Julkaistua 212 & 213 & 214 & 215 & 216: "Kuvani ovat ehdotuksia" & "Se voi olla pieni liike" & "Katson asian taakse" & "Immi läiskii ilokseen" & "Yritän hämätä itseäni"

Galleria Ortonin toissapäivänä ilmestyneessä vuosijulkaisussa esiteltiin taas kymmenen kuluneen kauden taiteilijaa, joista Pessi Rautio esitteli viisi ja minä toiset viisi. Tässä minun osuuteni:

”Yritän hämätä itseäni”

Monipuolinen kuvataiteilija Bo Haglund (s. 1963) sai alun perin lavastustaitelijan koulutuksen. Vaikka hän onkin tehnyt lukuisia lavastuksia teatteriin, elokuvaan ja televisioon 1980-luvulta asti, ei hänen ryöppyävälle visuaaliselle luovuudelleen tunnu riittävän mikään väline pelkästään. 

Bo Haglund (s. 1963) Ortonilla. Kuva: Sirpa Viljanen. Minäkin kuvasin Bossea haastatellessani häntä hänen työhuonellaan, mutta seuraavana päivänä unohdin kamerani auton katolle, joten sinne – siis jonnekin – ne kuvat ikuisiksi ajoiksi hävisivät. 

Haglund on luonut myös uraa jo useammankin albumin julkaisseena sarjakuvataiteilijana, muotoilijana ja graafisena suunnittelijana – onpa hän suunnitellut jopa kankaita – ja taidemaalarina.

Taiteenlajien välissä sukkuloiminen ei aina ole helppoa: Haglund on huomannut että kun häntä käsitellään taiteen kontekstissa, aloitus on useimmiten muotoa ”sarjakuvataiteilijana tunnettu” – hän on ikään kuin ”melkein taiteilija”. Sarjakuvapiireissä häntä saatetaan vastaavasti vierastaa liiaksi taiteilijana. Haglund itse toteaa olevansa väliin aika hämmentynyt: ”Mitä teen, mikä minä olen?” Tämä hämmennys, myös abstraktimmalla tasolla, onkin noussut keskeiseen osaan Haglundin teosten tematiikassa.

Galleria Ortonissa nähty näyttely jatkoi tarinaa, jossa Haglundin tv:stä tutun Kaukon lisäksi toinen ja myöskin pitkäikäinen sarjakuvahahmo Stubbhuvualter egona, mutta hahmokin on toki alkanut elää omaa elämäänsä tarinoiden kuljettamana. Tekijänsä mukaan se on myös ”alkanut maatua”. (Kantopää) elää elämäänsä sekä sarjakuvamaisena piirroshahmona että maisemallisten – tai ehkäpä pikemmin avaruudellisten – maalausten sivustakatsojana. Toisin kuin Kauko, Stubbhuvu on vakava ja syvällinen hahmo – sellaisena kuitenkin antisankarin tavoin taipuvainen tragikoomisuuteen. Stubbhuvua voi epäilemättä pitää Haglundin

Haglundin töissä on runsaasti eksistentiaalisia ulottuvuuksia, jotka saavat isompien maalausten avaruudellisissa sommitelmissa pelottavan suurimittakaavaiset puitteet olennolle, joka on ns. ”heitetty maailmaan”. Avaruus on sekä kosminen paikka että myös sähköisen nykyajan sfääreissä risteilevien viestien ja sosiaalisen median tuottama hahmoton kokonaisuus. Rauli Heinon sanoin: ”Avaruudesta tulee vertauskuva tyhjyydelle, hiljaisuudelle, mielikuvitukselle ja vapaalle ajatukselle. Mutta siitä tulee myös toisen todellisuuden, identiteetin ja yhteisöllisyyden etsimisen symboli siellä täällä risteilevissä, internetin virtuaalisen kommunikaation maailmasta lainatuissa teksteissä.”

Maalauksissaan Haglund ei ole kiinnostunut estetiikasta sinänsä, ei myöskään värimaailmansa suhteen. ”Haluan rankaista värejä”, hän toteaa – esimerkiksi tuodessaan yhteen teokseen mahdollisimman monta erilaista värisävyä. Teoksissa kuitenkin ”kummittelee abstraktin haamu”, jolla Haglund välttää varman piirustusjälkensä maneerisuuden vaaroja: ”Yritän aina välillä hämätä itseäni.”

Tällä tavoin Haglund pystyy tuomaan esiin todellisuuden – sekä virtuaalisen ”todellisuuden” että ”todellisen” todellisuuden – moniulotteisia piirteitä, joiden ristivedossa ihminen joutuu suuntiaan valitsemaan. Ristiveto syntyy metsän ja sivilisaation ikiaikaisista jännitteistä, joita taide on tottunut monin tavoin kuvaamaan, mutta Haglund on kliseiden sijaan tuonut aiheen ajan tasalle.

”Immi läiskii ilokseen”

Akateemikko, taidegraafikko Outi Heiskanen (s. 1937) toi Galleria Ortoniin nähtäväksi suojattinsa, Piilon Immin (s. ?) töitä. Heiskanen on aina suhtautunut kriittisesti taidemaailman rajoihin ja on arvostanut myös kouluttamatonta kansanomaista luovuutta: ”Jos ihminen osaa leipoa, ommella tai vaikkapa vain leikata leipää – tehdä käsillään jotain, osaa hän myös tehdä taidetta.” 

