myös sitä muokanneeseen menneisyyteen. Dewey itse huomautti, että kyse ei ole käytännön ja teorian vastakkaisuudesta. Hänen mukaansa tavoite ei ollut ”älyn käytännöllistäminen vaan käytännön älyllistäminen”.

Erillistä eristettävää kokemusta ei – ei siis esteettistäkään – Deweyn mukaan ole: ”Kaiken kokemuksen lähde on kuitenkin eliön vuorovaikutus ympäristönsä kanssa, joko suora tai epäsuora, ja kokemuksesta juontuvat ne tarkistukset, vastarinnat, edistämiset ja tasapainotukset, joista koostuu muoto, kun ne kohtaavat oikealla tavalla organismin energiat.”

Kokemus ei siis esiinny pelkästään mielen tai tietoisuuden sisällä. Dewey korostaa sitä, että minän ja maailman välillä on ”luontainen yhteys altistumisen ja tekemisen vastavuoroisuudessa”. Tässä vastavuoroisuudessa taidekin tapahtuu. Tähän kokonaisvaltaiseen näkemykseen liittyy myös Deweyn psykologinen ajattelu: ”Mitkään luontaiset seikat eivät erota toisistaan ihmisluonteen älyllistä puolta aistivasta, tuntevaa ideallisesta tai kuvittelevaa käytännöllisestä.” Toki yksilöt tai yksilöluokat suuntautuvat eri tavoin, mutta kokemuksen eväät ovat kuitenkin kaikille samat. Dewey näkeekin yhdeksi taiteen tehtävistä keinotekoisten luokitteluiden ylittämisen: ”Mutta juuri samalla tavalla kuin taiteen tehtävä on yhdistää opitut jaottelut ylittämällä koetun maailman alla piilevät yhteiset tekijät ja kehittää yksilöyttä kyvyksi nähdä ja ilmaista näitä tekijöitä, niin sen tehtävä on yksilössä lepuuttaa eroja, poistaa eristymistä ja eripuraa olemuksemme osatekijöiden keskuudessa ja rikastaa persoonallisuuttamme hyödyntämällä noiden osatekijöiden joukossa esiintyviä vastakkaisuuksia.”

Ihminen ja luonto ovat yhtä, ja yhtä on ihminen myös muiden ihmisten kanssa. Tähän yhteyteen asettuu myös taide: ”Tiedetään hyvin, että taide liittää lujasti yhteen ihmisen ja luonnon. Taide saa myös ihmiset tietoisiksi keskinäisestä alkuperän ja kohtalonyhteydestään.”

Pragmatistit olivat empiristejä. Näin Wikipediassa: ”Meidän tulisi pyrkiä selittämään kaikki, minkä saamme kokemuksen kautta, mukaan lukien asioiden väliset yhteydet ja merkitys, sen sijaan että selittäisimme ne pois ja asettaisimme aistitiedon lopulliseksi todellisuudeksi.”

Kokemus pitää sisällään menneen ja myös siemenen tulevaan. Ajan ulottuvuus esteettisessä kokemuksessa onkin tärkeä: ”Taideteoksen arvostamisessa ei kuitenkaan ole mitään takarajaa. Se vain jatkuu, minkä vuoksi se onkin yhtä paljon välineellistä kuin lopullista.”

Esteettinen ei siis Deweyn mukaan ole objektissa tai sen ominaisuuksissa. Kyse on tekijän ja kokijan suhteesta ilmaisevaan ainekseen. Mukana on myös aina mennyt ja tuleva. Deweyn mukaan: ”Lyhyesti sanoen esteettinen toistuminen on elintärkeä, fysiologista, funktionaalista. Uusiintuvia eivät ole niinkään osatekijät kuin suhteet, jotka toistuvat erilaisissa yhteyksissä ja erilaisin seurauksin, niin että jokainen toistuma on sekä uutuus että muistuma. Tyydyttäessään jotakin virittynyttä odotusta se myös perustaa jonkin uuden kaipauksen, herättää uutta uteliaisuutta ja vakiinnuttaa muuttuneen jännityksen.”

