Julkaistua 291: Ihmiset eläiminä

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Lucian Freudin (1922–2011) näyttelystä, jonka kävin taannoin Lontoossa katsomassa.

Ihmiset eläiminä

1900-luvun ”merkittävimmäksi realistiseksi maalariksi” tituleerattu Lucian Freud tunkeutui syvälle ihmissieluun kuin isoisänsä Sigmund Freud konsanaan – ehkäpä vieläkin syvemmälle.

Saksalaissyntyinen mutta jo 1930-luvulla brittiläistynyt Lucian Freud (1922–2011) maalasi miltei koko uransa ajan mallista toista ihmistä – ja toisinaan itseäänkin.

Tulen aina muistamaan, miten Suomen ehkä hienoin muotokuvamaalari, Freudin ikätoveri Tapani Raittila (s. 1921) totesi minulle kerran haastattelussa, että ”ei muotokuva oikeastaan ole lainkaan varsinaista taidetta”. Tarkoituksellisen provosoivahan tällainen lausunto on, mutta jos on vähänkin epäilyjä asiasta, kannattaa matkustaa Lontooseen katsomaan Freudin ensimmäistä kunnon muotokuvaretrospektiiviä ja unohtaa moinen puhe.

Lucian Freud itse oli mukana tekemässä tätä suurnäyttelyä, jossa on esillä 130 teosta seitsemältä vuosikymmeneltä, mutta hän kuoli valitettavasti viime kesänä kesken prosessin. Pieteetillä ja asiantuntemuksella koottu näyttely antaa kuitenkin hienon kuvan erään keskeisimmän brittimaalarin tuotannosta ja tyylin kehittymisestä.

Cézannen mukaan, 1999–2000.
  

Vaikka Freud maalaakin ihmistä ja tekee sen ikään kuin realistisesti, ei hän kuitenkaan ole ihan jokamiehen maalari. Freudin ihmiskuva vaikuttaa varsin raadolliselta, eikä mallien olemuksesta juuri onnenhetkiä hehku. Freud itse on todennut, että hän halusi maalata ”ihmistä kuin eläintä”, ja siksi hänen mallinsa ovatkin usein alasti. Toisinaan hän myös maalasi eläintä, ja niistä maalauksista, joissa esiintyy sekä koira että ihminen, voikin hyvällä syyllä puhua kaksoismuotokuvina, sillä koira ei jää rekvisiitan asemaan. Molemmat saattavat retkottaa sängyllä aivan yhtä elävinä persoonallisuuksina.

Freud oli intensiivinen ja ahkera maalari, joka vaati myös malliltaan paljon. Sessiot kestivät pitkään, ja malleiksi hän kelpuutti vain läheisiään, ”minun ihmisiäni”, kuten hän itse sanoi. Hän oli jopa niin vaativa, että taustanäkymiä maalatessaankin hän vaati mallien läsnäoloa, koska heidän auransa toi huoneeseen oman tunnelmansa. 

Freud oli itsekin koiraihmisiä.

Ja kun varsin voimakkaasti yksityisyyttään varjellut Freud maalasi lähinnä vain läheisiään, maalasi hän tietyllä tavalla itseäänkin, omaa elämäänsä. ”Työni on puhtaasti omaelämäkerrallista. Se kertoo minusta ja ympäristöstäni”, hän on todennut.

Big Sue poseeraa vuonna 1993.
  

Jos Freud vaati malleiltaan paljon, vaatii hän sitä katsojaltakin. Freudin henkilöt eivät ole juhlavia eivätkä aina näytä parasta puolta itsestään. Freudin lihallisuus on joskus aika hurjaa, ja esimerkiksi hänen erään vakiomallinsa biletysystävän, muhkeankokoisen ”Big Sue” Tillyn alastonkuvat 1990-luvulta ovat niin täynnä lihaa, etten muista moista ennen nähneeni. Ja kuitenkaan kyseessä ei ole mikään freak show, sillä maalarin ja mallin luottamuksellinen suhde henkii kuvista varsin voimakkaasti. Itse asiassa tämä jättinainen on omalla tavallaan aivan yhtä hehkeä kuin Éduard Manet’n Olympia – ehkä jonain päivänä yhtä klassinenkin.

Freud on ainakin klassikon asemansa ansainnut.

Julkaistua 32: Mitä turisti voi oikeasti nähdä?