Outi Heiskanenkin (s. 1937) tuli ravintola Salveen Galleria Ortonin juhlanäyttelyn maanantaisille jatkoille. 

Heiskanen on jo pitkään ollut suomalaisten suuresti rakastama taiteilija, mutta osaa hän itsekin rakastaa ja rakkauttaan myös jakaa – esimerkiksi käyttämällä arvovallan mukanaan tuomaa mahdollisuutta painottaa taiteen demokraattisuuden vaatimuksia. Piilon Immin tuominen laajemman yleisön tietoisuuteen on tästä vain yksi esimerkki.

Heiskanen on tunnettu monipuolisesta yhteistyöstään useiden erilaisten – myös nuorempien, vasta uraansa aloittelevien – taiteilijoiden kanssa. Mestari K:n (= Pentti Kaskipuro) monivuotisena oppilaana ja kollegana tunnettu Heiskanen on itsekin toiminut pitkään esikuvana, opettajana ja erilaisten monitaiteellisten projektien primus motorina. Hänen ateljeessaan on moni taiteilija päässyt kokemaan aiemmin tuntemattomia tapoja kanavoida luovuutta.

Heiskanen ole koskaan myöskään vierastanut ns. ITE-taidetta. Hän nyrpistele edes moottorisahaveistoksille vaan haluaa hankkia sellaisiakin nyt vanhemmilla päivillään takaisin hankkimaansa lapsuudenkotiin Vehmaalla.

Juuri Vehmaalla Heiskanen tutustui myös Immi Piiloon, ”kunnanhoidokkiin” jonka kanssa hän lapsena vietti aikaa hiekkakasalla kotinsa lähellä. Heiskanen muistaa ajan, jolloin ”sodanaikainen puute pakotti käyttämään paperista valmistettuja kenkiä, jotka kihnuttivat akillesjänteen miltei poikki”. Kouluun asti ei päässyt, mutta palokunnantalon edessä olevalle hiekkakasalle pystyi sentään konttaamaan. Ja siellä oli ystävänä Immi, jonka kunnannaiset jostain syystä toivat aina paikalle.

Sitten myöhemmässä vaiheessa Heiskaselta kysyttiin, että haluaisiko hän lähteä Ruotsiin sotalapseksi, jos vaikka Suomi menettäisi itsenäisyytensä. Ei halunnut pieni Outi pois kotoa. Mutta Immi sinne ilmeisesti lähti, koska häntä ei enää vuosikymmeniin näkynyt.

Heiskasen taiteilijanura on vienyt hänet usein Ruotsiin, ja sieltä Immi yhtäkkiä putkahti esiin. Akateemikko ihastui Immin vapauteen ja linjattomuuteen: ”Immi läiskii ilokseen.”

Heiskasen mukaan ”itseilmaisun oikeus on kaikilla”, ja toisaalta ”akateemikon homma on itseilmaisun kannustaminen”, ja niinpä hän halusikin tuoda Immin töitä laajemminkin katsojien iloksi ja rohkaisuksi. Immi on maalari, joka ei välitä mistään modernismin sääntöjärjestelmistä eikä myöskään oman tavaramerkkimäisen käsialana kehittämisestä. Hän maalaa sellaisella paletilla kuin huvittaa ja sellaisia aiheita, jotka mieleen kulloinkin juolahtavat. Teoksia luonnehtii tunnistettavan kädenjäljen sijaan luovuuden rajattomuus ja maalaamisen ilo, jota akateemiset sääntöjärjestelmät eivät kykene kahlitsemaan.

Heiskanen tietää ihan oikeasti, että meissä kaikissa piilee pieni Piilon Immi – ehkä hänessä itsessäänkin.

”Katson asian taakse”

Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) on tunnettu arkaaisesta muotokielestä. Hänen veistostensa maailma liitetään usein ikiaikaisiin myytteihin, ja ne ovatkin toisinaan kuin tunnistamattomia arkeologisia kulttiesineitä, joiden iästä kertoo huikea patina. 

Pekka Pitkänen (s. 1950) työhuoneellaan elokuussa.

Patina kertoo omaa tarinaansa kuvanveistosta ja sen käsityöläisistä perinteistä, joille Pitkänen on uskollinen. Hän mestarillinen valaja ja innovatiivinen patinoija, joka myös kaikkien klassisten keinojen lisäksi kokeilee erilaisia pohjamateriaaleja ja monenlaisia tapoja muun muassa ruostuttaa niitä.

Pitkänen ei kuitenkaan lähesty materiaaliaan kuin tiedemies: ”En minä mitään halua keksiä.” Hänen materiaalikokeilunsa ovatkin usein varsin arkisia. Kyse voi olla sattumasta tai toisinaan suoranaisesta epäonnistumisesta, jotka tuottavat alituiseen uusia ahaa-elämyksiä. Tekniikan kehittely ei näin ole kuin ennalta harkittujen tutkimusongelmien asettamista: ”Ongelmia riittää muutenkin ihan tarpeeksi.”