Oma kiinnostuksensa on sillä, miten Dewey käsitteli korkeakulttuurin ja populaarin eroja. Hän nimittäin totesi, että ”kuvataiteissa kaikki rajat olivat pyyhkiytyneet pois 1800-luvun loppuun mennessä”. Tällä hän toki tarkoittaa sitä, että kaikki aiheet olivat sallittuja, mutta oli hänellä selvästikin syvempiäkin ja edelleen täysin kurantteja ajatuksia: ”Luovan mielen luonteeseen kuuluu tavoitella ja ottaa haltuun mitä tahansa sitä hämmentävää ainesta niin, että siitä voidaan puristaa esiin arvoa, josta tulee uuden yksittäisen kokemuksen aines. […] Eräs taiteen tehtävistä onkin heikentää moraalista arkuutta, joka saa mielen sävähtämään tietyistä aineksista ja kieltäytymään päästämästä niitä havaitsevan tietoisuuden kirkkaaseen ja puhdistavaan valoon.” Dewey on itse asiassa aika ankara tässä suhteessa: ”Mikä ikinä kaventaa taiteen käyttöön soveltuvia aineksia, kaikki se haittaa myös yksittäisen taiteilijan taiteellista vilpittömyyttä. Se ei salli hänen elintärkeälle pyyteelleen reilua peliä ja purkautumistietä. Se ohjaa väkisin hänen havaitsemisensa vanhoihin, kuluneisiin uomiin ja leikkaa hänen mielikuvitukseltaan siivet.”

Deweylle esteettinen kokemus on kiihottunutta ja tihentynyttä. Antikantilaisena hän intoutuu jopa seuraavanlaiseen heittoon kontemplaatiosta: ”Kontemplaatio, joka ei ole havainnossa aistiperäisesti esiin tulevaa aineksen kohdistuvan huomion kiihottunut ja tihentynyt muoto, on joutavaa toljotusta.”

Dewey kokee taiteen olevan tietyllä tavalla pidemmällä kuin filosofian: ”Filosofian on sanottu alkaneen ihmettelystä ja päätyneen ymmärrykseen. Taide lähtee ymmärretystä ja pääty ihmettelyyn. Tuossa päätepisteessä inhimillinen panos taiteessa on myös luonnon elvytettyä työtä ihmisessä.”

Deweyn mukaan esteettisessä kokemuksessa aisteja ja järkeä ei siis voi erottaa toisistaan. Onkin hyvä lopettaa hänen humoristiseen tokaisuunsa: ”Näin taide onkin tapa leipoa järjen substanssikakku että myös nauttia sen syömisen aistillisesta mielihyvästä.”

Vaan en kuitenkaan vielä lopeta. On vielä pakko todeta, että Deweyn kirja on kuin loputon joukko pieniä esteettisiä kokemuksia. Miltei joka sivulta herää halu kirjoittaa muistiin aforistinen miete – siksi olen edellä siteerannutkin niin paljon. Deweyn kommentit laukaisevat loputtomasti muistista omia taidekokemuksia ja myös outoja assosiaatioita. Yksi syy tähän on varmaan myös käännöksessä. Immonen ja Tuusvuori ovat paneutuneet tekstin semanttisiin kiemuroihin äärimmäisellä huolella ja kuitenkin samalla muokanneet monet vaikeat käsitteet ja substanssiltaan usein ylen tiineet lauseet ilmeisen ohjelmallisesti varsin kauniiksi, vähän vanhahtavankin tuntuiseksi suomeksi, joka parhaimmillaan on kuin runoa.

Julkaistua 229: Paul Osipow ei suostu lopettamaan – ja hyvä niin!

Tämän aamun Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt mutta varsin innostunut – melkein vähän punastutti – arvioni Paul Osipowin (s. 1939) tuoreesta näyttelystä. Lyhyt otsikkoni ('Taiteilija tietyssä iässä...') oli vaihtunut pidempään ja vähän hassuun:

Paul Osipow ei suostu lopettamaan – ja hyvä niin!

Taidehistoriaan itsensä jo 1960-luvulla maalannut mestari tekee edelleen järkyttävän komeaa jälkeä.  

Kun taiteilija tulee tiettyyn ikään, alkaa hän usein hyytyä. Parhaat ideat on jo käytetty eikä uusia tahdo enää löytyä. Jotkut lopettavat taiteen tekemisen miltei kokonaan.

