Julkaistua 206: Kehitysvammaiset, luovuus, taide ja säännöt

Tänään posti toi taas iloisen yllätyksen. Kettuki ry:n uusi taidekirja on ilmestynyt:

Kirjassa esitellään 13 taidekeskusta ja viisi kehitysvammaisille taidekoulutusta järjestävää oppilaitosta. Mukana on kuvia 30 kotimaiselta kehitysvammaiselta taiteilijalta. Kirjoitin siihen johdantoesseen, joka seuraa tässä:

Kehitysvammaiset, luovuus, taide ja säännöt

Monilla ihmisillä on käsitys, että taidetta on ennen kaikkea taidokkaasti toteutettu teos, joka ilmentää onnistuneesti tekijänsä erityistä luovuutta. Näin varmaan onkin, mutta totuus on huomattavasti monimutkaisempi eikä useinkaan vastaa sitä, mitä ihmiset sydämessään tuntevat. Kaikki ihmiset ovat jollain tavoin luovia ja useimmat keksivät aina silloin tällöin uusia ja omaperäisiä ideoitakin, mitä pidetään yhtenä taiteen tunnusmerkkinä. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole taiteilijoita.

Onkin syytä aina silloin tällöin muistuttaa siitä tosiseikasta, että ainakin perinteisessä länsimaisessa kulttuurissa taide on lähinnä sosiaalinen instituutio, joka koostuu erilaista toimijoista, jotka määrittelevät sen, mitä taide kulloinkin on. Nämä toimijat ovat omien alojensa erilaisia asiantuntijoita, joilla on useimmiten koulutus alalleen – olivat he sitten taiteilijoita, taidehistorioitsijoita, kriitikoita, museohenkilöitä ja galleristeja. Näiden toimijoiden muodostama taidemaailma on toisinaan varsin raadollinen, ja sillä on taipumus piirtää väliin hyvinkin tiukkoja rajoja ympärilleen: vain tietynlainen tekeminen hyväksytään sellaiseksi taiteeksi, jota esimerkiksi tuetaan virallisten tukielimien kautta – oli sitten kyse taidetoimikunnista, säätiöistä ja niistä tahoista, jotka kulloinkin valitsevat esille laitettavaa taidetta.

Vastaavasti on syytä muistuttaa siitä, että sosiaaliset instituutiot ovat aina muutoksen tilassa. Muutos on siis mahdollinen. Vaikka moni asia muodostaakin perinteen, joka tuntuu usein vaikeasti rikottavalta, on taiteen yksi perinteistä ainakin 1800-luvulta asti ollut juuri perinteiden rikkominen ja piittaamattomuus sääntöjärjestelmistä. Juuri nämä seikathan ovat yksi luovuuden ja uuden keksimisen keskeisiä ulottuvuuksia. Tällaista jo olemassa olevan ja uuden, vielä vaikeasti kuviteltavan, välistä leikkiä taide on parhaimmillaan.

Matti Rauhaniemi (s. 1954): Joskus voi sanoa ei maistu nyt. Rautalanka. Rauhaniemi on Lyhdyn – jota olen seurannut pidempäänkin – taiteilijoita.

Viime vuosisadan moderni taide on hyvä esimerkki tällaisesta heiluriliikkeestä. Aina kun taide-elämä on jähmettymässä liian sovinnaiseksi tai akateemiseksi, on sen reuna-alueilta löytynyt uutta voimaa – toisinaan hyvinkin yllättäviltä tahoilta.

Olen saanut elää suomalaisen taide-elämän keskiössä viimeiset viisitoista vuotta, ja sinä aikana olen saanut todistaa juuri tällaisia tapahtumakulkuja. Suurista taidemaailman rajoja järkyttäneistä asioista tulee välittömästi mieleen kaksi: ns. ITE-taiteen eli nykykansantaiteen nousu ja toisaalta vammaistaiteen – varsinkin kehitysvammaisten tekemän taiteen – melko nopea voittokulku, jonka myötä moni keskeinen instituutio, muun muassa monet tärkeät museot, on joutunut tunnustamaan, että luovuuden rajat ovat aina uudelleen ja uudelleen ylitettävissä ja että uusia alueita on mahdollista löytää.

Todellisuudessa nämä kehityskulut eivät ole ihan uusia asioita. Jo viime vuosisadan modernistit halusivat ulottaa löytöretkensä sellaisille alueille, joita he eivät kunnolla tunteneet. Avuksi haettiin muun muassa mielisairaiden tekemää taidetta, muiden kulttuurien – usein jotenkin kehittymättömäksi tulkittua – taiteen kaltaista tekemistä, ja kansanomainenkin luovuus oli sekin jo kunniassaan. Ranskalaisilla oli oma tullimies Rousseaunsa ja venäläisillä georgialainen kylttimaalari Pirosmani. Molemmista tuli aikanaan suuria klassikoita. 