Pitkäsen veistokset ovat yksinkertaisuudessaan – usein nimiä myöten; muistan esimerkiksi sellaisia kuin Aura, Kilpi, Sinetti, Maski – äärimmäisen monitulkintaisia, koska niihin kiteytyy paljon kulttuurisesti keskeistä. Hän on kuin herooisen menneisyytemme Sammon takoja. Teorioista huolimatta emme tiedä, mikä tuo Sampo oli, mutta sen me tiedämme, että jotain mahtavaa siinä kiteytyi. Hieman tällaista on Pitkäsen veistotaidekin. Katsojan ei tarvitse osata lukea tai tulkita veistosten merkityksiä kovinkaan täsmällisesti. Veistos on meditatiivinen objekti, todellisuudessa siis ihan oikeasti kulttiesine, jonka avulla katsoja kykenee siirtämään ajatustensa sisällöt etäälle juuri tästä ajasta ja paikasta. Ja etäälle Pitkänenkin muodoillaan pyrkii: ”Ei minua niinkään kiinnosta muoto tai jokin esine, jonka näen. Yritän katsoa asian taakse.”

Pitkäsen teoksissaan käyttämä sarjallisuus ja toisto on myös omiaan siirtämään ajatukset edistysuskoisen modernin lineaarisuudesta ylihistoriallisen maailman syklisyyteen. Alituiseen toistuvan vuodentulon ja ikuisen paluun sykleihin. Perusasiat syntyvät koko ajan uudestaan mutta aina kuitenkin vähän erilaisina.

Pitkänen on kiinni veistotaiteen perinteessä, eikä halua kovin pitkälle siitä irrotakaan. ”En missään tapauksessa sodi perinnettä vastaan, se miltei kuin tietynlainen uskonto, siihen minä nojaan.” Mutta perinteessä pysyttelemisessä pitää olla ”riittävästi väljyyttä joka suuntaan”, tilaa muodostaa oma tunnistettava kädenjälki, mikä on Pitkäselle myös tärkeää. Tässä on tärkeää myös veistotaiteelle ominainen käsityöläisyys, ja tämäkin kuuluu hänen omaan perinteeseensä: suvussa on pitkä rivi erilaisia käsityöläisiä, suutareista aina nahkatehtailijoihin asti.

Kannattaa huomioida se, miten Pitkäsellekin perinne ja juhlavuus ovat myös rikottavissa. Materiaali- ja aihevalinnoissa pilkahtaa säännöllisesti lempeän humoristinen ja arkinen ote. Taidehistorioitsija Liisa Lindgren onkin osuvasti nimittänyt Pitkästä ”lempeästi hymyileväksi shamaaniksi”.

”Se voi olla pieni liike”

Taidemaalari Fanny Tavastilan (s. 1977) tapa rakentaa kuvaa on intuitiivinen. Tavastila ei maalaa havainnosta sillä tavalla kuin moni maalari sen tekee: hän ei yritä siirtää ympäristössään havaitsemaansa visuaalista havaintoa sellaisenaan kuvana kankaalle. Lähtökohta on usein kuitenkin pieni ja ohikiitävä havainto, johon taiteilija yrittää tarttua. ”Se voi olla sana, ääni, väri, rytmi, musiikki, pieni liike”, kuten taiteilija itse sanoo. ”Se voi olla jotain, mitä näen pyöräillessäni kotiin tai yhtä hyvin se voi olla jotain, mitä tapahtuu musiikkia kuunnellessani.”

Fanny Tavastila (s. 1977) työhuoneellaan kesäkuussa.

Tavastilan maalaukset ovat kuin kuvia tunnetiloista, joita oikeiden tunnetilojen tavoin leimaa myös aina tietynlainen määrittelemättömyys ja hapuilu moniin suuntiin. Tämä näkyy myös siinä, miten Tavastila suhtautuu esittävyyden ja abstraktin väliseen jännitteeseen. Hänen kuvansa liikkuvat usein sillä raja-alueella, jolla väri alkaa muotoa saatuaan muistuttaa jotain. Ensimmäisenä tulee siis yleensä väri, joka lähtee tietystä tunnetilasta, sitten alkaa kehittyä muoto, joka voi herättää taas uuden värin ja antaa maalaukselle jopa täysin uuden suunnan. Kerroksellinen prosessi voi olla taiteilijallekin väliin yllättävää. Läheskään aina sitä jotain – kuin aavistettavaa figuuria – ei voi tunnistaa, mutta toisissa teoksissa erottuu horisonttiviiva, toisissa ihmisfiguuri. Ne ovat kuin yleisen tason tarttumakohtia, joiden kautta katsoja voi aloittaa oman retkensä kuvaan ja sen rakenteiden ja hahmon kautta tunnetilojen keskelle tai sisälle.

Tavastila maalaa intohimoisesti, usein ajankin unohtaen. Intuitiivinen työskentely vaatii usein sen, että teoksia on eri puolilla työhuonetta keskeneräisinä. Syntyvä idea saattaa vaatia toteutumisekseen juuri sen yhden työn, joka jäi joiltain osin vajaaksi tai kesken ja joka yhtäkkiä muistuu mieleen.

