Ja taas seminaarielämää

Alkoi jo huolestuttaa, ettää loppuvatko nämä loputtomat seminaarit kesken. Edellisestä oli jo aikaa yli kaksi viikkoa. No, eilen pääsi taas tuolille kiemurtelemaan. Forum Boxissa oli FRAMEn järjestämä keskustelutilaisuus taidebiennaaleista ja kansallisesta edustuksesta. Vähän strukturoimaton keskustelu koostui siitä, että Jani Ruscica (s. 1978), Johanna Lecklin (s. 1972) ja Sasha Huber (s. 1975) kertoivat siitä, kuinka hyvin tai huonosti kohdelluiksi he olivat bienaaleissaan tulleet. Ja sitten FRAMEn taiteellinen johtaja Laura Köönikkä yritti vähän tarkentaa kysymyksillään. Mitään oikeaa keskustelua ikään kuin yleisemmin kiinnostavista aiheista – esimerkiksi juuri kansallisen edustamisen problematiikasta – ei koskaan päässyt syntymään.

 Näin taiteellisen otoksen sain kuitekin aikaiseksi Laura Köönikästä. Taustalla luettelo viime vuonna ns. tärkeissä – tästä biennaalien ranking-listasta yritin muuten turhaan nostaa esiin keskustelukysymyksen – biennaaleissa esiintyneistä suomalaistaiteilijoista.

Niinpä pääsin palaamaan aika nopeasti viereisen korttelin ravintola Salveen, jossa eräs taiteilijaystäväni, joka ei jaksanut lähteä tilaisuuteen, oli esittänyt kysymyksen: "Miten biennaalet poikkeavat venemessuista?" Ja eräs toinen taiteilijaystäväni pääsi sitten vastaamaan: "Niissä ei ole veneitä."

Itse asiassa minulle tuli keskustelutilaisuudessa aika vieraantunut olo. Onkohan tämä biennaalimaailma ollenkaan enää minun taidemaailmaani? Mutta sitten tuli Salvessakin vähän vieraantunut olo, kun muut olivat virittäytyneet jo aivan eri tasolle minun ollessani keskustelutilaisuudessa, niin että en löytänyt tarttumakohtia näihinkään tunnelmiin... Niinpä kävin alakerran kirpputorilla ja löysinkin käsittämättömän onnekkaasti juuri sieltä viikon hienoimman asian, Aretha Franklinin Atlanticin kauden ensimmäisen livealbumin Aretha in Paris (1968) alkuperäisenä vinyylinä:

Sitten kotiin kuuntelemaan. Bändi on vähän epävireinen, mutta Arethan vire on aivan huipussaan, joten pääsinpä vähäksi ajaksi koko taidemaailmasta eroon. Mahtava levy! Tässä Rollareiden Satisfaction.

Näyttelykuvia 232 & 233 & 234 & 235: Pahalle päälle ja hyvälle päälle

Torstaina oli vilkas avajaipäivä. Helsingin Taidehallissa olisi ollut eliitin hyvävelisiskoavajaiset, mutta minulle Carnegie Art Awardista (3.12.2010–16.1.2011) riitti vallan mainiosti päivällä pidetty pressitilaisuus. Olin tehnyt näyttelystä luettelon pohjalta jo Kauppalehteen ennakkojutun, mutta kyllähän taidetta kirjojen sijaan on katsottava livenä. Mutta olihan ärsyttävän huono näyttely. Yksi kollegoistani sanoi: "Olipa teennäinen." Toinen totesi, että näin kun maalaustaiteen kenttää tarpeeksi laajennetaan, "alkaa näyttely näyttää kuin miltä tahansa vuosinäyttelyltä". Kuinka oikeassa hän olikaan:

Näyttely onnistui olemaan jopa vanhahtavan ja moneen kertaan nähdyn näköinen – kuten vaikkapa Tone Kristin Bjordamin (s. 1975) veteen hitaasti sekoittuvat maalit videolla. Ja sitten ne harvat varsinaiset maalausmaalaukset, joita tässä maalaustaidekilpailussa nähtiin, olivat vielä osa erityisen kökköjä, kuten vaikkapa Kristina Janssonin (s. 1967) tylsät – vaikka syntytarina olisi ollut kuinka kiinnostava tahansa, ja senkin olen jo osin unohtanut enkä edes jaksa yrittää kertoa sitä, minkä muistan – ja kömpelöt maalauksensa, joille oli jostain käsittämättömästä syystä annettu toinen palkinto (600 000 kruunua – voi herran tähden!):

Kristina Jansson, Castle-Be-Geist.