Ai niin, ihan meinasi unohtua. Yksi Pietari-juttu vielä. Kirjoitan harvakseltaan myös Ilkkaan kolumneja. Viime viikolla (19.5.) ilmestyi kolumnini, jossa ihmettelin sitä, mitä niin isossa kaupungissa turistireissulla oikeastaan ehtii näkemään.

Mitä turisti voi oikeasti nähdä?

Olen juuri viettänyt neljä päivää Pietarissa. Olin työmatkalla, mutta työmatkani muistuttaa aika paljon ns. kulttuurimatkailua. Nyt tehtäväni oli nähdä uudempaa pietarilaista taidetta niin paljon kuin mahdollista.
Olen jo vuosia saanut katsoa taidetta kokopäivätoimisena työnäni, ja silti minua vaivaa miltei päivittäin tunne siitä, että en millään ehdi nähdä tarpeeksi voidakseni verrata ja arvottaa täsmällisemmin ja perustellummin kokemuksiani.
Kun juoksin Venäläisen museon pääpaikan Mihailovskin palatsin ohi ja näin sen eräässä siivessä Isaak Levitanin (1860–1900) kutsuvan näyttelyn sisäänkäynnin, tuli oikein paha olo. Täällä minä olen taidematkalla enkä edes ehdi piipahtamaan näyttelyyn, joka ihan oikeasti kiinnostaisi minua. Samaan museoon kuuluvassa Marmoripalatsissa on nimittäin ainutlaatuisen hieno 1980-luvun pietarilaisen uusekspressionismin näyttely, joka minun on pakko nähdä.
Tutustunkin näyttelyyn kunnolla ja kiertelen saleissa pitkään. Havahdun yhtäkkiä siihen, että olen koko ajan ollut näyttelyssä täysin yksin. Näen vain salivalvojia, jotka hekin varmaan ihmettelevät harvinaista vierasta. Miksi hän on täällä, vaikka kaupunki olisi täynnä vanhempaa arvotaidetta? Onhan kaupungissa Venäläisen museon – jossa on maailman suurin venäläisen taiteen kokoelma – myös Eremitaaši, joka on sekin yksi maailman suurimmista taidemuseoista. Rembrandtejakin (1606–1669) niillä on vaikka muille jakaa.
Kävelen sattumalta Eremitaašin ohi ja kurkistan huvikseni sisään, vaikka olenkin jo ryntäämässä 1980-luvun lopun ja 1990-luvun toisinajattelijoiden taidekeskukseen Puškinskaja 10:een. Eremitaašissa on päivittäinen loputon jono.
Venäläinen museo ja Eremitaaši ovat todellisuudessa molemmat niin isoja museoita, että niihin tutustuminen vaatisi kumpikin viikon reissun. Sille viikonlopputuristille, joka haluaa kävellä kilometrikaupalla jättimäistä valtakatua Nevski prospektia ja käydä shoppailemassa sen varrella sijaitsevassa, niin ikään jättiläismäisessä Gostinyi Dvor -tavaratalossa, on jommassakummassa museossa käynti vain rituaalinomainen suoritus, jolla ei ole juurikaan arvoa. Tulipahan käytyä, ikään kuin ”suoritettua”.
Enkä yritä jeesustella. Näin se vain on. Otetaan rinnalle vähän raastavastikin oma totuuteni: olen käynyt jo useamman kerran Pietarissa enkä koskaan ole katsonut Eremitaašin kokoelmia. Olen kuitenkin muka taideammattilainen. Sen ainoan kerran, kun vuosia sitten olin mennä sinne, minua ärsytti se, että ulkomaalainen joutui maksamaan viisinkertaisen hinnan. Mielenosoituksellisesti jätin sen silloin väliin. Ja nyt ei taas puolestaan ollut aikaa.
Sen olen kuitenkin päättänyt, että kun joskus sinne menen, jätän tietoisesti väliin suurimman osan taiteesta. Yritän keskittyä. Vakavana neuvona voin kanssaihmisillekin todeta: Katsokaa vähemmän, niin näette enemmän. Siinä vaiheessa kun joutuu muistelemaan, että oliko se nyt Monet (1840–1926) vai Manet (1832–1883) jonka juurin näin, kannattaa pysähtyä miettimään.

PS. Ei syytä huoleen. Turistin nyrkkisääntö: lumpeet ovat Monet, aamiainen ruohikolla Manet.