Onneksi on olemassa toisenlaisiakin taiteilijoita. Taidemaalari Paul Osipow (s. 1939) tuntuu vain vetreytyvän. On kuin tiettyyn ikään päästyään hän ei välittäisi enää sääntöjärjestelmistä tai hänelle taidehistoriassa varatusta paikasta – se paikka on varattu hänelle epäilemättä jo 1960-luvun pop-taiteen myötä.

Osipow on puhdasverinen maalari, jolle aihe taitaa olla aika yhdentekevä asia – useimmiten vain tekosyy maalata. On hänellä tuoreimmassakin näyttelyssään aihe: hän on vieraillut Turkissa Didyman temppelialueella, ottanut valokuvia, tehnyt niiden pohjalta luonnoksia ja sitten maalannut komeita maalauksia, mutta ne eivät taida enää juurikaan alkuperäistä malliaan muistuttaa.

Muuri, 2011.
  

Osipowin rauniomaalaukset eivät ole raunioromantiikkaa, niiden parissa ei tule haikailtua klassisen sivistyksen tuhoa tai kaiken ohikiitävyyttä. Hän lähestyy muurinpätkiään ja pylväänpalasiaan vähän kuin pop-taiteilija. Voimakkaat ääriviivat tuovat maalauksiin jopa sarjakuvamaisia sävyjä. Mutta ei mene kauaakaan, kun katsoja aiheen tunnistettuaan joutuu aivan toisenlaiseen maailmaan.

Osipowin värit ovat rohkeita, väliin suorastaan päällekäyvän töykeitä, mutta samalla niissä on sellainen intensiteetti ja lumovoima, vieläpä jotensakin salaivainen hienostuneisuus, että katsoja vain ajautuu haukkomaan henkeään. Miten pelkkä maalauskin voi olla näin järkyttävän komeaa?

Näyttelykuvia 509: Anarkistinen mestari

Sunnuntaina piipahdin kirjamessukiireiden välillä Galleria Heinossa katsomassa taidemaalari Paul Osipowin (s. 1939) tuoreinta näyttelyä (29.10.–20.11.).

Kriitikkokin voi kehittyä. Oli aikoja, jolloin ajattelin vähän ärsyyntyneenäkin, että Osipow on vähän liian eklektinen ollakseen tarpeeksi vakavasti otettava suureksi mestariksi – ikään kuin hän ei "syventäisi" teemojaan tarpeeksi. Koko 2000-luvun ajan olen kuitenkin jo ollut toista mieltä. Ehkä hän on eklektinen ulkoisten aiheiden ja tyylillisten keinojen suhteen, mutta taustalla on kuitenkin koko ajan taidemaalari – ja vieläpä vähän anarkistinen taidemaalari, joka tekee ihan mitä haluaa. Iän myötä tämä anarkistinen rohkeus on vain lisääntynyt – ja sitä kautta myös teosten intensiteetti. 

Kylilläkin toisiinsa törmäävät kollegat puhuvat tästä "tavallisesta" gallerianäyttelystä kuin jostain erityisestä tapahtumasta. Joskus on ihan ilo juoruta, kun juoru on myönteinen. Törmäsin näyttelyssä esimerkiksi Osipowin nuorempaan kollegaan Mika Vesalahteen (s. 1967), jota iältään heidän välissään sijaitseva kollega Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) oli suorastaan käskenyt paikalle:

Ja kirjamessuilla tapasin heti perään taidemaalari Anna Retulaisen (s. 1969), joka oli aivan yhtä innostunut. On hienoa nähdä, että vanha mestari ei ole pelkästään ikäpolvensa maalari.

Palaan vielä asiaan, koska olen kirjoittamassa näyttelystä Kauppalehteen näyttelystä lyhyttä juttua.

 Pergamon-asetelma I, 2011.

Pieni lisäys edelliseen

Blogipohjana käyttämäni Bloggerin ainoa heikko kohta on se, että hakemistoa varten ei voi syöttää yhteen postaukseen kuin tietyn merkkimäärän. Edellisessä jutussani käsittelin niin montaa taiteilijaa, että kaikki eivät mahdu hakemistoon. Joudun siis tässä vain luettelemaan taiteilijoiden nimiä, jotta hakemisto pysyisi ajantasalla.

