Eilen aamulla kirjoitin ja kävin heti lukemassa Pasilan studioilla Radio YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka sitten iltapäivällä tuli jo ulos. Aihe taiteen rajoista on mielestäni kiinnostava ja tärkeä, mutta sen verran vaikea, että minäkin päätin tietoisesti jättää asian vähän hämäräksi – kunhan saisi joitain ulottuvuuksia edes keskustelun kohteeksi. Halusin myös tuoda Voinaa esiin, koska siitä ei juurikaan ole Suomessa puhuttu. Tässä vielä parit linkit: Voinan kotisivut, Kikkelisiltakuvia, Pimpsakanavideo, Poliisiauton polttamisvideo.
Taiteellisen toiminnan rajat
Venäläinen taiteilijaryhmä Voina (= Sota) on herättänyt kohua yhteiskunnallisesti kantaaottavalla taiteellaan. Voinan aktiot ovat myös herättäneet keskustelua siitä, missä kulkevat taiteen rajat. Ryhmä muun muassa maalasi toissa vuonna yhteen Pietarin kuuluisista nostosilloista 65 metriä korkean peniksen, joka siltaa nostettaessa nousi sojottamaan kohti turvallisuuspalvelu FSB:n paikallista päämajaa. Samana kesänä yksi ryhmän jäsenistä ”vapautti” varastamalla supermarketista kanan ja salakuljetti sen vaginassaan ulos liikkeestä. Performanssi tietenkin videoitiin. Kuten sekin tapahtuma, jossa Voina viime uutena vuotena poltti polttopulloilla poliisiauton. Aktio oli kuulemma uudenvuodenlahja kaikille venäläisille poliittisille vangeille.
Voinan jäseniä on ollut useasta syystä putkassa ja myös oikeudessa. Tällä hetkellä kahta ryhmän jäsentä odottaa seitsemän vuoden tuomio huliganismista.
Voinan toiminta on herättänyt myös aina silloin tällöin vilkastuvan keskustelun taiteen rajoista. Voiko kaikki taiteeksi nimitetty olla taidetta? Voiko siis poliisiauton polttaminen olla taiteellinen performanssi? Voina itse sanoo, ettei aktio ollut taidetta vaan ”taiteen tuolla puolen”.
Taidemaailmassa on sen lähihistoriassa voimistunut sosiologissävyinen suuntaus, jossa taide ja sen määrittyminen tapahtuvat taidemaailman omien käytäntöjen kautta. Kyse on yksinkertaistetusti vallasta. Jos jollakin taideinstituution tahoilla on valtaa käsitellä jotain asiaa taiteena, taidetta siitä tulee – ovat ihmiset sielussaan sitten mitä mieltä tahansa. Jos joku arvostettu taidelehti käsittelee asiaa sivuillaan, kyseessä on taide. Jos joku taidemuseo laittaa asian esille, kyseessä on taide. Ja on taiteilijoillakin oma valtansa: jos kollegat arvostavat jotain asiaa taiteena, kyseessä on taide.
Esimerkiksi Voinan aktiot täyttävät tässä suhteessa kaikki taiteen tunnusmerkit. Niitä on käsitelty Art Forumissa, Flash Artissa ja Art Newsissa – kaikki arvostettuja kansainvälisiä taidelehtiä. Viime vuonna Venäjän kulttuuriministeriö palkitsi Voinan yhdellä Venäjän merkittävimmistä nykytaidepalkinnoista. Kikkelisilta nimitettiin vuoden ”innovaatioksi”. Ja mitä tulee kollegoiden arvostukseen, legendaarinen katutaiteilija Banksy keräsi yhdellä vedossarjalla 80.000 puntaa Voinalle oikeudenkäyntikuluja varten.
Banksyn (s. ?) Keith Haringia (1958–1990) kommentoiva printti Choose Your Weapon, jota myytiin Voinan hyväksi.
Olen työskennellyt nykytaiteen parissa parikymmentä vuotta ja olen aika paatunut taiteen katsoja. Toisinaan minua vähän harmittaakin se, että mikään ei tunnu enää hätkähdyttävän. Kuvittelen nähneeni kaikkien rajojen rikkoutumisen. Olen myös huomannut, että taidemaailma ottaa myös nopeasti kaiken syleilyynsä. Rajojen rikkomista perustellaan muun muassa sillä, että asioita voidaan muuttaa sitä kautta. Taiteessa ei kuitenkaan mikään muutu. Rajojen rikkominen on jo ikään kuin määritelmällisesti keskeinen osa nykytaidetta. Hieman absurdisti voisi ajatella, että rajojen ehdoton rikkomattomuus olisi aika raju tapa rikkoa rajoja.
Mikään ei muutu myöskään taiteen ja talouden suhteissa. Vallankumous syö aina lapsensa. Esimerkiksi Banksyn joistain töistä on maksettu huutokaupoissa jo yli miljoona dollaria. Kaikesta Voinan toimintaan liittyvästä dokumentaarisesta materiaalista tulee epäilemättä melko pian äärimmäisen kysyttyä keräilytavaraa. Ei ole lainkaan haettua kuvitella sitä tulevaisuuden iltaa, jolloin newyorkilaiset taidetta harrastavat juristit ja liikemiehet viettävät taideiltaa pikkupurtavaa ja juomia nauttien ja katsellen, kuinka venäläinen nainen salakuljettaa kaupasta kanaa vaginassaan.
Tällainen mielikuva tuntuu minusta jostain syystä melko inhottavalta. Samalla joudun kuitenkin tunnustamaan, että kaikki tapahtuu sen takia, että kyseessä on nimenomaan taide, jota kulttuurimme arvostaa monin tavoin. Jos sisältö olisi sama mutta konteksti toinen: jos siis kyseessä olisi vaikkapa raakaa kananlihaa käyttävä fetisistinen pornografia – sellaistakin tässä oudossa maailmassa varmaan esiintyy –, tilanne olisi ihan toinen, eikä kukaan osallistujista olisi siitä erityisen ylpeä. Mutta voimme kuvitella, että yksi videon katsojista onkin Museum of Modern Artin tukisäätiön hallituksen jäsen ja on juuri lahjoittamassa videota kalliine esitysoikeuksineen museon kokoelmiin.
Yksityinen ihminen voi yrittää vaikuttaa muun muassa äänestyskäyttäytymisellään yhteiskunnan asioihin. Taiteessa ei äänestetä kuin ehkä jonkun näyttelyn yleisönsuosikista. Taiteessa ei tavallisen kansalaisen äänellä ole mitään käyttöä. Vaikka kuinka väittäisit, että poliisiauton polttaminen ei voi olla taidetta, et mahda sille mitään, jos taideinstituutio sen sellaiseksi luokittelee ja hankkii sinun verorahoillasi siitä tehdyn videon taidemuseoonsa. Demokratiaa vaativa nykytaide on institutionaalisissa puitteissaan varsin epädemokraattinen. Mitenkähän sen kimppuun voisi hyökätä taiteen keinoin? Kuinka vastustaa sen syleilyä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti