Julkaistua 758 & Katutaidetta 130: Kaduilta museoihin

Viime viikolla ilmestyi Taide (2/16), jossa minulta oli juttu katutaiteen viimeaikaisesta salonkikelpoistumisesta. Haastattelin kolmea tekijää, EGSiä (s. 1974), Jani Tolinia (s. 1974) ja Jussi TwoSeveniä (s. 1983):

 

Kaduilta museoihin

Katutaide elää suuressa murroksessa. Siitä on tulossa salonkikelpoista museotaidetta, ja keräilijäkuntakin on herännyt. Kesyttääkö pääsy taiteen keskiöön katujen anarkian ja vapauden?

 

Katutaiteesta ja graffitista pohjautuva taide on esimerkiksi Yhdysvalloissa ollut gallerioiden kauppatavaraa jo 1980-luvulta lähtien. Keith Haringista (1958–1990) ja Jean-Michel Basquiatista (1960–1988) tuli takavuosien rocktähtien tavoin suuria nuorena kuolleita legendoja, kun taas brittiläinen Banksy tahkoaa koko ajan suurenevaa tiliä osaten hallinnoida yhtä tehokkaasti anonymiteettiään kuin markkinointiaankin.

Marginaalista voimaa

Suomessa kaikki on pienempää ja tulee viiveellä, mutta elämme parhaillaan aikaa, jolloin katutaiteeseen pohjautuva tekeminen on vakiintumassa osaksi taiteen kenttää. Osin se tuntuu olevan jo keskiössä – ollen ehkä ITE-taiteen jälkeen seuraava trendi, joka tuo marginaalista kaivattua voimaa. On syytä muistaa, että voimaa on aina haettu jostain muualta – oli kyse sitten ns. primitiivisestä taiteesta tai oman maan kansanomaisesta tekemisestä. Pariisilaisilla avantgardisteilla oli itseoppinut tullimiehensä Henri Rousseau (1844–1910), venäläisillä kollegoilla georgialainen kylttimaalari Niko Pirosmani (1862–1918). 

Jani Tolin, Peru, 2014.

Vantaan taidemuseo muutti tammikuussa 2016 nimensä Artsiksi ja ilmoitti erikoistuvansa graffitiin, katutaiteeseen ja performanssiin. Helsingin Suvilahdessa on itsekin graffititaustan omaava Umut Kiukas pitänyt katutaiteesta ponnistavaa Make Your Mark -galleriaa jo viisi vuotta. Lopullinen läpimurto tapahtui viimeistään helmikuussa 2016, kun kansainvälisesti tunnetuin graffitimaalarimme Egs piti siellä näyttelyn, jossa kävi ostoksilla peräti kolme museota: Artsin lisäksi Nykytaiteen museo Kiasma ja HAM. Egsiä ennen toinen vanhan koulun legenda Trama myi viime vuoden marraskuussa koko näyttelynsä, ostajina sekä museoita että keräilijöitä.

Egs, Washed Ashore, 2016. Artsin kokoelmat, kuva: Pekka Hannila.

Museoiden ja katutaiteen suhde on alkanut 2000-luvun alussa. Kiasma aloitti urbaaniin taiteeseen keskittyneen URB-festivaalin vuonna 2000, ja siihen on liittynyt useina vuosina graffitin maalausta. Porin taidemuseo järjesti suuren graffitinäyttelyn vuonna 2012. Vantaan taidemuseo näytti katutaidetta yhdessä kokoelmiensa muun taiteen kanssa vuonna 2014. 

Jani Tolin, Lepakko, 1996.

Graffitin historia Suomessa on melko lyhyt, hieman yli 30 vuotta. Kenttä on yksimielinen siitä, että kaikki alkoi vuonna 1984. Esimerkiksi graffitista ponnistava kuvataiteilija Jani Tolin muistelee sitä, kuinka hän näki Huopalahdessa legendaarisen Spinnerin Hip Hop Don’t Stop -piissin samalla viikolla, kun breakdance- ja graffitiaiheinen elokuva Beat Street (1984) tuli Helsingin ensi-iltaansa syksyllä 1984. 