Mukana ovat siis myös: Paul Osipow, Pentti Kaskipuro, Marjatta Sarasalo, Pekka Walliander, Maija Lavonen, Aarno Salosmaa, Pertti Summa, Eino Ruutsalo, Ludmilla Siim, Sisko Riihiaho, Heljä Liukko-Sundström. Joudun kaiken lisäksi jatkamaan tätä listaa vielä yhden postauksen verran.

Julkaistua 137: Näin se on musta hauskaa!

Tiina Lamminen (s. 1963) tässä männä viikolla valitti Taidemaalaus-lehden Facebook-sivustolla, että olen liian negatiivinen. Puppua. Tiedän oikein hyvin, että kun näen hyvää taidetta, innostun helposti ja myös näytän riemastuneen oloni. Tänään ilmestyi Kauppalehti, jossa oli lyhyt arvioni Anna Retulaisen (s. 1969) oikein hienosta näyttelystä Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (vielä muuten hyvin ehtii, näyttely on päällä 10.4. saakka):

Näin se on musta hauskaa!

Retulaisen maalaustelineellä tapahtuu

Kun taidemaalari Anna Retulainen (s. 1969) piti ensimmäisen museonäyttelynsä vuonna 2007 Amos Andersonin taidemuseossa, hän totesi kiinankaaliaiheisista maalauksistaan: ”Niissä ei ole kiinankaalia, vaan öljyväriä.”

Tällaista asennetta Retulainen on vienyt johdonmukaisesti eteenpäin. Kuvaamisen tai kertomisen sijaan hän maalaa ”vain” maalauksia, ja aika poikkeuksellisesti yleisölle onkin siis tarjolla taiteilija, jonka töitä ei välttämättä tarvitse yrittää kytkeä mihinkään symbolisiin maailmoihin – ei tulkita eikä ymmärtää. Retulaisen opastuksella katsojakin voi yrittää vain antautua maalauksen riemulle.

Lisäksi Retulaisen on onnistunut välttää tuotemerkkimäinen tyyliytyminen. Nytkin hänen näyttelyssään on kuin eri taiteilijan käsialaa olevia teoksia. Joku kangas näyttää vähän romanttiselta, joku vähän ekspressiiviseltä. Joku on täynnä väriä, joku koostuu kuin viivoista. Ja siitä huolimatta näyttelyn kokonaisuus syntyy teoksia yhdistävistä tekijöistä – niiden intensiteetistä, väliin virtuoosimaisuudestakin.

Sininen – Blue, 2010, öljy, 100 x 200. Kuva: Jussi Tiainen.

Maalarina täyteen mittaan kypsynyt Retulainen tuntuu maalavan ihan mitä haluaa ja miten haluaa. Vähän kuin vanhempi kollega Paul Osipow, joka aikoinaan siteerasi Gustav Frödingiä: ”Näin mä maalaan, Donna Bianca, näin se on musta hauskaa!”

Last supper – Muisto lapsuuden kodista (linnut), 2010, öljy, 100 x 200.
Kuva: Jussi Tiainen.

 
Tämä onkin jo jostain 1800-luvulta ollut maalarin oikeus, mutta sen toteuttaminen tuntuu kuitenkin vaativan aika paljon rohkeutta. Tällainen asenne ei kuitenkaan tarkoita löysyyttä, vaan kunkin maalauksen on löydettävä oman olemisensa perussyy ja rakenne. Näin tuntuu Retulaisen maalaustelineellä juuri nyt tapahtuvan.

Kylpylässä

Jos eilinen päivä oli katu-uskottavuuden ja taiteen yhteyden päivä, niin tänään siirryin sitten ihan toisenlaiseen maailmaan. Lähdin nimittäin Siuntion Hyvinvointikeskukseen (ent. Siuntion kylpylä) työmatkalle, ja sain luontaiseduksi jäädä yöksi, syödä hyvää ruokaa ja käydä uimassakin. Oli muuten aika nasta uida lämpimässä vedessä ulkona pakkasessa. 

Mutta asiaan. Olen aikoinani käynyt täällä jossain seminaarissa, ja kiinnitin jo silloin huomiotani siihen, että onpa isossa talossa laaja ja kiinnostava – ja vähän outokin – taidekokoelma.