Temaattisella tasolla Tavastila on kiinnostunut vastakohdista ja eroista sekä niiden yhtäaikaisuudesta. Luokitusten ja raja-alueiden maastossa liikkuva maalari on tekemisissä ikiaikaisten kulttuuristen kysymysten kanssa, sillä ovathan rajat, siirtymät, ristiriidat ja kaikki maalarin eteen avautuvat määrittelemättömän avarat alueet juuri sitä maastoa, joka jatkuvasti tuottaa ihmiselle keskeistä symboliikkaa. Se mitä ei ihan tunneta, projisoidaan yleensä voimakkaille ja vähän pelottavillekin alueille, pyhään tai pahaan, taivaaseen tai helvettiin. Rajat ja vastakohdat herättävät aina outoja vaikeasti analysoitavia tuntemuksia, jotka ovat epäilemättä sukua uskonnolliselle kokemukselle. Taideteos ja sen synty ovat kuin ilmestys, ainakin hetkellisesti jollain selittämättömällä tavalla arkielämää tärkeämpää, latautuneempaa ja suorastaan kuin todellisempaa.

Juuri tämän takia taidemaalarissa on modernissa rationaalisessa kulttuurissakin edelleen vähän shamaania. Tällaisen shamaanin tavoin Tavastilakin tuo katsojalle tiedon- ja tunteen hippusia niiltä alueilta, joita ei oikein tunneta ja joita ei ihan osata määritellä. 

”Kuvani ovat ehdotuksia”

Taidegraafikko Annu Vertanen (s. 1960) kiinnitti taannoin huomiota ottamalla aiheekseen tapetin, banaalilta tuntuvan tutun asian, jonka kautta pääsee todellisuudessa aika ovelasti moniin taidegrafiikkaan liittyvin ongelmiin käsiksi. Toisto, systeemi, ja painaminen tulevat ensimmäisinä mieleen. Näitä teemoja Vertanen on kehitellyt myös yksittäisissä puupiirroksissaan. Oleellista hänen mukaansa on ”tilallinen ajattelu – syvyys, liike ja sen kautta aika”.

Annu Vertanen (s. 1960) Ortonilla. Kuva: Sirpa Viljanen.
  

Vertanen tunnetaan ennen kaikkea taidegraafikkona vaikka hän aloittikin uransa maalarina. Tästä vaihdoksesta syntyy epäilemättä myös joitain – ehkäpä kerettiläisiäkin – säikeitä Vertasen taiteelliseen ajatteluun. Hän tekee lähinnä puupiirroksia mutta on samalla koko ajan koetellut välineen ja tekniikan rajoja. Teoksen ”ei tarvitse näyttää puupiirrokselta”. Vertanen antaa virheillekin mahdollisuuden. Ne saattavat johtaa uuden kuvallisen ajattelun äärelle, varsinkin jos kohteena ovat ”näkemiseen ja hahmottamiseen liittyvät asiat”, jotka Vertanen kokee itselleen keskeisiksi. Hänen kuvansa ”ovat väitelauseiden sijaan pikemminkin ehdotuksia”, ja hän saattaa itsekin toisinaan yllättyä kuvien saamasta suunnasta.

Vertasen puupiirrosten ilmiasu on häkellyttävän kuulas ja hengittävä. Osin kyse on luonnollisesti paperin laadusta, merkittävämmin kuitenkin niiden kerroksista. Yhdessä teoksessa saattaa olla kuusi kerrosta ohuen ohutta paperia, jolloin herkkä syvyysvaikutelma avaa teosta oudolla tavalla myös aivan uusiin suuntiin. Kyse ei ole normaalista tilailluusiosta tai sellaiseen pyrkimisestä, ei efektin tuottamisesta, vaan pikemminkin jostain meditatiiviseen katsomiseen viettelevästä, jota vahvistaa yksinkertaisten elementtien toisto. Toisto ei ole kuitenkaan mekaanista, vaan lähtee osin viemään prosessia sellaisiin suuntiin, josta Vertasella itselläänkään ei epäilemättä aina ole varmuutta. Mukaan astuu hyödyntämiskelpoisten virheiden lisäksi myös sattuma.

Vertasen ilmaisu on abstraktia, vaikka hänen mukaansa taustalla voi olla sekä ”henkilökohtaisia asioita” että ”voimakkaita tunnesisältöjä”. Katsojan on kuitenkin helppo löytää myös figuratiivisia tarttumakohtia – tai ainakin kuvitella sellaisia löytävänsä. Vertasen systematiikka on sen kaltaista, että siinä on helppo nähdä orgaanisia ulottuvuuksia, vaikkapa kemiallisten yhdistelmien rakenteita tai jopa muistumia DNA:n kaksoiskierteistä. Tällaisen muistuman kohdatessa on hyvä muistaa, että DNA:n rakennekin keksittiin alun perin sattumalta. Tietyssä mielessä taiteilijalle käy kuten luonnon prosesseissa: geneettinen materiaali kopioituu ja siirtyy jälkeläisille – eli siis tuleville teoksille. Toisinaan siinä saattaa tapahtua täysin ennakoimattomia muutoksia, jotka johtavat ajatusta aivan uusiin suuntiin.

Juuri näin ainakin kuvittelen Vertasen työskentelevän. Täytyy myös muistaa, että toisto käynnistyy alusta, ei lopusta. Toisto suuntautuu tulevaisuuteen, ei menneeseen. Vaikka toisto ei sinänsä tuottaisikaan mitään erityisen uuttaa, on sen tuloksena tanskalaisen ajattelija Søren Kierkegaardin mukaan ”sisäisyydelle ja mietiskelylle otollinen asenne”. Sen parempaa kohdetta ei taiteella voi olla.