Olemme parhaillaan tilanteessa, jossa katutaiteen historiaa ryhdytään tutkailemaan taidehistorian kautta ja varmaan myös tarkentamaankin. Epäilemättä käy samoin kuin abstraktin taiteen synnyn kanssa: kuka oli ensimmäinen? Kandinsky, Kupka, Delaunay vaiko sittenkin af Klint? Entäs nyt myöhemmin, oliko se Spinner vai Joz vai Blitz? 

Jussi TwoSeven, Bubo Bubo, Pasila, 2016.

Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että kyse oli lapsista tai nuorista, jotka eivät olleet taiteilijoita. 1970-luvun puolivälissä syntyneiden muodostamaan graffitin ”toiseen polveen” laskettava Tolin muistuttaa täyttäneensä alkuräjähdyksen aikoihin kymmenen vuotta: ”Kyllä meitä kiinnosti majojen rakenteleminen aivan yhtä paljon kuin graffitikin.” Osin kyse on tietenkin samasta asiasta: kaupunkitilan tekemisestä omaksi. 

Kun Tolin voitti Lepakossa graffitimaalauksen SM-tittelin vuonna 1990, hän oli vasta 15-vuotias koulupoika.

Graffiti ja taiteen rajat

Missä vaiheessa graffitista tulee taidetta? Kuka sen määrittelee? Tuleeko 10-vuotiaan Tolinin skissivihosta joskus kallis keräilyharvinaisuus? 

Professionaalisesti tarkastellen graffitista tai siihen pohjautuvasta tekemisestä tulee taidetta ainakin silloin, kun se alkaa elättää tekijäänsä. Näin on käynyt esimerkiksi Tolinille, joka saa niukan elantonsa julkisesta taiteesta ja graafisesta suunnittelusta. Näin on käynyt myös samaa ikäluokkaa edustavalle Egsille, joka Tolinin tavoin tekee graafista suunnittelua. Toisin on vuotta nuoremman Traman – klassikko jo hänkin – laita: hän on pitäytynyt vapaammassa menossa, vaikka onkin pitänyt gallerianäyttelyitä. Hän kantaa hartioillaan myös käräjätuomiota ja raskasta velkataakkaa, joka seurasi Helsingin ankarasta nollatoleranssista Stop töhryille -kampanjan vuosina 1998–2008. Kampanja vaikutti myös lamauttavasti koko alaan, ”skeneen” niin kuin on tapana sanoa. 

Jani Tolin, Graf Style Sign, 1993.

Nyt graffitista on tullut jälleen hyväksyttyä taidetta. Museomaailmassa yhteydet kadun ja instituutioiden välillä aloitti Kiasma, joka järjesti URB-festivaalien yhteydessä 2001–02 lailliset maalaamistapahtumat – tosin hekin joutuivat poliisin painostamaksi. Vantaan päätös muuttaa koko museon toiminta katutaiteeseen ja performanssiin keskittyväksi oli raju veto, mutta epäilemättä markkinarako oli olemassa, ja museon profiloituminen omalle alueelle oli välttämätöntä. HAMissakin on  tulossa parin vuoden kuluttua mittava katutaiteeseen pohjautuva näyttely, jonka tarkempi koostumus on vielä ratkaisematta. Museon johtaja Maija Tanninen-Mattila muistuttaa, että katutaide vastaa myös museon tehtävää aluetaidemuseona: näin se tallentaa alueen visuaalista kulttuuria. Toiminta tulee liittymään helsinkiläisen ja uusmaalaisen graffitin historiaan, ja esimerkiksi Egs on lahjoittanut arkistonsa jo museolle. Lisäksi Kampin metroaseman laseilla eristetty iso tila on annettu näyttelyä odotellessa Kiukaksen kuratoimaksi graffititilaksi. Egs ehti jo esiintyä siinä. 

Egs, Macao, 2014.