Niinpä ei ollut lainkaan vaikeaa vastata myönteisesti, kun minulta kysyttiin, että haluaisinko olla mukana prosessissa, jolla taide tuodaan enemmän osaksi asiakkaiden kokemusta. Palaan tähän myöhemmin tarkemmin, kun asia on selkiintynyt.

Koko päivän olen kuitenkin nyt saanut haahuilla ympäri taloa ja tutkia kiinnostavia taideteoksia. Isossa aulassa on vaikuttava Mauri Favénin (1920–2006) triptyykki 1960-luvulta:

Maanalaisen kerroksen käytävällä saattoi törmätä yllättäen hienoon Eino Ruutsalon (1921–2001) moottoroituun kineettiseen veistokseen, joka vieläpä toimi kaikkien vuosien jälkeen:

Tai sitten yhdessä pienemmässä aulassa Paul Osipowin (s. 1939) komeaan maalaukseen Lentävät laatikot (1970): 

Tässä kuitenkin vain jäävuoren huippua. Jatkan kierrosta huomenna ja palaan asiaan sitten myöhemmin.

Julkaistua 72: "Figuuri on kehys"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Anna Retulainen (s. 1969). Retulaisen tapasin hänen puutarhapalstallaan Kumpulassa. Hän on selvästikin yksi niistä tateiilijoista, jotka haluavat myös intohimoisesti puhua taiteesta. Mutta osaa hän sitten elää ilman taidettakin, kuten omenapuun alla selvisi.

Anna Retulainen ja "maailman hienoin omenapuu".

”Figuuri on kehys”

Taidemaalari Anna Retulaisen (s. 1969) värikylläisiä ja intensiivisiä maalauksia voisi äkkipäätä nimittää ekspressiivisiksi. Retulaisen teoksissa ei kuitenkaan ole kyse mielen tai tunteen dynaamisesta elehtimisestä niin kuin ekspressionismista usein ajatellaan. Hänen taiteensa ei synny tunteesta ja intuitioista, sisäisistä myrskyistä joiden ulkoista ilmaisua taideteos olisi, vaan pikemminkin miettimisen ja pitkän harkinnan tuloksena. Ehkä vähän yllättäenkin.

Retulainen piirtää jatkuvasti ja useimmiten sitä, mitä lähellä on, mutta ei hän kuitenkaan kuvaa omaa maailmaansa, ei kerro siitä mitään erityisiä tarinoita. Kuten lahjakkaalle ja ahkeralle piirtäjälle usein käy, on Retulaisellekin kehittynyt virtuoosimainen nopea viiva, jonka ilmaisuvoima tuntuu väliin huikealta. Mutta samalla kun ihailen hänen sujuvaa lennokkuuttaan ja kykyä usein varsin vähin elein löytää se olennaisin asia kustakin aiheesta, tiedän tekeväni ikään kuin väärin ja samalla muistan hänen vähän paradoksaalisenkin kommenttinsa siitä, kuinka ”figuuri on vain kehys”.

Retulainen sanoo maalavansa ”lähellä olevia asioita”, mutta ”kyse pikemminkin tarpeeksi yleisestä, jottei aiheeseen tarvitsisi kiinnittää sen suurempaa erityishuomiota” tai etsiä siitä kerronnallisia ulottuvuuksia.

Keskeiseksi teemaksi paljastuukin itse maalausjälki. Mieleeni tulee Lauri Viidan vanha runo L’art pour l’art:
 

Taulun tein ja vaatteet myin.

Aihe, aihe? vain ne kurkki.

Mikä aihe? hämmästyin.

Suti on! Ja purkki.

Retulainen ei ehkä tee taidetta taiteen vuoksi vaan pikemminkin taidetta taiteesta. Työskentely perustuu siis tunteen tai havainnon sijaan maalaukseen ja maalaustaiteeseen.

Retulaista kiinnostaa myös se outo tapahtumakulku, jossa hän vetää kankaalle vihreän siveltimenvedon, ja sitä katsova katsoja ajattelee mielessään: ”Kurkku!” Ja eihän siinä todellakaan mitään kurkkua ole – vain vihreää maalia siveltynä kankaalle.