Enkä kyllä jaksaisi katsoa enää yhtäkään Marianna Uutisen (s. 1961) ylimielistä pinkkiä elettä.

Oli siellä muutama hienokin työ, suorastaan kaunis, kuten vaikka A K Dolvenin (s. 1953) ja Seppo Renvallin (s. 1963) videot, mutta niitä olisin mieluummin katsonut ihan eri kontekstissa kuin pohjoismaiden elitistisimmän maalaustaidekilpailun teosten joukossa. Oma valintani taisi lopulta kallistua Dolveniin, mutta en minä tälle kuolleen aviomiehen paitoja kuvaavalle riipaisevan kauniille filmille mitään maalaustaidepalkintoa olisi antanut:

Harvoin tulee näyttelyssä oikein kunnolla pahalle päälle, mutta nyt tapahtui juuri näin. Rupesin jopa syyttä suotta ärhentelemään Taidehallin viestintävastaavalle Sanna Kangasluomalle, mutta ehkä hän osasi hymyillen laittaa kiukkuni johonkin ansaittuun lokeroon.  

***

Taidehallin studiossa oli sveitsiläishaitilaissyntyisen Sasha Huberin (s. 1975) pikkuhauska kollaasinkaltainen I Love JaNY (3.12.2010–16.1.2011), joka kertoo Huberin tädistä Jany Tombasta. Tämä muutti 1960-luvulla Haitista New Yorkiin ja pääsi aina huippumalliksi asti. Ei Huberin pläjäys nyt mitään suurta taidetta ollut, mutta tuli kummiskin vähän veikeä olo, kun näki itse Jany-tädinkin studiossa omia kuviaan ihailemassa:

En tiedä, onko tämä nyt vähän setämäistä, mutta minusta tuntuu siltä, että Huber on Kuvataideakatemiasta maisteriksi valmistuttuaan (2006) ollut vähän turhan nopeassa nousukiidossa. Toivottavasti pitää huivista kiinni.

***

Galleria Sculptorissa näin hienoimman videoinstallaation pitkään aikaan. Markus Kåhre (s. 1969) oli pystyttänyt galleriaan Ravintola Pidot (3.12.201–2.1.2011), jossa eri alojen toimijat – muun muassa Claes Andersson – aivan niin lämmin ja surumielinen kuin muistinkin – ja Mauri Ylä-Kotola – aivan niin tosielämälle vieras ja kopea kuin muistinkin (olen puhunut kummankin kanssa yhden kerran elämässäni) – keskustelivat ravintolapöydissä Kåhren kanssa muun muassa rakkaudesta ja taiteesta. Muun muassa Platonin Pitoihinhan tässä Kåhren oivaltavassa pitopalvelussa palattiin. Minäkin palaan tähän oivaan duuniin sitten, kun Kauppalehden juttuni ilmestyy:

Kåhre oli ulottanut teoksensa hauskasti aina kadulle asti:

  

***

Ja aivan yhtä taidokas installoija oli Forum Boxissa juuri uniaan kirjana julkaissut Harri Larjosto (s. 1952), jonka yö- ja päivätietoisuus kävivät hänen näyttelyssään (3.12.2010–2.1.2011) kiihkeää vuoropuhelua. Boxin vaativia tiloja harvoin otetaan haltuun näin mennen tullen. Palaan tähänkin hienoon näyttelyyn Kauppalehden jutun myötä:

Ja sitten jo huomasinkin olevani tosi hyvällä päällä. Kyllä taide osaa välillä olla tosi kiinnostavaa!