Kiukaksesta on siis muutamassa vuodessa kehittynyt melkoinen portinvartija muotoutuvalle kentälle. Tämän hän tiedostaa itsekin, mutta huomauttaa samalla, että vaikka hän onkin graffitin suhteen melkoisen newyorkilaishenkinen puritaani, on gallerian pitäminen ollut samalla voimakasta ”siedätyshoitoa” ja on opettanut ymmärtämään monenlaista tekemistä.

Katutaiteen kenttä syntyy

 

Graffititaiteen perinne nojaa vapauteen ja anarkiaan, mutta kentällä käytävä liikehdintä tiivistyy ja muotoutuu taidemaailman tullessa mukaan. Osa graffititaiteilijoista pysyttelee varmaankin tietoisena valintana taidemaailman ulkopuolella – aina tulee epäilemättä olemaan niitä, joille ainoa oikea graffiti on varastetuilla maaleilla maalattu juna tai metrovaunu. 

Jussi TwoSeven.

Ratkaisumallit ovat yksilöllisiä. Tolin maalaa nykyään laillista ja tekee isoja tilaan istuvia teoksia. Hän mieltää itsensä kuvataiteilijaksi, mikä onkin luontevaa: onhan hänen isänsä Kimmo Tolin myös kuvataiteilija. Tolinin tausta on siis sekä kadulla että taidehistoriassa. Hän muistelee huvittuneena sitä, kun kouluaikana luuli roiskemaalauksia tehtyään keksineensä uuden tyylin ja tekevänsä itsensä sillä kuuluisaksi. Kotona isä näytti VHS:ltä, mitä Jackson Pollock (1912–1956) oli aikoinaan tehnyt. 

Egs, Helsinki, 1994.

Egs elää kaksoiselämää: hän säilyttänyt anonymiteettinsä, ja kiertää ympäri maailmaa maalaamassa –  kohteenaan vaikkapa Tirana tai Ulan Bator. Hänelle maalaaminen on kokonaistaideteos ja päättymätön projekti, yhtä aikaa seikkailu ja tutkimusretki: hän mieltää itsenä kuin graffitin antropologiksi. Toisaalta hänellä on erillinen taiteilijaura, joka on johtanut tussiteosten ja viimeisimmässä näyttelyssä jopa lasiveistosten tekemiseen. 

 

Jussi TwoSeven, Roar, Espoo.

Haastattelin myös yhtä nuoremman polven maalaria, Jussi TwoSeveniä. Hänen taustana on graffitissa, mutta nykyään hän ei miellä itseään graffititaiteilijaksi vaan kuvataiteilijaksi. Raja kulkee laillisen ja laittoman välillä. Lisämääreenä hän suostuisi käyttämään ilmaisua ’urbaani kuvataide’. Näyttelyiden lisäksi tavoitteena on nimenomaan maalata isoa seinämaalausta katukuvaan. Hän on Taidemaalariliiton jäsen ja on juuri valmistelemassa toista yksityisnäyttelyään Galleria Heinoon. Silti hänen taustansa on silkassa graffitissa: ”En minä ennen 20 ikävuotta ollut käynyt yhdessäkään taidenäyttelyssä.”

Huorat, taiteilijat ja tavallinen kansa syrjemmälle?

 

Graffitin merkitys maailmalla on melko iso. Helsingin Sanomien artikkelissa (16.3.2016) koko Syyrian sodan syttyminen aloitetaan Daraasta, missä joukko katutaiteilijoita aloitti Bashar al-Assadin vastaisen kampanjan, joka eskaloitui sodan aloittaneisiin väkivaltaisuuksiin. Sodan varsinaiset syyt ovat tietysti kompleksisemmat, mutta jotain katutaiteen voimasta tapahtumat kuitenkin kertovat. Samaa arabikevään katutaiteen voimaa saimme tutkailla Back to (the) Square 1 -näyttelyssä Forum Boxissa keväällä 2014. 

Jani Tolin, East 91 Street & 1. Avenue.