Retulaisen työskentely muistuttaa ekspressiivisyyttä ainakin siinä mielessä, että itse maalausprosessi saattaa olla hyvinkin nopea. Sitä on kuitenkin edeltänyt pitkä ajatteluprosessi, pitkä ajat jolloin taiteilija ei maalaa mitään, istuu ja miettii tai pyöräilee ja miettii tai ui ja miettii tai istuu siirtolapuutarhassaan ja miettii.

”Pystyäkseni maalaaman tarvitsen vuodesta neljänneksen tai kolmanneksen miettimiseen ja maalauksesta poissaoloon”, toteaa Retulainen itse. Hänen mukaansa ”ajattelu on monesti tärkeämpää kuin itse maalaaminen”. Toisaalta on hän aikoinaan sanonut keskustelussa kollegansa Paul Osipowin kanssa, että ”silloin kun maalaa, ajattelee maalamalla”.

Retulaisen piilopaikka ja ajattelun apuneuvo oli aikoinaan maastopyöräily. Viime aikoina se on ollut hänen siirtolapuutarhamökkinsä, jossa hänet loppukesän iltapäivänä tapaan. Syön kriikunoita suoraan puusta ja istun vastapäätä ”maailman hienointa omenapuuta”, kuten Retulainen sanoo. Sitä hän piirtää säännöllisesti ja uumoilee maalavansa siitä vielä taulun. Mutta eihän se omenapuu häntä oikeasti kiinnosta. Uskoisikohan tuota?

Näyttelykuvia 111: Irti?!

Olin tänään monipuolisen mediataiteilija Markus Renvallin (s. 1957) kanssa vierailevana tähtenä kritiikkisessiossa Taidekoulu Maan kolmannen vuosikurssin lopputyönäyttelyssä Irti?! (25.5.–5.6.) kulttuurikeskus Stoan galleriassa Itäkeskuksessa:

 

Vielä tuntienkin jälkeen on aika voipunut olo. Tällainen on itse asiassa aika rankkaa työtä. Pitää yrittää pysyä valppaana, ei saa puhua paskaa ja pitää kuitenkin löytää näkökulmia sellaiseenkin, johon ei oikein tunnu saavan otetta. Ja sitten pitäisi olla kriittinenkin, mutta nyt jo kuitenkin harmittaa jotkut asiat, jotka tuli sanoneeksi. "Pitikö minun nyt sillä lailla mennä sanomaan?" Ja sitten vielä Pirjetta Branderkin (s. 1970) meni sanomaan, että osa muistaa saamansa kommentit koko ikänsä. Mutta hyvä kun sanoi, sillä tottahan se on. Kyllä minä esimerkiksi heti elävästi muistin, kuinka eräs nainen muisteli pari vuotta sitten Paul Osipowin (s. 1939) antamaa kommenttia Oriveden Opistosta jostain 1960–70-lukujen vaihteesta. "Mitä paskaa sinä yrität minulle tarjota, vie se pois", oli Osipow tokaissut. Ei me Renvallin kanssa onneksi sellaisia puhuttu. Mutta huomautin minä Anni Terävälle (s. ?), että hänen maalauksensa naisen polvi on anatomisesti kökkö:

Mutta sitten me ajauduimmekin keskustelemaan siitä, että voiko polvi olla anatomisesti kökkö tarkoituksellisesti. Minä tietenkin väitin, että ei, jos maalaus muuten muistuttaa tyyliltään fotorealismia. Mutta ota nyt näistä nuorista selvää. He kun ovat ottaneet modernisminkin käyttöön ikään kuin hassuna tyylikeinona. Heillä ei tunnu olevan enää mitään isänmurhafiiliksiä. He tekevät kuin huvitellen modernistisen näköisiä muotoja välittämättä värimaailmojen perinteisistä hillityistä sääntöjärjestelmistä tai sitten koristellen muotoja vaikka erilaisilla hileillä. Se on itse asiassa aika metkaa. Ehkä heitä jopa nauratti, kun me viiskymppiset äijät yritimme olla tosissamme. 

Avartavaa tällainen ainakin on. Toivottavasti puolin ja toisin.

Hyvä fiilis koulussa tuntuu ainakin olevan. Kommunikaatio opettajien ja oppilaiden välillä on aidon ja rehellisen tuntuista. Tällainen kuva minulle jäi jo silloin, kun puolitoista kuukautta sitten olin siellä pitämässä luentoa katutaiteesta.