Julkaistua 167: Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Ja taas jatketaan kesän rästien purkua. 

Meinasi ihan unohtua, että Mäntän kuvataideviikkojen yhteydessä ilmestyi toki näyttelyjulkaisukin, jonka kanssa puuhailin miltei koko huhtikuun:

Tässä siihen kirjoittamani johdantoteksti:

Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Jumala välitti Mooseksen kautta (2. Moos 20: 1–17) ihmisille kymmenen käskyä, joista kreikaksi käytetään nimitystä dekalogi (= kymmenen sanaa, lausetta, lausuntoa, puheenvuoroa). Neljäs niistä käsittelee ihmisen suhdetta isään ja äitiin: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (2. Moos 20:12)

Mooseksen laissa on kaikkiaan 365 kieltoa (yksi vuoden jokaista päivää kohden) ja 248 käskyä (yksi jokaista ihmisruumiin luuta kohden). Kovin oli siis ankaraa tämä Mooseksen aikainen elämä. Vain yhteen käskyistä sisältyy lupaus, ja se on juuri tuo neljäs käsky. Kyse lienee siitä, että juutalaisuudessa palkinto hyvästä elämästä oli tuonpuoleisen sijaan tarjolla jo maanpäällisessä elämässä. Juuri tämän verran minäkin voin uskoa. Miettiessäni tämän kesän Mäntän kuvataiteilijoiden 47 puheenvuoroa aiheesta tiedän nyt varsin kouriintuntuvasti sen, mitä kaikkea suhde äitiin ja isään yleensä ihmiselle mutta myös erityisesti taiteilijalle voi tämänpuoleisessa elämässä merkitä.

Näyttelyn nimi valikoitui Raamatusta, mutta vain kulttuurihistoriallisista syistä. Se muun muassa palautti mieleen oman lapsuuteni silloin, kun vielä oli olemassa kansakoulu ja uskontotunnit, jolloin päntättiin päähän oppeja pienestä kirjasta nimeltä Katekismus. Tuorein  Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Katekismus on kirkolliskokouksen hyväksymä vuonna 1999. Siinäkin kulkevat vielä mukana Martti Lutherin 1500-luvun Vähän Katekismuksen selitykset. Näin neljännen käskyn osalta: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy emmekä vihastuta vanhempiamme emmekä esimiehiämme, vaan kunnioitamme, palvelemme, tottelemme, rakastamme ja arvostamme heitä.”

Tämä näyttely ei halua Lutherin tavoin opettaa ihmisiä miellyttämään esivaltaa. Näyttely on itse asiassa mahdollisimman vähän evankelis-luterilainen. Sen tarkoitus ei siis ole katekismuksen tavoin tarjota selitysosaa jollekin esitetylle ongelmalle, vastata yksioikoisesti kysymykseen ”Mitä se merkitsee” eikä olla luomassa oppia taiteen tavasta käsitellä ihmiselämän keskeisiä kysymyksiä. Näyttelyssä on mukana 50 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää ja sitä kautta 50 hyvin erilaista puheenvuoroa isä- ja äitisuhteiden merkityksestä elämälle.

***

Minun tekee mieli hieman avata kuratoriaalista prosessia, jotta siitä ei suotta syntyisi liian mystifioitua kuvaa – varsinkin nykyään, kun erillinen kuraattorin professio on syntynyt suomalaisen taiteen kentälle. Tällaiseen kehityskulkuun liittyy aina väistämättä halu varjella omaa tonttia – usein monimutkaistamalla kaikki yksinkertaiset asiat.

Kuraattorit kokoavat taidenäyttelyitä. He vastaavat näyttelyn konseptista ja valitsevat taiteilijat. Välillä he ovat sananmukaisesti kuraattoreita (lat. curare = huolehtia, hoitaa, vaalia), jotka ovat tarvittaessa taiteilijan tukena ikään kuin koulukuraattorit konsanaan, väliin he ovat kuin orjapiiskureita kuin entisaikaiset näyttelykomissaarit. Heidän oletetaan tietysti olevan alallaan asiantuntijoita.

Olen 2000-luvun ajan ollut joka vuosi kuratoimassa jotain taidenäyttelyä – pienempää ja suurempaa, ja olen huomannut, että ei ole olemassa mitään kuratoriaalista prosessia, joka noudattaisi säännönmukaisia vaiheita ja jota voisin kuvailla jollain tietyllä tavalla tehdäkseni esimerkiksi tämän näyttelyn konseptia ymmärrettävämmäksi. Kaikki näyttelyt ovat erilaisia ja kunkin syntyhistoriaan vaikuttaa moni täysin satunnainen ja ennalta aavistamaton seikka. Tokihan sattumat ovat aina retorisin keinoin muunnettavissa harkinnan tuloksiksi. Ja näin yleensä tehdäänkin.