Graffitissa on myös kyse kaupunkitilan luonteesta ja siitä, kenelle se kuuluu. Mainosten ylivallasta on puhuttu jo loputtomasti, mutta asiaa voi tarkastella myös muista näkökulmista. Osa niistä liittyy graffitin sulautumisesta elitistiseen taidemaailmaan ja esimerkiksi gentrifikaatioon. Tuore esimerkki on bolognalainen graffitin klassikko Blu, joka alkoi tuhota julkisia ja osin 20 vuotta rauhassa säilyneitä isoja töitään vastalauseena taidemaailman kolonialistiselle asenteelle. Syynä oli se, että Palazzo Pepolissa avattiin maaliskuussa katutaidenäyttely Street Art: Banksy & Co, johon oli ripustettu myös taiteilijoilta lupaa kysymättä kaduilta siirrettyjä maalauksia. Näyttelyn kuratoi yksi kaupungin rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista taiteenharrastajista, Fabio Roversi Monaco, sekä Bolognan kuvataideakatemian että Banca Imin hallituksen puheenjohtaja (Hyperallegic 16.3.2016). 

Kaksi vuotta sitten Blu ja saksalainen taiteilija Lutz Henke peittivät maalaamalla Berliinin Kreuzbergissä ikonisen ryhmätyönä tehdyn muraalin vastalauseena gentrifikaatiolle. Maaliskuussa uutisoitiin, että Berliiniin avataan graffitimuseo vuonna 2017. Bülowstrasselle avattavan museon paikalle on seiniin tilattu 12 muraalin kokonaisuus museota odotellessa. Juuri Bülowstrasselta alkavat Schönebergin huorakorttelit, joten gentrifikaatio – käännettäköön se ”herraskaistumiseksi” – on väistämätön: boheemit ja taiteilijat sekä vähävarainen kansa joutuvat muuttamaan pois vuokrien noustessa. 

Jani Tolin ei ehkä ollut aivan väärässä todetessaan, että graffiti on ”viimeisen sadan vuoden merkittävin taidemuoto”. ”Se on ihmisiltä ihmisille syntynyt” ja on sellaisena ollut instituutioista vapaa. Saman totesi myös epäröimättä Jussi TwoSeven: ”Mikä muu taidemuoto olisi yhtä laajalle levinnyt?” 

Mutta miten käy graffitin nyt instituutioiden puristuksessa? Kaikki haastattelemani jakoivat saman huolen siitä, että säilyykö muutosten myötä laatu ja lisääntyvätkö ymmärrys ja tieto. Mukana heidän mielestään pitäisi olla toimijoita, joilla on tietoa ja joilla sydän on mukana graffitin 30-vuotisessa historiassa. 

Jonkinlaista valtataistelua on taatusti luvassa – jo pelkästään määrittelyvallan käytössä. Tässä suhteessa katutaide ei tue muodostamaan taidemaailmassa minkäänlaista poikkeusta.

Egs, Tirana, 2014.

Julkaistua 258: Taiteellisen toiminnan rajat

Eilen aamulla kirjoitin ja kävin heti lukemassa Pasilan studioilla Radio YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka sitten iltapäivällä tuli jo ulos. Aihe taiteen rajoista on mielestäni kiinnostava ja tärkeä, mutta sen verran vaikea, että minäkin päätin tietoisesti jättää asian vähän hämäräksi – kunhan saisi joitain ulottuvuuksia edes keskustelun kohteeksi. Halusin myös tuoda Voinaa esiin, koska siitä ei juurikaan ole Suomessa puhuttu. Tässä vielä parit linkit: Voinan kotisivut, Kikkelisiltakuvia, Pimpsakanavideo, Poliisiauton polttamisvideo.