Kirsi Mikkonen (s. 1969): Viidakossa I. Mikkonen on Kirsikodin taiteilijoita. Yhdessä Ari Sainion kanssa kirjoitin hänestä kirjan jokunen vuosi sitten.

Juuri nyt elämme vaihetta, jonka myötä tulee löytymään taatusti uudenlaisia klassikoita. Minullekin tulee mieleeni paljoakaan pohtimatta useita nimiä, joiden rooli on ollut omassa taiteellisessa ajattelussani ja nimenomaan sen rajojen rikkomisessa tärkeää. Esimerkkinä voin mainita vaikkapa kaksi Kettukin jo palkitsemaa vuoden kehitysvammaista taiteilijaa, joiden kuvamaailman ja tyypillisen kädenjäljen pystyn vaivatta palauttamaan mieleeni kuvina: Kirsi Mikkonen (2006) ja Jukka-Pekka Levy (2011).

Jukka-Pekka Levy (s. 1987): Vanha talo, 2004. Jukka-Pekka Levy on myös kirsikotilaisia.

Asiat ovat siis tavallaan hyvin. Mutta tähän ei ole syytä tuudittautua. Aina kun uusi taidemaailman osa-alue on muotoutumassa, syntyy sille omanlaisensa sääntöjärjestelmä ja omat portinvartijansa, jotka määrittelevät sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja keskeistä. Näin on kehitysvammaisten tekemän taiteenkin laita. Vaikka tämä kirja kertookin kattavasti sen, miltä tilanne juuri nyt näyttää, tulee meidän tukea jatkuvaa vallankumousta ja muistaa, että maailma ei ole koskaan valmis. Tämänkin kirjan piirtämiä rajoja on syytä ryhtyä heti koettelemaan.

*** 

Ja pannaan nyt sitten vielä häpeämättömästi mainostaen. Tätä hyvää kirjaa, kattavaa ja välttämätöntä hakuteosta – näin puhuu auttamattoman jäävi kriitikko – saa tilata Kettukilta:

Hinta: 25,00 € (+ postituskulut)
Tilaukset: taidekeskus@kettuki.fi 
Puh.: 044-592294

Luettua 64: Huoneekseni tuli maailma

Viime viikon tiistai oli minulle sangen riemukas päivä. Sain vastaanottaa Kynnyksen toisen Vimma-palkinnon – ensimmäinen meni viime vuonna hienolle vammaispoliittiselle taiteilijalle Jenni-Juulia Wallinheimolle (s. 1974). Vähän tuli kuitenkin sellainen olo, että noinkohan olen tehnyt tehnyt ihan tarpeeksi. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että Kynnys on toivottavasti ajatellut vähän strategisestikin, että näin saavat minua sitoututettua ja tekemään vähän enemmänkin. No hitto, niin aionkin tehdä. Ja olenhan minä nyt jotain tehnytkin. Olen esimerkiksi edelleenkin varsin ylpeä kahdesta kirjasta, joiden tekemisessä olen ollut mukana: Kynnyksen kulttuurisihteerin ja kuvataiteilijan Soile Englundin (s. ?) kanssa toimitin aikoinaan kirjan Toiset meistä (Like 2003), johon kirjoitin myös yhden jutun ja Ari Sainion kanssa kirjoitin yhdessä kirjan varsin kiinnostavasta kehitysvammaisesta kuvataiteilijasta Kirsi Mikkosesta (Kirsikoti 2006).

Palkinnonjakotilaisuuden jälkeen Heini Saraste antoi minulle lahjaksi Kalle Könkkölästä kirjoittamansa elämäkertakirjan Huoneekseni tuli maailma (WSOY 2010). Kyseessä on täydennetty laitos alun perin vuonna 1996 ilmestyneestä kirjasta. Luinkin kirjan sitten saman tien raitiovaunuissa ja lopulta kotiin päästyäni. Erityisesti minua pohditutti vammaispoliitikan yksi keskeinen kysymys: itsemäärittelyoikeus. Juuri tätä minä olen omassa toiminnassani vähän arastellut. Siis sitä, että mikä minä olen tulemaan ja sanomaan mitään kovin syvällä rintaäänellä, jos kyse on vammaiskulttuurista. Muun muassa tätä Könkkölä kirjassa pohtii. 

Tämä kirja on syytä lukea, jos haluaa ymmärtää jotain suomalaisesta vammaiskulttuurista ja -politiikasta.