Parempi on siis vain yrittää puhua totta – naiiviuden uhallakin. Kun minulle soitettiin Mäntästä, ja kysyttiin, että haluaisinko olla kesän 2011 kuraattori, miettimiseeni kulunut aika voidaan laskea sekunnin kymmenysosissa. Mäntän kuvataideviikot on Suomen taidekesässä aivan erityinen tapahtuma, mutta samalla myös haaste, jota ei voi vain ”hoitaa alta pois” ennen kuin siirtyy nopeasti uusien haasteiden pariin. Mänttä tarjoaa kuraattorille eräänlaisen koetinkiven, joka on myös aika julma. Mäntässä onnistuminen tai epäonnistuminen jää historiaan paljon voimakkaammin vaikuttavana tekijänä kuin moni muu kepeä kesäpippalo taidetapahtumineen.

Vähintäänkin kelvollisen nykytaiteeseen keskittyvän kesänäyttelyn kokoaminen on kuitenkin todellisuudessa aika helppoa: sen kuin valitset omaa makuasi myötäillen tarvittavan ison joukon menestyneitä ja nimekkäitä nykytaiteilijoita ja yrität latoa heidän työnsä tarjolla olevaan tilaan mahdollisimman hienostuneesti ja huolellisesti.

Mäntässä tällainen ei riitä eikä voi riittää. En ole kovin kilpailuhenkinen ihminen, mutta en mahda sille mitään, että lähivuosien kuraattorit – esimerkiksi Jani Leinonen, Veli Granö, Tuula Karjalainen ja Annu Vertanen – asettavat minulle riman, joka minun tekisi mieli yrittää ylittää. Kaikki tämä on mennyt jopa uniin asti. Kun nyt päätin naiiviudenkin uhalla puhua totta, niin kerron senkin, että toissaviikolla näin unissani Helsingin Sanomien kulttuurisivujen otsikon: ”Kaikkien aikojen Mänttä!” Painajaisista en edes viitsi kertoa. Niitäkin nimittäin on riittänyt.

Kuten edellä jo totesin, kunkin näyttelyn syntyhistoriaan vaikuttaa moni täysin satunnainen ja ennalta aavistamaton seikka. Niin nytkin. Kun olin vastannut Mäntän kuvataiteen ystävien hallitukselle myönteisesti, ryhdyin vain pyörittelemään hajanaisia ja satunnaisia ajatuksia päässäni.

Ensimmäinen varmistunut ideani oli se, että haluaisin koota oikean tiukan teemanäyttelyn, enkä vain sellaista tyypillistä nykytaidenäyttelyä, jolle voidaan vähän filosofissävyisesti antaa nimeksi vaikkapa Jorge Luis Borgesin mukaan Haarautuvien polkujen puutarha ja sitten haarauttaa kaikki mahdolliset taiteen polut kulkemaan ihan minne tahansa. Näinhän sitä toimitaan ja näin minäkin olen joskus toiminut.

Sitten aloin keksiä erilaisia teemoja. Lopulta pyörittelin muutamaa teemaa päivittäin mielessäni – muun muassa vähän irvileukaista maahanmuuttajateemaista taidenäyttelyä, jolla olisin halunnut osoittaa, että mitään erillistä maahanmuuttajataidetta ei Suomessa ole  koskaan ollut eikä tarvitse ollakaan. Maahanmuuttajataiteilijat ovat nimittäin aina integroituneet saumattomaksi osaksi suomalaista taidekenttää – ei kukaan pidä esimerkiksi tässäkin näyttelyssä mukana olevia Tatjana Bergeltiä tai Radoslaw Grytaa jonain erityisinä ”maahanmuuttajataiteilijoina”.

Sitten mietiskelin tuntemiani – tai itse asiassa erityisesti vuosien mittaan haastattelemani – lukuisia taiteilijoita. Tässä vaiheessa oli jo tullut selväksi, että mänttäläiset halusivat minun kutsuvan joitakin tallinnalaisia taiteilijoita mukaan juhlistamaan Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta, joten mietin kaikkia tuntemiani tallinnalaisiakin taiteilijoita.

Muistan itse asiassa aivan tarkkaan sen hetken, jolloin päätös XVI Mäntän kuvataideviikkojen teemasta syntyi. Mietiskelin niitä teemoja, jotka taiteilijahaastatteluissa olivat yllättäneet minut jollain vähän oudolla tavalla – kaikki taiteilijathan ovat nimittäin todellisuudessa aika samalla tavalla ”erilaisia nuoria”.

Muistin sen kun liki kymmenen vuotta sitten haastattelin Ilkka Väättiä hänen ilmestymässä olevan luettelonsa johdantotekstiä varten. Kysyin Väätiltä, että mistä hänen vähän omituinen värimaailmansa tulee – minä jopa vähän vierastin sen epämääräisyydeksi tulkitsemaani eklektisyyttä. Hän vastasi täysin epäröimättä, että lapsuudesta ja ompelija-äidin työhuoneelta, joka oli täynnä erivärisiä lankakeriä ja kankaita. Samassa mieleeni juolahti tallinnalainen Leonhard Lapin, joka on minulle useammassakin haastattelussa kertonut siitä, miten räätäli-isältä perityt pukukaavat saivat hänet paneutumaan abstraktin muodon saloihin. Se oli varsinainen valaistumisen hetki, koska tajusin, että äiti ja isä saattavat tulla suoraan taiteen sisältöihin mitä kiehtovimmilla tavoilla, myös ihan konkreettisesti taiteen formaaleihin ulottuvuuksiin.