Taiteellisen toiminnan rajat

Venäläinen taiteilijaryhmä Voina (= Sota) on herättänyt kohua yhteiskunnallisesti kantaaottavalla taiteellaan. Voinan aktiot ovat myös herättäneet keskustelua siitä, missä kulkevat taiteen rajat. Ryhmä muun muassa maalasi toissa vuonna yhteen Pietarin kuuluisista nostosilloista 65 metriä korkean peniksen, joka siltaa nostettaessa nousi sojottamaan kohti turvallisuuspalvelu FSB:n paikallista päämajaa. Samana kesänä yksi ryhmän jäsenistä ”vapautti” varastamalla supermarketista kanan ja salakuljetti sen vaginassaan ulos liikkeestä. Performanssi tietenkin videoitiin. Kuten sekin tapahtuma, jossa Voina viime uutena vuotena poltti polttopulloilla poliisiauton. Aktio oli kuulemma uudenvuodenlahja kaikille venäläisille poliittisille vangeille. 

Voinan jäseniä on ollut useasta syystä putkassa ja myös oikeudessa. Tällä hetkellä kahta ryhmän jäsentä odottaa seitsemän vuoden tuomio huliganismista.

Voinan toiminta on herättänyt myös aina silloin tällöin vilkastuvan keskustelun taiteen rajoista. Voiko kaikki taiteeksi nimitetty olla taidetta? Voiko siis poliisiauton polttaminen olla taiteellinen performanssi? Voina itse sanoo, ettei aktio ollut taidetta vaan ”taiteen tuolla puolen”.

Taidemaailmassa on sen lähihistoriassa voimistunut sosiologissävyinen suuntaus, jossa taide ja sen määrittyminen tapahtuvat taidemaailman omien käytäntöjen kautta. Kyse on yksinkertaistetusti vallasta. Jos jollakin taideinstituution tahoilla on valtaa käsitellä jotain asiaa taiteena, taidetta siitä tulee – ovat ihmiset sielussaan sitten mitä mieltä tahansa. Jos joku arvostettu taidelehti käsittelee asiaa sivuillaan, kyseessä on taide. Jos joku taidemuseo laittaa asian esille, kyseessä on taide. Ja on taiteilijoillakin oma valtansa: jos kollegat arvostavat jotain asiaa taiteena, kyseessä on taide.

Esimerkiksi Voinan aktiot täyttävät tässä suhteessa kaikki taiteen tunnusmerkit. Niitä on käsitelty Art Forumissa, Flash Artissa ja Art Newsissa – kaikki arvostettuja kansainvälisiä taidelehtiä. Viime vuonna Venäjän kulttuuriministeriö palkitsi Voinan yhdellä Venäjän merkittävimmistä nykytaidepalkinnoista. Kikkelisilta nimitettiin vuoden ”innovaatioksi”. Ja mitä tulee kollegoiden arvostukseen, legendaarinen katutaiteilija Banksy keräsi yhdellä vedossarjalla 80.000 puntaa Voinalle oikeudenkäyntikuluja varten.

Banksyn (s. ?) Keith Haringia (1958–1990) kommentoiva printti Choose Your Weapon, jota myytiin Voinan hyväksi. 

Olen työskennellyt nykytaiteen parissa parikymmentä vuotta ja olen aika paatunut taiteen katsoja. Toisinaan minua vähän harmittaakin se, että mikään ei tunnu enää hätkähdyttävän. Kuvittelen nähneeni kaikkien rajojen rikkoutumisen. Olen myös huomannut, että taidemaailma ottaa myös nopeasti kaiken syleilyynsä. Rajojen rikkomista perustellaan muun muassa sillä, että asioita voidaan muuttaa sitä kautta. Taiteessa ei kuitenkaan mikään muutu. Rajojen rikkominen on jo ikään kuin määritelmällisesti keskeinen osa nykytaidetta. Hieman absurdisti voisi ajatella, että rajojen ehdoton rikkomattomuus olisi aika raju tapa rikkoa rajoja.

Mikään ei muutu myöskään taiteen ja talouden suhteissa. Vallankumous syö aina lapsensa. Esimerkiksi Banksyn joistain töistä on maksettu huutokaupoissa jo yli miljoona dollaria. Kaikesta Voinan toimintaan liittyvästä dokumentaarisesta materiaalista tulee epäilemättä melko pian äärimmäisen kysyttyä keräilytavaraa. Ei ole lainkaan haettua kuvitella sitä tulevaisuuden iltaa, jolloin newyorkilaiset taidetta harrastavat juristit ja liikemiehet viettävät taideiltaa pikkupurtavaa ja juomia nauttien ja katsellen, kuinka venäläinen nainen salakuljettaa kaupasta kanaa vaginassaan. 

Tällainen mielikuva tuntuu minusta jostain syystä melko inhottavalta. Samalla joudun kuitenkin tunnustamaan, että kaikki tapahtuu sen takia, että kyseessä on nimenomaan taide, jota kulttuurimme arvostaa monin tavoin. Jos sisältö olisi sama mutta konteksti toinen: jos siis kyseessä olisi vaikkapa raakaa kananlihaa käyttävä fetisistinen pornografia – sellaistakin tässä oudossa maailmassa varmaan esiintyy –, tilanne olisi ihan toinen, eikä kukaan osallistujista olisi siitä erityisen ylpeä. Mutta voimme kuvitella, että yksi videon katsojista onkin Museum of Modern Artin tukisäätiön hallituksen jäsen ja on juuri lahjoittamassa videota kalliine esitysoikeuksineen museon kokoelmiin.

Yksityinen ihminen voi yrittää vaikuttaa muun muassa äänestyskäyttäytymisellään yhteiskunnan asioihin. Taiteessa ei äänestetä kuin ehkä jonkun näyttelyn yleisönsuosikista. Taiteessa ei tavallisen kansalaisen äänellä ole mitään käyttöä. Vaikka kuinka väittäisit, että poliisiauton polttaminen ei voi olla taidetta, et mahda sille mitään, jos taideinstituutio sen sellaiseksi luokittelee ja hankkii sinun verorahoillasi siitä tehdyn videon taidemuseoonsa. Demokratiaa vaativa nykytaide on institutionaalisissa puitteissaan varsin epädemokraattinen. Mitenkähän sen kimppuun voisi hyökätä taiteen keinoin? Kuinka vastustaa sen syleilyä?

Julkaistua 46 & Katutaidetta 23 & Virossa 27: Taidetta kaduilta

Toinen isompi juttuni tuoreeseen Taide-lehteen (4/10) käsitteli katutaidetta. Oli hauska saada käyttää isoa kuvakokoelmaani vihdoinkin johonkin "hyötykäyttöön". Jutun kanssa oli kuitenkin vähän epävarma olo – olisin ehkä halunnut kerätä vielä lisää tietoa. Mutta voi kai sitä tällaisen väliraportinkin antaa. Sitä paitsi tässähän on kyse enemmän harrastuksesta kuin asiantuntijana esiintymisestä. Timo Setälä (s. 1958) käsitteli kuvat hienosti ja taittoi jutun juuri niin hyvin kuin sen saattoi taittaa.

Taidetta kaduilta

Katutaide on nykyään paljon muutakin kuin amerikkalaisesta hiphop-kulttuurista ammentavia jäljitteleviä graffiteja alikulkutunneleissa ja junien kyljissä tai suttuisia tageja kerrostalojen kivijalassa.

Amerikkalaistyyppinen graffiti teki maihinnousunsa Suomeen joskus 1980-luvulla, mutta poliittisia iskulauseita on seinillämme nähty toki aiemminkin. Muistan omasta nuoruudestani esimerkiksi Mannerheimin patsaan jalustasta lauseen ”Rahaa asuntoihin, ei aseisiin”. Samoin Biafran hädästä oltiin huolissaan jo 1960-luvulla: Temppeliaukion kirkon kyljessä luki aikoinaan isolla ”Biafra”.

Akateeminen maailmakin kiinnostui jossain vaiheessa graffiteista niin, että gradujakin aiheesta ilmaantui, ja aina silloin tällöin joku taidehistorioitsija kirjoittaa filosofisesti kuorrutetun graffitiartikkelin, jossa haetaan psykososiaalisia selityksiä graffitin syntyyn. Suomalaisesta graffitista on ilmestynyt kaksi isompaa kirjaakin: Anne Isomursun ja Tuomas Jääskeläisen Helsinki Graffiti ilmestyi jo vuonna 1998 ja Joanna Bogdanoffin Graffiti – No name, no fame puolestaan viime vuonna.