Ja niin vyyhti lähti keriytymään. Seuraava vahva päätös oli se, että luopuisin omasta maustani niin paljon kuin mahdollista. En halunnut tehdä näyttelystä ensisijaisesti ”minun näköistäni” vaan pikemminkin mahdollisimman kattavasti teeman näköisen. Vakuutan, että tämä ei ole mitään suomalaista nöyryysretoriikkaa, sillä valitsin esimerkiksi mukaan taiteilijoita, joiden töistä en erityisemmin edes pidä mutta joiden laadun pystyn kuitenkin tunnistamaan ja tietenkin ennen kaikkea sen, miten ne ovat teeman kannalta keskeisiä.

Surffailin yökaudet taiteilijoiden nettisivuilla ja selasin Valtion taidemuseon kirjastossa luetteloita ja etsin vihjeitä erilaisten äiti- ja isäsuhteiden vaikutuksista taiteen tekemiseen. Ja annoin tietenkin sanan kiertää ja kuuntelin kanssaihmisten ehdotuksia.

Mäntän kuvataideviikot ei ole isoa budjettia pyörittävä taidelaitos, joten taiteilijoilta ei oikein edes kehtaa vaatia kovin isoa sitoutumista ja riskinottoa. Mutta päätin minä sitten kokeilla sitäkin. Soitin joillekin taiteilijoille, joiden tiesin pyöritelleen samankaltaisia temaattisia ajatuksia mielessään ja kokeilin kepillä jäätä, että saisinko edes jotkut taiteilijat tekemään aivan uusia töitä varta vasten tästä teemasta. Osuin ilmeisesti johonkin hyvin tärkeään asiaan, sillä yllättävän moni taiteilija innostui kehittelemään jotain aivan uutta tai sitten laajentamaan jotain vanhaa työtä erityisesti tätä näyttelyä varten. Suurin osa näistä taiteilijoista innostui itse asiassa jopa niin paljon, että väliin minua vähän hirvittikin. Joiltakin menivät yöunet, moni alkoi jälleen pohtia kesken tai hoitamatta jääneitä ihmissuhdeasioita.

***

Jossain vaiheessa oli hieman peloissani siitä, että tulisiko näyttelystä lian nostalginen ja sentimentaalinen, mutta sekin vaihe meni ohi aika nopeasti. Toki mukana on nostalgiaa. Ja miksi ihmeessä ei saisi olla? Mukana on myös rakkautta, väliin kuitenkin aika mustia pilviä ja toisinaan vähän huumoriakin. Mukana on yksittäisten ihmisten aivan erityisiä kohtaloita mutta myös universumin ja genetiikan mittakaavassa tapahtuvaa pohdintaa.

Ennen kaikkea olen ollut ylpeä valitsemastani teemasta siksi, että se ei voi jättää ketään ulkopuoliseksi. Ei taiteilijoita eikä katsojia. Jos joku niin väittää, niin hän valehtelee väistämättä, ja silloin kannattaa alkaa tutkailla puolustusmekanismien rakennetta. Se on muuten juuri yksi niistä asioista, jota taide tekee ja jota voidaan myös hyvällä syyllä nimittää yhdeksi taiteen ilmeisen monista tehtävistä – tässäkin näyttelyssä varsin voimakkaasti.

***

Haluan kiittää omaa isääni ja äitiäni – molemmat 76-vuotiaita kuvataiteilijoita – siitä, että olen kirjoittamassa näitä rivejä. Luulen, että olen viimeistään juuri nyt tajunnut sen, miten kahden taiteilijan lapsena eläminen on johdattanut minut uralleni. Olen kirjoittanut taiteesta työkseni pitkään ja myös opettanut taiteen sosiologiaa eri oppilaitoksissa. Eiköhän kyse ole pitkälle ollut siitä, että olen alitajuisesti halunnut ymmärtää sen, miksi minun lapsuuteni oli niin perin juurin kummallista. Kaivoin vielä esiin vuonna 1999 Marina Abramovicin luetteloon kirjoittamani tekstin, jossa totesin: ”Ja kuinka vieras pitää vieraan olla ollakseen ’vieras’. Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni.”

Tämän näyttelyn myötä ymmärrän häntä taatusti vähän paremmin.

Julkaistua 126: Systeemi ja sattuma

Galleria Ortonin verkkosivuilla julkaistiin tänään lyhyt esittelyni kuukauden taiteilijasta Annu Vertasesta (s. 1960), jonka tuoreen näyttelyn avajaisia vietettiin toissapäivänä:

Systeemi ja sattuma

Taidegraafikko Annu Vertanen (s. 1960) kiinnitti taannoin huomiota ottamalla aiheekseen tapetin, tuon banaalilta tuntuvan ja kaikille tutun asian, jonka kautta pääsee todellisuudessa aika ovelasti moniin taidegrafiikkaan liittyvin ongelmiin käsiksi. Toisto, systeemi, ja painaminen tulevat ensimmäisinä mieleen. Näitä teemoja Vertanen kehittelee myös yksittäisissä puupiirroksissaan.