Nykytaiteen museo Kiasma on ottanut kantaa katutaidemaailmaan tarjoamalla graffiteille suojapaikkaa URB-festivaalin yhteydessä jo kymmenen vuoden ajan. City-lehdessä haastateltu, ”graffitipoliisina” tunnettu komisario Reijo Muuri totesi hauskasti vuonna 2001: ”Joskus Kiasmassa järjestetään jotain taidetapahtumia, missä nämä täti-ihmiset tulevat höynäytetyksi, kun Saksassa etsintäkuulutetut roistot esiintyvät siellä hienoina taiteilijoina.”

Helsingin kaupunki esitti oman kannanottonsa vuonna 1998 alkaneella Stop töhryille -kampanjalla, joka on maksanut tolkuttomasti ja jonka toimista on keskusteltu runsaasti. Tuomioistuimetkin ovat tottuneet kohtelemaan graffitintekijöitä aika suuren luokan rikollisina ja ehdottomia vankeustuomioitakin on ehditty jo jakaa.

Taiteellisia juuria

Katutaide ei kuitenkaan juonnu pelkästään New Yorkin katukulttuurista ja hiphopista. Osa maailmalla ilmestyneistä katutaidekirjoista johtaa seinämaalausten historian aina kivikautiseen luolamaalaukseen asti – ja varmaan perustellusti. Ja on muinaisen Kreikan ja Rooman graffiteistakin tehty runsaasti akateemista tutkimuksia ja dokumenttikokoelmia, aina Suomea myöten. 

Varsinainen kuvataidemaailmakin on esiintynyt enemmän tai vähemmän laittomasti julkisissa seinissä ja muissa tiloissa. Berliinin muuriin esimerkiksi jätti aikoinaan jälkensä monikin kuuluisa kuvataiteilija – kuten vaikkapa Jonathan Borofsky. Fluxus-taiteilijat ovat maalanneet erästä wiesbadenilaista taloa kuin rockartistit aikoinaan Tavastia Clubin seinää. Myös Jean Tinguely on harrastanut ei-tilatun muraalin tekemistä. Taidemaailman ulkopuolelle jättäytyvien katutaiteilijoiden esikuvat saattavat usein tulla taidemaailmasta, kuten vaikkapa Zürichissä vaikuttaneen Harald Naegelin, pitkään anonyyminä pysyneen ”Zürichin spreijaajan” laita oli: hän on useaan otteeseen ilmoittanut esikuvikseen Paul Kleen ja Joseph Beuysin. 

Vastaavasti taidemaailmakin saattaa olla varsin kiinnostunutta kadulta saatavista vaikutteista. Hyvässä muistissa on tietysti Jean-Michel Basquiat (1960–1988) ja Keith Haring (1958–1990), jotka onnistuivat varsin menestyksekkäästi heiluroimaan eri maailmojen välillä. Tätä samaa tekee nykyään toistaiseksi anonymiteettinsä säilyttänyt brittiläinen Banksy, jonka teoksista maksetaan huutokaupoissa hieman paradoksaalisesti nykyään aivan huimaavia summia. Ennätys taitaa olla Yhdysvalloissa vuonna 2008 huudettu 1,9 miljoonaa dollaria.

Nuorella taideopiskelijalla saattaa siis olla useampikin syy tehdä katutaidetta. Useimmat taitavat kuitenkin olla poliittisia, sillä ei kai esimerkiksi Galerie Anhavan ole onnistunut tehdä ”Suomen Basquiatista”, Jani Hännisestä lähellekään miljonääriä. Harrastuksen laajuudesta voisi tehdä jotain johtopäätöksiä siitä, kun olin alkuvuodesta eräässä taideoppilaitoksessa pitämässä luentoa ja kysyin noin 30 hengen ryhmältä, kuinka moni oli tehnyt jotain katutaiteen kaltaista. Noin puolet käsistä nousi ylös. Tarkkasilmäinen saattaa siis Helsingin ränneissä ja kivijaloissa saada nähdäkseen tulevien taiteilijoiden ensiaskelia, joita ei vielä taidemaailman sääntöjärjestelmä ole kuolemansuudelmallaan koskettanut. Tämäkin lienee yksi syy anonyymin katutaiteen houkuttelevuuteen. Voisi ajatella, että katutaide on ilmaisultaan aitoa siitäkin syystä, että sen ei tarvitse miellyttää ketään.

Tarroja ja sapluunoita

Katutaide on siis paljon muutakin kuin reviirin merkkaamista tai jännittävää kissa ja hiiri -leikkiä vartiointiliikkeiden miesten kanssa. Mielenkiintoisimmat viestit löytyvätkin nykyään usein näkemällä vähän vaivaa – ne eivät nimittäin ole välttämättä kooltaan kovin suuria. Sapluunalla tehdyt teokset ovat useimmiten maksimissaan A4-kokoa, ja tarrat saattavat olla pienimmillään peukalonpään kokoisia.

Viestit ovat toisinaan hyvinkin kryptisiä, toisinaan pelkästään hauskoja. Elokuviin, sarjakuviin ja muuhun populaarikulttuuriin on tietysti paljon viittauksia. Tiettyä angstia on myös ilmassa. Oma lajinsa on politiikkaa, joka näkyy katujen taiteessa erityisesti huolena ympäristön tilasta. Vanha huumemaailmakin on nostanut päätään, ja esimerkiksi LSD tuntuu olevan pop: aineen keksijä, Albert Hofmann on helppo nykyään bongata Helsingin kaduilta.

Ja jos ikää on kertynyt vähän enemmän, tarjoaa katutaidemaailma uteliaalle ihmiselle paljon opiskeltavaa. Joskus vaivannäkö on aika turhauttavaakin, sillä on nimittäin paljon sellaista, jota ei ole ihan yksinkertaista tunnistaa. Minullakin meni varmaan viikko selvittääkseni, että Viron maaseudulla, pienessä ja puolikuolleessa Kehran selluloosatehdaskaupungissa kuvaamani iso sapluunatyö, jossa luki ”I am a consumer whore! And how!” viittasi animaatiotaiteilija Don Hertzfeldin vuoden 2000 palkittuun filmiin Rejected. Ja kuinka ironista tai suorastaan absurdia oli, että se oli maalattu käytettyjä vaatteita myyvän liikkeen ovensuuhun! 

Tätäkin asiaa olen mietiskellyt itse asiassa aika paljon, joten ainakin jotkut hyvän taiteen kriteerit ovat tämän teoksen osalta täyttyneet. Epäilen toki sitäkin, että teos on kopioitu jostain muualta, kuten on käynyt monien Banksyn töiden, mutta ei sekään ensikokemuksen tehoa vähennä. Tämä on myös yksi katutaiteen ulottuvuus: anonyyminä ja esimerkiksi sapluunan tai tarran avulla helposti monistettavana se leviää eri puolille ilman juridisia seuraamuksia tai edes moraalisia syytteitä plagioinnista, vaikka katutaidemaailmassakin on sielläkin toki omat sääntöjärjestelmänsä ja esimerkiksi omaperäisyyttä on tapana korostaa voimakkaasti.

On sekin siis syytä todeta, että tietyt sosiaaliset lainalaisuudet tuntuvat toimivan mekanismeiltaan hyvin samanlaisina eliittitaidemaailmassa ja kadulla, vaikka tiettyä vapautta kuinka korostaisi. Kyllä katutaidemaailma on esimerkiksi aika vanhakantaisen miehinen, ja pahimmillaan esimerkiksi isot sillanaluspiissit ovat ihan yhtä formaalisesti jämähtäneitä kuin modernistinen kuvanveisto. Turha sitäkään maailmaa on liikaa romantisoida.