Vertasen puupiirrosten ilmiasu on häkellyttävän kuulas ja hengittävä. Osin kyse on luonnollisesti paperin laadusta, merkittävämmin kuitenkin niiden kerroksista. Yhdessä teoksessa saattaa olla kuusi kerrosta ohuen ohutta paperia, jolloin herkkä syvyysvaikutelma avaa teosta oudolla tavalla myös aivan uusiin suuntiin. Kyse ei ole normaalista tilailluusiosta tai sellaiseen pyrkimisestä, ei efektin tuottamisesta, vaan pikemminkin jostain meditatiiviseen katsomiseen viettelevästä, jota vahvistaa yksinkertaisten elementtien toisto. Toisto ei ole kuitenkaan mekaanista, vaan lähtee osin viemään prosessia sellaisiin suuntiin, josta Vertasella itselläänkään ei epäilemättä aina ole varmuutta. Mukaan astuu myös sattuma. 

Vertasen ilmaisu on abstraktia, mutta katsojan on kuitenkin helppo löytää figuratiivisia tarttumakohtia – tai ainakin kuvitella sellaisia löytävänsä. Vertasen systematiikka on sen kaltaista, että siinä on helppo nähdä orgaanisia ulottuvuuksia, vaikkapa kemiallisten yhdistelmien rakenteita tai jopa muistumia DNA:n kaksoiskierteistä. Tällaisen muistuman kohdatessa on hyvä muistaa, että DNA:n rakennekin keksittiin alun perin sattumalta. Tietyssä mielessä taiteilijalle käy kuten luonnon prosesseissa: geneettinen materiaali kopioituu ja siirtyy jälkeläisille – eli siis tuleville teoksille. Toisinaan siinä saattaa tapahtua täysin ennakoimattomia muutoksia, jotka johtavat ajatusta aivan uusiin suuntiin.

Juuri näin ainakin kuvittelen Vertasen työskentelevän. Täytyy myös muistaa, että toisto käynnistyy alusta, ei lopusta. Toisto suuntautuu tulevaisuuteen, ei menneeseen. Vaikka toisto ei sinänsä tuottaisikaan mitään erityisen uuttaa, on sen tuloksena tanskalaisen ajattelija Søren Kierkegaardin mukaan ”sisäisyydelle ja mietiskelylle otollinen asenne”. Sen parempaa kohdetta ei taiteella voi olla.

Näyttelykuvia 294 & 295 & Arkkitehtuuria 18: Älä äänestä persuja

Maanantai on yleensä kriitikon vapaapäivä, mutta eilen piti vähän kiirettä. Aamupäivällä matkasin Keravan taidemuseoon Paavo Räbinän (s. 1965) Myrsky salongeissa -näyttelyn (9.3.–8.5.) pressitilaisuuteen, jossa myös vähän haastattelin Räbinää – Kauppalehteen on siis tulossa kritiikki ja kainalohaastattelu, joihin palaamme vielä, mutta se on jo todettava, että en näin vahvaa ja emotionaalisesti tehokasta yhteiskuntakriittistä taidetta ole vähään aikaan nähnyt. Aidosti rankka näyttely, ja oli hurja nähdä, miten ison museon voi täyttää ääriään myöten kolmella teoksella – yksi oli tosin peräti kahdeksan screenin videoinstallaatio.

Näyttelyyn kuuluu myös liitutaulu, johon yleisö saa kirjoittaa komenttejaan. Pitihän minun sitäkin kokeilla – ajankohtakin kun on niin sopiva:

 ***

Saviolla koin myös oudon déjà vu -ilmiön. Olin jo aiemmalla käynnilläni kiinnittänyt huomioni hylättyyn Tehtaanmäen asuinalueseen, ja olin päättänyt käydä vähän kuvaamassa siellä. Niinpä kävin katsastamassa graffitien täyttämää aika hurjaa kummituskaupunginosaa:

Yhtäkkiä tuli kummallisen tuttu olo. Silloin tajusin, että ne muutamat kiviset uusklassistiset rakennukset, joita Tehtaanmäellä oli, muistuttivat hengeltään Virossa paljon kuvaamaani stalinistisen ajan uusklassismia 1940–50-luvulta. Tässä esimerkiksi Viivikonnan kummituskaupungin näkymiä viime kesältä:

 ***

Ja sitten sukellus aivan toisenlaiseen maailmaan. Keravalta matkustin Galleria Ortoniin maaliskuun taiteilijan, taidegraafikko Annu Vertasen (s. 1960) ripustukseen, jotta osaisin taiteilijan kanssa puhuttuani sanoa jotain mielekästä illan avajaisissa.

Ja sitten kotiin kirjoittamaan Räbinä-juttua ja miettimään illan puhetta ja sitten taas takaisin Ortoniin, jossa Vertasen hieno näyttely avattiin Ortonile tyypillisesti runsaslukuisen yleisön myötä.

Puhuin viivasta, toistosta, systematiikasta ja sattumasta. Ja unohdin – aina tuntuu unohtuvan jotain, kun päättää olla puhumatta paperista – puhua Vertasen töiden herkästä syvyyssuuntaisesta hengittävästä liikkeestä, joka syntyy usean ohuen paperin kerrostumasta.

Oli hauska päättää ilta vähän meditatiivisemman taiteen parissa. Samalla kuitenkin taas tajusin hyvin konkreettisesti sen, miten monenlaista taide voi olla ollessaan hyvää ja kiinnostavaa.